Part 12

Äiti ja tytär olivat mitelleet toisiaan katseillaan. Sama luonto. Samat, suuttumuksesta tummenevat silmät. Ja sama muisti, joka varmasti ei koskaan anna tämän ensimmäisen ottelun unohtua.

Elma oli sitten ollut koko päivän aivan suunniltaan. Hän syytti itseänsä, ettei ollut paremmin pitänyt malttipäätöstään. Mutta ei toisaalta päässyt katkeruudestaan kaikkea sitä kohtaan, mikä oli hänen tiellään. Nyt hän oli ottanut lapsensa luokseen, jättänyt sikseen äärimmäisen varovaisuuden, voittaen vaikeudet ja vaarat. Mutta lapsi ei ollut sellainen kuin hän tahtoi. Oli kuin lapsen koko olennosta olisi huokunut moitetta, ettei hän ollut tehnyt enempää, tullut ennemmin, uhrannut siekailemattomammin — tuo lapsi tuossa, joka ei mitään käsittänyt!

Ulospäin hän ei näyttänyt mitään. Sairas sydän kidutti häntä kovilla lyönneillään. Vanhat kiusanhenget kuiskasivat hänelle jo liian suurista ilmeisistä turhista uhreista, hairahduksista ja voittamattomasta vastarinnasta, jotka olivat aivan luonnollisia seurauksia hänen päättömästä, harkitsemattomasta menettelystään. Mutta tuon itsepäisen lapsen rakkauden kaipaaminen, kaipaus saada kuulla yksi ainoa sovittava sana tuon kaikesta huolimatta käsittämättömän rakkaan lapsen huulilta, masensi myrskyn.

Väsymystään ajattelematta hän kuljetti tyttöä mukanaan puodeissa, antoi hänelle lahjoja, luopui iltalevostaan mennäkseen hänen kanssaan johonkin teatteriin.

Ja tämän ensimmäisen yhteentörmäyksen jälkeen hän oli tullut varovammaksi, hän oli tuntenut, ettei hänellä ollut varaa moneen tappioon. Hänen itsevarmuutensa oli murtunut. Hän oli olettanut lapsessa vaistoa, joka toisi Tildan hänen luokseen luonnollisesti ja välittömästi. Sitä vaistoa ei ollut kuulunut — oikeuden lapsen sydämeen ilman muuta hän oli menettänyt jo kauan ennen kuin oli hänet jälleen kohdannut.

Kirpeän nöyryytettynä hän oli tunnustanut tämän itselleen. Jos hän tahtoi saavuttaa Tildan tinkimättömän ystävyyden ja rakkauden, täytyi hänen ansaita ne niinkuin jokaisen muunkin, jokaisen vieraan olisi ollut pakko tehdä, vähitellen, askel askelelta. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia mitään — hänellä, äidillä.

Kun Rolandin kirje vihdoin oli luettu loppuun ja pantu taskuun, kysyi Elma äänensävyllä, jonka koetti tehdä niin ystävälliseksi kuin mahdollista:

»Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin siitä, mitä nuori herra Murius kirjoittaa?»

»En», vastasi Tilda, »jos Elma suo anteeksi, sillä ne ovat todellakin vain meidänkeskeisiämme asioita. Mutta, katsos tätä!»

Ja hän näytti kolmen dollarin shekkiä, joka oli ollut kirjeen välissä.

»Rahaa», sanoi Elma kylmästi. »Minun täytyy vaatia, että sinä et ota sitä vastaan muilta kuin minulta.»

Ja silloin olivat pilvet taas heidän yllään. Mustat katseet iskivät jälleen yhteen. Tilda sanoi yhtä kiihkeästi kuin Elma oli puhunut tyynesti:

»Minun täytyy sanoa, että minä en anna pidellä itseäni kuinka tahansa! Silloin karkaan ennemmin.»

»Uhmailetko sinä? Siitä neuvoisin sinua luopumaan, Tilda, oman etusi vuoksi!»

Sitten seurasi taas äänettömyys. Elma nojautui jälleen lepotuolinsa selkänojaa vasten ja istui odottaen. Kumpi ojentaisi ensin sovinnonkättä?

»Miksikä niskuroida», ajatteli Elma katkerassa äänettömyydessä, »miksi jatkaa taistelua? Eikö olisi parempi päästää kaipaus ja hellyys valloillensa ilman muuta?» Mutta hän ei uskaltanut — epätietoisena siitä, kuinka se otettaisiin vastaan.

Tilda puhui ensiksi. Hän sanoi hyvin tyynesti, itsensävoittajan arvokkuudella:

»Elma on luonnollisesti oikeassa siinä, ettei minulle tarvitse syytää rahoja. Äitikään ei tahtonut, että me ottaisimme rahaa vastaan muualta kuin kotoa, ja minä unohdin, että Rolandilta ottaminen — ei enää ole kotoa ottamista. Elma ei kyllä myöskään saata ymmärtää Rolandia tai tietää, minkälainen meidän välimme aina on ollut. Mutta suo minulle anteeksi.»

Elma ojensi kättä ja Tilda tarttui siihen. Äiti kumartui hiukan ja suuteli kevyesti lapsen sormenpäitä.

»Sinun pitää myöskin suoda anteeksi minulle», sanoi hän, »jos joskus näytän kovemmalta kuin olen.»

Illalla vastasi Tilda Rolandin kirjeeseen:

»Mitä siihen tulee, että E.L:llä olisi ollut suruja, joista minun pitäisi häntä sääliä, niin luulen sen olevan totta. Mutta jospa tietäisit, kuinka vaikeata usein on tulla toimeen hänen kanssaan. Yöllä voi hänen päähänsä pälkähtää penkoa minun alusvaatteitani arvatenkin tarkastaakseen, sattuuko niissä olemaan jokin lukkoneula napin asemesta tai muuta semmoista pientä huolimattomuutta. Hän antaa minulle kaikki, mitä tarvitsen, ei tympäisevän ylellisesti lainkaan, niin, että se tuntuisi lahjomiselta, vaan kohtuullisesti ja hyvin hienosti, ja tiedätkö, minä olen siitä kiitollinen. Mutta toisina päivinä hän saattaa olla niin ilkeä, vielä ilkeämpi kuin minä. Hän ei lyö eikä huuda, ei, se on silmissä, aivan niinkuin minulla (tiedän sen) — ja sitten tulee _muutama sana_. Jos hän on minun oikea äitini, niin tulen minä häneen, ja se on hirveätä! Sillä kaikista päätöksistä huolimatta on hetkiä, jolloin _melkein vihaan_ häntä.»

2.

Elma ja Tilda matkustivat kotiin Hampurin kautta. He asettuivat samaan hotelliin, missä Elma aikanaan oli asunut Rick Brunjohannin kanssa, ja Elma vei tyttärensä herra Feuerin kenkäkauppaan ja osti hänelle sieltä jalkineita. Ravintolaan, missä Rick ja hän olivat aterioineet Bourgstenin kanssa, ei sitävastoin voinut lasta viedä.

Mutta illalla, kun Tilda oli mennyt huoneeseensa, lähti Elma ulos. Hän luuli voivansa löytää paikan, johon liittyi niin merkityksellisiä muistoja. Hän halusi vain katsoa jostakin ikkunasta sisään, nähdä vilahduksen salin suihkulähteen monivärisistä vivahteista: ehkäpä myöskin eräät kasvot. Hän ajatteli sitä kultabrokadipukuista tyttöä ja Bourgstenia. Hän tahtoi kuvitella heitä yhdessä, noita molempia, jotka hän oli jättänyt taakseen. He istuisivat samassa pöydässä, jolla oli kuihtuneita kukkia, kun hän, Elma, näkymättömänä kulki ohi suurten, valaistujen ikkunain syksyisenä iltana, ohi kaiken entisen — vain pariksi minuutiksi suoden itselleen viimeisen kirpeän tunnun muinoin tuttujen seikkojen näystä.

Mutta hänen tuntui olevan turha yrittääkään löytää tietä sinne. Turhaan hän harhaili hetken katujen vielä lehdellisten puiden alla. Pimeässä puhuteltiin häntä tunkeilevasti, ja hän ymmärsi, ettei hänen sopinut kauempaa harhailla. Hän riensi takaisin hotelliinsa.

Mennessään Tildan oven ohi hän tunsi voimakasta halua tavata tyttöä, vaikka jo oli toivotettu hyvää yötä. Hän koputti ovelle, ja vaikka vastausta ei kuulunut, astui sisään. Lamppu paloi pöydällä, mutta huone oli tyhjä, vuode koskematon. Kellohan olikin vasta kymmenen. Elma odotti.

Tyttö tuntui kuluttaneen aikaansa kirjoittamalla, muste kynässä oli vielä kostea. Arvatenkin hän oli mennyt alas viemään kirjeitänsä. Mutta aika kului eikä häntä kuulunut takaisin. Levottomana Elma alkoi etsiä. Hän soitti palvelijoita, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, missä nuori neiti oli. Ehkäpä hän istui seurustelusalissa, missä vieraat joskus viettivät iltaansa. Elma hylkäsi sen ajatuksen: ei Tilda eikä hän ollut edes kysynyt, missä se sali oli.

Hänen levottomuutensa yltyi. Kauheita epäluuloja heräsi hänessä. Tildan päällysvaatteet olivat huoneessa, mutta kuitenkaan hän ei voinut torjua ajatusta, että tyttö todellakin oli karannut — ja täällä, tässä inhoittavassa Hampurissa! Katoaminen jäljettömiin, mitä hirvittävimpiin oloihin joutuminen, kaikki oli mahdollista. Hän eli mielikuvituksessaan, kuinka hän vetosi poliisiin ja viranomaisiin, sanomalehti-kirjoituksia, kauhea tarina, joka oli yleisenä puheenaiheena. Puoli tuntia hän käveli edestakaisin käytävässä omansa ja Tildan huoneen ovien väliä. Vihdoin hän, tuskan ahdistamana, meni kuitenkin siihen seurustelusaliin, jossa Tildan läsnäolo oli hänestä tuntunut vähimmin uskottavalta.

Tyttö oli siellä, Elma näki hänet heti. Huoneessa oli himmeä valaistus, hillittyä puheensorinaa. Pari kolme ryhmää, kaikki erillään toisistaan, piti hallussaan suurta huonetta. Yhteen ryhmään kuului Tilda — seurassa oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, keskeisimpänä rouva Pasch, Valkoinen papukaija, hymyilevänä, valkoiseen, helmikoristeiseen pukuun puettuna. Hiukan syrjempänä, aivan ryhmän laidassa, istui Tilda vilkkaassa keskustelussa erään nuoren miehen kanssa.

Elma ei kyennyt menemään luokse, eikä kukaan huomannut häntä. Hänen täytyi nojata ovenpieleen. Koko hänen huolestumisensa sihahti hillittömäksi suuttumukseksi. Hän näki koko tuon seuran, nuo Paschit, hänen inhoamansa jo aikojen alusta alkaen, niin hänestä tuntui, luonnon vaatimuksesta kuin rotujen sota... Hän näki nuoren miehen tarttuvan pieneen kultalankaristiin, Tildan aarteeseen, joka nyt riippui ohuissa, Elman lahjoittamissa kultaketjuissa, ja vetävän sitä. Ohut tytönkaula tuli pehmeästi perässä, ja he nauroivat molemmat.

Kiihkeästi Elma käski erästä hotellinpalvelijaa, joka sattui olemaan lähettyvillä, noutamaan heti nuoren neidin, ja riensi itse edellä hissiin valmiina purkamaan koko inhonsa.

Mutta Tilda ei pitänyt kiirettä. Elma kuvitteli mielessään tapahtumain kulun: tytön on täytynyt sattumalta tavata Paschit, jokin leikkitoveruus oli ehkä olemassa pojan kanssa, jokin varhaisalkuinen kurtiisijuttu. Sen pahempi! Elma ei ollut vielä tullut ajatelleeksi tytärtänsä sellaisessa yhteydessä ja johtui heti kaikkein pahimpaan: sovittiin tietysti tapaamisesta seuraavana päivänä, päätettiin röyhkeästi vetää häntä, vartijaa, nenästä, tehdä retkiä kahden kesken, nauttia luvattomia, ennenaikaisia vapauksia.

Julmaa mielihyvää tuntien hän ajatteli, kuinka vahtimestari tuli Paschin ryhmän ja nuoren parin luo: — »Neitiä odotetaan heti neiti Liwinin huoneeseen...» Kuinka ällistyneenä Tildan onkaan täytynyt katsoa ympärilleen ja mitä nöyryytystä tuntea, kun häntä lähetetään noutamaan tällä tavoin kuin pikkulasta. Se on vain oikein. Ja kuitenkin tyttö viipyi, se oli sopimatonta, anteeksiantamatonta — Muriuksen kasvatuksen seurauksia.

Niin pian kuin Tilda ilmestyi, huusi Elma:

»Minä vaadin ehdottomasti, ettei minun tarvitse odottaa, kun lähetän sinua noutamaan. Mitä peliä tämä nyt on?»

»Elmahan tuntee heidät itse, Paschit. Rouva Pasch pyysi minun lausumaan terveisiä.»

»Minä en tahdo tuntea heitä. Sen pojan perässäkö sinä juokset?»

»Minä olen tuntenut Alexin monta vuotta.»

»Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan mistään seurustelusta heidän kanssaan.»

»Mitä syytä Elmalla on siihen?»

»Kysytkö sinä syitäkin?»

»Tietenkin.»

»Siitä voit olla varma!» kuohahti Elma. »Minulla on syyni. Pasch tänään, joku toinen huomenna, minä tiedän mihin se johtaa.»

Tilda sanoi jäykkänä:

»Elman ei tarvitse olla vähänkään levoton minun vuokseni. Alexis viipyy muuten ulkomailla koko vuoden.»

»Mitä teillä oli niin tuttavallista puhumista keskenänne?»

»Tuttavallista? Me puhuimme matkoistamme.»

»Hän karttelee», ajatteli Elma, »hän valehtelee minulle. Hänenhän täytyy valehdella, eihän meidän välillämme vallitse mitään luottamusta...» Mutta hän ei uskaltanut päästää irti kiukkuansa. Hän sytytti väkevän paperossin, veti savua syvälle sisään, rauhoittui. Oli miten oli, pahinhan ei sentään ollut tapahtunut, Tilda ei ollut karannut, eipä näyttänyt edes aikoneen karata. Elma tunsi, että tämä pelko se häntä pohjimmalta oli ahdistanut. Kaikki muu oli oikeastaan helpotusta, myöskin Paschit, viipyminen, Tildan itsepäisen tylyt vastaukset: lapsihan oli kuitenkin tallella.

»Rakas Tilda», sanoi hän leppeämmin, »minä tulin niin levottomaksi sinun vuoksesi.»

»Levottomaksi? Mitenkä?»

»Niin, Tilda, levottomaksi. Lapseni, minä tulin ajatelleeksi äitiäsi, kenties minun ei pitäisi puhua siitä, mutta teen sen sinun itsesi vuoksi. Kun äsken seisoin salin ovella ja äkkiä näin sinut siellä niin huolettomana, niin kiintyneenä, arvatenkin ihan tietämättömänä kaikesta petollisuudesta, kataluudesta ja liasta, kaikista ansoista vakuutusten ja hellien katseiden kavaluudesta ja valheesta, kaikesta saastasta, niin minä kauhistuin. Sinä olet vasta vain viidentoista, ja minä tunsin suuren vastuunalaisuuteni. Minne sinä olet menossa, Tilda?»

Tilda oli istahtanut, mutta nousi jälleen:

»Minä käsitän, mitä Elma tarkoittaa. Että minun äitini on petetty, ollut herkkäuskoinen ja saanut siitä sitten kärsiä — ja Elma luulee nyt, että minulle täytyy käydä samalla tavalla. Ah, minua hävettää, kun kuulen, mitä Elma minusta luulee.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta heikko huudahdus pidätti häntä. Samassa hän näki, kuinka kelmeäksi Elma oli käynyt. Hänen äskeinen levottomuutensa oli mahtanut olla vielä kiduttavampi kuin hän oli sanonut. Ja jos hän tosiaan itse oli se tuntematon äiti, joka oli kokenut kaiken sen kataluuden ja valheen, niin se oli kai juuri tehnyt hänet niin katkeraksi, niin suvaitsemattomaksi — ja sellaiseksi, josta oli niin vaikea pitää.

Ja kenties nyt vielä tehnyt hänet sairaaksikin!

Lupaa kysymättä riensi Tilda Elman luo ja alkoi varovasti riisua häntä. Napitti auki puseron, riisui kengät.

»Anna minun auttaa, Elma tarvitsee sitä nyt.»

Elma antoi sen tapahtua. Lapsi päästi hänen tukkansa, harjasi sen, palmikoi yöksi. Kun hän oli saanut Elman vuoteeseen, pani hän kuntoon tabletit, joita Elmalla oli tapana nauttia, ja istuutui vuoteen laidalle.

»Saako Elma unta nyt?»

Toinen ei vastannut heti. Hän oli sulkenut silmänsä ja piti lapsen kättä kädessään. Jospa hän olisi saanut kuolla tällä hetkellä! Jos hän edes olisi saanut ilmaista koko totuuden. Mutta kuinka voisi viisitoistavuotias käsittää kaiken sen, mitä se sisälsi, vikaankasvaneen, hukkaanmenneen elämän. Kuinkapa lapsi voisi käsittää ja ymmärtää, antaa anteeksi kaikki, mikä oli ollut omiansa eksyttämään.

Elma saattoi ainoastaan kuiskata:

»Lapsi, anna minulle anteeksi!»

Silloin hän tunsi kasvoillaan toiset kasvot, lämpimät huulet, jotka koskettivat hänen poskeansa, ja kuuli kuiskattavan vastaukseksi:

»Päinvastoin, anna sinä minulle anteeksi, Elma. Elmalla on raskas olla, sen minä olen nähnyt tänään.»

Heti senjälkeen Tilda oli poissa. Elma kuuli hänen hiljaa liikuskelevan viereisessä huoneessa. Seinä oli molempien huoneiden vuoteiden välillä. Mutta kauan makasi Elma koettaen jännittyneenä kuulla tämän seinän toiselta puolen tytön hiljaista hengitystä.

Siitä päivästä pitäen oli hänen ja Tildan seurustelu helpompaa. Lapsen ensimmäinen suudelma, niin ujo ja lyhyt, mutta tinkimättä annettu, lohkaisi jotakin pois äidin sielun patouksista. Siitä illasta alkaen tuli hyvänyönsuudelma tavaksi. Elma saattoi yllättää itsensä sitä ikävöimässä jo tuntikausia ennen.

Tukholmassa oli Hulda pannut kodin täyteen kuntoon. Elma iloitsi kuullessaan Tildan ihailevan kaikkea. Rick Brunjohannin entinen huone oli kalustettu Tildalle. Jo ennen matkallelähtöä alkukesällä Elma oli valinnut kaikki, mitä huoneeseen tarvittiin, mutta ei ollut tahtonut hemmoittelulla tärvellä tulevaa kasvattitytärtä. Hän oli päättänyt odottaa ja ensin nähdä, minkäluontoinen tämä oli ja minkälaatuisen asunnon hän ansaitsisi, ja oli senvuoksi valinnassaan päätynyt kaikkein yksinkertaisimpiin valkoisiksi maalattuihin huonekaluihin. Kun hän nyt astui huoneeseen, saattoi hän mitata itsessään tapahtuneen muutoksen. Kaikki tuntui hänestä riittämättömältä, arvottomalta, rumalta. Hän hämmästyi välinpitämättömyyttänsä lapsen viihtyisyydestä.

Mutta Tilda kiitteli ja ylisteli kaikkea.

»Vain yhtä minä vielä tahtoisin pyytää», rohkeni hän sanoa.

»Se on hänen ensimmäinen pyyntönsä minulta», ajatteli Elma ja vastasi hymyillen:

»Se on ennakolta myönnetty.»

»Jos Elma vuokraisi pianon, niin että voisin jälleen ryhtyä harjoittamaan.»

Piano tuli, ei vuokrattu, vaan oma, jonka Elma oli antanut ostaa. Yksinkertaisten, valkoisten huonekalujen täytteeksi hän hankki värillisiä tyynyjä, kauniin peilin, maton. Ikkunalle kukkivia kasveja.

Koulu alkoi. Elma oli tahtonut, että Tilda ilmoittaisi nimekseen Liwin. Hän toivoi, oli hän sanonut, että Tilda tulevaisuudessa käyttäisi sitä nimeä, kun hän aikoi ottaa Tildan ottotyttärekseen ja vähitellen asettaa hänet kaikkiin ottolapsen oikeuksiin. Mutta siinä tuli taas tenä eteen.

Tilda selitti — ja sama kapinallisuudenilme, jota ei ollut näkynyt Hampurinkohtauksen jälkeen, välähti esiin — että hän ennemmin menisi kaduille kerjäämään kuin jäisi lihapatojen ja pianon ääreen ja kauniiseen huoneeseensa, ellei hän edelleenkin saa olla Tilda Murius.

Elma jätti silloin asian tuonnemmaksi. Hän tiesi jo olevansa voitettu.

3.

Ei myöskään Pasch-asiaa otettu enää esille. »Kuinka olenkaan muuttunut», ajatteli Elma. Mutta Tilda puolestaan muisteli hiljaisuudessa odottamattoman kohtauksen kaikkia yksityiskohtia. Hänelle oli tämä kohtaus muodostunut matkan huippukohdaksi. Se oli auttanut häntä vihdoin luopumaan aikomuksestaan pysytellä loitolla Elmasta, sillä kuinkapa saattoi se, joka itse oli onnellinen, olla säälimättä ja hoivaamatta sitä, joka kärsi?

Kohtaus: hän oli juuri saapunut kirjeineen eteishalliin, kun matalia, kadulta johtavia, punaisella matolla peitettyjä portaita ylös oli lähestynyt eräs seurue. Puhuttiin ruotsia, Tilda käännähti puoleksi ja kuuli äkkiä nimensä mainittavan. Alexis seisoi hänen edessään.

Hän oli heti esittänyt Tildan isälleen ja äidilleen: se kultalankaristityttö. Rouva Pasch oli sanonut: »Kuinka lystikästä, hyvin omituista. Eikö neiti tahdo istahtaa meidän seuraamme hetkiseksi? Alexis, poikaseni, katso, että saamme hiukan hyviä hedelmiä. Eikö niin, ystäväni?»

Viimeiset sanat oli sanottu pääkonsulille, joka oli vastannut:

»Kuten haluat, tietenkin, Alexandra.»

Tildan mielessä pysyi vielä selvänä, kuinka tämä sama rouva Pasch, satumaisen valkoisena ja kauniina, kerran oli hänelle, pienelle, niiaavalle tytölle, lausunut käsittämättömät sanat:

»Ja kuinka herttaisia sitä ollaan, ja niin hyvin kasvatettuja...» Mutta rouva Pasch ei sitä tietenkään enää muistanut. Hän oli luonut Tildaan yleissilmäyksen pyöreillä, kirkkailla silmillään, ja Tilda oli ennen kaikkea käsittänyt, mikä onni oli, että hänellä sattui olemaan yllään hauska ja sopiva puku, ei matkapuku, joka sekin oli sangen hyvä, vaan hiukan parempi. Onneksi oli pian tuotu sisään tarjotin täynnä kaikkinaista hyvää, melooneja, persikoita, rypäleitä. Alexis valikoi hänelle niitä rykelmän lasilautaselle. Hänkin tarkasti häntä silmillään, jotka myöskin olivat pyöreät ja kirkkaat samoin kuin äidin.

Hänen tarkastuksensa oli kuitenkin mahtanut johtaa suotuisaan tulokseen, sillä hän sanoi, hiukan hiljemmällä äänellä, jotta eivät kaikki olisi kuulleet:

»Sinusta on tullut vieläkin kauniimpi.»

Pääkonsuli kysyi:

»Ja saako kysyä, kuinka nuori neiti on juuri täällä?»

Näytti kuin hän sillä hetkellä olisi muistanut lääketieteen ylioppilaan Pontuksen, jolle hän antoi rahaa opintoja, muttei suinkaan kalliita matkoja varten, ja hiukan kummastellut nähdessään lahjakkaan, mutta köyhän nuorukaisen sisaren täällä, hienossa hotellissa, hienoissa pukeissa.

»Minä olen täällä neiti Liwinin kanssa», vastasi Tilda.

»Neiti Elma Liwininkö?»

»Niin, minä tulen asumaan hänen luonaan ensi talvena.»

Tällöin rouva Pasch lopetti ryhmän toisten henkilöiden kanssa ylläpitämänsä keskustelun ja sanoi:

»Ah, kuinka mielenkiintoista. Ja viisasta neiti Liwinin puolelta. Hän tarvitsee seuraa, sitähän minä aina olen sanonut. Oletteko te sukua?»

»Emme», vastasi Tilda.

Rouva Pasch sanoi:

»Elma Liwin on aina harrastanut hyväntekeväisyyttä. Hän oli monta vuotta meidän mukanamme Samariittiyhdistyksessä. Eikö hänen isänsä ollut se tunnettu tuomiorovasti?»

»Niin luulen», vastasi Tilda.

»Entä äiti, mitä sukua hän oli?»

Sitä ei Tilda tiennyt.

»Äiti», sanoi pääkonsuli, »oli omaa sukuansa Hökhufvud. Hänen isänsä oli vanha Hökhufvud, presidentti, jolla aikanaan kuuluu olleen enemmän ritari- ja kunniamerkkejä kuin kenelläkään muulla Ruotsin alamaisella.»

Tämän keskustelun aikana näkyi selvästi, että Alexis ei lainkaan pitänyt siitä, että Tilda vedettiin tähän keskusteluun, hän kun kuitenkin tiesi niin vähän sekä Liwineistä että Hökhufvudeista. Lopulta hän työnsi Tildaa varten tuolin hiukan syrjemmälle ja sai aika ovelasti tämän siirtymään sille istumaan.

Alexis ei ollut käyttäytynyt häntä kohtaan laisinkaan niin kuin tavatessaan hänet kadulla heti ylioppilastutkinnon jälkeen, jolloin hänellä tuskin oli ollut aikaa sanoa hyvää päivää ja hyvästi, olipa nyt syynä sitten tosiaan ollut kiire tai, kuten Tildasta oli tuntunut, hänen nukkavieru sadetakkinsa. Hotellin salissa Alexis oli päinvastoin niin huomaavainen kuin oikein hienolle daamille, ja Tilda oli kernaasti antanut hänelle anteeksi, että hän ehkä hiukan oli halveksunut häntä sen takin vuoksi. Se ei varmaankaan johtunut ilkeydestä: takki oli todellakin ollut kamala.

Alexis näytti hänelle joukon matkansa varrella ottamiaan valokuvia. Vanhemmat ja hän olivat tehneet laajoja matkoja ja käyneet harvinaisilla seuduilla, ei tavallisilla jokapäiväisillä matkailijapaikoilla, sanoi hän. Enimmäkseen he olivat kulkeneet omalla autollaan, uudella autolla, joka nyt tuotaisiin kotiin Tukholmaan. Sitten kuunteli hän, kun Tilda puolestaan kuvasi matkavaikutelmiaan ja niitä retkiä, joita hän tahollaan oli tehnyt neiti Liwinin kanssa, enimmäkseen rautateitse.

Todettiin, että molemmat matkaseurueet olivat olleet samanaikaisesti Sveitsissä, ja Alexis pahoitteli, ettei onni ollut suosinut heitä, niin että olisivat joutuneet samaan paikkaan ja samaan hotelliin.

»Silloin olisimme pitäneet vasta hauskaa», sanoi hän. Ja lisäsi sitten: »Niin, rakas Tilda, muistatko vielä kaikkia meidän hassuja hullutuksiamme? Kun me esimerkiksi piilouduimme kotona alaslaskettujen uudinten taa ja pidimme pitoja permannolla? Äiti ei tiedä siitä vielä tänäkään päivänä.»

Tildalle ei näissä ja monissa muissa muistoissa ollut mitään hassunkurista, mutta hän oli kyllin viisas ollakseen sitä huomauttamatta. Alexis tarttui hänen yhä edelleenkin rakkaimpaan koruunsa, kultalankaristiin, ja veti sitä Tildaa kiusoitellakseen, ja Tilda antoi ensin perään, mutta nykäisi itsensä sitten irti, niin että hely livahti Alexin kädestä.

Heti senjälkeen oli Elman lähettämä sana saapunut.

»Älä huoli mennä heti», pyysi Alexis, joka aina tuntui olevan tottunut tekemään, mitä itse halusi.

Mutta Tilda ei ollut tahtonut olla tottelematon. Hän kiitti puolestaan ja sanoi hyvää yötä, ja Alexis saattoi häntä hissiin. Hän ehdotti:

»Kuule, me matkustamme pois huomenaamulla. Etkö voi tulla takaisin, kun olet kuullut, mitä asiaa neiti Liwinillä on, tai kun hän on nukkunut?»

»En, ei se käy laatuun.»

»Minulla on jotakin sinulle sanomista.»

»Sano se sitten heti!»

»Ei, hissipoika kuulee.»

»Hän osaa kai vain saksaa.»

»Hän ymmärtää sen kuitenkin, jos sen sanon.»

Alexin katse oli maanittelevasti kiintynyt Tildan silmiin. Silmistä se lipui hänen suulleen ja kaulalleen, tai mitä hän lie etsinyt, katseeseen tuli jotakin hapuilevaa, ja Tilda oli varmasti tietävinään, mitä Alexis tarkoitti: hän aikoi sanoa hänelle pitävänsä hänestä; että se oli totta, mitä hän jo kauan sitten oli sanonut, juuri niiden hassujen hullutusten aikana, kun oli luvannut pitää hänestä aina, niin pahasti ja oikullisesti kuin hän sittemmin joskus olikin käyttäytynyt.

Kiusaus jäädä tai suostua hänen ehdotukseensa oli suuri.

»Silloin ovat isä ja äiti jo menneet ylös», houkutteli Alexis vielä, »me saamme olla aivan itseksemme; vain puoli tuntia, Tilda. Vain neljännestunti!...»

Mutta ajatus, mitä hänen oma äitinsä Alice olisi ajatellut, pidätti häntä. Hän ehdotti kompromissia.

»Tule mukaan hissiin!»

Hississä seisoi Alexis aivan hänen vierellään, mutta ei sanonut nyt sanottavaansa, se kun joka tapauksessa olisi ollut hyödytöntä. Vasta viime hetkessä, juuri kun hissipojan piti sulkea ovi alaspaluuta varten, suuteli hän pikaisesti Tildan kättä.

Tämä se teki, ettei Elman toruminen merkinnyt niin paljon, ja tämä se oli tehnyt Tildan jäykän mielen niin herkäksi — Tilda ymmärsi sen itse. Tuo hetki hississä oli kallisarvoinen muisto. Sen vuoksi kannatti jo uhratakin jotakin, eikä uhraus sitäpaitsi enää ollutkaan mikään uhraus, sillä elämä Elman kanssa alkoi käydä paljon helpommaksi kuin hän koskaan oli pitänyt mahdollisena.

Elma Liwin oli muuttanut osan tapojaan. Niinpä hän söi aamiaista Tildan kanssa, ennenkuin tämä riensi kouluun, hän sai ensimmäisen aamutervehdyksen, ensimmäiset puheet suklaata juodessa tai puuroa syödessä. Se väsytti häntä tosin, mutta hän ei hennonut siitä luopua, ja kun tyttö meni kouluun, asettui hän ikkunan ääreen ja katseli häntä vielä.

Tilda juoksi alas portaita. Kun hän tuli kadulle, katseli hän ympärilleen ikäänkuin tarkatakseen, mitä tällä oli tarjoamista: katukuva oli toinen kuin ennen, toisia puoteja, toisia maitovaunuja varastohuoneen edustalla, toisia koiria ulkona tuuletettavina ja haukkumassa, toista valoa, toisenlaisia varjoja. Mutta aina jotakin. Ja samassa hän oli kadonnut kadunkulmasta.

Tildan mieleen ei olisi ikinä juolahtanut, että Elma saattoi seistä häntä katselemassa niinkuin hän teki. Sellainen hempeämielinen tunteilu sopi Muriuksille, heidän ympäristöönsä ja ystävilleen, mutta ei laisinkaan Elma Liwinin tyyppiin. Tilda oli vähitellen tutustunut tuomiorovastin ja hänen puolisonsa ja tämän isän, presidentti Hökhufvudin muotokuviin; ne olivat kaikki hänestä tuntuneet olevan ankaraa herrasväkeä, peräti erilaista kuin se, mihin hän oli tottunut, ja Elma kuului siihen joukkoon.

Kun tyttö oli kadonnut kadunkulman taa, levähti Elma hetkisen.

»Neiti on hullu sen tytön suhteen», torui Hulda. »Mitä neiti kahkailee pystyssä jo puhteella, neidillähän on aikaa nukkua kunnollisesti.»

Ja sehän oli totta. Ja kun neiti Liwinin oli aika lähteä omaan työpaikkaansa, oli hän sitäpaitsi tämän lyhyen lepohetken aikana ehtinyt luoda jonkin uuden levottomuuden aiheen itselleen. Hän tiesi sen olevan niin päätöntä kuin suinkin. Milloin hän oli unohtanut pyytää Tildaa tulemaan noutamaan häntä iltapäivällä kotiin, milloin taas tiedustella, mitä Tilda muutoin sinä päivänä aikoi tehdä. Hänhän tiesi liiankin hyvin, että jokainen vapaa hetki merkitsi suorinta tietä ja juoksujalkaa ylös portaita neljänteen kerrokseen ovelle, jonka messinkisessä nimikilvessä seisoi _Konserttimestari P.A. Murius_. Kieltää hän ei sitä voinut. Täytyi keksiä toinen käyttö ajalle. Ja kuinka innokkaasti hän niissä ajatuksissa askarteli!

Elma luopui kutsuista ja seuraelämästä, minne hän ei voinut ottaa kasvattitytärtään mukaansa. Elma kehoitti Tildaa kutsumaan Muriuksen pojat luokseen sen sijaan, että vietti jokaisen vapaan iltansa siellä. Jonkin kuvauksen sieltä hän oli silloin tällöin saanut, niinpä esimerkiksi, että Libert ja Tilda olivat jälleen ruvenneet yhdessä soittamaan. Eikö sitä voisi tehdä yhtä hyvin Tildan omassa huoneessa ja hänen pianollaan?

Libert noudattikin sitten pari kertaa neiti Liwinin kutsua, mutta ei arvatenkaan viihtynyt. Hän oli kömpelö keskustelemaan, eikä soitostakaan tullut paljon mitään. Sitäpaitsi, selitti Tilda, hän oli nyt saanut paikan siinä musiikkikaupassa, jossa hän aina niin mielellään oli oleskellut. Siellä hän myi nuotteja ja konserttilippuja, ja iltaisin hän soitteli tanssimusiikkia milloin missäkin. Pontus sitävastoin tuli sitä mieluummin. Hän käsitti, mitä näyttäytyminen ja edullisen käsityksen antaminen omasta itsestään merkitsi. Hänhän tunsi sitäpaitsi neiti Liwinin ennestään ja puheli hänen kanssaan opinnoistaan ja laskelmistaan, joita hän oli tehnyt saadakseen pääkonsulin niukan avustuksen riittämään. He tulivat keskenään hyvin toimeen, tuo keski-ikäinen neiti ja hän. Mutta Tilda ei näistä käynneistä paljon piitannut.

Sensijaan Elma otti hänet mukaansa teatteriin. Se oli suurimpia uhrauksia, sillä Elma Liwin ei ollut koskaan mielellään näyttäytynyt teatterisalissa tai muissa julkisissa paikoissa, minne ihmisiä vedettiin huvittelemaan, katselemaan, tapaamaan toisiansa. Siellä hän saattoi kohdata niin monta, joiden näkemistä hän mieluummin tahtoi karttaa, nyt vielä enemmän kuin milloinkaan ennen, esimerkiksi jonkun Paschin tai vain jonkun Alexandra-rouvan monista tuttavista, komiteatovereita tai muita, jotka sitten levittelisivät uutista neiti Liwinin uudesta kumppanista, kasvattityttärestä. Sitä pidettäisiin tietenkin omituisena puolivanhan ikäimmen päähänpistona. Elma tahtoi karttaa kaikkia huomautuksia. Ja siellä saattaisi kohdata myöskin erään naislääkärin, joka olisi valmis tekemään johtopäätöksiänsä.

Mutta varsinkin Elma halusi karttaa Erik Bourgstenia, ainoaa ihmistä, joka oli saanut katsahtaa hänen elämäänsä ja ehkä aavistanut sen heikkouden, aavistanut, että oli olemassa heikko kohta, jonka peittelemistä kaikki oli tarkoittanut.

Sittenkin hän rohkaisi mielensä ja istui teatterissa, konserteissa ja esitelmätilaisuuksissa, mikäli vain tytön aika salli. Yleisö sai tottua näkemään neiti Elma Liwinin, aika muhkean naisen, jolla oli omituisen sulkeutunut, kunnioitustaherättävä ulkomuoto, useimmin musta, yksinkertaisuudessaan hieno puku, ja hänen seurassaan vilkassilmäisen, kauniin nuoren tytön, joka kaikessa näytti olevan suojelijattarensa vastakohta. Heidän välisensä seurustelu tuntui olevan tuttavallista.

Eräänä päivänä loppukesällä Tilda sai tervehdyksen Alexilta. Se oli kuvakortti Lontoosta ja siinä lyhyt kiitos viimeisestä. Tilda näytti korttia Elmalle, ja Elma ymmärsi tytön täten tahtovan osoittaa avomielisyyttä. Tytön hyvä tahto oli ilmeinen, mutta kuitenkin ärsytti tuon nuorukaisen muiston palautus Elmaa. Hän työnsi kuvakortin syrjään sitä hiukan vilkaistuaan ja sanoi:

»Minun nuoruudessani ei oltu kirjevaihdossa nuorten herrain kanssa.»

»Elman nuoruus on mahtanut olla hirveätä», vastasi Tilda. »Minä olen iloinen, että elän nykyaikaan.»

Elma ei saanut vastatuksi: »Minun aikani oli parempi ja piti parempaa kuria kuin nykyinen.»

Hänestä tuntui kuitenkin, että jotakin sellaista piti sanoa, että nykyaikaisen vaarallisen vapauden suhteen oli oltava varuillaan. Alexin kuvakortti oli pöydällä heidän välillään. Se esitti kuvaa Westminster Abbeysta. Tilda oli ryhtynyt jälleen lukemaan läksyjänsä. Pieni kirjekortti tuntui kasvavan, oli kuin se olisi peittänyt koko pöydän. Elma ei saanut sitä mielestään pois. Aina heräsi hänessä uusia pelkoja, uutta epäluuloa. Täytyisikö hänen lopulta paljastaa koko totuus lapselle, esittää oma kohtalonsa peloittavana, välttämättömänä, varoittavana esimerkkinä?

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »päästä minut sitä tekemästä! Minä en voi.»

Tilda pani pois kirjansa, oikoi jäseniänsä ja haukotteli, otti taas kuvakortin, luki uudelleen, mitä siihen oli kirjoitettu ja purskahti nauruun:

»Hän on tehnyt tavausvirheen!»