Part 8

Tuunan vanha isäntä ryhtyi, pitkän aikaa istuttuaan ääneti ja nyökyttäen päätään, toimeen, johon ei hän ikinä ennen ollut ryhtynyt. Suuren mielenliikutuksen vallassa hän soitti pappilaan ja piti änkyttäen seuraavan puheen:

— Äää-ää mahtaako... mahtaako kirkkoherra olla siellä kotona? Ki-ki-kirkkoherra... Ääää-ääää... Täältä Tuunasta. Äää-ää-ää se-se on päässyt... pää-pää-päässyt pois Pa-pa-paranta. Ääää-ää-ää sitä minä... Lele-lehdessä se on. Tuo ty-tyttäreni... ty-ty-tyttäreni vvvasta luki. Äää-ää-ää p-pitäisi o-olla se-se-seppele elikkä kkranssi ja lleveät na-na-nauhat ja ku-ku-kultakirjoitukset. E-e-että kirkkoherra toimittaa vaan. Ja se sa-sa-saa maksaa. Ja minä panen kanssa. Ky-kykymmenen markkaa minä panen. Ja tarttee ottaa le-leveät nauhat. Mi-mi-minä panen ty-ty-tyttäreni tuomaan ra-ra-rahat. Ma-ma-maahanpanijaiset on jo pypyhänä. Hy-hy-hyvää voimista sitten vaan.

Kuin ankaran ponnistuksen perästä lysähti hän tuolille.

Hän itkee, ajatteli hänen vanhempi tyttärensä mennessään läpi huoneen... Minä en osaa, minä. Pitkä Milja tuli ovelle ilmoittamaan, että sauna on valmis.

— Jos Milja taluttaisi isän saunaan, sanoi Riikka. — Minä tulen heti perässä.

— Le-ve-ät nauhat, änkytti isäntä vieläkin itsekseen, viistosilmäisen palvelustytön tarttuessa hänen käsipuoleensa. — Kyllä hän ne ansaitsi, jos kukaan... Leveät silkkiset nauhat... Kunnan... kunnan puolesta...

* * * * *

Alma Tuuna ei vielä ollut käynyt Maahisissa ja hänen sulhasensa tuli lauantaina varhain häntä noutamaan. Se oli etukäteen sovittua, Alma oli pukeutunut siniseen kotikutoiseen pukuun, joka kahisi uutuutta ja kankeutta, ja väri hänen puhdasihoisilla kasvoillaan vaihtui alituisesti hänen askarrellessaan huoneessa, missä rakastettu mies istui. Isä ja Lennartti puhuivat taasen Parannan isännän kuolemasta, muustahan ei isä enää puhunutkaan. Kirkkoherra oli sanonut, että hänen piti haudalla seppeleen nauhoista lukea mitä niihin oli painettu ja näitä sanoja hän nyt lakkaamatta mielessään kävi läpi. »Topias Parannalle, kunnon kansalaiselle ja isänmaan pojalle kiitollisuudella Kankaan kunta... Autuaat ovat puhtaat sydämestä...» Tämä raamatunlause kyllä meni, mutta mitä toiseen nauhaan oli pantu, oli paljon vaikeampaa. Suorastaan pelotti, että mitenkä sen saa sanotuksi. Olihan tässä nyt sentään vielä aikaa opetellakin. Ja niin isä siinä puhellessaan tulevan vävypoikansa kanssa nyökytteli, ravisteli päätään ja kyseli kaikenlaista. Lennartti Mäkimatka vastasi kärsivällisesti, vaikka hän mielessään vain odotti hetkeä, jolloin he Alman kanssa pääsisivät olemaan kahden. Tämän tunsi Alma selvästi. He ikävöivät toisiaan niinkuin ikinä kaksi rakastavaista, joita väkivallalla pidetään erossa toisistaan. Alman silmät pysyivät kainosti luomien alla eikä Lennarttikaan katsonut suoraan häneen. Kuitenkin näkivät he vain toisensa. Tällaista kaipausta eivät he olleet tunteneetkaan niinä aikoina, jolloin he joka päivä näkivät toisensa — senjälkeen kun Lennartti muutti kartanolleen, olivat he joutuneet tuntemaan eron. Alma laski mielessään kuinka monta viikkoa siihen oli, jolloin he olisivat mies ja vaimo eivätkä enää koskaan joutuisi erilleen. Ei matkoillekaan saa Lennartti lähteä. Toivo teki pahasti, kun aina matkusti ja jätti Sylvin yksin. Ihmiset sanovat, että Lennartilla on ruma leuka, mutta se on kaunis, juuri sitä hän vielä kerran oikein taputtelee. Lennartti taas ajatteli kaikkea uutta, mitä hän Almalle näyttäisi heidän tulevassa kodissaan. Pitäisikö Alma kartanoa liian komeana? Mitä hän sanoisi vuoteista, jotka olivat maksaneet liki viisisataa markkaa kappale? Hyvä niissä oli nukkua, vastaiseksi oli toinen tyhjänä ja odotti Almaa. Mitä Alma siitä sanoisi, että sulhanen oli ostanut vaunut? No, eivätpä nuo niin kalliit olleet, vaikkapa jäisivät museoesineiksi taloon, tuhat markkaa valjaineen päivineen. Mutta ehkäpä tyttö niihin vielä tottuukin. Tuo sininen onkin hänellä kaunista, pitää peräkamariin ostaa siniset huonekalut, se on sitten emännän budoaari. Maahisten emäntä — se on uutta aikaa se, että Maahisten armosta tulee emäntä. Ja siellä missä ennen on puhuttu vierailla kielillä, puhutaan nyt kansan kielellä. Kuinka onkin mukava luomi tuossa tytön leukapielessä. Hän nyppii siitä pois haivenia, mutta sitä ei hän enää saa tehdä. Se on Alman oma pieni tuntomerkki, jommoista ei ole kenelläkään muulla. Mutta mitä se tyttö nyt viivyttelee, miksei tästä jo lähdetä? Kas, hänellä on tänään rinnassa äitivainajansa kultaneula... Ja nyt hän otti äitivainajansa valkoisen silkkihuivin. Hartiat ovatkin sen peittäminä melkein kuin paljas iho. Miksei tästä jo lähdetä?

— _Tulee_... tulee, sanoi vanha kirkkoväärti, — seppele kunnan puolesta. Oikein kaunis, silkkiset nauhat, niihin painetaan: viimeinen tervehdys, autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä...

‒ Rupeaako tuo minun hevoseni tuolla...! keskeytti Maahisten agronomi ja nousi katsoakseen ulos ikkunasta. — En pannut talliin, kun ajattelin, että heti lähdettäisiin.

— E-e-eihän toki ilman kahvia, sanoi vanhus.

Riikka toi kahvia. Ikkunasta saattoivat he kaikki nähdä, että hevonen malttamattomasti kuopi maata, valmiina lähtöön. Yhtä lähtövalmis oli sulhanenkin. Pyylevän nuoren hevosen ja sen omistajan olennoissa oli jotakin yhtä rehevää ja vauhdinhaluista. Molemmat olivat nähneet hyviä päiviä ja molemmat halusivat karauttaa suoraan iloiseen ja työtäyteen elämään. Agronomi nousi ottamaan kahvia ja hymyili niin että leuka työntyi entistäkin enemmän eteenpäin, peittäen ylähuulta.

— Älä sinä, Riikka, enää käy laihemmaksi, menet poikki!

Riikka Tuuna pusersi kokoon huuliaan.

— Niin, niin, minähän olen luvannut naittaa sinut, jatkoi agronomi.

Alma tuli sisään, yllään kudottu harmaa villaröijy, päässä karvalakki. Lennartti Mäkimatkan pienet siniset silmät kipunoivat iloisesti ja hän tunsi halua hyppiä yhdellä jalalla ja soittaa harmonikkaa. Myöskin kieppui hänen huulillaan erinäisiä viattomia pieniä kirosanoja. Mitenkä nuo vanhat ihmiset viitsivätkin käydä noin juhlallisiksi niinkuin tuokin Tuunan äijä? Oli aivan kuin hän olisi tuskassa ja hiessä valmistautunut pitämään puhetta.

— No, Maahisiinhan kuuluu kaikki jääneen niin paikoilleen, että Alma saa astua vaikkapa suoraan entisen rouvan hameisiin, sanoi Riikka.

Lennartti nauroi.

— Kyllähän minä ostin yhtä ja toista.

— Ettet tullut noutamaan Almaa kuomireellä! jatkoi Riikka.

— En iljennyt, kun oli näin kaunis päivä. Mutta kyllä Alma vielä kuomissakin ajaa.

— Ei kuule, kivahti Riikka, — kyllä sinun olisi pitänyt mennä naimaan muualta, sanon sen vieläkin. Ja eihän se ole myöhäistä.

— Tuo toinen kuppi äläkä toru.

Lennartin nauru oli niin tartuttava, että Riikan täytyi purra huuleensa, jottei nauraisi mukaan. Vanha Piina näytti opettaneen hänelle naurun. Nyt tuli vuoro Tuunan vaarille sanoa se mitä hän oli niin kauan valmistanut.

— Varokaa vain, sai hän suustaan, — ettette sekoita itseänne tämän nykyisen ajan menoihin. Varjelkaa kuolematonta sieluanne. Mitä siitä jos ihminen voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa...

— ... vahingon! keskeytti nuori Mäkimatka. — Olkaa te vain huoleti, pappa, ei me sekoiteta itseämme.

Hänen kärsivällisyytensä oli lopussa, hän joi nopeasti toisen kupin ilman leipää ja sanoi hyvästi. Alman sydämen sykintä tuntui ylös ohimoihin asti ja kun sulhanen auttoi takkia hänen ylleen ja siinä suurin kämmenin painoi hänen olkapäitään, valahti veri kuumana hänen kasvoilleen. Portailla sanoi Riikka:

— Kai te sitten hyvissä ajoin illalla olette kotona?

— Ei, katkaisi Lennartti päättävästi kysymyksen. — Älkää odottakokaan ennen huomisiltaa.

Hevonen puhalsi jo navetan nurkalla ja sitten sotamiesten ohitse, jotka kaikki mäessä pysähtyivät suksillaan katsomaan, alas jäälle. Almaa kylmäsi, kun hän ajatteli sisartaan, jolle ei hän ollut ehtinyt huutaa mitään rauhoittavaa ja sovittavaa. Kyllä Riikka nyt hautoo ja ajattelee — voi kauheaa, mitä hän ajatteleekaan! Kuuma häpeäntunne tukahutti Lennartti Mäkimatkan kihlatulta kaiken sen ilon, joka koko aamun oli itänyt hänen rinnassaan.

‒ Meidän täytyy olla kotona illalla! sai hän vihdoin sanotuksi. — Kuule, Lennartti, meidän täytyy olla kotona ennen yötä.

— Ja miksi? katkaisi hänet sulhanen. — Hitto vieköön ihmiset! Voi sitäkin miestä, joka tuon sinun sisaresi nai. Kuules... Kuules sinä Alma, itketkös sinä! Pitääkö minun soittaa sinulle pieni laulu — älä toki luule, että Mäkimatkan pojat lähtevät liikkeelle ilman instrumenttia. Peliä ja musiikkia olla pitää, vaikkapa vain huuliharpun muodossa olisi! Tilulilu-rrrr-rääää, tilulilu-rrrrää...!

Lennartti kiersi kätensä reen selustan taitse kihlattunsa ympärille, kääntyi hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja upotti sitten kuuraiset viiksensä huivien sisään, jotka peittivät tytön kasvoja. Aurinko paistoi leppeästi, tilsat lentelivät ja valkoiset järvenselät kimmelsivät silmänkantamiin. Silmänräpäyksen aikana halusi Alma kääntyä ympäri katsoakseen kuinka kaukana koti oli ja saattoiko heitä sinne nähdä, mutta sitten hän unohti kodin, ihmiset, kaikki.

He havahtuivat reen kallistuessa ja huomasivat likenevänsä Ummen saarta. Alma oikoi huivejaan ja kääntyi vaivalloisesti katsomaan taakseen. Iloisena rykelmänä kohosi siinä töyräältä kylä ja kirkko. Harvoinpa niin kaunista kirkonkylää näkikään. Somerin tornit kohoilivat kilpaa kirkon tornin kanssa, mutta kirkko jäi kuitenkin aina voitolle. Tuunan navettaruudut kiilsivät kuin sädehtivät kultapinnat. Kas kuinka olikin kuuma.

— Älä sinä ota pois huivejasi, sanoi sulhanen. — En voi sinua lämmittää koko matkaa, kun on tuo hevonen. Soh, Poikaviikari siinä, mitä sinä nyt niin hakkaat kavioitasi.

Alma istui ääneti ja jäähtyi vähitellen. Oli mahdoton ajatella ikäviä asioita, niin onnellinen hän oli ja niin kaunista oli. Saaren paljaat punertavat pikkukoivut tulivat jo silmien eteen, varis lensi ohitse, jokin muu lintu äännähti — olisiko se jo ollut pulmunen? Reki liukui äänettömästi jäältä maankamaralle, varvut raappivat reen syrjiä ja iskivät kasvoihin. Kuule, Lennartti, katso vähän tänne... Minä pidän sinusta niin kovasti. Ajattele, että Riikka aina vain puhuu siitä, etten menisi sinun kanssasi naimisiin. Mutta minä menen, emme koskaan eroa. Minä pidän sinun leuastasi, erikoisesti siitä, minä pidän sinun silmistäsi ja äänestäsi, sinun käsistäsi, minä olen niin onnellinen! Jotakin tämäntapaista teki Alman mieli lausua, mutta hän vaikeni ja hänen sydämensä lyönnit olivat tyynet ja tasaiset.

— Älä nyt pelästy puistoa, alkoi Lennartti puhella. — Se on niinkuin hävitetty on. Eikä puutu piikkilanka-aitojakaan. Mutta ne täytyy kärsiä. Juuri niiden takiahan talo minulle myytiin.

Alma muisti piikkilanka-aidoista taasen Parannan isäntää ja oli kuin varjo hetkeksi olisi tullut keskelle hänen aurinkoista onneaan. Lennartti selitti yhä missä vallihaudat ja piikkilanka-aidat kulkivat. Niinkuin kiusanteoksi niitä oli tehty joka paikkaan. Mutta ne oli kärsittävä, toki tästä nyt kerran vallat väsyisivät tappelemaan ja maailmansota loppuisi.

Matka kului liian nopeasti. Jota likemmäksi tultiin, sitä enemmän puhui Lennartti ja sitä vähemmän Alma. Almaa pelotti. Kun Lennartti näytti hänelle Maahisten kartanon raja-aidan, tarttui hän sulhasensa käsivarteen kuin turvaa etsien. Ei hän pelännyt hävitystä puistossa eikä huoneiden komeutta. Hän pelkäsi suuren kartanon palvelijoita.

Eikä suotta. Ne todella katselivatkin uteliaasti ja lienevät naureskelleetkin takanapäin. Mutta kaikki kävi kuitenkin helpommin kuin Alma oli ajatellut. Sulhasensa rinnalla asteli hän läpi suurten huoneiden, joista parhaimmat tavarat oli viety pois ja huonointa jätetty — ei siksi että huonoinkaan olisi ollut mitään huonoa. Päinvastoin. He kävivät navetat, tallit ja ladot. Ruokasalin kalusto oli kokonaan jätetty — joka ei ollut nähnyt kaappeja täynnä vanhaa hopeatavaraa ja posliinia, saattoi luulla, että kaikki oli ennallaan. Alma ei kiinnittänyt vaunuihin mitään huomiota, sensijaan hän lausui jotakin työväenasuntojen pienistä ikkunoista. Päivällisaikana oli Almalla taasen tukala olo, sillä palvelusneiti, joka heti astui sisään isännän painaessa nappulaa, vaivasi häntä. Muutenkin jokin vaivasi häntä. Nuo samaiset työväenasunnot.

Kahvi odotti heitä isännän turkkilaisessa huoneessa ja suljettuaan molemmat ovet, veti Lennartti kihlattunsa sohvalle ja he viipyivät siinä pitkässä syleilyssä. Ensimmäiset tähdet olivat taivaalla, kun Alma äkkiä hätääntyneenä alkoi pyytää, että he lähtisivät kotiin.

‒ Kotiin, sanoi Lennartti, — emmekö ole kotona?

— En minä vielä, eihän toki. Vasta sitten...

— Joutavia...

— Kuule... Lennartti... päästä minut. Minä pelkään. Tämä on väärin. Ole niinkuin olit ennen... En ymmärrä sinua. Ollaan niin että Jumala voi katsoa meihin...

— Jos koskaan Jumala on ollut luotuihinsa tyytyväinen, niin meihin nyt.

Alma pääsi pystyyn, meni kuin paeten kirjoituspöydän taakse ja suori siinä hiuksiaan, katsellen himmenevään, tähditettyyn iltaan.

‒ Jos sinä olet se mies, jota rakastan, kuiskasi hän katkonaisesti, — niin sinä tänä iltana viet minut isäni kotiin. Ja minä tiedän, että sen teet. Mutta ennen sitä minä puhuisin sinulle jostakin tärkeästä. Katso... ei meillä ole siunausta... enkä minä voi olla... jollei meidän työväellä... kaikilla meidän alustalaisilla... ole oikein hyvä.

— Minä laitan heille oikein hyvää, ole huoleti ja tule tänne.

— Ei kuule, puhutaan nyt näistä tärkeistä asioista.

— Kaikkein tärkeimmästä minä puhun, jos tulet tänne. Tule...

— Tiedätkö mitä ruustinna sanoi viime ompeluseurassa: että jotkin maanalaiset vedet murentavat pohjaa, jolla me seisomme, ja että meidän täytyy rakastaa enemmän.

— Ruustinna on viisas ihminen, tarttui sulhanen kiinni kihlattunsa puheeseen. — Se on aivan oikein: rakastaa enemmän... Tule, minä tahdon rakastaa paljon enemmän.

— Kuinka sinä saatat laskea leikkiä. Minä tarkoitan tietysti: rakastaa lähimmäistämme.

— En laske leikkiä. Olet läheisin lähimmäiseni. Kuinka kauan sinä annat minun kerjätä. Alma, etkö kolmen viikon perästä ole vihitty vaimoni?

Kuuma puna hehkui Alman kasvoilla ja kuumat laineet kävivät läpi hänen ruumiinsa. Jotakin niin sitovaa oli Lennartin äänessä, että hän vaistomaisesti otti jonkin askeleen sitä kohti ikäänkuin häntä olisi vedetty.

— Kyllä, kyllä, puheli hän kuin unessa, — mutta vasta kolmen viikon perästä. Nyt meidän täytyy lähteä kotiin pian. Ennen sitä kuitenkin... Täytyy järjestää torpparien olot, mäkitupalaisten olot ja työväen, kaikkien. Täytyy suurentaa ikkunoita. Minä kyllä sitten käyn antamassa ohjeita... kykyni mukaan. Ruustinna järjestää sellaista kirkonkylässä... vaikka minä en luule, että se onnistuu. Ihmiset eivät tahdo, että sekaannutaan heidän oloihinsa...

Hän lausui viime sanoja hajamielisenä, tietämättä mitä sanoi. Hänellä oli se tunne, että hän loukkaa Lennarttia hyvin pahasti, jollei hän nyt mene hänen luokseen. Hän ei kuitenkaan mennyt. Lennartti kohoutui nojaavasta asennostaan, piti hetkisen silmiään kiinni ikäänkuin hän olisi taistellut läpi jonkin sisäisen taittamisen ja hymähti sitten sen näköisenä kuin hän oli ihmisten seurassa.

— Mitä neiti oikein tarkoittaa, alkoi hän, — sillä, että kaikilla olisi hyvä? Sitäkö, että minä ottaisin työväkeni meidän kanssamme asumaan tänne päärakennukseen ja antaisin heidän tehdä työtä juuri niin paljon kuin he tahtovat? Tai sitä, että antaisin torppareille ilmaiseksi heidän torppansa? Ja rakennuttaisin mäkitupalaisille somat pienet tuvat mäen rinteeseen sekä kutsuisin heidät vapaan pöydän ääreen heidän elämänsä loppuun asti? Sitäkö neiti tarkoittaa? Eikö, no, mitä perhanaa sitten? Olisi hauskaa kuulla.

Lampun kupu varjosti tytön päätä, sulhanen ei nähnyt miten sinipunervat aallot hänen kasvoillaan vähitellen vaalenivat ja vihdoin jäykistyivät jonkinlaiseksi turvotukseksi.

— Vuorelan torppa, jatkoi agronomi sytyttäen savuketta, — on vähintään 75 tuhannen markan arvoinen. Tarjoan sitä torpparille yhdestätoista tuhannesta, mutta hän tarjoaa siitä kolme tuhatta eikä hätäile. »Kyllä se siitä vielä lohkeaa ilmaiseksi», ajattelee hän. Tarkoitatko nyt, että minun pitää antaa torppa kolmella tuhannella? Vai ilmaiseksi? Ei, neitiseni, nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Helpointa maailmassa on »olla hyvä» sillä helppohintaisella tavalla, että vain antaa mennä. Mutta jos nyt kautta linjan harjoitettaisiin tätä hyvyyttä, niin maanomistajat pian olisivat ojassa ja »vapautetut maaorjat» harjoittaisivat vilkasta keinottelua ilmaiseksi saaduilla palstoillaan. Ja paljon muuta.

Agronomin ääni oli kohonnut niinkuin hän olisi esittänyt asiaansa puhujalavalla tai seisoaltaan jossakin kokouksessa. Tyttö katsoi häneen jo nöyrtyneenä.

— Ei kukaan kadehtisi heiltä heidän hyvää geschäftiään, mutta epätietoisuuteen ei voi jäädä siitä, mitä tämä vaikuttaisi tuotantoon. Ja miten se vaikuttaisi näihin äkkiä rikastuneihin itseensä: helposti tullutta, helposti mennyttä.

Alman tuli yhtäkkiä sanomattoman ikävä Lennarttia, oikeaa Lennarttia. Mitä hän olikaan tehnyt, kun näin karkotti sulhasensa ja kutsui esiin tuon kokousherran? Helppo oli Lennartin tämän jälkeen vetää hänet rinnalleen sohvaan ja uuvuttaa hänet suudelmiin.

— Anna anteeksi, kuiskasi Alma siinä, — sinähän ymmärrät paremmin kuin minä. Minä tiedän, että sinä tahdot sitä mikä on oikein.

Alma taivutti kätensä hänen leukansa ympärille ja pusersi sitä ihastuksissaan. Se oli toki kaikkein suloisinta mitä voi ajatella...! Lennartti leikitteli hänen kourassaan huulillaan niinkuin hevonen, joka leikittelee hoitajansa kädellä tai ottaa kauroja ojennetusta kahmalosta. He nauroivat. Alma sävähti hetkeksi, mutta muisti samassa Lennartin sulkeneen molemmat ovet. Lennartti otti vihdoin hänen kätensä suultaan ja upotti huulensa hänen vaaleisiin hiuksiinsa niskassa. Alma ei enää nauranut. Hän pelkäsi. Oli tosin kuunvalon aika, mutta kotona saattoivat kuitenkin tulla levottomiksi. Sillä hyvänäolemisella hän oli tarkoittanut... Paanasella Rajalan torpassahan oli mies sellainen kunnollinen. Hän oli rakentanut torpan suon laitaan, ja tahtoi sitä kovin omakseen. Mutta isäntä tahtoi itse liittää torpan viljelyksiinsä.

— Lennartti... päästä...! Minun on paha... minä tukahdun... Sinä et rakasta minua... Eikö sinusta Rajalan pidä...? Päästä minut! Minä tahdon kotiin...

— Jää minun luokseni! kuului sulhasen kuuma kuiskaus yli Alman kasvojen.

Alma ponnisti koko voimallaan ja pääsi pystyyn. Hän liikutteli ranteitaan ikäänkuin koettaen olivatko ne paikoillaan. Pöydällä lepäsi valkoisilla kukkasilla kirjailtu kirjoituspöytämatto, se oli tuttu, hän muisti joskus neuloneensa sen. Kauan sitten. Kaikki oli kumman kaukana. Siinä oli myöskin kultakehyksissä vaaleatukkaisen naisen kuva — hänen oma kuvansa. Lennartti oli suurennuttanut sen. »Pellervo... T-h-i-erzucht...» tavaili Alma. Makasiinirakennuksesta valui ulkona hangelle jyrkkä varjo. Ruokakellokatoksen varjo oli keskellä pihamaata, se tuntui siinä liikkuvan ikäänkuin sitä olisi huojutettu. Huonekin huojui Alman silmissä... »Pellervo... Tapio... Kleiner Rath-ge-ber für... Aika...» Missä hän oli? Missä oli eteinen? Tuolla oli liiteri, tuolla alhaalla tienkäänteessä, siellä ulkopuolella oli ollut heidän rekensä, kun he menivät siitä ohitse talliin. Takaisin palatessa oli reki poissa. Se täytyy heti taas vetää ulos...

— Lennartti, sanoi Alma yhtäkkiä täysin valveilla, — mitähän kello onkaan?

Huuliharpun remuava särinä vastasi hänen kysymykseensä. Lennartti soitti ja nauroi. Pieni rämisevä esine siirtyi hänen toisesta suupielestään toiseen. Hän ravisti koneestaan esiin mitättömintä rekipolskaa, paiskasi sitten äkkiä soittokoneensa hopeoidulle kahvitarjottimelle ja nousi.

— Minun isäni, jota pyhä Kankaan pitäjä sanoo juopoksi, ymmärtää elämän ja ihmiset, puhui hän nyökytellen päätään. — Hän on antanut meille jokaiselle huuliharpun. Aina uuden, kun olemme soittaneet rikki vanhan. Hän asettaa nimittäin huuliharpun edelle kaikkia muita soittokoneita. Ja todella: sillä on paljon etuja. Se on keveästi mukana kuljetettava silta, joka lasketaan, kun tarve vaatii. Ei enää mitään soita ja rämeitä, kaikkialla saattaa kulkea kuivin jaloin. Huuliharppu yhdistää.

Alma tunsi hänen taasen liukuvan jonnekin, jonne ei hän voinut seurata. Hän olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, hän kävi surulliseksi, hän ei pitänyt tuollaisista huuliharpuista.

— Lähdetään sitten, sanoi Lennartti ja nousi.

Eikä hän enää tullut Alman luo, ei ottanut häntä kädestä, ei sanonut mitään sovittavaa, vaan avasi oven ruokasaliin ja painoi nappulaa. Hänen puhuessaan pitsiesiliinaisen palvelustytön kanssa tunsi Alma taasen suurta yksinäisyyttä ja ahdistusta ja toivoi vain, että Lennartti tulisi hänen luokseen niin paljon että hän saisi kuiskata hänelle jotakin. Lennartti tulikin vihdoin, mutta vain levittääkseen pöydälle kartan ja puhuakseen asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut kuunnella. Ruokasalissa kattoi palvelustyttö illallista. Turhaa se oli, ei Alman suinkaan ollut nälkä. Lennartti puhui lujalla äänellä ikäänkuin kymmenkunta isäntää olisi istunut huoneessa eri haaroilla ja hän olisi kysynyt heidän mielipidettään siitä, oliko puisto todella nyt mennyt aivan pilalle näiden juoksuhautojen takia.

Niin, tottakin, juoksuhaudat! muisti Alma. Kyllähän ne olivat rumat ja varsinkin oli pahan näköinen piikkilankaverkko siinä pellolla kaivon ympärillä. Mitä varten se olikin siihen laitettu?

— No, tämän kartanon pitäisi strategisessa suhteessa sijaita hyvin ratkaisevalla paikalla, selitti Lennartti turhan lujalla äänellä.

— Voiko noita lankoja käyttää mihinkään, koetti Alma yrittää, — sitten sodan loputtua? Eläimet vain repivät niissä itsensä...

Molemmat muistivat Parannan isännän ja vaikenivat.

Keskustelu ei parantanut heidän väliään. Virallisesti puhellen antoi sulhanen joitakin ohjeita palvelusväelle, virallisella kohteliaisuudella auttoi hän morsiamensa ylle, jopa tahtoi vetää jalkaan päällyskengätkin. Uudella levänneellä hevosella ajoivat he alas puukujaa, jonka halki oli hakattu leveä tyhjä vyöhyke, ja ohi paljon mainitun piikkilanka-aitauksen. Kaikki teki kuutamossa epätodellisen vaikutuksen. Viittatie aukeni loppumattomana kuin jokin tie iäisyyteen, varvut ja niiden varjot liukuen sinertävässä kajastuksessa.

— Lennartti, sanoi Alma, — puhu jotakin. Oletko minulle suuttunut?

— Noo... een. Sinä olet vain hiukan turhanaikainen.

— Mitenkä niin sitten? Pitäähän sinun se ymmärtää.

Väliaikojen perästä saattoivat he puhella.

— Suoraan sanoen, et paljon luota minuun. Olisin tahtonut kertoa sinulle suunnitelmistani ollen oikein lähellä sinua. Mutta sinä nyt tahdot, että tässä välillämme on turkkeja ja vällyjä. No niin, voihan se olla turvallisempaa. No niin, suoraan sanoen: minä en luota hyvyyteen. Se on se, minkä kokemus on opettanut minulle.

Hän oli laatinut itselleen sen suunnitelman, että hän kasvattaa alustalaisiaan kuin lapsia, ankaralla kädellä. Heidän ei pidä edes tuntea, että ankaruuden takana on hyvä tarkoitus. Se huomataan sitten joskus, kun ankara käsi jo on poissa. Alustalaisten täytyy ainoastaan tuntea ankara herra, joka tekee oikeutta — vihatkoot sitten tai rakastakoot häntä. He tulevat luulemaan, että hän etsii omaa hyötyään, mutta kaikki tulee lankeamaan heidän hyödykseen. Pitää olla vakuutuksia ja säästökassoja joka lajia. Ja jokaiselle tulee olemaan pakollista käyttää niitä.

— Meidän kansamme on liian kehittymätön ymmärtääkseen hyvyyttä. Vain jalot yksilöt saattavat käsittää hyvyyden. Mutta minä kasvatan heitä kovuuden kautta kestämään hyvyyttä. Minä tulen rakentamaan asunnot niin ja niin ja ne käydään talon puolesta tarkastamassa, ne täytyy pitää kunnossa. Minä panen jokaiselle, joka tulee talon palvelukseen, pienen summan säästöpankkiin ja koetan kasvattaa ihmisiä itse kartuttamaan tätä säästöä. Vanhuudenvakuutus täytyy tulla yleiseksi... Kuinka mielelläni olisin puhunut näistä kaikista poski poskea vastaan painuneena, siellä omassa kodissa... Mutta sinä paha tyttö et tahtonut...

Alma veti kintaan kädestään ja pujotti kätensä Lennartin suureen nahkaiseen rukkaseen.

— Täällä on meidän kotimme, sanoi hän hiljaa, — täällä taivaan kannen alla. Kuinka sinä olet hyvä, kuinka minä sinua rakastan. Nyt me oikein puhumme.

Ja he puhelivat, kuunvalon vuotaessa yli kimmeltelevän jään. Läheni jo puoliyön aika, kun Kankaan kirkonkylän tumma talorykelmä tuli näkyviin taivasta vasten.

Kylän ei kauan tarvinnut odottaa ennustettua kotitarkastusta. Se tuli niinkuin tarkoituksella olisi asetettu samana aamuna, jolloin Parannan isäntävainajan hautajaiset olivat ilmoitetut tapahtuviksi kirkonmenojen jälkeen. Joka talossa ja asumuksessa hypättiin sinä aamuna, sillä kaikki valmistautuivat lähtemään kirkkoon ja jo varhain tuli Ummen saarelta näkyviin se musta hevosjono, joka oli lähtenyt vainajan kodista liikkeelle päivänsalon tuskin tuntuessa. Sykähdys oli käynyt läpi jokaisen sydämen, kun peltitaulu, joka nähtävästi oli asetettu pystyyn ensimmäiseen rekeen, alkoi kimmeltää auringossa. Säteet sinkoilivat kuin miekanterät yli valkoisen lakeuden pitäjäläisten sydämiin.

Alma tytär sattui olemaan kotinsa kuistilla, kun santarmit, kaksi luvultaan, poliisi Juureva ja vielä yksi mies, jota ei Alma tuntenut, saapuivat. Alman ensimmäinen ajatus oli: kuinka saisinkaan heidät saliin siksi kunnes isä ja Riikka ehtivät kirkkoon. Mutta jumalanpalveluksen alkamiseen oli vielä kolmatta tuntia, ja vaikka »kirkkoväärtien» oli tapana lähteä hyvin hyvissä ajoin, niin oli tämä sittenkin aikaista. Joka tapauksessa Alma tarjosi kätensä ensin poliisille ja sitten muille herroille. Juureva pusersi hänen ojennettua kättään, ehkä hiukan häpeissään, liiankin lujaan, mutta toiset eivät tahtoneet ottaa sitä vastaan. Alma tyrkki heille — vaistomaisesti etsien aikaa, käsittääkseen miten oli meneteltävä — tyrkyttämällä kättään ja avasi siinä yksintein oven saliin. Pian seisoivat santarmit sinipunervissa pukimissaan, Juureva ja tuntematon herra päällysvaatteisillaan, suuressa valkoisessa huoneessa juhlallisten murattikaarten alla. Alma viipyi hymyillen heidän edessään. Todella hän hymyili hymyä, joka sillä hetkellä oli hänelle annettu, tuntematta mitään pelkoa. Oman pitäjän poliisi selitti innokkaasti ja kiukkuisesti jotakin värväyksestä ja matkustamisesta. Ei hätää mitään, ajatteli Alma, kyllä minä vaan selviydyn, kun ei Riikka pääsisi sotkemaan. Kirjavapukuiset herrat katsoivat häneen pitkään ja mahtoivat kysyä toisiltaan, oliko tuo naurava naishenkilö tuossa pikkuhekkali, niinkuin Kankaan pitäjässä sanottiin. Oli varmasti, siltä tuntui Almasta sillä hetkellä itsestäänkin. Tai olisiko hän ollut niin ylen viisas? Viisaus ja hulluus menivät sillä kohdalla aivan sekaisin.

— Täällä on harjoitettu villitystä ja yllytystä, selitti Juureva.

— Kyllä Juureva vaan sen tietää mitä yllytystä ja villitystä meillä Tuunassa on harjoitettu, hymyili Alma lauhasti.

— Niin onkin. Nuori herra on nyt koulussa, se Eino-Ilmari. Mutta se vehkeili jouluna yhdessä Ahosen puotipojan kanssa, sen Kallen, ja Kalle hiihti peltojen poikki yhtenä yönä tipotiehensä. Ammuin perään, mutta pääsi kun pääsikin...

— Ahosen puotipojasta en mitään osaa sanoa. Sellainen kohtelias hän oli puodissa ja oikein punnitsikin. Se Iivari, joka siellä nyt on, punnitsee nätimmin ja vakuuttaa sitten vain, että saippua on kuivanut matkalla. Hahhahhah. Vahinko se kylälle oli, että Kalle...

Santarmit alkoivat kyllästyä pitkään puhetulvaan, jota eivät ymmärtäneet. Tuntematon nuorukainen taas oli ottanut esiin paperia ja kynän sekä asettunut pöydän ääreen. Hän puuttui nyt asiain johtoon. Epämukavaa hänelle oli asettaa jalkansa alas lasketun pöydän levyä vastaan, mutta hän ei näyttänyt keksivän mitään keinoa.

— Nämä herrat haluavat tavata isäntää itseään, sanoi nuori mies selvällä suomenkielellä.

— Isäni on kirkkoon lähdössä, selitti Alma. — Täällä on tänään suuret hautajaiset. Parannan isännän, joka tuli hulluksi ja kuoli Helsingissä. Hän meni piikkilanka-aitaan ja...

Nyt herrat varmaan sanoivat toisilleen, että tuo nainen on hullu. Ja taitavatkin olla oikeassa...

— Niin, ja isäntä on muutenkin vanha, toimitti Juureva, keskeyttäen hänen puheensa. — Otsin staarii, selitti hän kumarrellen santarmeille.

— Ja isäni on kirkkoväärti, olkaa hyvä, Juureva, ja sanokaa herroille, että hän on kirkkoväärti, hänen täytyy olla virkansa puolesta kirkossa. Selittäkää, minä kyllä toimitan, että taas saatte meiltä pikkuvasikkaa. Sisareni ja minä saatamme aina isää, voisi muuten kaatua kupsahtaa...

Yhtäkkiä kolahti nyrkki pöytään. Nuorukainen, joka oli asettunut sen ääreen, vaati hiljaisuutta.

— Tämän talon poika, joka on isäntänä Somerilla, on lähtenyt matkalle?

— On kyllä.

— Mitäs te tiedätte tästä matkasta?

— On parasta puhua totuudenmukaisesti, sekaantui Juureva vilkkaasti puheluun, — helpommalla pääsee ja pikemmin menee. Ja rangaistuskin on pienempi. Ja sitäpaitsi nämä herrat jo kaikki tietävät.

Nuorukainen istui pöydän ääressä, vaivalloisesti etsien sijaa jaloilleen, kynä korvan takana. Alma meni, yhä hymyillen, hänen luokseen ja taipui avaamaan pöydän levyä. Nuorukainen ei hymyillyt. Hän näytti köyhältä, päällystakki oli kulunut ja hampaat olivat harvat ja madonsyömät.

— En minä mitään tiedä, sanoi Alma, — muuta kuin että joka päivä olemme odottaneet häntä kotiin. Kyllä kai hän näinä päivinä tulee.

— Älkää te kierrelkö, huusi nuorukainen, — tiedätte, että hänet on Ruotsin rajalla otettu kiinni ja että hänen taskuistaan on löydetty papereja, jotka saattavat hänet hirteen.

Alma hymyili levollisesti.

— Kyliä se on ollut joku toinen ihminen. Minun veljenihän on Venäjällä.