Part 2

»Minä en sitä suvaitse», mutisi hän huulet kiinni pusertuneina, ja hän tunsi pahojen henkien taas temmeltävän sisässään, repelevän häntä ja saattavan hänen mielensä kuohuksiin.

Pieni, mitätön tapahtuma sai ne kuitenkin tällä kertaa häipymään, mitä jokapäiväisin tapahtuma: pieni, noin 11- tai 12-vuotias tyttö tavallista tyyppiä: päässä merimieslakki (ja siinä kirjoitus: _Uskaliaisuus_), yllä hyvin huonosti poimuteltu, tummansininen hame ja päällysnuttu, jossa oli metallinapit, niistä puuttui pari, ja kaikki jäljellä olevat olivat auki. Äkkiä tyttö pysähtyy, kumartuu ja löytää kosteasta ruohosta jotakin. Elma ei ehtinyt väistää, hänen täytyi samassa pysähtyä hänenkin, ja hän näki tytön kääntävän ylöspäin pyöreät, ruusuiset, sinisilmäiset kasvonsa, jotka olivat kuin joulukuusen omena ja siinä sinisiä lemmenkukkia, lemmenkukat selkoselällään, hämmästystä ja ihmetystä täynnä.

Tyttö piti kädessään — se oli punakka eikä moitteettoman puhdas, voimakas pikku käsi — yksinkertaista kultalankaristiä, jonka keskessä oli muutamia pieniä helmiä ja joka oli tallattu lumisohjoon, mistä vielä näkyi jälkiä.

»Katsokaa», huusi lapsi, »kuinka ihmeen kaunis!»

»Niin on», sanoi Elma, »mutta sinä koetat kai etsiä omistajaa.»

»Mitenkä siinä on meneteltävä?»

»Pannaan ilmoitus sanomalehteen, sillä tottahan ymmärrät, ettei hely ole sinun vain senvuoksi, että olet sen löytänyt», lisäsi hän vähän ankarammin.

»Oi, kyllä minä sen ymmärrän! Kunpa vain voisin tietää heti, missä omistaja on!»

Pyöreissä, sinisissä silmissä pyöri karuselli: Ne olivat näkevinään omistajan, ihmeen kauniin ja kultakutrisen prinsessankaltaisen pikkutytön, ja prinsessan äärettömän ilon saadessaan aarteensa takaisin, ja ystävyyden, joka siitä syntyi, ikuisen, parhaan ystävyyden. Yhteisiä leikkejä Humlegårdenissa joka päivä. Kaipuuta, enenevää innostusta ja vihdoin voimakas halu päästä irti tuosta vieraasta naisesta niin pian kuin mahdollista ja vain rientää kotiin. Ylös portaita... äiti, veljet, maailman kauneimman kultaristin yleistä ihailua.

»Ei tarvitse muuta kuin vain ilmoittaa sanomalehdessä, niinkuin sanoin», jatkoi Elma näkemättä mitään silmien karusellista.

»Kiitoksia, hyvästi!»

Tyttö niiasi ja riensi pois löytönsä kanssa. Kuinka kevyt onkaan tuollaisen yksitoista- kaksitoistavuotiaan lapsen jalannousu, vaikka jalassa on karhea kenkä ja savinen varvaskärki! Elma katseli poisjuoksevaa tyttöä ja hänen päähänsä pälkähti: »Jokseenkin tuon ikäinen olisi minun tyttöni nyt saattanut olla!» Paholaiset olivat poissa ja ajatus sai kulkea niiden ahdistamatta. Taas tuli tuulenpuuska tuoden tuoreen mullan ja orastavien, puhkeavien lehtien tuoksua ja Elma hengitti sitä vähän keveämmin kuin äsken, ilman ilkeitä muistoja. Nyt hän tunsi vain olevansa väsynyt ja hiukan hiestynyt; talvivaippa oli raskas, tuntui hyvältä pian päästä kotiin.

Elma Liwin asui yhdessä toisen ansioillaan elävän naisen, erään sairasvoimistelijattaren, kanssa.

Kun hän aikanaan oli päässyt lapsivuoteelta ja jälleen palannut elämään vapautettuna lähimmän tulevaisuuden huolista, oli hän kaikesta huolimatta tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että oli saanut sen arkaluontoisen asian hoidetuksi niin hyvin, aivan ilman apua, ilman neuvonantajia, ilman yhdenkään ainoan ihmisen armeliaisuutta. Hänen itsetuntonsa heräsi, jonkinlainen kiitollisuus suurkaupunkia kohtaan, joka niin armeliaasti oli salannut ja suojannut häntä, herätti hänessä päätöksen jäädä sinne asumaan. Hän asettui yhteyteen käsityöpiirien kanssa, ja otettiin vastaan suosiollisesti, kun hänen taitonsa kaikenlaatuisissa ompelutöissä oli tunnettu ja hänen nimensä, tuomiorovastin nimi, arvossa pidetty. Hän eteni varovasti, herkästi kuunnellen jokaista soraääntä, vähäisintäkin kyseenalaisuutta siitä, oliko hän oikeutettu vastaanottamaan niitä paikkoja, joita hänelle tarjottiin. Mutta kukaan ei ajatellutkaan kiistää häneltä hyvällä työllä ansaittua asemaa, ja hän juurtui uusiin oloihin.

Kun vuodet sitten kuluivat eikä mitään tapahtunut, mikä olisi vakavasti voinut huolestuttaa häntä — varsinkin, kun Gavelström osoitti parin vuoden kuluttua niin odottamatonta tahdikkuutta, että suvaitsi kuolla — alkoi Elma Liwin osoittaa suurempaa varmuutta ulospäin. Hänen ulkomuotonsa oli luottamusta herättävä, kolmenkymmenen vuoden täyttäminen soveltui hänelle hyvin; erikoisalallaan hän suoritti yhä useampia huomattavia töitä; hän seurusteli melkein yksinomaan naisten kanssa, ja näiden joukossa oli monta huomattua naista. Näiden kautta hän sai vähitellen pienen osansa hoidettavaksi erinäisten yleisten harrastusten palveluksessa. Hän joutui istumaan mukana erinäisissä johtokunnissa ja komiteoissa. Tuomiorovastin väki oli ollut erittäin vanhoillista, ja koko Elman sukupiiri ylläpiti tätä kantaa. Mutta hän halusi osoittaa vapaamielisyyttä, hän tiesi totisesti mihin nainen pystyy, kun joutuu oikein koville. Kidutuspenkilläkin olisi hän voinut vaieta. Niinpä oli hänen kaiketi lupa ottaa palkkansa ajamalla avoimesti naisasialiikettä, joka teki hänet riippumattomaksi — ja myöskin hiukan kiusalliseksi — sisarten ja veljien suhteen sekä antoi hänelle ulospäin edistysmielisen toimihenkilön arvon.

Ahdistelevat paholaiset hän piti sisässään. Muutamia vuosia hän oli asunut yksinänsä, mutta se oli alkanut häntä rasittaa. Sattumalta hän joutui yhteen sairasvoimistelijatar Rick Brunjohannin kanssa. Eräässä naiskerhossa oli jonkin juhlan yhteydessä esitetty näytelmäkappale, romanttisen oopperan parodia. Pääosan esitti Rick Brunjohann, jonka kihara, musta peruukki oli erittäin onnistunut. Osansa hän hoiti reippaasti: rakasti, kärsi, kuoli ja nousi ylös yhtä vauhdikkaasti. Näytelmän jälkeenkin Elma huomasi, että neiti Brunjohann oli miellyttävän näköinen, jotapaitsi tämän hilpeä käytös viehätti häntä. — »Tuommoinen ihminen pitäisi minulla olla seurassani», ajatteli hän. Samassa neiti Brunjohann tuli häntä vastaan permannon poikki.

»Minä kuulin, neiti Liwin, että te etsitte asuintoveria. Minä olen samoilla asioilla. Keskustellaanko asiasta?»

Elma oli heti suostuvainen.

»Tietenkin», sanoi Rick, »kumpikin pitää huolta itsestänsä, mutta me syömme yhdessä.»

Sopimus rakentui molemminpuoliseen arvonantoon ja siihen, että taloutta hoitaisi kolmas henkilö, Elman jo kokenut palvelija Hulda, jonka tehtävänä oli pysyttää elinkustannukset määrätyissä rajoissa ja tarjota moitteetonta ruokaa.

Muutettiin uuteen asuntoon lokakuussa, Elma puolestaan suuremmin odotuksin kuin olisi tahtonut myöntää. Hän oli täynnä jonkinlaista ihailua toista kohtaan, joka oli häntä nuorempi ja jota hän mielikuvituksessaan ajatteli pääsevänsä suojelemaan ja huoltamaan saadaksensa vastavuoroon nauttia lämpimämpää ystävyyttä kuin mihin hän oli kuivahkojen ammattitoveriensa ja ystävättäriensä parissa tottunut.

Naisilla oli kummallakin erityinen, vesisuihkulla varustettu makuuhuoneensa, yhteisen seurusteluhuoneen erottama. Kalustoa toi Rick mukanaan jokseenkin arkipäiväisen huoneen sisustuksen, joka sijoitettiin pihanpuolella olevaan pieneen saliin. Makuuhuoneessaan hän otti vastaan osan potilaitaan ja piti siellä makuuhuoneen tavallisesta kalustosta vain kaihtimen taakse piilotetun sparttalaisen telttavuoteen. Elma taas oli kalustanut yhteisen seurusteluhuoneen 1830-luvun tyyliin, silloisen makusuunnan mukaisesti: vähän huonekaluja, ruotsalaista tekoa, seinillä teräs- tai kuparipiirroksia kapeissa mahonkikehyksissä. Yksinäisessä, kiilloitetulla pöydällä olevassa kristallimaljakossa tulpaaneja (ei erin monta).

Mutta hänen makuuhuoneensa oli kuin muhkea ja mukava herranhuone: leveät, matalat istuimet, tupakkapöytä, leposohva, joka illalla käännettiin vuoteeksi, seinällä talvimaisemaa esittävä öljytaulu; suuri kirjahylly täynnään ammattikirjallisuutta ja sivistyneen yleisön mieliromaaneja — kun taas Rick kasasi kenttävuoteensa alle joukoittain puoliksi luettuja ja kirjalliselta arvoltaan alamittaisia käännösjulkaisuja. Sitäpaitsi Elman huoneessa oli erinomainen venetsialainen peili ja komea empiretyylinen piironki. Kokonaisvaikutus osoitti hienostunutta makua ja suurta halveksumista kaikkia naishepeneitä, tyllipeitteisiä toalettipöytiä, pitsipäällyksisiä vuoteita, joka nurkassa olevia peilejä, puuterirasioita ja kaikkinaista rihkamaa kohtaan.

Mutta yhteenmuutto Rickin kanssa oli pian osoittautunut pettymykseksi.

Rick ilmaisi ensimmäisestä päivästä alkaen tarkoittaneensa täyttä totta ehdollaan, että kumpikin pitää huolen itsestään. Hän oli liikkuvainen, hänellä oli monta rautaa tulessa ja suuri tuttavapiiri, jonka pariin hän katsoi tarpeettomaksi tuoda Elmaa. Hän osoitti Elmalle tavallista ja luontevaa toverillisuutta, oli palvelevainen ja puheli mielellään omista asioistaan, mutta ei tiedustellut toisen asioita. Hänen silmissään Elma oli etevä henkilö, vanhempi kuin hän, hyvin kunnioitettava ja ainakin enemmän kunnioitettava kuin huvittava. Hän ei aavistanutkaan, että Elman mielikuvitus olisi saattanut askarrella hänen asioissaan.

Yhtä vähän aavisti hän, että katkeruutta vähitellen alkoi kihota Elman mieleen, kun tälle kävi selväksi, että lähempää ystävyyttä ei saattaisi syntyä, eikä ollut todellisesta seurastakaan toiveita.

Elma meni maata myöhään, Rick nousi ylös aikaisin ja piti äänekästä puhetta Huldan kanssa, välittämättä tämän vaiennusvaroituksista tai unohtaen ne seuraavassa hetkessä. Rick oli ahkera puhelimenkäyttäjä seurusteluvälineenä. Elma istui äänettömänä, yhä enemmän ärtyneenä ja kuunteli tai oli kuuntelematta, mutta oli kuitenkin tietoinen keskusteluista eteisessä, joita säesti Rickin nauru, joka oli kuin ilmaan syöksähtävä ja heti taas keskeytyvä vesiryöppy. Ja kun Elma lopuksi havaitsi, että Rick pohjimmaltaan ajatteli vain miehiä, katkaisi hän mielessään välinsä hänen kanssaan tyyten — vaikka Rick ei vieläkään mitään ymmärtänyt, vaan oli yhtä huolettoman hyväntuulinen kuin ensimmäisenä päivänäkin.

Kun Elma nyt Samariittikokouksen jälkeen vihdoin oli kotona, tuli Rick voimistelupukuun puettuna ilmoittamaan:

»Eräs rouva Pasch on soittanut.»

»Mitä hänellä oli asiaa?» kysyi Elma jurosti.

»Sitä hän ei sanonut, hän lupasi kirjoittaa.»

»Hyvä on.»

»Onko sattunut jotakin sotkua?» kysyi Rick.

»Ei lainkaan.»

Rouva Pasch — siis jonkinlaisia selittelyjä. Selitelkööt vain.

Ovikello soi, ja eteiseen tuli erään suuren kukkakaupan lähetti. Moninkertaisesta silkkipaperikääreestä tuli esiin palvelevaisen Rickin avulla valtava viuhka kieloja. Viuhkan sisässä oli kirjekuori ja kuoressa kortti, rouva Paschin käyntikortti:

»Rakas neiti Liwin, älkää olko suuttunut, pyytää Teitä harrastava ja ihaileva

Alexandra Pasch.»

Neiti Brunjohann antoi lähetille lantin ja toi sisään jättiläiskimpun, jolle tosiaan löytyi sovelias maljakko. Hän etsi hetken aikaa sopivaa paikkaa, missä valovaikutus olisi edullisin. Mutta Elma oli sytyttänyt paperossin ja poltteli hiljaa pää takakenossa ja silmät puoliummessa välittämättä kukkakimpun kohtalosta.

Kuinka ihmeteltävän helppoa elämä olikaan armoitetuille, ajatteli hän. Kuka voi vastustaa sanoja »älkää olko suuttunut» — varsinkin kun ne kuiskataan Alexandra Paschin maailmannaisen käsialalla, jota ei tuhlata kenelle hyvänsä, ja jonka sentimetrin korkuiset kirjaimet todistavat, että kirjoittajalla on runsaasti aikaa. »Minä myönnän, minä olen pahoillani! Minä käsitän vihdoinkin tehneeni teille pahaa.». Ja sitten lopussa tuo välttämätön mairesana, joka kumoaa kaikki vastaväitteet ja, kääntyköön maailma kuinka tahansa, aina tekee kohteliaan voittajaksi.

Sitten voi kirjeen kirjoittajatar huoleti unohtaa koko asian.

Mutta muistaa, että on olemassa niitä, jotka koskaan eivät voi unohtaa mitään, jotka aina ovat yhtä helposti haavoittuvia. Draama kasvaa heidän sisässään, tunteen draama, jota ei kukaan aavista, joka hitaasti edistyy kohtauksesta toiseen syvällä salassa, ja jonka esirippu ei milloinkaan näytä laskeutuvan, vaikka kuinka toivoisi ratkaisua.

Kuinka inhoittavaa, ajatteli hän, että pitää olla nainen, alhaisten viettien väline! Jospa vain voisi pyyhkiä pois kaikki jäljet siitä, jospa vain voisi olla muistamatta, mitä tietää siitä, missä itse on ollut osallisena! Ja kuitenkin minä olen tänään ollut julmasti haavoittunut vain pelkästä viittauksesta, että en elä yhdessä miehen kanssa! Sehän on ristiriitaista, sehän on mieletöntä! Mikä siinä on haavoittavaa? Ole rehellinen, Elma! Sekö, että rouva Pasch ja ne muut mahdollisesti voisivat luulla, että sinä et voi voittaa ja kiinnittää itseesi ketään miestä? Pelkäätkö siis pohjimmalta, että heidän kuvittelunsa saattaisi olla oikea?

»Mutta tule toki, Elma, katsomaan näitä ihania kukkia», kehoitti Rick ovella.

»Kiitos, Rick, kyllähän ne ovat kauniit, ovat maksaneet ainakin kaksikymmentä kruunua. Annoitko lähetille mitään?»

»Viisikymmentä äyriä.»

»Hänen olisi pitänyt saada paljon enemmän.» Rick ei kuullut ivaa; hänellä oli ihailtavan kuurot korvat.

»Hänkin kuuluu armoitettuihin», ajatteli Elma. Sitten hän kysyi:

»Jäätkö kotiin tänä iltana?»

»En, minulla on miekkailuilta.»

»Ja minä jään taas yksin kuten tavallista», ajatteli Elma. »Enkö sitten ole tyytyväinen elämääni? Minullahan on toimialani, eikä minulta ulkonaisessa suhteessa puutu mitään. Olenko sairas? En, mutta kuitenkaan, sitä ei käy kieltäminen, minä en ole onnellinen, en ole koskaan onnellinen — ja minua vaivaa aina alituinen kaipuu. En kaipaa miestä enkä miehiä, vaan sitä, että en aina hapuilisi tyhjää, mihin käteni ojennan.

Jospa he vain tietäisivät!

Jos kohtaus rouva Paschin kanssa olisi sattunut Rickille, olisi tämä vain herttaisesti nauranut koko jutulle, sen tiesi Elma. Rickille olisi sitäpaitsi kaunis kukkavihko ollut riittävä sovitus ajattelemattomasta sanasta. Rick ei ollut pikkumainen, vakuutti hän itse.

»Silloin minä mieluimmin haluan olla pikkumainen», ajatteli Elma.

Sillä Rick Brunjohannin kaltainen hän ei tahtonut olla missään suhteessa. Mikä köyhyydentodistus olikaan tuo ainainen flirttaaminen, joka täytti sairasvoimistelijattaren ajan! Talvella hän urheili milloin jonkun nuoren luutnantin, milloin jonkun potilaanaan olleen liikemiehen tai jonkun muun kanssa; kesillä hän oleskeli kylpypaikassa ammattiansa harjoittamassa, leikkisän tunteellisesti seurustellen alilääkärien kanssa. Elma sai silloin tällöin nähdä näytteitä kaikkien näiden herrain keskusteluista, tietoja heidän tavoistaan, oloistaan tai ansioistaan. Rick laski niistä mielellään leikkiä.

»Minä en luultavasti kuitenkaan koskaan mene naimisiin», sanoi hän.

Mutta Elma oli vastenmielisyyden terävänäköisyydellä jo aikoja nähnyt läpi tämän lörpötyksen.

»Et», saattoi hän vastata, »rakas Rick, senhän voin ymmärtää; ikäimmen elämähän on paljon mieluisampaa.»

Rick oli senlaatuinen tyttö, josta miehet pitävät, ja joka vain odotti hetkeänsä; siinä oli koko arvoitus. Hän tahtoi päästä edullisiin naimisiin ja irti vaivalloisesta työelämästä. Vähäpätöinen tyttö, niinkuin tuhannet muut, ilman mitään käsitystä siitä, mitä sileiden pintojen, kaiken mykän torjunnan alla liikkuu.

Elma työnsi kärsimättömänä syrjään Rickiä koskevat ajatukset.

Hänen pöydällään oli kutsukortti eräille päivällisille. Se oli pantu syrjään lyhyen harkinnan jälkeen puvuston mahdollisuuksista, jotka oli havaittu riittäviksi. Elma tarttui nyt jälleen tuohon pieneen korttiin, joka oli merkki siitä, että hänen persoonansa oli välähtänyt eräiden kanssaihmisten mieleen, vieläpä niin edullisesti, että oli päätetty ottaa hänet toivottavien vieraiden ryhmään. Se ei tapahtunut usein, ja siksi se lämmitti häntä. Äkkiä hän tunsi kaipuunsa tarkistuvan, olennoituvan.

Se olennoitui yksinkertaisesti kaipuuksi päästä ulos, päästä niiden joukkoon, jotka olivat iloisia, jotka saattoivat olla huolettomia ja herttaisia ja siten herättää huomiota ja voittaa sydämiä.

Elma ei olisi kehdannut tunnustaa kenellekään olevansa näin lapsellinen, mutta ei päässyt siitä ajatuksesta irti.

Tarve vihdoinkin kerran huvitella tarttui häneen kuin kuume. Kun Rick oli mennyt miekkailukerhoonsa reippaasti lausuttuaan: »Hyvästi, Elma, kuule, minä neuvon sinua: mene sinäkin ulos ja pidä hauskaa!» istui hän kauan alallaan poltellen, etsiskellen, tuijotellen eteensä, kielovihkoa katsellen sitä kuitenkaan näkemättä, vain nauttien halusta, joka heräsi hänen mielessään, ja kävi taisteluun sairaalloisen tietoisuutensa kanssa kaikista nöyryytyksistä, taisteluun nurjuutta ja sisäistä kateutta vastaan, jotka kalvoivat hänen elämäniloansa.

5.

»Uskaliaisuutta», avonaista päällysnuttua, josta kaksi ankkurinappia puuttui, ja huonosti poimuteltua cheviottihametta kantoi nuori juoksija kuin kilpajuoksussa, jonka tuloksesta riippui paljon, halki Humlegårdenin, ohi Noidanpuun ja Maankavaltajan pensaan, ohi Keisarin Palatsin, yli Tildan ja hänen veljensä Libertin tilusten rajan, ja ne katosivat Östermalmiin, missä Tilda — se oli nuoren juoksijan nimi — asui, ja jonka omisti Anders de Wahl, ihana henkilö, jonka kuva mitä erilaisimmissa pukimissa oli leikattu monista lehdistä ja pantu talteen, mutta joka todellisessa elämässä oli tuntematon.

Tilda, tuon päällysnutun y.m. kantaja, Anders de Wahlin alamainen, ei hiljentänyt juoksuansa edes kotitalonsa portaissa ennenkuin seisoi neljännessä kerroksessa oven edessä, jossa oli messinkilevy ja siinä nimi _Konserttimestari P.A. Murius_. Mutta eteiseen tultuaan hän joutui sensijaan aivan hämilleen: äkkiä hän muisti pienen toverinsa, jonka oli unohtanut puistoon. No, hän löytää kyllä kotiin itse, se on tietty, mutta Tildan into masentui tuntuvasti, sillä hän ei tahtonut olla huono huoltaja. Tulo saliin, missä äiti istui, silmälasit nenällään jotakin särkynyttä porsliiniesinettä korjaamassa, oli sentähden verraten tyyni. Vain kaksi torventörähdystä:

»Äiti, katso!»

Äiti, maailman paras, työnsi varovasti syrjään arkaluontoisen työnsä, otti pienen kultalankaristin, tarkasti sitä, kuivasi sen varovasti puhtaaksi, ja sanoi aivan niinkuin sekin ankara nainen äsken:

»Meidän pitää panna ilmoitus sanomalehteen.»

»Tehdään se heti!»

Likaiset talvikengät alkoivat polkea permantoa kärsimättöminä.

Äiti nauroi ja kirjoitti ilmoituksen, jonka Tilda sai viedä sanomalehden konttoriin, ja illan kuluessa oli sitten pieni risti kaikkien ihailun esineenä, kaiken sen ihailun ja keskustelun esineenä, jonka Tilda oli ennakolta arvannut syntyvän veljien puolelta.

Libert sanoi silmät kiiluen: »Luuleeko äiti, että se maksaa sata kruunua? Tai ehkä tuhannen?»

Pontus sanoi: »Hölmö, siinä tapauksessa me saisimme julman paljon rahaa vain löytöpalkkana.»

»Niin, sehän olisi hyvä.»

»Mutta ymmärräthän sinä», sanoi Pontus ylimielisesti, »ettei tuommoinen pieni risti, neljän sentin mittainen, voi olla paljonkaan arvoinen, ja kultalankahan on sitäpaitsi melkein pelkkää ilmaa.»

Libert jatkoi kuitenkin oman ajatussuuntansa poluilta poikkeamatta:

»Mutta ehkä helmet ovat hirveän harvinaisia, äärettömän kallisarvoista laatua, jommoisia ei monellakaan ole.»

Pontus nolasi hänet: »Sinä olet sentään liian lapsellinen kolmetoistavuotiaaksi.»

Tilda kietoi käsivartensa rakkaan Libertinsä kaulaan. He ymmärsivät toisensa. Koko Humlegårdenhan oli heidän yhteistä omaisuuttansa, ja kun Pontus vihdoin oli kyllältänsä katsellut löytöhelyä ja vetäytynyt lukemaan läksyjänsä, alkoivat he molemmat rauhassa pohtia kaikkia mahdollisuuksia ristin harvinaisesta laadusta ja kalleudesta. Eihän ihan kaikkea tarvinnut juuri uskoa, mutta hurjan hauskaa heillä kuitenkin oli ja he kuiskailivat kauan.

Iso Roland tuli kotiin vasta illalliselle. Bassoäänellään ratkaisi hän, että kultalankaristi oli kyllä sangen siro, mutta ei raha-arvoltaan juuri paljonkaan arvoinen. Kun Roland oli sanonut mielipiteensä jostakin asiasta, oli se asia selvä.

Hän pesi kätensä, sillä hän kävi töissä eräässä työpajassa valmistuakseen aikaa myöten insinööriksi; mutta kynnet pysyivät vain mustina. Tilda huomasi pöydässä, että Pontus katseli näitä mustia kynsiä, saattoi suorastaan nähdä hänen ajattelevan: »sikamaista, minulta menee ruokahalu...» Hävytöntä, että Pontus, joka oli vasta viisitoistavuotias, tahtoi mestaroida itse Rolandia, joka oli ylioppilas ja yhdeksäntoistavuotias ja sitäpaitsi — juuri Roland. Tilda huomautti senvuoksi ääneen:

»Kas, sinulla on suuri finni nenänjuuressa, Pontus.»

»Hoida sinä itseäsi, senkin rupisammakko», vastasi toinen loukkaantuneena.

Rouva Murius lepytteli: »Mutta lapset, lapset, älkää riidelkö!»

Rupisammakko ja Libert katsahtivat kuitenkin toisiinsa, he olivat tehneet sen havainnon, että Pontus oli viime aikoina alkanut hakkailla erästä tyttöä, ja uusi finni ei niissä oloissa ollut erin edullinen. Niin että Pontukseen oli joka tapauksessa isketty.

Roland sanoi karhealla bassoäänellään: »Kuinka harvoin isä sentään on iltaisin kotona!»

»Sille ei mahda mitään, poikaseni, kun hän ei ole sairas», vastasi äiti, sillä isä oli äskettäin ollut sairaana.

Tilda näki Rolandista, että tämä ajatteli: »Täällä me istumme ja lepäämme ja syömme hyvää ruokaa ja kaikki on hyvin, mutta isän täytyy olla soittamassa siellä inhoittavassa oopperassa. Hänen käsivarttansa pakottaa vielä, mutta hän ei ole siitä ollakseenkaan, sillä sehän on hänen elinkeinonsa, eikä hän arvatenkaan pääse kotiin ennen kahtatoista. Isä parka! Silloin nukumme me kaikki, mutta hänellä on edessään vain uneton yö ja sitten soittotunteja koko huominen päivä.»

Tilda näki äidistä, että tämä ajatteli aivan samoin. Ja sitten ajatteli Roland: »Ja äiti itse tärvelee silmänsä sillä hienolla porsliinikorutyöllä, josta hänen ehdottomasti pitäisi luopua, ja kaikki vain meidän vuoksemme! Herra Jumala, eikö tästä pian pääse valmiiksi, että vuorostaan pystyisi auttamaan heitä!»

Oli aika ihmeellistä, mietiskeli Tilda, että voi suorastaan nähdä, mitä ihmiset ajattelevat. Muutahan se ei voinut olla, kun äidin kasvot kävivät huolestuneiksi hymyn asemesta, jota hän mieluimmin olisi tahtonut. Ja kun Roland alkoi istua pöydässä niin kumaraselkäisenä ja eteensä tuijottavana, niin Pontus ajatteli: »Nyt hän alkaa olla jo työmiehen näköinenkin.» Tilda huudahti ääneen:

»Sinä olet kaunis, Roland!»

Ja silloin purskahtivat kaikki nauruun.

Seuraavana aamuna oli ilmoitus sanomalehdessä.

Sitä oli vain puolitoista riviä: »Helmikorist. kultalankaristi löyd. Humlegårdenissa 79 340.»

Tilda ei voinut saada katsettaan pois noista puolestatoista rivistä. Hän ja Libert lukivat niitä yhä uudelleen. Niin kauan kuin aamiaislomaa kesti, oli mahdotonta ajatellakaan mitään hauskempaa kuin saada lukea, mitä itse oli sanomalehteen pannut. Libert oli tavallisesti huono lukemaan, mutta tämän hän oppi heti. Koko sanomalehdessä ei ollut mitään, joka näytti niin hauskalta.

Koulun päätyttyä Tilda riensi taas kotiin katselemaan ristiä ja ilmoitusta. Ja silloin oli tapahtunut jotakin suurenmoista: oli soitettu! Eräs nainen oli soittanut. Äidin täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat tarkasti järjestyksessä. Ensin oli nainen siis sanonut: »Onko numero 79 340?»

»Vastasiko äiti, että on?»

Se olisi Tildan pitänyt itsestäänkin ymmärtää. Ja sitten nainen selitti, minkänäköinen kultalankaristi oli, ja selitys oli ihan oikea, ja hän sanoi, että hän aivan sattumalta oli tullut nähneeksi ilmoituksen, muuten hän ei olisi tullut välittäneeksikään siitä, että oli sen pikku korun kadottanut, sanoi hän. Se mahtoi olla ihmeellinen nainen! Vihdoin hän oli kysynyt, saako hän lähettää sitä hakemaan. »Minun pikku tyttöni voi kyllä itse tuoda sen», vastasi äiti. Nainen oli kysynyt, tahdottiinko löytöpalkkaa. »Ei tule kysymykseenkään muuta kuin ilmoitusmaksu.» Silloin oli nainen kiittänyt erittäin kohteliaasti, ja siinä kaikki. Risti kuului rouvalle, joka asui Florankadun varrella. Humlegårdenista oli sinne vain minuutin matka. Rouva Murius tarkkasi miettiväisenä Tildan koulupukua ja päätti, että hänen oli otettava ylleen toinen, hiukan parempi. Jumalan kiitos, lakki oli ainakin uusi. Päällysnuttuun neulottiin kiireesti kaksi nappia.

Florankadulle tullakseen täytyi Tildan kulkea yli Karlavägenin kohisevan virran. Toisella puolen oli Ihmissyöjien maa, jossa asuu tiikereitä ja ihmissyöjiä, ja siellä oli Florankatu. Puistoa kauemmaksi oli Tilda vain poikkeustapauksissa saanut mennä yksikseen. Suurkaupungissa on niin paljon vaarallista. Tosin oli äiti varmasti vakuuttanut, ettei koko Tukholmassa ollut ainoatakaan tiikeriä tai yhtään ihan oikeata ihmissyöjää, mutta sittenkään ei voinut tietää, mitä lapsille saattoi tapahtua... Tilda pääsi kuitenkin ilman minkäänlaista onnettomuutta siihen taloon, jonka osoitteen rouva Murius oli kirjoittanut kuoreen, jossa kultaristi oli.

Se oli hieno talo. Portaissa oli hienot, kiiltävin messinkitangoin kiinnitetyt matot. Tildan soittaessa avasi oven palvelija, jolla oli musta puku ja hieno, valkoinen esiliina; se muistutti palvelijatarta eräässä näytelmäkappaleessa, jonka Tilda oli nähnyt, ja kun musta- ja valkopukuinen kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän: »Tehkää hyvin, astukaa sisään.»

»Sisään» merkitsi hienoa salia.

Sen veroista ei usein nähdä. Libert ja Tilda olivat yksityiskohtaisesti kuvitelleet, minkälaista oli keisarillisessa palatsissa, jonka ulkopuolelle oli kirjoitettu »Kungl. Biblioteket», ja joka oli suuri, keltainen talo, ja siellä mahtoi olla kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia, jakarandaa ja timanttisaleja, mutta tämä sali tässä ei ollut vain kuviteltu, aurinko paistoi kullattuihin, silkkipäällyksisiin tuoleihin. Tilda ei uskaltanut istuutua millekään niistä, mutta hän katseli tarkasti ympärilleen saadakseen aiheita keisarillisen palatsin uudelleen sisustamiseen. Kukkia oli monissa maljakoissa, kieloja ja muita. Palmuja, jotka ulottuivat melkein kattoon saakka, ja peili, joka ulottui melkein lattiaan asti. Erään sohvan yläpuolella oli jonkun herran kuva, yhtä suuri kuin todellinen ihminen, yllään hännystakki ja leveä silkkinauha poikki rinnan.

Ovi avautui ja sisään astui nainen: kaunis, kaarevanenäinen, pitkä ja valkoverinen, hienosti kammattu, ja valkoinen silkkipusero yllä. Hän otti pienen kirjekuoren Tildan paljaasta kädestä — sillä Tilda oli jättänyt käsineet kotiin, ne kun olivat rikkinäiset, eikä äiti eikä hän ollut ehtinyt niitä parsia — aukaisi kuoren ja sanoi, että risti oli oikea.

»Ja mikä sinun nimesi on, pikku tyttöseni?»

Tilda ilmoitti nimensä.

Valkoinen nainen hyväili hiukan hänen poskeansa ja sanoi: »Eikä olla hullumman näköisiäkään.»

Se oli kummallinen lausuma ja aivan erilainen kuin muitten ihmisten sanomat. Ovesta naisen takaa tuli samassa sisään poika, jokseenkin Pontuksen kokoinen, mutta paljon hienommin puettu. Poika tervehti. Hän kumarsi ikäänkuin Tilda olisi ollut suuri tyttö. Kaikki täällä oli yhä kummallisempaa. Sitten poika seisoi kädet pistettyinä housuntaskuihin, ja kun nainen maksoi ilmoitusrahat ja poika näki, että summa oli vain hiukan enemmän kuin kruunu, sanoi hän:

»Minun mielestäni äidin pitäisi antaa hänelle ristikin.»

»Siinä voit olla oikeassa», vastasi nainen, mutta Tilda sanoi: »Ei kiitoksia, se on aivan liian paljon!»

Silloin nauroi valkoinen nainen.

»Ja kuinka hyvin kasvatettuja vielä ollaan! Se ei ole mikään suuri lahja, pikku ystäväiseni. Alexis on oikeassa. Ole hyvä, sehän onkin oikeastaan juuri pieni lastenkoru.»

Ja hän melkein pakottamalla painoi ristin Tildan käteen.

Pojan nimi oli siis Alexis. Alexis Pasch, sillä Pasch oli se nimi, joka ovessa seisoi. Kun Tilda oli kiittänyt ja lähtenyt ulos, tuli poikakin ulos samalla kertaa. He kulkivat pitkin katua, ei juuri yhdessä, sitä ei voinut sanoa, mutta joka tapauksessa samanaikaisesti. Alexis Pasch kulki vähän edellä, nyt kädet nutun taskussa, ja vihelteli itsekseen. Vasta Karlavägenin kohdalla kääntyi hän, nyökkäsi sangen armollisesti, ikäänkuin edelleenkin olisi hyväksynyt, että Tilda sai kultalankaristin, ja poikkesi vasemmalle. Tildaa ei senjälkeen enää mikään pidättänyt rientämästä kotiin hurjaa juoksua.

Kaksi iltaa peräkkäin oli Tilda nyt kodissa sankarittarena. Sentapaistakaan ei ennen ollut tapahtunut. Äiti etsi esiin kapean mustan samettinauhan, kiinnitti korun siihen ja ripusti sen Tildan kaulaan. Se oli ihmeen siro. Se Alexis mahtoi olla maailman kiltein poika. Libert ja Tilda kuiskailivat syrjässä: hänet voisi ottaa esim. kasvatusveljeksi. Libertin pitäisi siinä tapauksessa sanoa häntä sedäksi. Risti voisi olla hänen antamansa muistolahja Libertille, vaikka Tilda sai sitä kantaa ja pitää. Joka tapauksessa päätettiin mennä seuraavana päivänä katsomaan taloa, jossa hän asui.

»Mikä sen sällin nimi on?» kysyi Pontus.

»Johan sen kuulit.»

»En minä kaikkia teidän lörpöttelyjänne kuule.» »Sinä olet vain olevinasi. Me olemme sanoneet sen monta kertaa.»

»Minä en välitä vähääkään teidän Olle Petterssonistanne, vai miksikä häntä sanoitte.»

»Älä sano», kuiskasi Libert, mutta Tilda ei malttanut olla sanomatta:

»Ei, kuule, Alexis Pasch hänen nimensä on, jos tahdot sen vielä kerran tietää.»

Pontus luki saksanläksyä. Libert oli huonopäinen ja sai tyytyä kansakouluun, eikä konserttimestarilla olisi ollut varaakaan pitää häntä kalliimmassa koulussa; mutta Pontus oli ahkera ja sai aina hyviä todistuksia ja kiitoslauseita. Hän antoi nyt Libertin ja Tildan olla hetken omissa oloissaan, heistä välittämättä, sitten hän löi pöytään valttinsa, jota hän oli säilyttänyt koko iltapäivän, nakkasi noin vain kuin minkäkin jokapäiväisen asian, sillä juuri se oli oikea tapa.

»Pasch ja minä olemme luokkatovereita», sanoi hän.

6.

Tilda oli suuri ja voimakas kaksitoistavuotiaaksi, mutta Libert tavattoman pieni kolmentoista ikäiseksi, hoikka ja heiveröinen, huonopäinen, niin että hänestä ei koskaan voisi tulla muuta kuin tavallinen viulunvinguttaja, jos edes sitäkään, sanoi herra Murius alakuloisesti. Libert ja Tilda olivat lapsista ainoat, joilla oli musikaalisia taipumuksia. Vakava Roland aikoi tulla vain keksijäksi, Pontus taas lääkäriksi. Siitä on hyvät ansiot, jos on taitava, ja sitä taas ei Pontus itsensä suhteen lainkaan epäillyt. Yliopistossa hän aikoi opiskella velaksi, ja isälle sanoi hän: »Älä sure, isä, minä kyllä suoriudun.» Mutta Libert ja Tilda olivat tavallisia lapsia, joilla tosin oli hiukan tavallista enemmän musikaalisia taipumuksia.» Libert, niin, poika parka», sanoi konserttimestari, »no, jotakin hänestä sentään kai tulee. Mutta Tilda, mitenkä hänen käy?» Tilda oli aina hiukan pahoillaan, kun isä puheli näin. Tarkoittiko hän sitä, että tytöt eivät yleensä ole musikaalisia. Siinä tapauksessa pitäisi hänen olla iloinen, että oli saanut lapsen, joka oli ilmeinen poikkeus. Oikeastaanhan konserttimestari sanoikin ainoastaan, että Tildan musikaalisuus oli omituinen sattuma. Siinä kaikki, eikähän siinä mitään pahaa ollut.

Joskus saattoi näyttää siltä kuin isä tosiaankin olisi pannut häneen aivan erikoista arvoa. Se tapahtui aina, kun hän oli pianonsoitossa tehnyt erikoisia edistysaskeleita, silloin taputti isä häntä ja sanoi, että »sinusta tulee vielä minun vanhuuteni lohdutus», mutta kerran, kun Tilda juuri oli odottanut saavansa suurta tunnustusta, pettyi hän pahasti.

Isä oli kertonut, että joka kerta kun hän sai pojan, oli se häntä harmittanut, sillä hän oli aina toivonut tyttöä.

»Isät toivovat kuitenkin tavallisesti itselleen poikia», huomautti Pontus.

»En minä. Ei, lapset, tyttö on kuin kukkaseppele sydämen ympärillä.»

»Sitten tuli isä kai hyvin iloiseksi, kun minä synnyin», tokaisi Tilda väliin.