Part 9

— Shtoo anaa gavarit? kysyivät molemmat santarmit, ja Alma ymmärsi, etteivät he olleet tyytyväiset tähän yhteen kuulusteltavaan, vaan halusivat puhutella useampia. Hän halusi kuitenkin pidättää heitä täällä, ehkei Riikka ollut heitä huomannut, hän ei mitenkään tahtonut, että he kuulustelisivat Riikkaa. Ja hän alkoi nyt kertoa veljensä matkoista kuinka hän oli myynyt Pietariin heiniä ja mitä hän oli saanut kilolta. Viime aikoina hän oli vienyt kalojakin — jäähdytettyinä — ja voita. Hän viipyi usein niin kauan... Niin, ja nythän oli vielä toinenkin syy viipymiseen, vaikkei siitä oikein huolinut mainita...

— Shtoo anaa gavarit? panivat koreapukuiset herrat tuontuostakin joukkoon, saamatta Almaa lakkaamaan puhumasta. Tuunan vaitelias, hiljainen tytär oli puheliaisuudestaan itsekin hämmästyksissään, mutta se meni kuin itsestään. Hän tiesi, että hänen vastauksistaan saattoi riippua ihmishenki.

Tulkki, joka samalla teki pöytäkirjaa, rupesi nyt kyselemään Arvo Mäkimatkaa ja kauppapalvelija Ahosta. He olivat lähteneet samana yönä, Mäkimatka ja Someri sinä ja sinä yönä ja Ahonen viikkoa myöhemmin. Kuka heitä täällä värväsi? Mäkimatka, eikä kukaan muu.

— Vai niin, sanoi Alma. — En minä vaan olisi uskonut. Helsingissähän hän nytkin on, Mäkimatka.

Hän rupesi yhtäkkiä nauraa hihittämään eikä taaskaan tuntenut itseään. Hän oli muistanut sulhasensa ja tullut ajatelleeksi, että voisiko Lennartilla ehkä olla tässä jokin vaara, Arvon veljenä.

— Sehän on sellainen huikentelevainen, Arvo, sanoi hän. — Eihän hän missään virassakaan pysy, ei suinkaan hän mihinkään sellaiseen pysty... mitä herrat tarkoittavat?

— Ne ne juuri ovat pystyneet... pani tulkki hampaittensa välitse ja kirjoitti papereihinsa.

Koreapukuiset herrat olivat ruvenneet katselemaan ympärilleen. Toinen meni Eino-Ilmarin huoneen ovelle ja tuijotti piironkiin. Toinen koputti astiakaappiin salissa... Avasi... Ehtivät isän kanssa lähteä! ajatteli Alma, ennenkuin ovat tutkineet nämä kaapit. Kun rupeaisivatkin tutkimaan. Niissä on vaikka miten paljon vanhoja talonkirjoja.

— Ei, sanoi hän yhtäkkiä ja meni totiseksi, — ei niissä kaapeissa ole yhtikäs mitään.

— Shtoo anaa gavarit? kysyivät herrat taaskin.

Tulkki lähetti poliisin heidän avukseen ja jatkoi kuulustelua Alman kanssa. Paljon nuo tiesivät, ihmetteli Alma mielessään, tarkalleen tiesivät minä yönä Toivo ja Arvo olivat lähteneet. Lieneekö siinä ollut perää, että Eino-Ilmari olisi ollut samoissa toimissa? He tiesivät varmaan enemmän kuin kotiväki, nuo oudot ihmiset. Alma vilkuili astiakaappia ja Eino-Ilmarin huonetta kohden, tekeytyen levottomaksi. Ja todella alkoivat herrat haeskella. Juureva tavaili ruotsalaisia sanoja joistakin kellastuneista käräjäkirjoista. Tämähän menee mainiosti, ajatteli Alma. Kunhan vaan Riikka pysyisi poissa täältä.

Ei se ole itse Ahonen, joka täältä on lähtenyt karkuteille; selitti poliisi nyt hiljaa nuorelle herralle. — Se on hänen kauppapalveluansa Kalle. En tiedä liikanimeä, me olemme täällä aina vain puhuneet Ahosen Kallesta.

No mitä te osaatte kertoa koululaisesta Eino-Ilmari Tuunasta? Kehoitan teitä pysymään totuudessa, se on teille itsellenne ja syyllisille kaikin puolin edullisempaa.

Alma tunsi kalpenevansa.

— Ei ne näitä ole, huusi Juureva ikkunan äärestä. — Nämähän ovat kauppakirjoja ja torpankontrahteja. Kirjeitä nämä herrat tahtovat nähdä...

Nuorukaisen käsi kolahti taasen pöytään.

— Tämä täällä vastaa ensin. Mitä siis tiedätte Eino-Ilmari Tuunasta.

— Mitäs minä sitten... Hän on veljeni. Hän on hyvä poika...

Nyrkki koputti pöytään.

— Siitä voi olla eri mieliä. Ikä... luokka... harrastukset... sellaisista tiedoista saattaa olla kysymys.

— Ai, sillä tavalla. Hän on seitsemäntoista... Kahdeksantoista. Seitsemännellä luokalla. Hän on sairastellut... silmiään. Ja muutenkin. Hänellähän on äitikin aivan parantumaton sairas. Minun äitipuoleni. Tuollahan hän on ollut liikkumattomana jo kuinka monta vuotta. Urheilijako? Eino-Ilmariko? Ei. Kyllähän hän suksilla pysyy, mutta ammuskellut... ei. Niin, taikka lintuja, täyttääkseen niitä. Ja koonnut linnunmunia ja perhosia. Niillä on siellä koulussa sellainen innostunut opettaja luonnontieteissä... Kyllä se on veljeni huone, missä herrat juuri ovat. Kai siellä voi olla laatikossa jokin kirje...

Kirjuri pani jotakin paperille ja Alma totesi, että portaissa käytiin nopein askelin — se oli Milja. Hän huusi portailta. Ehkäpä hautaussaatto jo oli lähellä. Mitähän kello saattoikaan olla? Eino-Ilmarin keinutuolimatosta hehkui iloisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Mitähän nuo herrat nyt löysivät?

Heidän päänsä olivat kaikki yhdessä ja he katselivat jotakin esinettä. Oliko siellä sittenkin ollut jotakin vaarallista? Alma tunsi kylmän aallon käyvän läpi koko ruumiinsa. Poliisi erottautui joukosta ja tuli häntä kohden, kädessään jokin pieni esine.

— Mikä tämä on?

Alma veti suupielensä korvia kohden niin kauas kuin taisi ja tarttui esineeseen. Häneltä oli juuri pääsemäisillään: se on palkinto, veljeni sai sen kilpahiihdossa. Mutta hän sanoi nopeasti:

— Se on luokkamerkki. Kuudennella luokalla ollessaan pojat sen teettivät. Ne olivat niin hyvät ystävät, se luokka. Mitäs tämä onkaan tässä — revontulet? Vai onko se aamurusko?

— Pääskynen se on, minun silmilläni nähtynä, sanoi poliisi.

Nyt joku tuli saliin. Alma näki kirjurin hiukan kumartuvan ja jäävän ovelle odottamaan, että tulija astuisi lähemmäs. Alma tunsi astunnasta sisarensa. Vierailta ei saattanut jäädä huomaamatta miten hän kuumeni ja punastui. Kaikki astuivat ovea kohden. Riikka Tuuna seisoi keskellä salin lattiaa, yllään vanhanaikainen musta kirkkopukunsa, kaulan ympärillä kaitainen valkea pitsi. Hyvin kalpeana ja silmät suurina ja avonaisina katseli hän vieraisiin. Kaikki on hukassa, ajatteli Alma. Kuinka tyhmä minä olen ollut, olisihan minun pitänyt tietää tämä. Hänen silmänsäkin jo ovat auki niinkuin selkoisen selälleen aukaistu veräjä. Minä onneton, mitä minä olen tehnyt!

— Mitä tämä on? kysyi poliisi, tuoden Tuunan vanhemman tyttären eteen pientä esinettä. — Tämä tässä... tämä neiti sanoo, että se kuvaa aamuruskoa. Minun silmissäni se on lintu.

— Se on lintu, sanoi Riikka Tuuna käheästi.

— Vai niin, no katsokaas nyt.

— Shtoo anaa gavarit? sanoivat santarmit yhteen ääneen ja poliisi jatkoi edelleen:

‒ Mitäs neiti muuta tietää tästä pienestä leikkikalusta?

Riikka nieli jotakin.

‒ Se on ensimmäinen palkinto. Veljeni sai sen kilpahiihdossa.

Poliisilta pääsi iloinen nauru ja kirjuri riensi kääntämään sanoja santarmeille. He tulivat kaikki saliin ja kirjuri asettui uudelleen pöydän ääreen. Alma tunsi, että hän nyt huoleti olisi voinut poistua, mutta hän oli ikäänkuin kasvanut kiinni siihen ikkunanpieleen. Miehillä oli uusi into kysymyksiä tehdessä tutkittavan kanssa. Riikka vastasi selkeästi ja lyhyesti aivan niinkuin raamatussa käskettiin: On, on, tai: ei, ei. Hän ei salannut mitään.

— No, tämä nuori Mäkimatka... onko hän harjoittanut kiihoitusta ja värväystä?

Riikka oli hyvin kalpea, kun hän vastasi:

— En usko... En tiedä... En usko.

— Siis on. No entä velipuolenne sitten?

— Ei! sanoi Riikka ja ravisti suuttuneena päätään. — En ainakaan usko, lisäsi hän ikäänkuin kuitenkin peläten omantuntonsa puolesta. — Ei, en tiedä.

— Siis on.

Kun isän raskaat askeleet tulivat ovelle, pääsi Alma paikaltaan ja kiiruhti häntä kohti. Hän ojensi hänelle Riikan virsikirjaa ja kysyi, minne he kaikki olivat jääneet.

— Tulee jo kiire. Missä te olette? Onko täällä vieraita? Seppele pitää ottaa pappilasta.

Santarmit eivät kuulustelleet keitään muita talossa. He tunsivat saaneensa luotettavat tiedot. Toinen pani taskuunsa kaksi kuvakorttia, joista toinen oli Arvo Mäkimatkan lähettämä, toinen Toivon, sekä Eino-Ilmarin hiihtopalkinnon. Pian katosivat he näkyvistä yli valkoisen pihamaan. Ja heti heidän jälkeensä läksivät talosta vanha kirkkoväärti ja hänen molemmat tyttärensä, virsikirjat käsissä, siistissä vanhanaikaisissa mustissaan. Kirkkoväärti kiirehti edellä, hän oli jo kovin levoton. Vasta hetken perästä, kun Alma tuli hänen rinnalleen, hän kysyi:

— Mitä ne tahtoivat? Kun ei tultaisi myöhään. Seppele on pappilassa.

Hänen piti ensi kertaa elämässään olla mukana laskemassa seppeltä ja tehtävän tärkeys täytti hänet kokonaan. Teillä ja kujilla tuli kansaa sekä jalan että reellä. Venäläiset sotamiehet olivat hekin liikkeellä, mutta pysyttelivät syrjästäkatsojina ikäänkuin olisivat tunteneet päivän vakavuuden työntävän itseään ulkopuolelle sen piirin missä paikkakuntalaiset tänään liikkuivat: kirkon ja sen ympäristön. Aurinko säteili alas taivaan kirkkaudesta. Pieninä ponnistivat ihmiset alhaalla lumiaavalla. Tuunan kirkkoväärtikin ponnisti muiden mukana, hän oli tänään mielestään tärkeämpi kuin koskaan. Hänen molemmat tyttärensä kulkivat hänen perässään, nuorempi levottomana pälyillen ympärilleen, poskilla helakat pilkut, vanhempi keltaisen kalpeana, piirteissä ylimaallinen rauha ja hartaus.

Hänen on hyvä ja minun on paha, ajatteli nuorempi tytöistä. Kumpi meistä on tehnyt oikein ja mikä on totuus?

Kun Alma pappilan kuistilla asetti isänsä käsivarrelle Kankaan kunnan seppeleen, nousi hautaussaatto juuri ylös rantatöyrästä. Kuuraiset hevoset höyrysivät ja peltitaulu havuilla koristetun surureen edessä lähetteli sädemiekkojaan ilmaan ja ihmissydämiin. Nyyhkytys nousi kirkkomiesten rinnasta, kun he ajattelivat tätä kuolemaa. Kirkkoväärti hymähteli ja käänteli nauhoja. Ei hän ollut nähnyt koskaan vielä niin kaunista kukkalaitetta. »Autuaat ovat puhtaat...» Oikein se oli, että se tuli nauhoihin.

Kirkonkellot alkoivat soida.

Riikka Tuuna kohotti päänsä kohti tuttuja mustia tapulinaukkoja ja tunsi malmin värinän vavisten kulkevan läpi ruumiinsa. Oli kuin kellon sävelissä taivaallisen Isän armo olisi vuotanut hänen sieluunsa. Kuinka onnellinen hän tänään olikaan! Hän oli saanut lausua totuuden, kaiken uhalla. Ja nyt palkitsi suuri Isä häntä tällaisella rauhalla. Hän sai tuntea astuvansa pidellen kiinni Jumalan kädestä ja niin kevyt oli askel. Rakkaat kellot, Jumalan viestien kantajat, kumisivat yli aurinkoisen seudun, yli elävien ja kuolleiden. Ah, kun olisikin saanut tänään kuolla.

Mutta hän kuului vielä elävien joukkoon ja elävien huolet olivat hänen osallaan, huolet — joskin kaikista huolista pyhimmät ja rakkaimmat: tämän Kankaan kirkon huolet.

Kaikki nuo ihmiset olivat tutut ja he nyökkäsivät tai tulivat antamaan kättä. »No mitäs sille emännälle kuuluu?... Niin, niinhän sen piti menemän, sellaisen hyvän miehen... Meidän emäntä se vaan sairastaa, ei elä eikä kuole.»

»Siellä meidän kulmalla tuli sellainen kamala tapaus, että oikein sitä on vaikea mainita... kun nuo venäläiset sotamiehet... ei sitä tahdo osata puhuakaan... turmelivat yhden lapsen, torpparin kaksitoistavuotiaan tyttölapsen. Sen oli äiti vain lähettänyt aittaan... siinä illansuussa, juuri että vähän hämärsi... Ja kyllä tupaan oli kuulunut huuto, mutta kuinka eivät olleet heti lähteneet katsomaan. Kun sitten lapsi rupesi viipymään ja menivät hakemaan, niin ei missään ollut. Ja askeleetkin olivat niin sotketut, ettei niitä voinut seurata. Ja vasta sitten iltayöstä, kun ottivat koiran — ei se mikään poliisikoira ollut, oma vaan, mutta sellainen viisas, joka tuo kotiin jäniksenkin —, niin sitten löydettiin heinäladosta metsänlaidassa. Ja vähissä hengin, vaatteet ihan revittyinä, oli vaivainen ollut... Että kyllä nyt on Jumala antanut pahuudelle vallan... Eihän sitä varmuudella osaa sanoa, nuo sotamiehetkö sen tekivät vai kutka, mutta ne siinä kumminkin juuri olivat kulkeneet siihen aikaan... Ei ymmärrä, mikä tästä lopulta tulee...»

Riikka Tuuna ei nyt olisi jaksanut kuunnella tämäntapaisia asioita. Hänen sielunsa ei olisi tahtonut korkeudestaan astua takaisin synnin lokaan ja likaan. Mutta uutinen oli jo kuin katkera juoma sekaantunut hänen suoniinsa ja kirveli samoissa jäsenissä, jotka äsken vavisten olivat ottaneet vastaan kellonsoiton. Kauheaa... Missä Jumala oli? Täällä, täällä... tuossa auringonpaisteessa, tuossa kellonsoitossa, tuolla tutussa kirkossa, näiden hauraiden ihmisten sydämissä, jotka kuitenkin kaikki olivat luodut Jumalan kuviksi...

Tässä oli Kutoja-Annan tuttu, luhistunut mökki. Kuinka monet kangasmallit siellä olikaan yhdessä suunniteltu! Leipurin portailla oli miestä kuin seivästä humalikossa. Tuossa koivussa oli käki alkanut kukkua, kun piispa ja rovasti vaunuissa tulivat kohdalle. Siitä oli kauan, Relanderi-vainaja oli silloin ollut Kankaan pappina eikä pitäjä ollut oma seurakuntakaan. Nopeasti kuluivat vuodet, mutta Jumalan armo oli sama. Kuinka Hän kuitenkin päästikin tapahtumaan jotakin niin hirmuista kuin että lapselle... Sillä oli tietenkin jokin tarkoitus. Ehkeivät olleet vanhemmat etsineet totuutta ja ohjanneet elämäänsä totuuden mukaan. Jollei ihminen ohjannut elämäänsä, niin elämä ohjasi häntä, sellaista se oli... Eivätkö taas olleetkin ajaneet hevosiaan aitauksen sisäpuolelle, vaikka niille oli tehty ruuhia oikein pitäjän puolesta. Kauemmas! Heinätukkoja taas joka paikka täynnä! »Kuulkaas Linteeni, ettekö olisi niin hyvä ja veisi tuota hevosta tuonne. Kun ovat niin ajattelemattomia... Kiitoksia vaan. Onpa siinä uskollinen koira, niin haukkuu, että... En nähnytkään, sieltä vällyistä nousi... Kenenkä hevonen tämä on, en tunnekaan.» Riikka kokosi itse viimeiset heinänrippeet ja kuljetti ne perässä... »Aijai, mikäs nyt on, kun eivät ole muistaneet paareja tuoda... Ovatpa panneet sakeaan havuja, tarttuvat niin kiinni vaatteisiin. Aaltonen, huomenta... Jumal'antakoon... Kuulkaas, paarit täytyy ottaa tänne, hautaussaatto nousi jo ylös rantatörmää... On, on nyt niin ihana aamu. Onhan tie haudalle luotu tarpeeksi leveältä auki? Kun on näin paljon kansaa liikkeellä...» Riikka Tuunan laiha jäntevä olento pujotteli hevosten ja siellä täällä seisoskelevien ihmisryhmien lomitse ylös mäkeä. Kirkonkellot heläyttivät ilman sineen viimeiset hiljaiset läppäyksensä. Riikka loi terästetyn katseensa kirkkorakennukseen, pihamaalle ja portaisiin, sitten hän nopeasti kiersi nurkan, poimi tieltä paperossinpään ja viskasi sen kauemmas lumeen — aina noita piti olla noita paperossinpäitä! Tämän jälkeen tulivat tutut liikkeet juuri samoina kuin vuosikausien kuluessa: samat askeleet ovelta ovelle, portailta toiselle, samat tarttumiset ovenripoihin. Ja silmien edessä oli aina tuttu näky: milloin kulma kirkkoa penkkipäätyineen, numerotauluineen, milloin kaappi, missä messupaidat ja kauhtanat riippuivat, milloin pinkka samankokoisia virsikirjoja, milloin luukku lattiassa, joka vei kellariin. Tämä luukku oli kauan, oikeastaan koko ajan jolloin Juureva, poliisin veli, oli ollut kanttorina, tuonut Tuunan tyttärien mieleen epäilyksen ajatuksia: kanttori nautti kirkkoviiniä, se oli varma se! Alma oli kerran tavannut hänet tulemasta ylös portaita, viiksiään pyyhkien. Silloin olisi hänelle pitänyt laki lukea. Riikka Tuuna odotti vaan samanlaista tilaisuutta... Tuolla istui jo kirkossa uskollisin seurakunta: Ranta-järven vanha isäntä miesten puolella ja sokea Leena taluttajapoikineen naisten puolella. Se oli sellainen hullu poika-parka, joka aina hoki: Jumala mun isäni, Leena mun äitini ja kirkko kotoni... »Jumal'antakoon... mistäs kaukaa te...? Kirkkoherra kastaa heti kun saapuu, tuokaa vaan lapsi... No kuulutustako se Jaakko tuo? No sekös morsiameksi tuli se Aina? Jumalan siunausta vaan.»

Kirkonkellot alkoivat soida: kirkkoherra saapui ruustinnan kanssa.

Juhlallinen jumalanpalvelus siitä tuli ja juhlalliset olivat hautajaiset kirkonmenojen jälkeen. Herran voima oli kirkkoherrassa, kun hän vainajan muistoksi puhui. Eikä hän säikähtänyt lausua julki mitä seurakunnan mielessä liikkui tämän kuolemantapauksen johdosta, kuinka seurakunta katsoi tätä parasta miestä joukostaan uhriksi, jonka sortovalta oli vaatinut. Se oli miltei jo niin rohkeaa puhetta, että moni säikähti, varsinkin kun poliisi Juureva virkapuvussaan liikkui kirkonmäellä. Olisihan kirkkoherra voinut valita raamatuntekstin, jossa olisi sanottu sama asia, eihän sitä olisi tarvinnut sanoa näin paljaalta. Myöskin seppelten laskeminen oli juhlallinen. Voiton muista vei ehdottomasti Kankaan kunnan seppel ja maanviljelijä Paananen puhui sitä laskiessaan mieleenpainuvia sanoja vainajan elämäntyöstä. Tehtävät olivat jaetut niin että Paanasen piti pitää puhe ja Tuunan lukea kirjoitus seppeleen nauhoista. Jo puheen aikana alkoi näkyä pientä liikettä juuri sillä kulmalla missä puhuja seisoi. Vanha kirkkoväärti oli yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, ettei hän saa täytetyksi sitä tehtävää mikä on hänelle uskottu: hänen leukansa eivät liiku eikä hän voi sanoa määrättyjä sanoja. Hän kääntyi siis ympäri ja viittoi jotakin toista lukemaan sanoja. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä, vaan jokainen väisti sekä hänen katsettaan että hänen liikkeitään. Hetken aikaa hän oli hiljaa ja ajatteli: ehkä Jumala kuitenkin antaa palvelijalleen sen voiman. Ja hyvän aikaa hän, kääntyneenä juuri umpeen luotua hautakumpua kohti, odotti tätä voimaa. Viime hetkessä usko hänet petti. Paanasen puhe loppui yhtäkkiä. Silloin hän hätääntyneenä sai suustaan: »l-l-l-lukekoon joku nuoremmakseen!» Paananen vei jo seppeltä kummulle ja Tuunan täytyi kuin maneetin vetämänä seurata mukana. Hän kumartui siis vaivalloisesti maan puoleen, levitteli nauhoja ja änkötti jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää. Hänen nuorempi tyttärensä tarttui nyt hänen käsipuoleensa ja talutti hänet pois.

Heillä oli molemmilla, sekä nuoremmalla että vanhemmalla, ollut kuumat hetket niinä minuutteina, jotka heidän isänsä oli edustanut. Kankaan kuntaa Parannan isännän hautaustilaisuudessa. Mutta mitäpä asialle mahtoi.

Opettaja Kuusen johdolla saatiin nyt kuulla naiskuoron laulua. Kaikkien oli kuitenkin jo kylmä ja jokainen tunsi sitä salaista tiedotonta kevennystä, mitä elävät tuntevat, kun he ovat suorittaneet viimeisen palveluksen vainajalle ja pian saavat palata rakkaihin maallisiin toimiinsa. Nälkäkin oli ja tiedettiin vuokraajan luovuttaneen pappilan väentuvan kahvikestitystä varten. Odottamatonta huomiota herätti yhtäkkiä ammunta, jota alkoi kuulua jostakin. Mistä? Olivatko venäläiset panneet toimeen harjoituksia, vai mitä? Oliko tarkoitus hyökätä tänne? Oliko kirkkoherran puhe nyt jo tullut tiedoksi ja johtuiko mielenosoitus siitä? Kymmenkunta laukausta kuitenkin vain kuultiin, sitten ammunta lakkasi ja elpyneen hartauden vallassa vietiin toimitus loppuun.

Istuessaan Parannan emännän vierellä reessä, mihin vanha kirkkoväärti oli talutettu, hän yhtäkkiä sai takaisin puhelahjansa ja änkytti:

— To-to-ttopias Pparannalle, ke-kelpo kkansa-laiselle ja i-isänmaan pojalle kiitollisuudella Kankaan kunta. Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan. Ju-jumala ei a-antanut v-voimaa äsken, mu-mutta ny-nyt antaa. Ja onhan se yhtä hyvä tässä näin.

— On kyllä, on kyllä, vastasi vainajan paljon kärsinyt elämäntoveri. — Vasta kuollessaan hän pääsi ulos verkosta. Koko ajan hän tuskitteli hämähäkinverkossa. Nimittäin piikkilanka-aidassa. Sellaista se on täällä murheenlaaksossa.

Maanantaiaamuna valokuvattiin Parannan isäntävainajan hautakumpu. Kiihtyvässä pakkasessa kimmeltelivät vaharuusut ja elävät kukat kilvan silkkinauhojen kanssa, jotka kuura oli siroittanut täyteen jäätähtiä. Seitsemän seppeltä oli haudalle laskettu, paitsi kukkakimppuja. Itse valokuvaamisen aikana katselivat venäläiset sotilaat sekä toimitusta että kumpua ja myöhemmin päivällä pistäytyi yksi ja toinen pitäjäläinen kalmistossa. Auringon laskiessa seisoi siellä nainen yksinänsä, hartioillaan suuri saali. Hän pusersi viluisia käsiään ranteidensa ympärille ja tuijotti vuoroin hautaa, vuoroin taivasta kohti. Hän oli levoton — mistä tämä levottomuus olikin tullut. Eilen oli hänellä ollut suloinen varmuus ja rauha. Tänään oli epäilys iskenyt häneen kyntensä. Mitä voi santarmien tutkinnon johdosta tapahtua? Voiko molemmille paenneille, Arvo Mäkimatkalle ja Toivolle, voiko Eino-Ilmarille tapahtua jotakin? Jumala, olen puhunut totta, olen tehnyt käskysi mukaan, jätän kaikki sinun haltuusi.

Vieläkö ne ovat elossakaan, Toivo ja Arvo? Miksi heidän piti lähteä! Olisivat pysyneet, Toivon olisi pitänyt kantaa ristinsä. Tuosta ovesta he kerran astelivat käsi kädessä, hän, Riikka, ja Arvo. Oli häät — ei _heidän_ häänsä, niitä ei tule koskaan. Tämä käsi lepäsi hänen käsivarrellaan. Sovinnon sanaa ei lausuttu heidän välillään. Ikuinen sovittamaton pimeys jäi heidän välilleen. Ja sillä lailla on Arvo ehkä astunut iäisyyteen. Onko toisessa elämässä mahdollisuus päästä kuilujen yli? Vai jäävätkö he toisilleen vieraiksi sielläkin? Siellä ei naida eikä kuolla, niin, ei hän sellaista pyydä, ei, ei, mutta sovintoa, anteeksiannon sanaa, pientä silmäystä, joka ilmaisee, että lapsuudenystävä on unohtanut viime ajan ja muistaa vain entiset pääsiäisajat. Ne, jolloin lumi suli ja kurjet tulivat ja Riikka Tuuna oli nuori sairas tyttö... Ah, muille, muille ihmisille on annettu kyynelten armolahja! Arvo Mäkimatka, oletko vielä maan päällä, vai joko olet tuolla ylhäällä? Katso minun puoleeni, minä en ole voinut sinua unohtaa, minä tahtoisin nähdä sinun silmäsi, sinun huulesi, minä tahtoisin koskettaa sinuun, käsiisi, hiuksiisi... Jumala, ota hänet pois minun mielestäni, minä tahdon kuulua sinulle, tahdon pitää vain sinua, Isäni, kädestä ja niin kulkea kunnes kuolen. Ja sitten minun sieluni saa anteeksi siltä toiselta sielulta, jolle olen tehnyt pahaa. Jumala, minä en päästä sinua... Mistä tulivat taas nämä ajatukset? Mistä tämä epäilys? Armahda minua...!

Aurinko oli jo kadonnut ja rusko sammui. Yhtäkkiä etsivät Riikka Tuunan silmät haudalta jotakin, johon ne olivat tottuneet katsomaan. Jotakin oli poissa. Missä se oli? Ja mitä se oli? Riikka Tuuna siirtyi silmänräpäyksessä henkisen kärsimyksen korkeudesta arkielämän käytännölliseen huoleen. Mitenkä tuntui kumpu ikäänkuin tyhjältä? Oliko valokuvaaja muutellut jotakin? Tuossa oli Kankaan naisten seppel, tuossa alustalaisten, tuossa... Mutta missä oli kunnan seppel, se jota isäkin oli ollut laskemassa? Paleli niin että hampaat kalisivat. Missä oli seppel? Tässä — mutta nauhat? Ei auttanut vaikka kohotti vihreää köynnöstä. Päinvastoin sai siitä täyden vakuutuksen, että nauhat olivat poissa. Rautalanka oli käsin aukaistu solmustaan. Nauhat oli otettu.

Varastettu! Varastettu haudalta!

* * * * *

»Poksissa», tuunalaisten ja somerilaisten koulukortteerissa oli jo pari viikkoa odotettu eväitä kotoa. Riikka oli luvannut tulla Miljan kanssa Virmalla tuomaan pojille ruokaa ja rahaa ja muutenkin toimittamaan asioita. Kolme kertaa oli Aliina leiponut ottaakseen vastaan vieraat, ja aina olivat leivät olleet syötävät omissa väissä, vieraita kun ei kuulunut. Alkoi jo tulla puute. Puotivelka kasvoi. Mitä olikaan mahtanut tapahtua Riikka kun oli niin sanansapitäväinen ja säntillinen. Kyllä nyt mahtoi olla sairaus tai muu merkillinen tapaus esteenä. Enemmän kuin sisartaan odotti Aliina pellavia ja villoja, joita oli määrä kaupungissa vaihtaa langoiksi. Olisi jo vähitellen pitänyt saada langat värjätyiksi ja kangas kuteille. Hän oli ennenkin kutonut siinä koulukortteerin pienessä keittiössä, vaikkei siinä suinkaan hyvä ollut. Sinistä ja valkoista hän tällä kertaa aikoi kutoa ja vielä saada hameet neulotetuiksikin täällä kaupungissa. Ei niitä maalaisompelijoiden neulomia pukuja juuri viitsinyt ylleen pukea, kun oli tottunut siististi käymään. Sai aina niin taatut langat, kun oli eno värjärinä. Tuominen sillankorvassa, hänhän oli Aliinan ja Miljan eno. Toimeliaisuudellaan hän oli päässyt varoihin, samasta köyhästä torpasta Kankaan pitäjässä olivat äidin kanssa ja siellä äiti yhä hääräsi kahvipannuineen savupirtissä. Niin, mutta missä ne evääntuojat mahtoivatkaan viipyä?

Tätä ajatteli Aliina lakkaamatta ja siitä oli viime viikon aikana yhtenään puhuttukin. Siitä Aliina puhui sekä leipurilla että sekatavarakaupassa ja siitä hän puhui, kun kantoi pojille ruuat pöytään, milloin hernerokan, milloin luusopan, milloin paltun tai luumukeiton, joka viimemainittu oli poikien, kaikkien neljän, himoruoka. Oli ihmetelty, oli suututtu ja oli taas ihmetelty. Aliina, joka aina käkeämisestäkin tiesi milloin vieraita oli tulossa, ei enää viitsinyt pojille puhua unistaankaan eikä muista merkeistä, koska ei tällä kertaa mikään näyttänyt pitävän paikkaansa. Maailma oli kerrassaan sekaisin.

Eräänä päivänä hän pääsi aavistamaan, että todella jotakin outoa lienee tapahtunut Kankaan kirkonkylässä. Torilla oli suutarimestari Linnavuoren rouva puhunut heillä käyneen erään miehen, joka taas oli tavannut erään Kankaan miehen ja tämä oli kertonut, että santarmit Kankaan kirkonkylässä olivat vanginneet useita henkilöitä. Siinä se oli! Kukaties oli vangittu Mäkimatkan herroja ja vaikkapa olisi viety tyrmään naisiakin. Juuri Tuunan vanhempi tytär oli niin rohkea, että hän helposti oli voinut sanoa sotamiehiä vastaan. Oliko hän niinkuin nainen, Riikka Tuuna — mieheksi hän oli syntynyt.

Tämän jälkeen alkoi Aliina epäillen pitää silmällä poikiaan. Mitä he iltakaudet puhelivat? Oudosti paloivat silmät heidän päässään. Eivät ne olleet mitään oikeita asioita, mitä he hautoivat. Kun eivät olisi olleet samoja asioita, joiden takia siellä kotipuolessa oli vangittu ihmisiä. Ehkäpä saatettiin jonakin päivänä tulla tännekin ottamaan kiinni heitä kaikkia täällä Poksissa. Ne olivat nämä pojat kaikki niin rohkeita puhumaan, Eino-Ilmari, Janne ja Ollikin — Vapiaani ei puuttunut sellaisiin, se hyvä puoli hänellä oli, vaikka hän muuten lausua pauhasi niin ettei sitä tahtonut jaksaa kuunnella ja vaikka hänellä oli pää täynnä teatterihullutusta.

Eräänä tiistai-päivänä, kun pojat istuivat päivällispöytään, astui Aliina sisään hyvin punaposkisena. Eino-Ilmari, joka tavallisesti toimi Poksin emännöitsijän kesyttäjänä, ryhtyi heti puhumaan Riikan ja Miljan tulosta, eivätkö vain tänään mahtane tulla. Mutta Aliinan kiihtymys alkoi heti purkautua.

— Ei tartte ruveta puhumaan muusta nyt, sanoi hän. — Minä vaan sitä, että mitä te täällä iltakaudet puhutte ja piirustatte. Ruokakaupan Hilma sanoo poliisin usein seisoskelevan täällä illalla ja katselevan, kun meillä on tuli niin myöhään. Ja kun minä sanoin, että mitä piirustanevatkaan pojat omia aikojaan, niin hän vakuutti, että sotakarttoja te piirustatte. Ja sitä ovat tehneet myöskin Mäkimatkan pojat, jotka on vangittu. Niin että siinä se on! Ja mitä ne ovat nuo sotaherrat kaikki pitkin seiniä? Ne ovat hyvin vaarallisia herroja ja Venäjän vihamiehiä. Tuo on itse Hintenpurki ja tuo on se Klukki, josta on laulukin tehty, ja kun ei se olisi juuri se jota te laulatte. Ja Hilma on sen poliisin tuttava, se on tänne vasta muuttanut. Ja se tulee vielä ulkoa sisäpuolelle, jollette ole siivolla. Ja sotaherrat alas seiniltä, mistä te ne olette saaneetkin. Jollette itse ota, niin kyllä minä heidät nypin, eikä se suuri työ olekaan, nuppineuloillahan ne ovat kiinni juuri kuin Ollin kärpäset. Joutuu tästä vielä edesvastuuseen se vanhempi ihminen, joka täällä on joukossanne.

‒ No, no, panivat pojat silloin tällöin sanatulvan joukkoon.

Eino-Ilmari hillitsi itseään ja söi ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Janne Lehtonen nauroi ääneensä ja heitteli huudahduksia vanhan taloudenhoitajan purkauksen joukkoon. Olli Someri söi lautaseensa tuijottaen ja suonet hänen ohimoillaan olivat paksunaan kohisevaa verta. Myöskin hänen luonnottoman suuret kätensä olivat raskaat kuin moukarit, hänen niitä liikutellessaan veitsen ja haarukan varressa. Fabian Soikko tuijotti säikähtyneenä milloin Aliinaan, milloin lautaseensa. Hänen suuret kyyhkysensilmänsä kuvastivat kärsimystä ja vastenmielisyyttä kohtauksen johdosta.

— Johan Aliina nyt vallan joutavia, puuttui Eino-Ilmari vihdoin vanhan miehen tyyneydellä puhumaan. — Läksyjä me täällä luetaan iltakaudet, ei suinkaan ne päähän mene jollei pänttää. Sotakarttoja — tietysti me sotakarttoja tutkitaan, kun kaiken maailman sodista täytyy lukea. Ja nuo sotaherrat tuossa, nehän ovat olleet sanomalehdissä ja niistä on myöskin jo läksyt ja ne täytyy osata.

— Kuulkaas nyt Aliina, sanoi vuorostaan Lehtonen ylen vakavana, — maisteri tutkii tarkkaan mimmoinen tukka on Hintenpurkilla ja mimmoiset viikset Klukilla. Ne on niin vaikeat muistaa, sentähdenhän me on koetettu leikata miehet sanomalehdistä ja pantu tuohon seinään. Ne on läksynä juuri nämä viikset ja silmät ja sellaiset ensi lauantaina. Olkaas vaiti nyt, pojat, älkää katsoko seinään: minkä ikäinen mies on Falkkenhaini? Noo, juukelit, viitatkaa hiidessä, jos tiedätte, muuten saatte mennä nurkkaan joka sorkka... Nauratteko, juukeli. Noo, tämä asia otetaan framille uudestaan. Nyt sanokaa mitkä ovat Mackensenin ansiot maailmansodassa?... Niin, että vastaa toverille, joka pitää kanssanne esitutkintoa, mutta valkeaposkisina istutte maisterin edessä, jahka nämä asiat ensi lauantaina ovat läksynä.

Tämän saarnan pidettyään Lehtonen istuutui ja ääneti jatkettiin ateriaa. Aliina oli kantamuksineen vetäytynyt keittiön ovelle ja seurasi sieltä keskustelua. Lehtonen korjaili kaiken aikaa silmälasejaan aivan niinkuin maisteri Kalliovaara — vaikka eihän Lehtosella ollut silmälaseja, mutta merkillisesti hän sai uskomaan, että ne hänellä oli. Hetkisen oli taloudenhoitajatar epävarma, oliko tämä kaikki kujetta vaiko todella täyttä totta. Kas hullua tuota Lehtosta, kun vielä päristelikin aivan niinkuin maisteri. Maisteri päristeli, se kuului olevan tauti, hän oli siitä käynyt lääkärissä. Muut pojat purskahtivat nauruun yhteen ääneen ja Aliina nauroi hänkin. Ei sille voinut mitään, niin hullua se oli. Ei ollut ihme, että pojat niin usein saivat maisterilta jälkeenistumista, täytyi siinä väkisinkin nauraa, kun tuollaista näki, vaikka se tautikin oli. Aliina nauroi niin että suuri vatsa hytki.