Part 1

language: Finnish

KURJET

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

Häpeä Jaa-jaa ja ei-ei Ihmisen sielu-raukka Kurjet Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta

HÄPEÄ

Riikka Tuuna makasi vaatteet yllään kovalla kapealla vuoteellaan, kuunteli ja tuijotti pimeyteen. Hiljalleen siirtyivät silmänräpäykset lauantain puolelta sunnuntain puolelle. Niinkuin lukemattomia kertoja ennen lankesi helmikuun yö yli kodin ja kylän.

Mutta mikään ei ollut niinkuin ennen, hiljaisuus oli näennäistä, rauha oli näennäinen. Vaikeaa oli Tuunan tyttären ymmärtää, että hän tänään, niinkuin satoja kertoja ennen, oli valmistanut kodin pyhäkuntoon ja että hän oli käynyt lakaisemassa kirkkoa, oikonut alttariliinoja ja pyyhkinyt tomuja haarakynttiläjaloilta ja muilta esineiltä tutussa herranhuoneessa. Koko entinen elämä oli siirtynyt oudon kauas, koko nykyinen tullut oudon lähelle. Hänen omassa rinnassaan tuntui sydämen asemasta olevan jokin vasara, joka tuskallisen tarkasti etsi alasintaan ja vihdoin viimein iski, ties mitä tarkoitusta varten.

Niin hänen sydämensä todella takoi, että oli vaikea terästää kuuloa niin herkästi kuin hän nyt olisi tahtonut. Viereisestä vuoteesta kuuluivat Alman, hänen sisarensa tyynet hengenvedot — hän sai unta, hän. Vaatteet yllään makasi hänkin, mutta levollisessa unessa. Niinkuin lapset tekevät, oli hän aikansa itkenyt ja sitten mennyt uneen. Riikka Tuuna ei ollut itkenyt eikä hän liioin ajatellut unta.

Häpeä oli tullut taloon, häpeä Jumalan ja ihmisten edessä.

Läkähtymäisillään oli ihminen, kun sitä ajatteli. Missä oli silloin Herra, kun sellainenkin saattoi tapahtua? Missä oli ihmisten Isä — nyt tapahtui asioita, jotka eivät olleet Hänelle soveliaat! Narahtiko ikkunan alla?

Riikka Tuuna ponnahti istualleen ja terästi taasen kuuloaan. Hän oli erottavinaan askelia — tuliko Toivo? Ei, sanomalehti se vain rapisi hänen jalkainsa alla. Hän oli pannut sen suojelemaan peitettä saappailtaan, ei siksi että se mikään hieno olisi ollut, vanhaahan täällä kotona kaikki oli — isän tahtoa siinä suhteessa ei käynyt kenenkään vastustaminen. Riikka painoi suonikkaita käsiään sängynlaitaa vasten ja tähtäsi katseensa ikkunaan, jonka ristikko hämärästi erottautui pimeästä. Mutta ei hän mitään muuta kuullut kuin sydämensä tykinnän ja sisarensa tasaiset hengenvedot.

Hänen sydämensä läähätti ja koko ruumista kuumasi, kun hän uudelleen ajatteli miten tahritut he nyt olivat kaikki. Ei yksin Toivo, vaan isä, he tytöt, Eino-Ilmari, Olli... Irja... Tuskinpa häpeä olisi voinut sattua muihin perheisiin sillä lailla kuin heihin, Tuunan väkiin. He olivat koettaneet pitää itseään niin puhtaina liikkuessaan elämän likaisilla taipaleilla ja nyt olivat tulleet jotkut jättiläisvankkurit ja sotkeneet heidät pyöriensä alle. Mitä sanookaan isä, kun hän saa asian tietää, mitä Eino-Ilmari ja Olli, Olli raukka? Ja Irjakin jo ymmärtää...

Mitä Toivo aikoi? Ettei hän vain löisi kuoliaaksi jompaakumpaa syyllistä, tai molempia. Hän oli kamalasti uhannut: ensin Sylvin, sitten sen toisen, sen konnan. Ja lopuksi hän oli uhannut lapsia. Omia lapsiaan...!

Tottakin! Yhtäkkiä läikähti Riikan mielessä niinkuin tuulessa heilahtaa vaate, jonka toinen puoli on musta, toinen punainen. Mustan sijaan tuli punainen puoli hänen mielessään äkkiarvaamatta esiin. Hänhän oli kuullut veljensä mainitsevan Arvo Mäkimatkan tänään saapuneen kotiin. Olihan sekin asia se!

Voimalla, jolla auringon rusotus joskus tulee ja karkottaa tieltään kokonaiset pilvilaumat, valtasi vastustuksesta huolimatta riemu Tuunan vanhemman tyttären. Lapsuudenystävän kuva hymyili hänelle ja hänen sydämensä oli heti sula ja onnellinen. Mutta sitä kesti niin lyhyeltä, että se jo oli ohi, kun hän tuli tajuihinsa. Hän huusi suuttuneena pilvilauman takaisin, kokonaisen sotajoukon hän tarvitsi turvakseen kiusausta vastaan. Sillä Arvon kanssa oli kaikki kerta kaikkiaan lopussa. Tarpeeksi oli leikkiä kestänyt. Missä Toivo viipyi? Mitä tämä viipyminen tiesi? Mitä hän aikoi? Miksi hän oli kieltänyt sytyttämästä tulta?... Kuinka kivikovaksi elämä yhtäkaikki tekikään ihmisen...!

Niin, mikä Arvon taas olikin tuonut kotiin? Olisiko hän saanut tietää sisaren huonosta elämästä ja siitä syystä tullut? Hän nyt oli viimeinen varoittamaan tai oikaisemaan toista. Tai olisiko hänen päässään taas kummitellut jokin tuuma. Ehkäpä esimerkiksi sähkövalo nyt yhtäkkiä välttämättä piti saada kylään. Arvo kai jo oli tullut mittaamaan vesivoimaa. Tietysti hän pystyi siihen yhtä hyvin kuin juhlarunojen tekoon tai esitelmien pitoon. Kaikkeenhan hän, Arvo Mäkimatka! Tänään, kuten sanottu, oli herra Arvo saapunut, olivat Toivon kanssa tavanneet junassa. Ei toki ollut kaunis nuoriherra vielä käynyt Tuunassa, ehkäpä hän nyt aikoikin jättää Tuunan väet rauhaan. Hyvä olisikin. Mitäpä ainaisista selityksistä ja selvittelyistä. Niitä oli ollut liiaksikin. Suututti, kun niitä vain ajattelikin...

Mutta nyt...

Riikka sävähti istualleen ja riensi ikkunaan. Aikansa tuijotettuaan pimeyteen hän totesi, että hän taasen oli koettanut pakottaa itseään vihaan ja katkeruuteen lapsuudenystäväänsä kohtaan. Onnistuisiko hän koskaan karkottamaan silmistänsä Arvo Mäkimatkan kuvan? Levoton, kipeä sydän oli hänen ponnistustensa ainoa tulos. Hän jo väsyi. Nyt alkavat taasen muistot saapua, sen hän tunsi, ensin hiukan arkoina, mutta pian varmoina ja vaativina. Ne tietävät liian hyvin kotinsa, sinne ne aina palaavat: Tuunan tyttären rintaan.

Ikäänkuin ei nyt olisi muuta ajattelemista. Missä kummassa Toivo viipyy? Kun voisikin olla varma, ettei hän tee ajattelemattomia tekoja. Ihmeellinen tuo Alma nukkumaan. Nyt liikkui joku pihamaalla pimeässä: kaksi varjoa liukui takaportista, tullen kellarin päädyn ohi, suoraan pihamaan kulman poikki. Riikan kädet pusertuivat nyrkille ja kuiva, ilkeä kuumuus täytti hänen päänsä. Hän näki varjojen kulkevan tuttua tietään navettatyttöjen huonetta kohden, oven avautuvan, valon leiskahtavan hangelle ja samassa sammuvan oven sulkeutuessa.

Eikä edes Musti haukahtanut. Se oli ystävystynyt näiden vieraiden kanssa sekin. Tahritut, häpeään ryvetetyt olivat he kaikki!

Ei, ei nyt enää sopinut mennä ojentamaan palvelustyttöjä, kun tällaisia kuului suuren talon emännästä, jolla oli isoja lapsia. Mutta Jumala kai oli jättänyt jumalattoman sukukunnan oman onnensa nojaan ja salli ihmisille tapahtua niinkuin he itse tahtoivat. Mitä Toivo aikoi? Hän oli uhannut tappaa ensin Sylvin, sitten sen toisen ja vihdoin hän oli uhannut lapsia. Ettei hän vaan pistäisi tuleen koko Somerin taloa ja polttaisi heitä niinkuin hiiret savuutetaan kuoliaiksi pesäänsä. Olisikohan pitänyt lähteä katsomaan, kun Toivo näin viipyi? Ei koskaan Riikka ollut nähnyt veljeään tällaisena. Niin tyyni kuin hän oli tavallisesti. Mutta hän olikin rakastanut Sylviä niinkuin mies vain saattaa naista rakastaa. Hän oli luottanut vaimoonsa rajattomasti. Viikkokausiksi hän oli jättänyt hänet yksikseen, kun matkat sattuivat pitenemään. Ilman epäluuloa hän aina oli palannut — kunnes vihdoin tänään...!

Mutta parasta oli, että Toivo sen itse näki. Jos hänelle olisi sanottu, että hänen vaimonsa pettää häntä, niin ei hän olisi uskonut. Kukaan omaisista ei olisi sitä uskonut. Sylvihän nauroi kaikkien kanssa, siihen oli totuttu. Mutta nyt oli hänen todellinen luontonsa yhtäkkiä paljastunut. Hän oli Mäkimatkan lapsia, heidän henkeänsä ja vertansa. Häpeä, häpeä!

Sellaista se oli, kun rakennettiin talot näin vierekkäin: koko elämä kävi yhteiseksi. Heidän ollessaan lapsina olivat naiset illoin tulleet erottelemaan kukin omia lapsiaan siitä puolialastomasta, leikkiin väsymättömästä ihmisalkujen rykelmästä, joka kirmaili Tuunan rakennusten nurkilta Mäkimatkan rakennusten nurkille. Tuunasta oli ensin tullut lasten äiti, yllään jotakin sinistä ja valkoista ja ohut hiussykerö kiinnitettynä niskaan, myöhemmin mummo tai palvelustyttö. Mäkimatkasta oli tullut musta rasvainen Piina ja jonkun harvan kerran rouva itse punaisessa kampausröijyssään, palmikko riipuksissa kuin nuorella tytöllä... Hehän olivat jo suuria ihmisiä, naapurinlapset, kun he vielä yhdessä uivat. Jokaisella oli rantatöyräällä oma pensaansa, johon hän heitti vaatteensa. Riikka voitti pojat, he olivat hänelle siitä aina suuttuneet. Kerran kävi Arvo kiinni hänen jalkaansa, he joutuivat vedessä tappeluun ja höyhensivät toisiaan niin että täysikasvaneet juoksivat rantaan pelastamaan hukkuvia... Se tästä naapuruudesta oli, etteivät lapset täysikasvaneina tahtoneet osata etsiä elämäntoveria kauempaa. Aina vain naapurista.

Tuunan vakava, ankara tytär ei huomannut, että hän jo taasen oli leikkikaluna muistojensa käsissä. Keskellä perhettä kohdannutta onnettomuutta pitivät muistot peliään, leikkien ja tanssien kuin perhoset.

Kerran... Niin, oli pääsiäisaikaa, pyhien välillä. Oli sellainen päivä, jolloin ei tapahtunut muuta kuin hyvää, kerran, kauan sitten. Hän, Riikka, oli kahdeksan viikkoa ollut poltetaudissa ja kaikki olivat luulleet hänen kuolevan. Mutta hän parani. Vaatteet olivat käyneet hyvin suuriksi, tukka oli ohennut. Hänen oli oudon suloinen ja kevyt olla. Kaikki olivat hänelle hyvät ja kyselivät mitä hän tahtoi. Hän tahtoi ulos! Se oli ainoa mitä ei hänelle olisi suotu, mutta häneltä ei kielletty sitäkään. Mentiin vain portille vielä koettamaan miten kylmä oli. Ei ollutkaan kovin kylmä. Mummo pisti hänen käsivartensa äitivainajan turkinhihoihin ja sitoi paksun villahuivin hänen päänsä ympäri. Hän antoi tahdottomana sen kaiken tapahtua, jäi seisomaan, kun mummo oli hänet puettanut ja läksi liikkeelle, kun mummo häntä kuljetti. He tulivat keskelle tietä lapioituja lumiröykkiöitä. Hanget olivat repaleiset ja niillä liikkui pieniä hyttysiä, jotka tuskin pysyivät siipiensä varassa. Varpuset raksuttivat ja lensivät pilvenä ilmaan juuri vasta ennenkuin jalka niitä kosketti. Tuntui ihana lemu ikäänkuin tuhansista kukkasista, joita ei näkynyt. Ne olivat siellä mistä tuuli tuli. Kummallista, sillä eihän tuullutkaan! Näkymättömät kukkaset vain tuoksuivat. Eino-Ilmari lasketti kelkallaan hankeen, meni nurin ja veti kasvonsa nauruun. Suuri joukko lapsia telmi leikkilapioineen hangessa. Mäkimatkan poikia oli rantatörmällä petäjien alla. He heittivät kivillä oravia. Yksi heistä läksi juoksemaan tietä Riikkaa ja mummoa vastaan. Yhtäkkiä poika pysähtyi ja jäi katsomaan ylöspäin. Riikka kuuli huudon: kurjet! ja samassa pysähtyi leikki joka haaralla ja kaikki katselivat ylöspäin. Riikka havahtui, ymmärsi, että hänen päänsä ympärillä oli jotakin, joka esti häntä kuulemasta. Hän nosti käsivarsiaan niinkuin tuulimylly ja riisti huivin päästään.

Silloin... Niin, se mikä silloin seurasi, oli jotakin ylen ihanaa. Hän tunsi olevansa terve ja kevyt, koko maailma oli terve ja onnellinen. Vanha tuulimyllykin tuntui tanssivan mäellään yhdellä jalalla. Ilmassa soivat lasten äänet ja havisivat kurkien siivet. »Helmiä, helmiä!» huusivat pikkulapset ja heittelivät ympärilleen lumisohjoa. »Kurjet, kurjet!» huusivat suuremmat ja hyppivät käsiään ojennellen, ikäänkuin tavoitellakseen lintuja. Mutta se Mäkimatkan pojista, joka ensinnä oli nähnyt kurjet, läksi nyt juoksemaan käsivarsiaan heilutellen ja päästeli kimeitä ääniä. Lakki putosi hänen päästään. Koko lapsijoukko läksi juoksemaan ja heiluttamaan käsivarsiaan samalla tavalla. Kaikki olivat kuin pieniä tuulimyllyjä, joita harmaa vanha tuulimylly johti mäeltään. Vanhus oli mykkänä, mutta lapset kirkuivat lasisen läpitunkevilla äänillä. Kurjet, kurjet! Taivaan sinessä kynti välkkyvänä ja valkoisena kurkien aura. Sairasvuoteelta noussut tyttö tunsi jäsenissään outoa halua seurata niitä. Hänen täytyi päästä lentoon! Hän veti kätensä vanhuksen kädestä ja läksi juoksemaan, turkki solui maahan, käsivarret siipinä hän kiiti eteenpäin. Vanha tuulimylly se oli heidän kaikkien oppimestari. Se seisoi siellä niin kaukana ja yksinään. Kurjet, kurjet! kuului vihlovasti niinkuin jäät Tuunajärven selällä olisivat laulaneet. Sairas tyttö näki jonkun juoksevan vastaansa — oliko itse rakas tuulimylly lähtenyt liikkeelle? Äkkiä saavutti hänet suuri voimattomuus... hän uppoaa, hän hukkuu! Hän joutui pojan syliin, joka oli juossut häntä vastaan.

Kaikki luulivat hänen pyörtyneen, mutta hänen oli vain sanomattoman hyvä olla. Poika oli kaunis ja rakas. Kuka hän oli? Oliko hän hänet ennen nähnyt? Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen hiuksissaan oli lumikukkasten lemu, mutta hänen huuliinsa katsahtaessa pyörrytti. Arvoko sinä olet? olisi tyttö tahtonut sanoa, mutta ei hänen huuliltaan lähtenyt yhtään ääntä. Hänen sydämensä löi niin että tuntui läpi koko ruumiin. Kaikki jäi kauas, maailma ja ihmiset. Lasten huudot soivat kaukaa alhaalta niinkuin olisi helistelty kelloja. Kurkien aurakin kulki niin kaukana, taipuillen päistään taivaan sinessä. Tyttö katseli pojan silmiin ja odotti niinkuin kukkanen odottaa kastetta. Ei mitään muuta ollut maailmassa. Yhtäkkiä sanoi tyttö: »Kuinka et sinä ole koulussa?»

»On pääsiäinen», vastasi poika. »Pääsiäinen», toisti tyttö, ja autuus mahtui siihen yhteen sanaan.

Pääsiäinen! toisti sama ihmislapsi kaksikymmentä vuotta myöhemmin yksinään valvoessaan vuoteellaan. Hän lausui sanan ääneen. Hän oli lausunut sen tuhansia kertoja. Ei mitään sanaa hän ollut ääntänyt niin usein.

Tuunan tyttären silmissä pimeni, kun hän sai itsensä kiinni siitä että taasen oli mielikuviensa narrina. Kovakouraisesti kävi hän kiinni muistoon niinkuin se olisi ollut hänen käteensä eksynyt pääskynen ja sanoi sille ilkkuen: tapanko minä sinut? Niin, sellaista se oli: ei tarvittu muuta kuin että Arvo tuli kotiin käymään — heti olivat muistot valmiina.

Tämä pääsiäisaikainen muisto oli kaikkein suututtavin, se oli, totta puhuen, niinkuin se karkea musta leipä, josta hän eli. Vielä kerran: sellaista se oli, kun naapurit asuivat niin lähekkäin ja kun heillä oli samanikäisiä lapsia. Mäkimatkan väissä oli yleensä paljon suututtavaa, jos halusi ruveta penkomaan muistoja siltäkin puolelta. Mutta silloinkin astui aina esiin puolustajia. Muutamat muistot karkasivat silloin itsepintaisesti väliin ja vapisivat kädessä. Oli hyvä sanoa pääskyselle: minä tapan sinut. Mutta kuka sen tappoi! Niinpä nytkin, juuri kun Arvo Mäkimatkan sisaren, Sylvi Somerin rikos niin veriruskeana ja poispesemättömänä hehkui Riikan silmien edessä, tuli vanha pääsiäismuisto kuin hiljainen käsi hänen silmälaudoilleen ja seisahdutti hänen sydämensä lyönnit. Koko muisto mahtui silmänräpäykseen. Hän ei läpikäynyt tuon nuoruutensa päivän tapauksia perä perään järjestyksessä, vaan koko päivä, siitä asti kun hän nousi vuoteesta siihen asti kun hän Arvo Mäkimatkan olkapäähän nojaten näki kurkien lennon, värisi hänen sielussaan kuin suuri kastepisara. Tuo pääsiäisaikainen muisto oli kuin laulu, jonka kerran soitettu sävel on jäänyt soimaan yhtenä ainoana vilvoittavana sointuna. Silmänräpäys riitti hänen sielulleen vastaanottamaan viivoituksen, silmänräpäys pitkä kuin iäisyys.

Se oli aivan hämmästyttävää. Eikö hän, Riikka Tuuna, ollut järkevä ihminen? Ja jo vanhakin, oi kuinkahan vanha! Mutta nuoruudenmuistoihin nähden ei hän viisastunut. Hän ei milloinkaan siinä suhteessa voinut olla varuillaan. Ne olivat ilmassa eikä ihminen voinut lakata hengittämästä. Ilmassa ne hänet yllättivät. Ei tarvittu muuta kuin että joku äkkiarvaamatta lausui Arvon nimen. Tai että puhuttiin pääsiäisestä. Tai että lapset tulivat niityltä, käsissään kimppu pajuja. Tai että hän selaillessaan virsikirjaa, joutui pääsiäisvirsien kohdalle. »Sun porttis, oves avaja» — kun hän näki nekin tutut sanat, avautui sydän selko selälleen muistoille, joille ei hän tahtonut antaa ravintoa. Ja voimattomaksi hän raukeni niihin, kunnes heräsi ja raa'asti särki lumouksen. Eikä tämä asiantila parantunut vuosien mukana, vaan paheni. Täytyi suorastaan ärsyttää itseään saadakseen takaisin tasapainonsa.

Tasapainonsa, voimansa ja yksinäisyytensä. Sillä yksin on hänen elettävä ja kuoltava. Vain kerran on elämässä pääsiäinen. Elämä on työtä ja lihansa kuolettamista ja lopuksi kuitenkin tulee häpeä ja upottaa alleen kaiken mitä on koettanut pelastaa. Jättiläisvankkurit tulevat ja pärskyttävät likaa kaikelle mitä on koettanut säilyttää puhtaana.

Häpeä oli tullut.

Varmaan olivat vieraat jo kauan tietäneet tämän häpeän uhkaavan Tuunan sukua. Varmaan olivat he jo kauan selän takana nauraneet ja pilkanneet. He olivat aina niin mielellään nähneet, että heitettiin lokaa juuri tuunalaisten kasvoihin, nämä kun pitivät niin lukua itsestään eivätkä lähteneet naapurien kanssa pilkkaajien penkkiin. Ja omaiset, he kaikki, olivat kuin sokeina katselleet miten Sylvi kanniskeli teetä ja rasvaisia piirakoita riippumatolle, missä ryssä loikoi. Mikä sokeus olikin tullut heidän silmiinsä? Kuinka monta kertaa olikaan hänkin, Riikka, nähnyt Sylvin sinisen hameen välähtelevän metsikössä, missä »kirjuri» muka oli olevinaan työssä miestensä kanssa. Sopimatonta oli mainitakaan työtä mokomasta vetelehtijästä puhuessa. Pettää hän osasi ja häväistä. Ja kuinka kauan he jo lienevätkään viettäneet tätä elämää, kunnes vihdoin oli käynyt niinkuin kirjoissa, että aviomies kerran tuli matkaltaan kotiin liian aikaiseen ja tapasi vaimonsa ryssän sylissä.

Tänä aamuna se oli tapahtunut. Sylvillä oli tuskin muuta yhtään kuin aamuviittansa, hänen hiuksensa olivat hajalla — kelpasihan niitä katsella, Sylvin kiiltäviä, silkinpehmeitä hiuksia! Ryssä oli hänkin ollut vain öisissä pukimissaan...

Ihmetellä täytyi, ettei Toivo nujertanut heitä siihen paikkaan. Se olisi hänen kourilleen ollut leikintekoa, sellainen sääski kuin kirjuri oli... Olipa onni, että Toivo hillitsi itsensä.

Kello seinän takana alkoi lyödä. Riikka luki kymmeneen. Vasta kymmenen! Mutta illallisen syötyähän Toivo oli Tuunasta lähtenytkin. Hän oli istunut isän huoneessa ja he olivat puhuneet siitä, minkä hinnan hän sai heinistä ja koska seuraava lähetys oli toimitettava asemalle. Tuskinpa isä oli huomannut mitään outoa pojassaan, Somerin isännässä. Sitä vaan oli taasen teroittanut poikansa mieleen, »ettei tulisi tehtyä mitään vääryyttä.»

Riikka palasi vuoteensa laidalle, haukotteli siinä ja laskeutui sitten pitkäkseen, hiljaa asettaen jalkansa sanomalehdelle, jonka oli laskenut siihen peitteen suojaksi.

Nyt, nyt hän muisti. Ainoa, joka luultavasti oli vaistonnut koko tämän häpeän, oli Olli. Miten ottaisikaan poika parka nyt vastaan tiedon? Ilmankos hän oli kaiken kevätkesää pakoillut everstin kirjuria. Ei milloinkaan häntä tavattu kotona, milloin hän oli kalassa, milloin polkupyörämatkalla — hän lienee suorastaan asustellut metsässä. Ja loppukesästä hän oli ruvennut härnäilemään nuorta venäläistä, niin että täytyi pelätä hänen kostavan hänelle. Suomeksi Olli tietysti oli puhunut, eikä kirjuri ymmärtänyt muuta kuin »juksi, kaksi, kolme» ja »perkeleen». Mutta hiljainen Olli oli muuttunut niin pahan näköiseksikin, että ryssän täytyi huomata hänen mielenlaatunsa. Niin, ja ilmankos Olli jouluna oli pyytänyt päästä pois kotoa, Tuunaan, lukemaan matematiikkaa. Porstuanperässä hän oli istunut ja tuijottanut kirjoihinsa ja piirustanut numeroja paperille. Mutta joka aamu oli uuni ollut täynnä samaisia revittyjä ja rypistettyjä numeropapereja. Lieneekö Ollin pää niistä mitään kostunut. Nyt vasta Riikka Tuuna huomasi, mitä hänen onnettoman vanhimman veljensä poika oli mahtanut siellä yksikseen ajatella: äitiään, joka kulki nuorena ja nauraen kuin tyttö ja rakasteli ryssiä!

Kuinka oli äiti saattanut? Jollei aviomies ollutkaan lähettyvillä, tai jollei hän hänestä välittänytkään, niin kuinka hän saattoikaan lasten läsnäollessa? Olli oli jo yhtä pitkä kuin äiti. Ja Irja, Irjahan oli suuri tyttö. Mutta hänestä taisikin olla tulossa samanlainen silkkitukka kuin äidistä. Aina hän olisi ollut nuoren venäläisen polvella, aina kädet hänen kaulallaan. Kun hänelle sanoi: pois nyt siitä vaivaamasta setää, niin hän vain sanoi vastaan: miksi? Ja nauroi. Nauroi niinkuin äiti. Häpeä, häpeä. Sitä ei päässyt pakoon, se oli vastassa, jos minne kääntyi. Tässä makasi hän, Riikka Tuuna, tietäen mitä menoa tälläkin hetkellä pidettiin tuolla peitettyjen ikkunoiden takana navettatyttöjen kamarissa. Kun isä illalla teki kierroksensa, oli kamari ollut tyhjänä. Senjälkeen olivat miehet hiljaa tulleet, yksitellen ja kaksitellen. Hän oli ikkunastaan nähnyt miten varjot kulkivat tuttua tietään ja miten oven avautuessa valo ja melu hetkeksi ryöppysivät ulos. Ei edes koirakaan haukkunut, avosylin otettiin miehet vastaan Tuunan talossa niinkuin koko tässä talorykelmässä Tuunajärven rannalla Kankaan pitäjän kirkonkylässä. Mutta vaikkapa nyt koirakin olisi antanut tietää, mitä talossa tapahtui, niin ei olisi, totta tosiaan, Riikka Tuunalla enää ollut rohkeutta mennä kuulemaan kunniansa perään. Eilen hän olisi ottanut isän vanhan kyhmykepin ja lähtenyt pitämään tuomiota. Tänään hän jäykkänä makasi vuoteellaan, tiesi mitä menoa pihan toisella puolella, peitettyjen ikkunain takana pidettiin ja antoi sen tapahtua. Niinkuin harakat olisivat palvelustytöt voineet nauraa häntä vastaan: mitenkäs se Somerin emäntä sitten elää — mikäs se on everstin sihteeri sitten, jollei ryssä!

Häpeä, häpeä.

Jolleivät he Tuunassa todella aina olisi olleet niin arkoja arvostaan — Jumalalle oli koetettu antaa mitä Jumalalle tuli ja keisarille mitä hänelle kuului. Jollei isä olisi ollut pitäjän vanha kirkkoväärti ja jolleivät tyttäret olisi olleet tavallaan kuin kirkon palveluksessa. Mutta Riikkahan melkein oli kirkkoväärti, sillä hänhän toimen hoiti, isä kun ei enää jaksanut, vaikka hän nimellisesti sitä piti. Pitäjä ei hienotunteisuudessaan tahtonut loukata vanhaa miestä eikä tyttäriä, jotka parikymmentä vuotta omin käsin olivat siistinneet kirkon. Mielellään he tämän olivat tehneet, niinhyvin Riikka kuin Alma, huolellisemmin kuin omia vaatteitaan olivat he toki hoitaneet kirkon pyyhinliinoja, alttarivaatteita ja messupaitoja. Niinpä he olivatkin käyneet niin yhdeksi kirkon kanssa, että heidän häpeästäänkin saattoi langeta varjo sille kirkolle, jota he palvelivat. Oli kai nyt yksin kirkon kunnian vuoksi luovuttava kirkkoväärtin toimesta. Riikka Tuunan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli, ettei hän enää saisi lauantai-illoin kulkea tuttua polkua hautausmaan kulman poikki kirkolle, etsiä esiin luutansa ja harjansa kellarin portaista ja astua hämärtävään temppeliin. Kuinka tutusti hänen askeleensa olivatkin kumisseet tyhjässä, suuressa Herran-huoneessa ja kuinka onnellista olikaan ollut siellä yksikseen hyräillä virttä. Olihan kyllä monesti tullut harmiteltua, että ihmiset syljeskelivät ja jättivät likaisista saappaistaan jälkiä pyhään huoneeseen. Joskus oli virsikirjojen vieressä ollut tupakkamälli; sellaisia raakalaisia olivat ihmiset. Kerran ei hän voinut hillitä itseään, vaan meni tapulin sivulle, missä nuuskaisimmat ukot istuivat odottamassa hautauksen loppumista. Ja heille hän sanoi, että nyt pestään kirkko juhannukseksi, ja katsokootkin, etteivät syljeskele. Ja kuka se onkaan, joka jättää mallinsa penkkiin? Niin hän oli harmitellut ihmisten siivottomuutta, mutta nyt kun hän ajatteli, että joku toinen ottaisi haltuunsa tutut tehtävät, tunsi hän olevansa valmis kärsivällisesti kantamaan kaikki, mikä häntä saattoi tässä toimessa kohdata. Hän katui, että oli tuskitellut, ainahan ihmisellä täytyi olla vastuksia. Ja mikäpä hän enää oli puhumaan siivottomuudesta — ryvetetty oli Tuunan suku.

Jos nyt tulee toinen kirkkoväärti, niin silloin ovat myöskin mennyttä ne kauniit vanhat liinat, jotka mummo vainaja nuoruudessaan omin käsin kutoi Kankaan kirkkoon. Ne täytyy pestä ja tärkätä niin taiten. Ne hajoavat vieraissa käsissä. Kyllä hän tietää, kuka kurkkaa kaikkia luottamustoimia pitäjässä — mäkimatkalaiset, kukas muu. Siellä on isä ja seitsemän poikaa, onhan siinä varaa valita. Niinkuin jyväsäkit ovat pulskia ja laiskoja. Mäkimatkan palvelustytöt tietenkin pannaan siivoamaan kirkkoa — emäntä on sairas rouva, emäntä ei kajoa mihinkään. Tyttäriä ei ole, ainoa tytär on Sylvi, tämä, jonka Toivo nai Tuunan sukuun. Mäkimatkalaiset eivät tunne häpeää eivätkä omista sitä, kun se heidän kohdalleen sattuu. He kyllä pysyvät entisissä luottamustoimissaan ja ottavat uusia lisää.

Kun Riikka ajatteli, että Mäkimatkan palvelustytöt astuvat alttarille levittämään vaatteita ja liinoja, että he siellä kolistelevat palleja ja alttariaitauksen ovea, niin täytti kuuma tuska hänen sydämensä. Eikä tämä tuska ollut vailla katkeruutta ja suuttumusta.

Kaikki paha oli Tuunaan aina tullut Mäkimatkan kautta. Jo kun he Alman kanssa olivat lapsia, oli heidän kohdalleen joutunut ajaa pois Mäkimatkan eläimiä Tuunan viljelyksiltä. Eivät Tuunan hevoset koskaan menneet sotkemaan Mäkimatkan kauravainioita tai mansikkamaita. Ei koskaan sattunut, ettei Tuunassa olisi ollut paahdettua kahvia, kun vieraita tuli. Mäkimatkasta lähetettiin aina lainaamaan ja aina annettiin sinne kukkurallinen mitta ja aina se tuli vajavana takaisin — hiukan kyllä vain, mutta kuitenkin. Ja vihdoin oli Sylvi kotoisin Mäkimatkasta, ja Eevertti ja Atte ja Lauri ja Jonni ja Lennartti ja Harald ja Arvo — niin, Arvokin!

Ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen Arvo, johon naiset rakastuivat ja miehet rakastuivat. Oliko hän niin kaunis? Sitä ei Riikka voinut päätellä.

Mutta siitä hän oli varma, ettei Arvosta tule miestä. Hän on tuhlari, joka murentaa omaisuutta. Taloa ei hän tule pitämään, vaikka se hänelle lahjana annettaisiin. Eikä hänestä tule virkamiestä, sillä hän ei viitsi nähdä niin paljon vaivaa, että suorittaisi tutkinnot, se on nähty se.

Juuri tämä, että Arvon työ oli kaikkinaista hajallista näpertelyä — juuri tämä oli Riikalle kovinta. Ei mitään tutkintoja yliopistossa Arvo suorittanut — Riikan isä ja koko pitäjä olivat siitä syystä tuominneet hänet tyhjäntoimittajaksi. Ja niin oli Riikankin täytynyt tehdä. Mitä se oli hänelle maksanut, sen tiesi yksin taivaan Jumala. Hänen muistonsa alkoivat pääsiäisellä ja päättyivät siihen, ettei Arvosta tule mitään. Tämä oli niiden tavallinen kulku. Päästyään tälle äärimmälle rajalleen ne katkesivat.

Nyt veti Riikka Tuuna väsyneenä henkeään ja tuijotti pimeyteen. Oli tyhjää, ikäänkuin ei millään olisi ollut tarkoitusta.

Alma voihki unessaan. Kai hän taas näki tulevia asioita niinkuin hänen tapansa oli. Toisille ihmisille oli annettu sellainen lahja, lieneekö ollut onneksi vaiko onnettomuudeksi. Riikastakin tuntui tänä yönä oudolta, ikäänkuin olisi seisottu jonkin uuden ajanjakson portilla ja siinä tilitetty vanhoja asioita. Tuntui kolkolta ja pahaaennustavalta.

— Almaaa! kuiskasi vanhempi sisar kiivaasti nuoremman vuodetta kohden. — Herää nyt jo, kyllä Toivon nyt pian täytyy olla täällä. Mitä sinä noin uikutat, aivanhan sinä olet niinkuin jahtikoirat, jotka unissaan ajavat jänistä.

Alma hiljeni ja heitti yltään jotakin peittoa Riikan puolelle. Molemmat makasivat selällään, valkeat kädet erottautuen tummalta peitteeltä. Molemmat kuuntelivat. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin oli, ei yksin Tuunan talo, vaan koko kylä juuri tänä yönä täynnä kihisevää elämää. Sisarukset tiesivät, että työväentalolla oli puhujia pääkaupungista, ja aavistivat, että jotakin erikoista oli tekeillä. Mutta sellaiseenhan jo oli tottunut.

Alma ajatteli jotakin sekavaa untaan, jossa oli jokin ennustuksen sisältävä kohta. Valkoinen lintu oli pudonnut. Tiesikö se jotakin? Mitä merkitsi unessa lintu?

Riikka taas tunsi vastenmielisesti kälynsä Sylvin olevan jossakin lähettyvillä. Mistä kummasta hänelle tuli se tunne? Oliko Somerin emäntä todella tulossa tänne vai ajatteliko hän heitä, tuunalaisia, nyt niin kiihkeästi? Joka tapauksessa hän alkoi pitää peliään Riikan ajatuksissa.

Sylvi nauroi ja hääräsi niin että silkkiset hiukset hänen päänsä ympärillä liehuivat. Hänen pyöreät kätensä olivat täynnä sormuksia, korkealla povella oli siniseen kankaaseen pistetty suuri kultainen koriste. Oli jouluaatto ja pöydät täynnä makeisia ja lahjoja. Riikka levitti ihaillen suurta harmaata hinaa, jonka Sylvi oli hänelle antanut. Sylvillä oli itsellään samanlainen, he nauroivat ja Sylvi syleili rakkaasti kälyään. Arvo tuli äkkiarvaamatta esille jostakin, syöksyi suoraan huiviin, jota Riikka piteli levällään, tempasi sen käsiinsä ja juoksi lasten luo. Mää-mää, bää-bää! pelotteli hän heitä. Mutta he soittelivat huuliharppuja ja torvia, joita Mäkimatkan isäntä oli heille antanut. Arvo rupesi laulamaan.

Oli toinen kerta. Riikan täytyi kiirehtiä kauppapuotiin. Satoi lunta ja hän suojeli itseään suurella harmaalla huivilla. Kylmä ei hänen ollut, lämmin oli. Oli tapahtunut jotakin niin outoa, ettei saanut sitä mielestään. Aamulla jo se oli tapahtunut, mutta yhä häntä kuumasi ikäänkuin Arvo juuri nyt olisi ottanut häntä olkapäistä, taivuttanut taaksepäin ja suudellut kaulalle. Salissa Riikka oli ollut kastelemassa kukkia, kun Arvo tuli. Mutta vasta myöhemmin hän tajusi mitä oli tapahtunut ja suojeli muistoaan, että se pysyisi. Lujaan hän kietoi huivin ympärilleen. Ei pelkoa: hänen oli niin lämmin, ettei hänen varmaan enää koskaan saattanut tulla kylmä. Alhaalla hänen kaulallaan paloi pieni onnellinen kohta. Varmaan ei hän koskaan voisi tulla onnettomaksi.

Siltä oli silloin tuntunut.