Part 8

Hän oli ottanut tämän puhelun useiden toisten, tärkeiden ulkolinjapuhelujen välissä, joten puhelu pian keskeytettiin. Kuitenkin hän oli ehtinyt saada Elman suostumuksen ja sopia teatteripäivästä. Hän kirjoitti edessään olevalle paperille: »keskiviikkona nti Liwin», ja pyysi senjälkeen sihteeriänsä hankkimaan siksi päiväksi teatteriliput sekä kaikin mokomin muistuttamaan häntä asiasta, ettei hän — niinkuin pari kertaa oli tapahtunut — unohduksesta jäisi pois ja siten joutuisi noloon asemaan. Teki senjälkeen tärkeän, suuren kaupan, keskusteli pankin kanssa, söi kiireesti päivällistä, jonka jälkeen hänellä jälleen oli kokous. Vähän myöhemmin hänellä oli illallissopimus rouva Molly Faberin kanssa, jonka hän oli tuntenut monta vuotta ja jota hän aikanaan oli auttanut suurista vaikeuksista ja sittemmin aina lähettänyt hänelle kuukausittain määräsumman rahaa, vaikka hyvin tiesi rouvan pettävän häntä enemmän kuin osoittavan kiitollisuutta.

Hänen päivänsä olivat täynnä puuhaa. Valvoipa hän kuinka myöhään tahansa, ei hän laiminlyönyt liikettänsä, elämänsä intohimoa: ansion intohimoa, mutta myöskin intohimoa vaihtelun jännitykseen, jota mikään muu ei tarjonnut hänelle samassa määrässä. Hän oli kohtuullinen ruuan ja juoman suhteen, hoiti terveyttänsä, voimisteli, otti suihkuja, ratsasti, antoi hoitaa käsiänsä ja joskus kasvojaankin. Puolen tunnin uni, jonka hän sai tulemaan kuin komennuksesta, saattoi hänet jälleen reippaaksi, olipa hän kuinka väsynyt tahansa.

Bourgsten tahtoi säilyttää nuorekkuutensa. Ensimmäinen harmaa hiuskarva, jonka hän havaitsi tukassaan täyttäessään neljäkymmentä vuotta, herätti hänessä hiljaista epätoivoa. Peilin ääressä hän tutki tarkkaan ulkonäköänsä. Hän oli tyytyväinen siihen. Niin, tämä pää miellytti häntä huolimatta sen hiukan juutalaistyyppisestä nenästä; mutta olihan sen vastapainona ei-juutalainen, kapea ja ivaviiruinen suu, eloisat silmät ja kaunismuotoinen pääkallo. Hän ei tahtonut menettää mitään siitä. Tämä ulkomuoto oli pääomaa, jolla hän usein oli voittanut voittoja toisten luottamuksen ja ystävyyden muodossa — se kun ilmaisi luotettavaa luonnonlaatua — sekä useiden naisten rakkauden.

Bourgsten piti naisista. Hän ei kuulunut niihin, joista juhla on juhla vasta silloin, kun naiset ovat siitä pois suljetut. Mutta naiset ottivat kuitenkin vain pienen murto-osan hänen ajastaan. Niinkuin hän lahjoittajana koetti karttaa liian anteliaan tai intoutuneen mainetta, ei hän myöskään mitenkään halunnut joutua naisten pyydystäjäin huutoon. Hän tunsi vaistomaista kammoa naurettavaisuutta kohtaan.

Teatteri-iltana hän nouti Elma Liwinin omalla autollaan. Hänellä oli permantoliput, paikat keskellä salia.

»Pidättekö teatterista?» kysyi hän.

»Minä tulen käyneeksi siellä hyvin harvoin.»

»Mihin te käytätte iltanne?»

»Polttelen, kirjoitan, luen, ajattelen — ajattelen usein tuhmia, hyödyttömiä asioita unta odotellessa» — niin hän ei tahtonut vastata.

»Miksikä tappaa iltoja?» sanoi hän senvuoksi. »Päinvastoin minä pidän niistä, ja pidän niistä kiinni.»

Hänestä tuntui, että tämä vastaus miellytti Bourgstenia.

Elmalla oli musta silkkipukunsa, josta hän oli ottanut pois valkoiset koristeet. Muutos teki edullisen vaikutuksen. Mutta hän ei ollut nytkään käynyt ulkona erikoisesti kampauttamassa tukkaansa. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, mutta luopunut ajatuksesta. »Ei, ei mitään naamiointia. Sellaisena kuin olen, nähköön hän minut!»

He istuivat niin, että Bourgstenin hiha hiukan kosketti Elman hihaa. Bourgsten ei huomannut sitä, mutta kyllä Elma. Se ujostutti häntä, ikäänkuin se olisi ollut jotakin sopimatonta, jota takana istuvien ei pitäisi huomata, mutta ei kuitenkaan saanut siirtäneeksi käsivarttansa siihen tarvittavaa paria senttimetriä kauemmaksi.

Ehkäpä olisi Bourgsten sen huomannut ja pitänyt sitä joutavana pikkumaisuutena. Ja pohjimmalta hän halusi pysyä tässä kevyessä, Bourgstenille ihan luonnollisessa, Elmalle itselleen taas niin oudossa tuttavallisuudessa.

Sali ei ollut täynnä. Väliajoilla he istuivat paikoillaan katsellen tulemista ja menemistä pitkin edessään olevia penkkirivejä. Aivan nuori mies heitä lähinnä olevan penkkirivin päässä nousi ja kumarsi Bourgstenille.

»Se oli nuori Pasch», sanoi tämä.

Elma katsoi Alexandran poikaa: hyvin siistitty, smokingpukuinen pikku herra, tosiaankin täydellisen huolellisesti huoliteltu. Valkoisen papukaijan täysin laillinen poikanen. Kuinka samalla kunnioittavasti ja herttaisen tuntevasti hän olikaan osannut tehdä kumarruksensa isän liikekumppanille! Sitä täytyi ihailla. Hänen seurassaan oli nuori tyttö, melkein lapsi vielä, joka oli omituinen pojan vastakohta sekä ulkonaisen yksinkertaisuutensa että sen vilkkauden kautta, jota hän osoitti katsellessaan joka haaralle, tarkatessaan teatterisalin kaikkia yksityiskohtia ja tehdessään niistä havaintojansa, sillä nuori Pasch näkyi tuon tuostakin naurelevan kauniin lapsen puheita.

Kun tyttö oli nähnyt kaikki, mitä saattoi nähdä päätä vääntelemällä ylös, eteenpäin ja sivuille, kääntyi hän ympäri ja tarkkasi takanaan olevia tuolirivejä, ensin lähinnä olevia, sitten ylempänä ja vihdoin ihan ylhäällä istuvia ihmisiä. Sitten palasivat katseet taas alas ja pysähtyivät vihdoin salin keskessä istuvaan pariin, minkä jälkeen ne äkkiä taas kääntyivät Paschin puoleen.

»Tiedätkö, Alexis, tuo herra, jota sinä tervehdit, on täällä sen naisen kanssa, joka tuli juuri, kun minä löysin kultalankaristin!»

»Se on eräs neiti Liwin. Äitini tuntee hänet», vastasi Alexis.

Aivan äitinsä tietämättä Alexis oli tänä iltana Tildan kanssa teatterissa. Rouva Pasch oli antanut hänelle liput, kun hän viime hetkessä tuli itse estetyksi niitä käyttämästä, ja sanonut: »Ota joku toveri mukaasi, poikani» — ja poika oli toverikseen valinnut Tildan.

Tilda oli salaperäisyys seitsentoistavuotiaan Alexin elämässä. Nuorukainen ei häntä tunnustanut, mutta ei hänestä myöskään hellittänyt. Virallisesti hän oli tänä vuonna valinnut itselleen »flamman», yhden van der Rosenin neljästä sievästä sisaruksesta, Eleonoran, ja se oli suuresti miellyttänyt hänen äitiänsä. Hän oli siinä iässä, sanoi isä. Eleonoran kanssa Alexis kävi kävelemässä ja Eleonoraa hän oli suudellut. Mutta Tilda ei antanut suudella itseään. Tildalle hän puheli sen sijaan asioista, joita hän ei koskaan olisi paljastanut Eleonoralle. Hän ei ollut luopunut, ei ainakaan kokonaan, tavastaan pitää omaa etuoikeutettua ja sileää elämäänsä sisällyksettömänä ja yksitoikkoisena, ja tällaisina hetkinä hän selitteli mietelmiänsä Tildalle.

»Tule tapaamaan minua Linnén luo», pyysi hän, ja Tilda tuli Linnén luo krookuksien, ruusujen ja syysasterien keskeen. Pimeiden iltojen suojassa he kulkivat käsikoukussa, molemmat yhtä pitkinä tai yhtä pieninä — kuinka tahtoo sanoa — kaksi nuorekkaan hintelää olentoa; menivät joskus johonkin pieneen, syrjäiseen kahvilaan tai sokerileipomoon, jonka luo vilkkaan keskustelunsa aikana olivat joutuneet, istuivat pienillä, suoraselkämyksisillä, epämukavilla tuoleilla ja juttelivat.

»Sinä osaat puhua helkkarin viisaasti, Tilda!» tunnusti Alexis. Huomasi, että Tildalla oli veljiä, sillä hän tiesi, mitä poika pitää joutavan lapsellisena ystävättäressään, tyttötoverissa, ja Tilda osasi sitä karttaa.

Sitäpaitsi Tilda luki neljä, viisi, ehkäpä kymmenen kertaa enemmän kuin Eleonora, ja vaikka Alexis pääasiassa harrasti urheilua, tanssia ja hienoa esiintymistä, oli hänestä kuitenkin hauskaa kuulla Tildan kertovan jotakin lukemistaan kirjoista, jopa joskus lausuvan runojakin. Se olisi hävettänyt häntä kenen muun kanssa tahansa, mutta Tildan seurassa se oli luontevaa.

»Te valetähdet, minä vihaan teitä!» lausui Tilda, ja Alexis tunsi silloin katsahtaessaan talvisella taivaalla olevia tähtiä, että runo todellakin saattoi tulkita jotakin siitä tympeydestä, siitä hurjasta kaipuusta Florankadun talosta sangen kaukana oleville rannoille ja kaupunkeihin ja taloihin, joka häneen oli tarttunut. Runon katkera sävy miellytti häntä. Mutta pian juolahti Tildan mieleen toisia runoja, jotka taas häntä lohduttivat, ja kun hän illalla oli palannut kotiinsa jälleen, oli katkeruuden tunnelma haihtunut. Poika ymmärsi silloin myöskin, että oli joutavaa syytellä tähtiä ja poistaa maailman kaikkeudesta esineitä, joiden valovoiman mikä sähkölamppu tahansa himmensi.

Ajoittain olivat Tildan osakkeet alhaalla, toisin vuoroin ne taas nousivat. Ne saattoivat joskus nousta niin äkisti, että Alexin täytyi ottaa esille ne pari kolme kameravalokuvaa, jotka hän oli ottanut ruudulliseen skotlantilaispukuun puetusta Tildasta. Mutta niin korkealle ne eivät sentään koskaan nousseet, että Eleonora olisi menettänyt arvoasemansa julkisena flammana, jota sitäpaitsi äidillinen Alexandra-rouva kannatti.

Sen sijaan saattoivat ne kyllä vaipua niin alhaalle, että hän naureskeli itseänsä tunteilevaksi kuutamosankariksi.

Permantopenkillä nojasi Tilda hiukan olkapäällään Alexia vasten aivan avoimesti, aivan ujostelematta, mutta ei niin paljon, että sitä olisi voinut samalla pitää sopimattomana. Sillä sitä ei äiti olisi sallinut. Muuten hän ei tavannut Alexia usein eikä kovinkaan paljon viime aikoina enää häntä ajatellut. Pitkät ajat hänestä tuntui kuin Alexis olisi tykkänään hänet unohtanut, mutta sitten ihan odottamatta ja ilman aihetta oli tämä soittanut taas puhelimella ja tahtonut tavata Tildaa, ja silloin oli tietenkin mahdotonta olla nauttimatta kaikkea sitä iloa, mitä hetki saattoi tarjota.

Rouva Murius oli sanonut teatterissa käynnin johdosta:

»En oikein tiedä, mitä sanoisin, pikku Tilda. Mutta niin kai asia on, että sinun nyt jo pitää alkaa vastata itsestäsi.»

Siihen Tilda oli varmasti uskonut kykenevänsä.

»Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?»

»Sangen hyvin», vastasi Tilda. »Ettei ole hulttio, enkähän minä ole.»

Pientä painallusta olkaa vasten ei voinut sanoa hulttiomaisuudeksi, mutta Alexis sanoi kuitenkin äkkiä:

»Älä istu noin, Tilda, se näyttää liian tuttavalliselta!»

Alexis oli tullut ajatelleeksi, että takanaistujat saattoivat tarkata heitä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että kotiin kulkeutuisi sana hänen teatterissa käynnistään pikku Tilda Muriuksen kanssa: ei silti, että hän olisi aikonut sitä kieltää, jos se tuli puheeksi, sillä hänen ikäisensä nuori mies tekee mitä tahtoo. Mutta hänen täytyi siinä tapauksessa ainakin voida vakuuttaa, että neiti Murius oli käytökseltään nuhteeton daami.

Näytännön jälkeen he menivät kiireesti kotiin, jotta rouva Murius ei tulisi levottomaksi. Aivan toisin kuin rouva Paschilla, oli hänellä tapana iltaisin odottaa sekä miestänsä että lapsiansa, niin että hän itse joutui vuoteellensa vasta kaikkein viimeksi. Ainahan hänellä oli askartamista. Alexis saattoi siis Tildan kiireesti portille. Tämän portin luona hän pari kertaa oli yrittänyt suudella Tildaa, vaikka turhaan, sillä suutelut olivat Tildan mielestä tuhmuutta, joka oli melkein verrattavissa Alexin ensimmäisiin teeskenteleviin mairitteluihin Garibaldin tanssiaisissa.

Samaan aikaan Bourgsten saattoi neiti Liwiniä autoonsa, jota hän itse ohjasi.

»Rakas neiti Liwin», sanoi Bourgsten, »enpä luule näytelmäkappaleen teitä erikoisesti miellyttäneen. Mennään syömään pieni illallinen ja juomaan lasi hyvää viiniä!»

Hän oli illan kuluessa huomannut Elman hajamieliseksi, vaikka oli tehnyt parhaansa väliaikoina pitääkseen keskustelua vilkkaana. Elma ei tuntunut täysin vapaalta, mistä tämä sitten mahtoikaan johtua, eikä Bourgsten tahtonut eritä hänestä jättämällä epäedullista vaikutelmaa. Hän muisti tyttömäisen kirkastumisen, kun Elman luottamus kasvoi, punastuksen, joka melkein itseänsä ujostellen saattoi pelmahtaa hänen kasvoilleen jostakin odottamattomasta kohteliaisuudesta, punastuksen, joka ulottui aina silmien reunaan saakka ja lisäsi niiden loistoa vähentämättä kuitenkaan katseen arkuutta; päinvastoin, juuripa siten tehden sen vieläkin viehättävämmäksi.

Bourgsten tahtoi uudelleen nähdä tämän kirkastumisen ja punastumisen, jotka, siitä hän oli vakuutettu, oli varattu vain aniharvoille.

Bourgsten tilasi erinomaisen illallisen pyydettyään itse saada valita sen, näyttääkseen, että hän pystyy arvaamaan Elman maun; viiniluettelon vuosikertoja hän valikoi sangen kauan; paperosseja tuotiin pöytään. Bourgsten arvasi, ettei Elma ollut tottunut siihen, että hänen vuokseen nähtiin näin paljon vaivaa, ei ainakaan tämänluontoista huomaavaisuutta. He joivat ensimmäisen maljan pohjaan.

»Kertokaa minulle», pyysi Bourgsten, »mitä te nyt näette edessänne?»

»Mitäkö näen edessäni? Vuosi sitten, kun olin sairaana, näin edessäni kuoleman. Nyt tuntuu melkein tyhjältä tietää, ettei mitään ole tullut sen tilalle.

Bourgsten sanoi:

»Minä puolestani näen edessäni suuria yrityksiä ja tuottavampaa toimintaa kuin nuorena miehenä unelmoinkaan. Kuolemaa ei minulla ole aikaa ajatella, mutta minä kammoksun vanhentumista.»

»Sitä minä en ole koskaan ajatellut.»

»Sitä teidän on täytynyt ajatella.»

»Siinä tapauksessa pikemminkin tervehtiäkseni sitä tervetulleeksi.»

»Te petätte itseänne. Te luulette olevanne vähemmän nainen kuin todellisuudessa olette.»

Ja kun Elma oli vaiti ja tuntui odottavan jatkoa, lisäsi hän:

»Ja juuri se antaa teille niin erikoisen viehätyksen. Me olemme samanikäisiä, neiti Liwin, ja kun minä näen teidät nuorekkaana ja iloisena, on kuin itse nuorentuisin.»

Bourgsten näki punastuksen, joka nousi silmien alle pöydän toisella puolen.

Ja vähitellen tuli se avomielisyys, josta hän piti ja jota hän oli tahtonut saada esiin, jälleen Elman olentoon. »Kuinka vähän siihen tarvitaan!» ajatteli Bourgsten liikutettuna: »Pari lasia viiniä, salin lämpö, ruuan ja hajuvesien tuoksua, paperossi, vähän leikittelyä sillä ja sen haihtuminen savuksi!» Silmissä, jotka jo avonaisemmin, väliin jonkinlaisella naivilla odotuksella, loivat katseensa häneen, kimmelsi kiitollisuus. Bourgsten tunsi halua uskoutua Elmalle, tulla vuorostansa velalliseksi. Se tuntui hänestä rehelliseltä. Hänen täytyi antaa Elmalle vuorostaan tilaisuus osoittaa hyvyyttä, mielenkiintoa, osanottoa.

Hän kertoi kestämistään vaikeuksista, siitä kiusallisesta ajasta, jolloin hän erosi vaimostaan. Heillä oli ollut lapsi, mutta se oli kuollut, ja hän oli surrut sitä kovasti. Uusiin naimisiin meno oli hänestä vastenmielistä, hänellä ei ollut aikaa avioliiton kahnaukseen.

»Mutta miksi te ette ole mennyt naimisiin?» kysyi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin.

»En ole tahtonut.»

»Senhän kyllä ymmärrän, mutta miksi ette ole tahtonut?»

Silloin synkkeni ja jäykkeni Elma uudelleen.

»Minä vakuutan teille: minun kohtalossani ei ole mitään kiinnostavaa.»

Bourgsten nuhteli häntä, että hän vetäytyi pois siitä luottamuksesta, siitä ystävyydestä, jota hän jo puolittain oli hänelle luvannut, mutta hänen ei onnistunut enää saada Elmaa mukaan. Jollakin tavoin, sen hän käsitti, oli hänen täytynyt jälleen torjua Elma luotansa. Elma ei sietänyt minkäänlaista yritystä katsahtaa hänen entisyyteensä. »Eihän siinä nyt voi olla mitään niin salaperäistä», ajatteli Bourgsten. »Minä en totisesti häntä ymmärrä.»

Tuli lähdön aika; Elma katsahti rannekelloonsa, ja Bourgsten käsitti sen toivomukseksi, että illan yhdessäolo päättyisi. Mutta sillävälin kun Bourgsten pyysi laskua ja hoiti maksun, katui Elma jo, ettei päinvastoin ollut koettanut iltaa pitkittää. Salissa istui vielä paljon väkeä, ei olisi ollut millään tavoin huomiota herättävää, jos Bourgsten ja hän olisivat viipyneet vielä hetken.

Ja äkkiä hän katui, ettei ollut vastannut Bourgstenin kysymyksiin, ettei hän sensijaan, että uudelleen linnoittautui vihollismuurien, arvokkuuden muurien taakse, antanut kaiken koreilun mennä, ollut avoin — ja uskoutunut ensimmäiselle ja ainoalle ihmiselle, jolle vihdoinkin olisi voinut keventää koko sielunsa.

Nyt teki hänen mielensä pyytää: »Ei vielä! Älkää menkö vielä! Vain muutaman minuutin kärsivällisyys, niin minä voin alkaa puhua. Ettekö näe, kuinka lähellä olen?»

Mutta Bourgsten ei nähnyt mitään. Hän antoi tarjoilijalle suuren setelin ja sai tältä kumarruksia siitä, mitä jätti lautaselle, jolla jäännös tuotiin takaisin. Elma seurasi hänen kättensä liikkeitä, kun hän kopeloi lompakkoansa. Sivumennen hän otti siitä erään paperin ja vilkaisi siihen kirjoitettua muistiinpanoa. Hänen ajatuksensa olivat jo jättäneet Elman.

Elma oli epätoivoinen. Tämänkin ainoan saamansa tilaisuuden hän oli laiminlyönyt. Hän olisi tahtonut tehdä tinkimättömän ja täydellisen tunnustuksen, jonka suhteen Bourgsten sitten olisi saanut menetellä, miten tahtoi.

»Olemmeko valmiit?» kysyi Bourgsten, ja Elma nousi.

He menivät odottavaan autoon. Ulkoilman kylmyydessä, joka salin lämmön jälkeen tuntui hyvin kirpeältä, tunsi Elma melkein pyörryttävää tunnetta. Bourgsten auttoi hänet autoon ja kääri hänen ympärilleen huolellisesti suuret vällyt sekä istui itse hänen viereensä ohjaamaan. Kadut olivat hiljaiset; vuoden ensimmäinen lumi putoili niille pieninä hiutaleina.

Bourgstenista tuntui, että Elmaa hiukan hytisytti.

»Paleleeko teitä?» kysyi hän huolestuneena.

Elma teki kieltävän liikkeen, mutta vasemmalla kädellään veti Bourgsten vällyjä paremmin hänen ympärilleen. Tässä huolenpidossa tuntui olevan erikoista hellyyttä. »Mutta parin minuutin kuluttua on kaikki kuitenkin ohi!» ajatteli Elma. Ja häntä vilutti niin, että tarvittiin koko hänen tarmonsa ruumiin puistatuksen pidättämiseen.

Hänen huoneensa odottivat häntä aistikkaan ikävinä, mukavuudessaankin tympäisevinä, liian monien katkerain muistojen, liian monien unettomien öiden todistajina. Niissä neiti Liwin eli kunnioitettua ja mukavaa elämäänsä, jonne ei mitään tunkeilevia tiedustelijoita päästetty sisään. Elman mieli ei tehnyt sinne enää — mutta sinnehän hänen kuitenkin oli pakko mennä. Hänen päähänsä pälkähti pyytää Bourgstenia tekemään ajeluretken kaupungin ulkopuolelle, vain lykätäkseen eronhetkeä; mutta hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen todellisen mielialansa.

Auto pysähtyi hyvin ohjattuna hänen ulko-ovensa edustalle. Bourgsten hypähti ulos ja ojensi kättänsä tueksi. Elma löysi avaimen oveen ja aukaisi sen. Silloin hän ei enää voinut pidättää itseänsä.

Harkitusti se ei tapahtunut, ja kuitenkin oli kuin hän koko kotimatkalla ei olisi ajatellut mitään muuta. Arkailun ja pelon kahleet hänen sisässään katkesivat, hän kiersi käsivartensa Bourgstenin ympärille, puristi häntä ja painoi kasvonsa hänen nuttuansa vastaan.

»Älkää jättäkö minua vielä.»

»En, en, kultaseni», vastasi Bourgsten. »Tietenkään en.»

3.

Bourgsten oli yllätetty. Tätä hän ei totisesti ollut osannut aavistaa.

Hapuillessaan ylös portaita, joissa Elma ei ollut sytyttänyt valoa, Bourgsten ajatteli: »Onko hän mieshullu, hysteerinen? Mihin seikkailuun antaudunkaan?» Mutta kun hän jälleen näki Elman kasvot, näki hän, että ne olivat tyynet, ilman kouristuksen tai kyynelten merkkiä, ainoastaan tuon tyttömäisen ujouden tai odotuksen kirkastamat, jonka hän jo tunsi ja joka niin suuresti oli häntä miellyttänyt.

Niinpä Bourgsten kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Minä en tahdo tulla liikutetuksi», ajatteli hän, mutta ei voinut sitä ehkäistä.

Ja tultuaan Elman huoneeseen, missä Elma sytytti vain pienen himmeäkaihtimisen pöytälampun, ja kohdatessaan jälleen hänen katseensa, näki hän uudelleen tuon arvoituksellisen liikutuksen, joka mykisti Elman itsensäkin; silloin hän veti Elman luoksensa ja suuteli hänen huuliaan. Suudelmat lämmittivät häntä, syvä hiljaisuus heidän ympärillään ja tämä käsittämätön, polttava odotus, joka sanattomana siirtyi Elmasta häneen, kiihdyttivät häntä.

Mutta kun Elma lepäsi hänen sylissään häveliäänä ja kankeana, elottomana, pateettisena, odottaen tulevansa temmatuksi pois elottomuudestaan ja kasvot taapäin käännettyinä, epätoivoisina, ikäänkuin hän vaatisi Erikiä tunkeutumaan hänen salattuun maailmaansa ja nostamaan hänet ylös valoon, ymmärsi Erik suuteloittensa ja hellien sanojensa jäävän auttamattomasti tehottomiksi. Sillä hänhän ei rakastanut Elmaa. Vain syvä sääli pidätti häntä täällä — sääli, jota hän piti elämänsä ristinä, se kun joskus oli muuttunut hellyydeksi ja temmannut hänet mukaansa kauemmaksi kuin hän halusi.

Niinpä oli hänellä se tunne, että hänen täytyi auttaa Elmaa säilyttämään sitä illusionia, jonka Elma oli heidän kohtauksensa laadusta saanut.

Ainakin toistaiseksi.

Hän pakotti itsensä kuiskaamaan:

»Kultaseni!»

Siihen ei Elma vastannut. Hän ei ollut enää Bourgstenin sylissä. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, niin että Erik ei enää nähnyt niiden ilmettä.

Sääli runteli Erikiä, hän astui muutaman kerran edestakaisin matolla, joka vaimensi askelten äänen. Elma oli ihan hiljaa, talo hiljaa, katu hiljaa. Bourgsten kuunteli, eikö kuuluisi yhtään ääntä tähän vähitellen kaameaksi muuttuvaan hiljaisuuteen. Erään autotorven törähdys kaukaa tuli hänelle kuin vapauttavaksi merkinannoksi maailmasta, ulkopuolelta tätä huonetta, josta hän nyt vain halusi päästä pois. Hän lähestyi Elmaa jälleen, suuteli hänen jääkylmiä käsiänsä.

»Sinä olet väsynyt», sanoi hän, »sinun täytyy saada olla rauhassa nyt, ja sitäpaitsi on aikakin myöhäinen.»

Elma ei vastannut. Bourgsten jatkoi:

»Minulta jäi autokin lukitsematta.»

Hän avasi ikkunan, katsahti alas kadulle ja näki auton edelleen olevan oven edustalla. Salavihkaa hän vilkaisi kelloon: ei ollut kulunut vielä tuntiakaan siitä, kun he lähtivät ravintolasta, mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi, jottei vain tuntuisi siltä, että hän halusi päästä pois.

»Asutko sinä yksin?» kysyi hän vihdoin.

»Asun.»

»Eikö kukaan ole voinut kuulla meitä?»

»Ei.»

Elma lisäsi:

»Älä ole levoton.»

»Ah kultaseni, minähän kysyin vain sinun vuoksesi.»

»Haluatko polttaa?» kysyi Elma.

Nousi sitten, meni toiseen huoneeseen, palasi mukanaan sikareja ja paperosseja, ja alkoi itse polttaa. Nyt tuntui hän Bourgstenin mielestä ihan tyyneltä, ja Bourgsten piti itseään hiukan naurettavana, kun äsken oli niin kauhistunut hiljaisuutta. Elma oli istahtanut toiseen suureen nahkatuoliin pienen tupakkapöydän ääreen.

»Omituinen kalusto naisen makuuhuoneeksi», ajatteli Bourgsten.

Ikäänkuin Elma olisi nähnyt Bourgstenin ajatukset, sanoi hän:

»Niin, näiden pitäisi oikeastaan olla arkihuoneessa, mutta kaikki tässä kodissa on niin hajanaista.»

»Asuntosihan on viehättävä», vastasi Bourgsten.

Elma vain naurahti siihen kylmästi. Nyt tiesi Bourgsten, että Elma tahtoi pitää keskustelua loitolla kaikesta intiimisyydestä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt hän alkoi ymmärtää: se illusioni, jonka hän oli luullut aikaansaaneensa, oli jo haihtunut. Hänen lemmensanansa eivät olleet olleet oikeat. Elma torjui häntä jo niinkuin torjutaan vierasta.

Mutta jotakin oli kuitenkin heidän välillään tapahtunut. Bourgstenista tuntui vastenmieliseltä lähteä Elman luota vain hetken keskusteltuaan asunnosta ja huonekaluista. »En ole tottunut kohtelemaan naisia ilman kunnioitusta», ajatteli hän.

Niinpä hän istahti Elman tuolin käsinojalle, kumartui sen selkänojaa vasten hänen taakseen, kosketti hänen kaulaansa ja hiuksiansa ja pakotti hänet vihdoin kääntämään kasvonsa hänen puoleensa.

»Elma, rakas ystävä, kumpikaan meistä ei ole mikään nuori hupakko. Usko minua: minä en kuvittele itsestäni mitään, mutta yksi hyvä puoli minulla on: minä olen jokseenkin suora. Minä pelkään nyt jättäväni sinut tyytymättömäksi minuun tai katuvaksi. Älä huoli, Elma! Minä olen vain samanlainen mies kuin tuhannet muut. Sinä olet varmaan liian selvänäköinen, jotta olisit voinut mitään muuta kuvitellakaan. Sinä olet ollut sangen hyvä minua kohtaan, ja minä kiitän sinua sanomattomasti. Anna minun säilyttää toivo, että pidät minusta edes hiukan, teethän sen?»

Elma irtaantui hänen otteestaan.

»Jos se sinua ilahduttaa — annan.»

»Ilahduttaa kyllä», sanoi Bourgsten.

Heti sen jälkeen hän oli poissa, vielä suudeltuaan hyvästiksi. Elma avasi ikkunan, niin kuin Bourgsten oli tehnyt vähän ennen, näki hänen nousevan autoon, työntävän suuret vällyt, missä Elma äsken oli istunut, syrjään ja ajavan pois taakseen katsahtamatta. Erikin päähän ei kaiketi pälkähtänytkään, että Elma seisoisi häntä katselemassa.

Elma ei kuullut, kuinka syvään Erik hengitti nauttien talven ensimmäistä tuoksahdusta. Sensijaan, että Bourgsten olisi ajanut suoraan kotiin, ohjasi hän autonsa nukkuvan kaupungin läpi; maantielle tullessaan hän lisäsi vauhtia. Ohuet, pienet lumikinokset, joita tuuli oli kasannut sinne tänne, tehden tien hiukan epätasaiseksi, pakottivat häntä pitämään varansa. Tämä irtautuminen äskeisistä tunnelmista oli suloinen. Hän unohti Elman... Tämä lepo oli parempaa kuin uni.

Elma sulki ikkunan huomatessaan, että raaka yöilma oli aivan jäätänyt hänet. Hän katsoi ympärilleen tutussa ympäristössään. Pienintä yksityiskohtaa myöten hän muisti kaikki, mitä täällä vastikään oli tapahtunut. — »Minä voisin kirjoittaa sen muistiin», ajatteli hän, »eikä mikään kuvaus olisi realismissaan räikeämpi. — 'Kultaseni', sanoi hän — tyhjä sana! — Hän sanoi olevansa suora, mutta hän ei ollut vilpitön. Minä tiesin sen koko ajan, minä tiesin sen ja tahdoin olla sokea. Hän ei ikinä olisi tullut tänne, ellen minä olisi pyytänyt! Minähän pyysin, ja hän käytti tarjoutuvaa tilaisuutta. Hän teeskenteli antaakseen minun kuvitella, että hän muka oli kiintynyt. Vielä ravintolassa, kun kohotimme lasejamme, ja hänen katseensa hyväili minua, uskoin hänen kiintymykseensä. Hänelle tahdoin kertoa koko elämäni, kerrankin kertoa koko totuuden, mutta tuleeko hän edes takaisin! Semmoisia ovat siis miehet!»

Vanhat hornanhenget huusivat hänen korviinsa: »Hupakko, hupakko!»

Suuttuneena hän karkoitti ne.

»No niin, minä pyysin häntä. Minä otan vastuun. Miksei minulla olisi sitä oikeutta? Enkö ole vapaa?»

Mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut sitä oikeutta. Ei voi olla ennakkoluuloton ja vapaa yhdessä suhteessa, kun kaikissa muissa aina on yleinen mielipide ajatuksissa.

Tämä saattoi hänet suunniltaan. Siis hänen elämässään vielä toinen teko, josta täytyi vaieta, joka täytyi painaa alas — ja joka kuitenkin, niin kauan kuin Erik Bourgsten eli, olisi toisen ihmisen tiedossa! Raivostuneena hän heitti yltään mustan puvun, johon hän kolme kertaa oli pukeutunut Bourgstenin vuoksi, saavuttaakseen hänet, kiinnittääkseen niinkuin muutkin naiset puoleensa miehen huomiota, ja jätti sen yhtenä mysynä lattialle.

Seuraavana aamuna hän sanoi Huldalle:

»Myykää se, Hulda, ja pitäkää rahat itse!»

»Mitä pahaa se hame on tehnyt?» kysyi Hulda.

»Minä en siedä sitä.»

Mutta itselleen hän sanoi kamppailusta väsyneenä:

»Miksi salaan sitä itseltäni? Minähän rakastan häntä!»

4.

Elma oli tuskin vielä pukeutunut, kun Rick Brunjohann tuli käymään. Hän odotti Elman pyytävän häntä jäämään aamiaiselle. Huomaamatta Elman synkkyyttä hän kulki läpi kaikkien huoneiden ja lausui julki havaintojaan:

»Tiedätkö mitä? Täällä näytti sentään hiukan hauskemmalta minun aikanani. Mikset vuokraa pois minun entistä huonettani? Oikeastaan voisit vuokrata vielä salinkin. Mitä sinä oikeastaan salilla teet niin yksinäisenä? Sinullahan voisi olla ruokakomero arkihuoneessa.»

Senjälkeen hän kertoi, että Klaun, luutnantin, ja hänen välinsä jälleen oli hyvä. Eräs väärinkäsitys luutnantin puolelta oli aiheuttanut kihlauksen purkamisen. Nyt he julkaisevat kihlauksensa heti.

»Sillä tavoin hän on lujemmin sidottu.»

»On sekin näkökanta!» sanoi Elma.

»Sangen terve, kultaseni! Hänelle, tai ylimalkaan kenellekään miehelle, ei voi tehdä parempaa palvelusta, kuin että ryhtyy pitämään heistä huolta.»

Samassa Rick purskahti nauramaan muistaessaan yöllistä kohtausta, jolloin hän kaikessa viattomuudessaan myöhäisen kävelyretken jälkeen oli ottanut Klaun mukaansa ruokasaliin, missä Elma sitten heidät yllätti kesken kahvinjuontia.

»Muistatko hänen noloa naamaansa?»

Kun Rick vihdoin oli sanonut hyvästi, soi ovikello taas. Eteisessä seisoi erään kukkakaupan lähetti kantaen suunnattoman suurta sireenipuuta, jossa oli pieniä, keinotekoisesti kukkimaan saatuja vaaleanvihreitä kukkia. Rick oli tavannut miehen portailla eikä voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan pyörsi takaisin saadakseen tietää, mistä kukat tulivat. Hän se avuliaan innokkaana irroitti kukkien ympäriltä monet silkkipaperit ja puuvillakääreet.

»Mitä, hyvät ihmiset, Elma? Eikä mitään korttia, ei riviä! Kuka, minä sanon, kuka sinulle lähettää tämänlaatuisia kukkia?»

Elma oli jo asian ymmärtänyt. Ei riviäkään, vain tämä mykkä huomentervehdys. »Näin se siis tapahtuu», ajatteli hän.

Rick kantoi ruukun sisään ja etsi sille edullisen paikan arkihuoneen toisen ikkunan ääressä.

»Ja muista, että et kastele sitä», neuvoi hän. »Hulda, muistakaa se! Muuten kuihtuvat kukat. Mullan päälle on vain pantava lunta tai pieniä jääpaloja ja vaihdettava niitä usein. Mutta minä kysyn vieläkin: keneltä?»

Elma vastasi kylmästi:

»Arvattavasti rouva Paschilta.»

»Hän on lähettänyt sinulle kukkia ennenkin», huomautti Rick.

»Niin on muistaakseni.»

Rick ymmärsi enemmän kyselyn turhaksi. »Tuo rouva Pasch», ajatteli hän, »pitäisi olla minun potilaanani. Sellaisilla rikkailla naisilla on aina jotakin vammaa.» Moisen riistan erästämistä kuvitellessaan juoksi hän alas portaita, kun Elma tyytyväisenä, että oli päässyt rauhaan, koetti jäähdyttää kuumia kasvojansa painamalla niitä kalpeita kukkarykelmiä vastaan.

Ja mitä nyt seuraisi?

Kului viikko. Elmalla oli säännöllisen työnsä lisäksi kokouksia, tehtäviä. Samariitissa tuli kysymys, eikö hän jälleen suostuisi tulemaan johtokuntaan. Mutta hän vastasi kieltävästi.

Silloin tuli hänen luokseen rouva Alexandra Pasch, rouva Pasch omassa persoonassaan.

»Kuinka viehättävä asumus teillä on, neiti Liwin, ja kuinka ihania sireenejä! — Suoraan sanoen: johtokunta on tänä vuonna niin huonosti kokoonpantu — tehän muistatte sen kodin naimattomia äitejä varten, jota te niin lämpimästi puolustitte — — —»

»Vastustin», oikaisi Elma.

»Niin, oikein, vastustitte, ja me panimme sen toimeen kuitenkin. Mutta se on aivan epäonnistunut. Te olitte siis oikeassa. Eikähän ole mahdollista, että te vielä olette vihainen minulle, kun olin ehkä sanonut jotakin? Tulkaa nyt jälleen meille! Minä en koskaan saa kieltävää vastausta.»

»En, rouva Pasch», sanoi Elma. »Minä tarvitsen kaikki voimani vain — tuota — — tarkoitan — — toisella taholla.»

Vielä kului viikko. Elma piti jääpaloja sireeniruukun mullassa, mutta kukat kuihtuivat ennakolta kuolemaan tuomittuina, muuttuivat ruskeiksi, ja Huldan piti kantaa koko ruukku tunkiolle.

»Niin, minä tarvitsen tosiaan kaikki voimani», ajatteli Elma.