Part 16

Niin, niin, minä se olen. Mutta minä olen julman vaarallinen. Jos ne koirat saavat tietää, että minä olen täällä, niin minä riipun hirressä ja sinä myös. Mene nyt siis keittiöön ja koeta lähettää tytöt nukkumaan. Tai lähetä heidät kysymään vieraan papereja... Tai vielä parempi: mene itse ja kun et löydä ukkoa tuvasta, niin ihmettele ja lausu arvelu, että hän kai on mennyt muualle. Katso, koira, se pakana, se teki minulle aika tepposet, sillä se tunsi minut. Mutta sisko — nyt sinun täytyy olla terästä niinkuin ennenkin olet ollut.

— Minä en voi valehdella, yritti Riikka tuskissaan.

— Mitä sinä puhut? Valehdella? Tahdotko minut hirteen? Onko nyt kysymys valehtelemisesta. Sinä olet paha ja tyhmä.

— Olin mikä olin. Mutta puhutaan jostakin tärkeämmästä. Oletko todella täällä? Kuinka olet tullut? Missä olet ollut.

Eino-Ilmari tuli surulliseksi.

— Minulla siis ei ole turvaa sinun luonasi. Jos minua tullaan etsimään täältä, niin sinä heti sanot, että olen täällä.

— Älä minua kiduta, poika, tiedäthän, että minun täytyy riippua kiinni totuudessa. Kuka sinua täältä etsisi.

— Ne tietävät asiat paremmin kuin yksikään meistä. Niillä on urkkijat joka paikassa. On hyvin mahdollista ... jopa luultavaa, että ne nytkin tietävät erään ukon tallustelleen kylään ja tulevat tarkastamaan, minne hän on joutunut. Tytöt kertovat, että koira tunsi minut. Silloin minä olen kiinni.

— Oi, Eino-Ilmari, että tulitkaan. Miten minä voin sinua suojella? En valehtele, tiedät sen. Mitä minulle sitten jää, jos luovun totuudesta?

— Minun kai ei olisi pitänyt tulla tänne. Mutta pelkäsin sinun menehtyvän epävarmuuteen. Me elämme kyllä kaikki, Toivo, Arvo, Olli... Onko varma, että kaikki täällä nukkuvat? Eihän täällä ole ketään? Toivo ja Arvo menivät väärillä passeilla rajan yli. Minä karkasin yöllä poliisivankilasta, josta minut piti lähetettämän Venäjälle. Eräs herra antoi minulle palttoonsa ja lakkinsa sekä silmälasinsa ja niiden turvissa pääsin läpi kaupungin. Olin sairashuoneella viikon. Sieltä sain lääkärintodistuksen, että minun täytyy lähteä Jämtlantiin parantamaan keuhkojani... Jonkun Armas Laakson passilla lähdin Jämtlantiin. Minua ei kukaan epäillyt, kävelin rinta sisäänpainuneena... No, mitä nyt? Riikka, et ole yhtään iloissasi tulostani.

— Tällaisten valheiden turvissa sinä olet säilynyt.

— Totuus olisi syössyt minut suoraan surman suuhun ymmärrät toki sen. Minä olen oppinut ovelaksi, oi, et aavista miten ovelaksi! Ja sinäkin vielä opit.

— En ikinä! En tahdo!

— Odota sinä vaan, kun hätä tulee.

— Teidän sananne olkoon jaa-jaa ja ei-ei.

— Olkaat viekkaat kuin käärmeet ja lempeät kuin kyyhkyset... Olli meni suksilla yli jään... Hän tappoi ainakin kolme santarmia. Kyllä he hänen nyrkkinsä muistavat. Yhdenkin kauhean inhottavan urkkijan hän löi tainnoksiin ja viskasi avantoon. Niin, niin, sillä muuten he olisivat tappaneet hänet. Se se juuri on sodassa: jollen minä tapa sinua, niin sinä tapat minut.

— Voi sielu-raukat, sielu-raukat!

— Älä sinä voihki, neuvokkuus on hyvä asia ja viekkaus on sodan parhaita apukeinoja. Ole terästä, sisko, niinkuin olet aina ollut. Äläkä sitä totuuttasi tuuppaa joka paikkaan, mihin se ei sovi. Suoraan sanoen: sinun saivarteleva totuutesi pitää sulkea sodan ajaksi johonkin alttarikaappiin ja ottaa sitten taas esiin...

— Poika... en tunne sinua, mikä sinulle on tullut?

— Olen kokenut totta ja satua, olen seikkaillut, elämäni on ollut täynnä vaaraa ja voittoa. Kaikki on ollut kuin satua ja runoa, miten vain tahdot... Tyttö, herää ja ymmärrä minua. Ymmärrä mikä on edessäsi, meidän suomalaisten edessä: sota.

Riikka vaikeni pettyneenä ja alakuloisena. Vihdoin hän kysyi Toivoa ja Ollia. Eino-Ilmari päästi tulemaan nopean sanojen pärskeen, joka vaikutti kuin sadekuuro.

— Hyvin he voivat. En ole nähnyt heitä, mutta he ovat vimmatusti harjoitelleet Lockstädter-Lagerilla ja odottavat nyt Libaussa Suomen vapautuksen hetkiä. Siellä se on Ollikin jääkärien joukossa. Poika pahus valehteli olevansa kahdeksantoista vuoden vanha. Ne nielivät valheen kuin hyvänkin herkun ja Olli hoitaa nyt tietääkseni konekivääriä... Siellä on paljon meikäläisiä, toista tuhatta kumminkin. Minä, minä olen hoitanut komerssia rajalla. On siinä ollut työtä siinäkin. Ja nyt on muutamia jääkärejä jo tullut kotimaahan harjoittamaan suojeluskuntia. Pohjanmaalla ne jo ovat... suurilla jäillä harjoitellaan joulunpyhinä että kaikaa. Tiedätkös, minä osaan sellaisen laulunkin, että tulee hulluksi ilosta, kun sen kuulee. Tule tänne, niin veisaan korvaasi. Mutta sinä et saa unissasikaan toistaa tätä, muista se. Kun minä nyt osaisin sen sinulle niin kuiskata, että ymmärtäisit. Minua itkettää aina, kun sen kuulen. No, korvasi tänne nyt, tyttö... Oletko oikein harras niinkuin olet kirkossa, oletko valmis? Kuule siis:

Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill' armoa ei, kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata. Sotahuutomme hurmaten maalle soi, mi katkovi kahleitansa. Ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa.

— Jumala! pääsi Riikalta ja hän pusersi tuskissaan pikkuveljen käsivarsia. — Vihaa ja kostoa... en ymmärrä...

— Et saa olla penseä, tyttö. Se on vapaan Suomen sotalaulu, etkö nyt kuule. Jääkärit ovat sen tehneet Libaussa... Minä voisin lentää Jumalaa kaulaan, kun sen kuulen. Katso, jääkärit ovat Jumalan lahja, ne ovat ne, jotka ovat uskaltaneet uskoa Suomen vapauteen, ne ovat ne, jotka ovat tunteneet kevään rinnassaan ennenkuin kukaan muu... Minun täytyy nähtävästi puhua sinulle aivan niinkuin olen puhunut käydessäni selittelemässä kansalle. Ei siksi, että se paljon tarvitsi. Siellä Pohjanmaalla ollaan valveilla. Mutta on kuitenkin täytynyt järjestellä. Olen käynyt puhumassa. Ja nyt puhun sinulle, sillä sinun täytyy herätä ja järjestää asiat täällä. Katso, sota on ovella... Älä keskeytä minua, minulla on niin lyhyt aika. Sinun täytyy ensinnäkin ymmärtää jääkäriliike. Se on jotakin hyvin ihmeellistä. Olen puhuessa verrannut jääkäreitä pajuihin... niin, niin pajuihin. Tiedät miten aina olen pitänyt pajuista. Ja nyt tiedän miksi: siksi että ne tuntevat kevään ennenkuin mikään muu luonnossa. Jollen kuole vapaussodassa, niin ehkä vielä runoilen, siltä minusta tuntuu. Mutta kuulehan: et suinkaan sinä voisi antaa minulle vähän ruokaa. Kauhean kovaa leipää sinä tarjoat meidän väille... Niin, katso, paju kasvaa vesiojain varsilla ja ennenkuin yksikään toinen kasvi meillä aavistaa kevään lähestyvän, kuulee paju veden solinan syvällä maan povessa. Kevät tulee! Ja ennen pitkää ovat hopeiset kukat ilmestyneet metsään. Muistatko Ummen saarta, siellä ne aina ensinnä puhkeavat... Sinä saat uskoa, että kun jääkärit tulevat kotiin, niin kaikki nuoret seuraavat heitä. Pohjanmaalla se alkaa, samana päivänä riisutaan venäläisiltä aseet. Mutta ole hiljaa, hiljaa... Meillä ei ole aseita, siinä se on. Muuten olisikin leikkiä, mutta käy nyt paljain käsin aseistettuja joukkoja vastaan. Ruotsi mokoma ei antanut. Mutta Saksa antaa. Hindenburgi ja Ville ovat meille suosiolliset — ajattelevat kai, että antaa lapsen yrittää. Ja ovathan ne nähneet Saksassa, että jääkäreissä on sisua. Hitosti minun on nälkä, olin riistämäisilläni kissalta kupin, kun sinä sitä äsken keittiössä syötit... Etkä ensinkään armahtanut ukko raukkaa, joka sinuun turvautui. En olisi uskonut, että sinä, jumalinen ihminen, olisit niin kova. No, kuules nyt, ala sinä nyt kutoa ja kehrätä ja neuloa valkokaartille. Ja mobilisoi kaikki luotettavat voimat. Mutta viisaasti ja taitavasti... Tuo nyt ruokaa, rakas lapsi. Ja sitten lähtee ukko Viljami Toivola taasen liikkeelle. Katso, minä olen lasinpuhaltaja Viljami Toivola ja lähden työasioille Riihimäelle. Mitä minä antaisinkaan, kun pääsisin saunaan.

— Sota, kuiskasi Riikka raskaasti, — pitääkö nyt ryhtyä siihen? Eikö nyt ole muuta keinoa...? Sotahan on meille toivoton.

‒ Ei ole! Und setzet ihr nicht das Leben ein... Mutta tuo jo ruokaa! Ja sitten takaisin taipaleelle.

Yö kului. Ennenkuin päivänsalo alkoi tuntua, täytyi Riikka Tuunan päästää pikkuveli ulos pimeyteen. Ei niin paljon valoa hän ollut uskaltanut sytyttää, että hän olisi nähnyt hänen kasvonsa. Ei portille hän saanut häntä saattaa. Ei mitään varmuutta hänelle jäänyt, pääsisikö edes läpi kylän. Mutta jokin häikäisevä valo tunki nyt vähitellen hänen sieluunsa ja hänen korvissaan alkoi soida se runo, jonka Eino-Ilmari oli lausunut ja joka hänestä ensi hetkessä oli tuntunut vihan ja koston julistukselta. Se oli sodanjulistus valhetta vastaan, sodanjulistus kansallista häpeää vastaan Suomenmaassa. Se oli Jumalan oma ääni, hänen kevätlähettiensä huuto kiusatulle kansalle. Se oli vapautuksen viesti syntiin vangituille sieluille.

Arvohan oli luvannut lähteä noutamaan kevättä! Hän tuo kevään!

Muutamana silmänräpäyksenä tuntui tämä kaikki ei ainoastaan uskottavalta, vaan luonnolliselta ja selvältä. Mutta jota enemmän vanha elämä paljastui talvipäivän harmaassa sarastuksessa, sitä kauemma häipyi öinen satu. Riikka Tuuna ajatteli kuulemiansa vuoteellaan, tarkaten sydämensä lyöntejä ja tuttua arkista liikettä kaivolla, portaissa ja pihamaalla. Mutta kun hän sitten, yllään saappaat ja vanha toppatakki kulki lumiröykkiöiden keskellä navetan ja keittiön välillä, oli hän varma, että oli nähnyt hullua, vaarallista unta, joka rangaistaan tyrmällä ja kuolemalla. Sielujen vankeus ei ole loppunut.

Oli kuitenkin yksi sävel, joka äännähti eikä ottanut vaietakseen. Runo, jonka Eino-Ilmari oli lausunut, ei ollut unta. Jääkärien runo oli totta.

Hän muisti, että jonkin sadun joutsen oli lapselle ilmoittanut unessa tärkeitä asioita. Mutta jotta lapsi herättyään uskoisi unen ilmoitukseen, pudotti lintu pois lentäessään valkean höyhenen ja jätti sen lapsen rinnalle.

Riikka Tuimallekin oli jäänyt valkea höyhen, runo josta ei hän muistanut muuta kuin

... kun vapaa on Suomen kansa.

KURJET

Kuka olisi uskonut, että viikossa kaikki niin voi muuttua? Kuka olisi uskonut, että seitsemää päivää myöhemmin Kankaan kirkonkylässä varustauduttiin lähtemään sotaan? Samat miehet, jotka viikko sitten vielä rauhallisina olivat nukkuneet talojen pirteissä seinäkaappiensa alla, kiersivät nyt asekuormia ja tyhjinä odottavia ajopelejä työväentalon edustalla, valmiina heittäytymään istuimille ja lähtemään sodan seikkailuihin. Siinä olivat Mäkimatkan rengit Janne ja Jere, itselliset Linteeni, Aaltonen ja Halme, Rajalan vanhimmat pojat sekä lisäksi kymmenkunta muuta nuorta miestä. Johanssonnin Karoliina etsi vielä viime hetkessä neulaa-lankaa kiinnittääkseen nauhan veljensä Linteenin hihan ympärille ja Rajalan muori tyrkytti poikiensa povitaskuun kahvipulloa, jonka hän oli tuonut heille evääksi.

— Juotte jäällä, pyyteli hän, — panin ensin paperiin ja sitten neljä sukkaa päälle. Se on kuumaa vielä, vaikka juotte Ummen saaren tuolla puolella. Otatte sitten sukkaparin kukin taskuunne. Ihka uusia sukkia, itse olen kehrännyt langat ja kutonut. Kahvi on varmasti kuumaa vielä Ummen saaren tuolla puolen.

Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä. Hänen tyttärenpoikansa Eemeli ja Iivari latoivat muun sakin joukossa selkäreppujaan kuormaan ja jäivät sitten sytyttämään savukkeitaan muonareen ympärille, missä Mirja, Niinimäen topakka palvelustyttö istui leipäsäkkien päällä, ohjakset käsissä, valmiina minä hetkenä tahansa käskemään hevostaan liikkeelle. Se oli Tuunan vanha Virma, sama joka aikoinaan oli saattanut asemalle Somerin isännän ja Arvo Mäkimatkan. Se ei ollut edellimmäisenä joukossa, se oli aivan loppupäässä ja oli Kemppainen kironnut, kun Tuunasta oli pantu tällainen koni. Mäkimatkasta oli toki annettu säädyllinen hevonen. Se olikin jonossa ensimmäisenä. Eikä Somerin ja Paanasenkaan hevosissa ollut mitään moitittavaa. Tämä hevosasia oli huomioon otettava seikka sen tähden, että se todisti eri talojen suhdetta punaiseen liikkeeseen eli kansan vallankumoukseen.

Aaltonen ja Halme tulivat portaille pistimet pystyssä. Heillä oli uudet sarkavaatteet ja hyvät saappaat. Punaiset nauhat lakkien ympärillä ja käsivarsissa hohtivat komeasti. Hiiron Manta, joka nyt niinkuin marraskuussakin, oli otettu emännöitsijäksi talolle, hyppäsi heidän perässään ja kysyi kuka oli unohtanut tumppunsa. Aaltosen ne olivat. Hän pyöräytti Mantaa vyötäisistä ja Manta kurkottautui innoissaan varpailleen ja kosketti terävää pistimen päätä pojan selässä.

— Kumpiko se nyt on se japanilainen? kysyi hän tärkeän näköisenä.

— Minulla se on japanilainen, sanoi Halme.

— Jaa niin, sanoi Manta, — tämä puukonmuotoinen. En opi erottamaan vaikka ihme olisi.

— Opi helvetissä sellainen asia, kun olet sellaisella paikalla, sanoi Aaltonen, vetäen kintaita käsiinsä. — Tämä minun nelisärmäiseni on venäläinen, pane se mieleesi.

— No, katso nyt, opetti Halme, — tässä on lappeessa tällainen uurros, siitä pääsee veri hyvästi. Tämä on japanilainen...

— Nelisärmäinen on venäläinen ja se on japanilainen, josta veri pääsee hyvästi, hoki Manta kuin läksyä.

— Lahtarien veri, sanoi Aaltonen tyynesti, ikäänkuin olisi ollut puhe pikkuvasikasta, joka oli otettava hengiltä.

— Ettekös te nyt tosiaan huoli tätä kahvia, kuului Rajalan muorin ääni, — kun minä sieltä asti lähdin sitä tuomaan.

— Meillä on matkalla kahviasemia useampiakin, huudettiin joukosta. — Nyt on kansalla valta!

— Niin, naurettiin, — juokaa te muori, itse kahvinne. Kyllä vallankumous ruokkii väkensä. Antaa tyttöjen keittää ja hypätä, onhan Tuunajärven rannalla taloja ja taloissa tyttöjä.

— Kyllä minä niin mielelläni olisin tämän antanut vaikeroi muori kaikista kielloista huolimatta. — Kun ne jäivät äidistään niin pieniksi nuo pojat ja minä olen ne hoitanut... Tuon Iivarin ja Eemelin. Ja sitten isä on niin tätä lähtöä vastaan. Ja minäkin olen heille sanonut, että...

— Olkaa hiljaa nyt, huusi Johanssonnin Karoliina. — Antakaa sukat pojille ja pistäkää kahvi poskeenne. Hyvää se vanhalle tekee.

Muori ei kuitenkaan vaiennut.

— Minä olen heille sanonut, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu...

Muonakuorman ympärillä rämähti nauru. Mäkimatkan renki-Aatu oli ottanut taskustaan viinapullon ja tarjosi naukkua Mirjalle. Hetken tyttö arasteli. Hyi, ei hän ollut milloinkaan ottanut! Koska nyt kuitenkin oli sotaan lähdössä, niin kai sitä piti karaista luontoaan. Tuskin oli kuitenkaan tulinen juoma mennyt alas hänen kurkustaan, kun hän jo päästi niin hirveän irvistyksen, että kasvot olivat kuin vastasyntyneellä lapsella ja sihinä kävi kuin kissan sylkiessä. Miehet nauroivat.

— Pakana, sitä tyttöä!

— Eivät saa järjestyneitten heilat olla niin hempeitä.

— Taitaakin istua porvari hänen nahoissaan.

— Olkaa te... Pitäähän yhden pysyä raittiina, kun te kaikki keikahdatte hankeen.

— Hiidessä, eikö jo lähdetä? huudettiin jostakin ärtyneesti. — Mitä siellä sisällä kuhnaillaan. On tarkka käsky olla asemalla ennen aamujunan lähtöä.

— No, Mikko, otatko sinä?

Pullo oli tullut nuoren Mikko Salenjuksen kohdalle eikä poika ensi silmänräpäyksessä tietänyt miten suhtautua tarjoukseen. Jos koskaan, niin piti hänen tällä hetkellä olla mies, mutta äidin kiellot kaikuivat vielä hänen korvissaan. Isäkin tuli samassa sisältä ja asettui äidin puolelle huomauttamalla, ettei pojalle tarvinnut tarjota: hän oli vielä tottumaton. Myöskin Mirja keikautti itsensä toiselta syrjältä leipäsäkkiä toiselle ja, taputtaen poikaa puhdasihoiselle poskelle, sanoi:

‒ Lapsihan se on vielä.

Silloin tarttui Mikkoon kuuma vimma, hän ravisti tytön käden luotaan ikäänkuin se olisi ollut syöpäläinen ja otti askeleen sitä suuntaa kohti, minne pullo oli hävinnyt. Hän ojensi vapisevat kätensä ja sai kiinni pullosta. Hänen koko miehuutensa oli vaarassa ja saattoi pelastua vain tällä tavalla.

— Kas, kas, se poika on jo valmis sotamies!

‒ Ehket käännykään Mantan kanssa takaisin, vaan lähdet rintamalle?

Outo huuma oli karannut läpi pojan jäsenten. Hetkisen piti hän silmiään kiinni. Mirjan käsi oli jo taasen hänen leukapielissään eikä hän sitä estellyt.

— Ei, en minä Mikkoa päästä, puheli tyttö. — Eikö niin: me saatetaan pojat asemalle ja tuodaan sitten hevoset kotiin. Oikein totta: ei kukaan yksinään tätä roikkaa kotiin tuo, nehän ovat nuoria hevosia nuo, mitkä on lähetetty Mäkimatkasta ja Somerilta. Me mennään sitten yhdessä rintamalle Mikon kanssa. Vai ettekö te luule minun osaavan vetää housuja jalkaani.

Naurajat olivat tytön puolella.

Nuori Mikko selvisi hiukan ja katsahti isäänsä. Mutta isä oli selinpäin ja puheli ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Pääsen minä yksinänikin! huusi poika tulikuumana ja paiskasi Mirjan käden olkapäiltään, — en minä ämmiä tarvitse seurakseni!

Hän sai nyt vuorostaan naurajat puolelleen ja yltyi jatkamaan.

— Ja siksi toiseksi: jään jo tälle matkalle, jos katson sopivaksi. Jollette saa hevosia kotiin, niin antaa laukata pitkin Tuunajärveä, onhan siinä tilaa. Mitä porvarien hevosten on väliä!

Taas naurettiin. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tässä ryhmässä. Monet pojat kävelivät aivan yksikseen ja polttivat. Venäläisiä tuli paikalle. Johan Kits oli heidän joukossaan. Hän kysyi Salenjukselta mitä odotettiin ja sai kuulla, että Kemppainen ja Johanssonni olivat menneet noutamaan säästöpankista rahaa. Kauppamies ei ollut toissapäivänä luovuttanut avaimia ja eilen hän oli ollut matkalla. Oli mahdollista, että oli täytynyt ryhtyä murtamaan lukkoja. Niin, myöhästymisen vaara jo oli kuormat eivät olleet keveät. Että uskalsikin Huoponen vastustella.

— Minne ne meidän pojat menivät? toisteli Rajalan muori, pidellen kahvipulloa olkaansa vasten kuin lasta. — Ei tule hyvää, ei tule hyvää. Olisivat ottaneet edes tämän pullon. Kahvi pysyy lämpimänä tällä tavalla kun panee paperia ensin. Sen keinon opetti ruustinnavainaja, Relanterin rouva.

— Mitä siinä hoette ja valitatte, huusi vuorostaan Manta portailta. — Sanokaa pojille hyvästi ja lähtekää kotiin. Ei tämä lähtö sen kummempi ole kuin markkinareissu. Minä totuin tähän kaikkeen jo marraskuussa niin että ei se minusta ole yhtään mitään. Mikäs tässä eteen tuli: kun porvarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa työkansaa vastaan ja perustivat verikaartejansa, niin ei suinkaan siinä työkansa voi antaa itseään teurastaa niinkuin lampaita. Katsokaas, muori, se oli pakko. Ei suinkaan työkansa tätä huviksensa tee. Ja sinäkin, Helmisen Jenny, saisit lakata itkemästä. Kurssinhan sinä heikoilta päiltä viet, kun noin itket. Kas, meidän pojilla on aate, eivät ne kaadu. Mutta lahtareita kaatuu kuin heinää. Kas, eivät ne osaa, kun ei heillä ole aatetta, vaan käsi vapisee. Minä totuin tähän jo marraskuussa niin että tämä on jo niin mukavaa ja tuttua. Aijai, silloin parhaimpana aikana pantiin pataan kokonainen hieho ja perunoitakin vain tynnyrittäin. Ja kai tästä vielä nytkin tulee sama, jahka oikein päästään alkuun. Jenny sinä... älä hiidessä, ei sinunkaan solttusi kaadu, hän on samoja tovereita ja tunnustaa kansan vallankumouksen.

Muori oli tullut portaiden eteen ja tähtäsi katseellaan tyttöön, joka punaisessa villaröijyssään liikuskeli portailla, vilun takia tömistellen jalkojaan permantoon.

— Siellä sisälläkö ne ovat... Eemeli ja Iivari? kysyi muori ja nousi jo portaita.

— Älkää te tänne, torjui Manta, — kyllä minä käsken pojat.

Mutta muori tunki hänen kintereillään läpi eteisen ja juhlasalin, jotka olivat täynnä vaateläjiä, punaista kangasta, kirjapinkkoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, pahnoja, tilapäisiä vuodesijoja ja kiireisen syönnin jälkeen jätettyjä astioita, kirjastohuoneeseen. Siellä seisoivat todella pojat, seisoivat kahden ikkunan ääressä ja tupakoivat. He eivät tulleet iloisiksi. Näytti siltä kuin he olisivat aikoneet lähteä muoria pakoon. Ymmärsihän sen, niin hienoja kuin he nyt olivat. Minnekäpä he kuitenkaan olisivat päässeet, olihan muori heidät jo nähnyt. Hän lähestyi heitä nöyrästi ja hiljaa. Uusissa puvuissaan, nauhoissaan ja pistimissään saattoi heitä tuskin tuntea samoiksi, joita lapsina oli puettanut ja kylvettänyt.

— Ehkä minä sitten vain jätän teidät Herran haltuun, sanoi hän.

Hän ei enää puhunut pullosta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän ei oikein tuntenut poikia. He ojensivat hänelle kätensä ja lähettivät terveisiä kotiin. Hän puolestaan toisti »Herran haltuun» ja kääntyi lähtemään. Mikä paikka tämä olikaan, jossa oli tällaiset määrät papereja. Nukkuiko noilla pahnoilla ihmisiä? Salenjusko se istui pöydän takana kirjoittamassa? Mitä hän kirjoitti? Mitä varten Ahvenainen läjäytteli papereihin sinettejä? Paperiin jäi pyöreä sininen merkki ja jokin kirjoitus. Pidellen toisella kädellään kiinni pöydistä ja toisella painaen kahvipulloa rintaansa vasten, muori pääsi läpi huoneiden portaille ja alkoi astua niitä alas. Hän oli niin pökerryksissä, että hän luuli venäläisen sotamiehen aikovan ryöstää pullon, jota hän kantoi, vaikka ystävällinen solttu päinvastoin oli aikonut auttaa häntä portaista.

— Tämä on sama, joka varasti Marjelinin lesken lampaan, sanoi muori peittelemättömän kylmäkiskoisesti niinkuin lapsi. — Tunnen minä hänet. Hän sen vei, eikä ollut pimeäkään. Näytän vaikkapa paikankin metsässä, missä hän sen tappoi. Siellä odotti kaksi muuta ryssää.

Sotamies ei ymmärtänyt muorin ilmiantoa ja hymyili ystävällisesti. Manta puolestaan naurahti, että kuka nyt enää ajattelee Marjelinin lesken lampaita. Marjelinin leski saa karjaa miten paljon tahtoo. Nyt voi ottaa navetasta, mistä vain. Mikä talo siinä nyt olisi likimpänä?

— Minä en enää koskaan näe poikia, höpisi muori, hävitessään ihmisjoukkoon, joka oli yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja jossa jotkut itkivät, jotkut nauroivat ja useimmat seisoivat äänettömässä ihmetyksessä.

Salenjus astui nyt vähitellen portaille ja silmäsi tielle. Sitten hän hyppäsi alas portaita ja asettui ensimmäiseen niistä reistä, jotka odottivat talon edustalla.

— Täytyy tästä mennä katsomaan, mitä pirua he näin viipyvät.

Hän katui, että oli päästänyt Kemppaisen säästöpankkiin. Hän, suoraan sanoen, epäili, että Kemppainen voi ottaa rahoja itselleen. Johanssonni kyllä oli rehellinen mies, mutta niin typerä, että Kemppainen hetkeksi saattoi lähettää hänet pois ja sillaikaa mättää saappaanvartensa setelejä täyteen. Olisi pitänyt itse lähteä ottamaan rahoja. Kemppaisen teki kuitenkin sinne niin mieli ja saattoi olla yhdeltä kannalta katsoen parempi, ettei mennyt pankkiin, siltä kannalta nimittäin, että tämä vallankumous ehkä ei onnistuisikaan ja että vielä pitäisi joutua vastaamaan teoistaan porvari-perkeleille. Ei siksi, että mitään vaaraa oli. Olivathan punaiset joka paikassa lyöneet lahtarit ja kelpo puhdistus oli täälläkin joka tapauksessa toimitettava ennenkuin uudesta yhteiskunnasta saattoi mitään tulla.

Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla! Muuten ei tule valmista.

Tällaista se nyt on tämä työväen vallankumous! Tässä hän, Salenjus, Mäkimatkan entinen orja, vapaana laskettaa Mäkimatkan Liinaharjalla ikäänkuin se olisi hänen omansa. Ja omahan se onkin. Ei kukaan tule siihen mitään sanomaan, tai jos tulee, niin saa pyssynpiipusta. Ei ihme, että rahavallan korpit koikkuvat ja sylkevät kiukkua ja herjausta työväenliikettä vastaan. Kateeksi käy. Mutta työn jättiläinen on kerrankin irroittanut kätensä kapitalismin grottemyllystä ja raataa nyt omaksi hyödykseen. Työn jättiläinen on kerrankin ottanut haltuunsa työn tulokset. Kukkarovalta vapisee. Saakeli sentään, mitenkä tämä onkaan juhlallista.

Akseli Salenjus, Mäkimatkan muonarenki, tunsi siinä, ajaessaan täyttä laukkaa läpi kylän, aavistamatonta iloa. Ei milloinkaan ollut tuntunut näin mukavalta. Kuinka monet kerrat hän olikaan Mäkimatkassa palvellessaan ajanut tätä hevosta, mutta kuinka aivan toista oli ollut. Siinä se juuri oli ero: silloin tuli koska hyvänsä joku haltiaväistä katsomaan ja vaanimaan ja määräilemään, ja riisti voitot kukkaroonsa. Nyt teki niinkuin itse tahtoi, otti hevosen ja ajoi niinkuin tahtoi. Siinä se oli ero. Ja tällainen olo tulee nyt kaikelle työkansalle. Se Eevertti pakana se aina tuli ja pani: ehkä lähdettäisiin... _ehkä_ koetettaisiin... ehkä mentäisiin, ehkä ja ehkä! Kerrankin tuli ja loi ojaa viikon miesten mukana eikä antanut hengenrauhaa. Varmaan hän on sillä toisella kulmalla harjoittanut lahtareja. Täytyy nopeasti soittaa sinne, että vangitsevat ennenkuin pötkii tiehensä... Saakeli sentään, ei humalassakaan ollut koskaan ollut näin mukavaa. Toisen näköinen oli nyt kyläkin. Raatajat seisoivat pystyssä päin ja vartioivat vallankumouksen turvallisuutta. Teiden risteyksissä heitä oli, jyvämakasiinien ovilla he pitivät vahtia. Punaiset merkit hohtivat kuin tuli. Ne olivat kipunoita vallankumouksen tulesta. Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla. Postikonttoria lähetessä Salenjus pidätti hevosen.

— Eikö Kemppaista ja Johanssonnia jo kuulu? huusi hän vahdeille ja kun eivät he mitään tietäneet, mutisi hän vain, että mikä piru niitä viivyttelee.

Ja hän huusi saman kysymyksen vielä niillekin vahdeille, jotka astelivat pitäjän jyvämakasiinin edustalla, vain senvuoksi, että tuntui mukavalta hihkua ja huutaa ja muistuttaa poikasille, ketä heidän nyt oli totteleminen. Toisen näköisiä totisesti olivat ihmisetkin. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa Johanssonnin tihrusilmäiseen Karoliinaan: niinhän hän puhui kuin itse Fiina Juuri! Ja nyt tuossa Niinimäen kesti-Maija: eikös tuo pysähtynytkin tiepuoleen ja niiannut syvään niinkuin ennen kirkkoherralle. Valta oli siirtynyt... Ja entäs Mäkimatkan Haru — mistähän tuo tulee? Kuinka hän uskaltaakin olla liikkeellä? Eikö hänelle tullutkaan määräystä, että on pysyttävä kotiarestissa? Sanooko tuo jotakin, kun meni märäksi tämä Liinaharja? Hetkiseksi pysähtyi pulppuava ilo entisen muonarengin rinnassa ja jännitys astui tilalle: sanooko Haru jotakin hevosesta?

Hän veti ohjaksia taaksepäin, nosti lakkia ja kysyi eikö Haaraltti herra ollut nähnyt Johanssonnia ja Kemppaista. Sydän seisahduksissa hän tuijotti entisen isäntänsä poikaa silmiin.

Mäkimatkan nuorin poika vastasi kohteliaasti, ettei ollut nähnyt ja otti taskustaan paperossilaatikon.

— No, nyt lähdetään sitten rintamalle, sanoi hän.

— Niin aina pitäisi. Juuri siksihän minä Johanssonnia ja Kemppaista...

— Onkos tietoa, missä asti se rintama nyt on?

— No ei ole sen tarkempaa kuin että asemalla on määrä olla ennen aamujunan lähtöä. Mutta voitolla punakaarti kaikkialla vaan on.

— No niin näkyy lehdestä... Onpa nyt kaunis ilma ajaa. Ei nyt palele.

— Sellaista lauhaa tämä on ollut koko talvi.

— Onpa se hyvä, kun on vaatteista puute niin toisella kuin toisellakin puolella.

— Niin aina, niin aina.

— Ettekös ota vielä savuketta. Ottakaa pois pari kappaletta taskuunne.

Salenjus otti ja kiitti. Heti kun hän oli sen tehnyt, hän tunsi, ettei olisi pitänyt ottaa. Nyt jäi Haru siihen luuloon, että hänellä, Harulla, on odotettavissa joitakin erikoisia etuja vallankumoukselta. Vaan pelkäsipäs. Ei koskaan ennen hän ollut tuolla tavalla nostanut lakkiaan eikä puhunut Salenjukselle noin arvokkaasti. Pelkäsipäs nahkaansa ja tunsi, että valta on siirtynyt. Ei puhettakaan hevosesta. Haru ei uskaltanut. Salenjus totesi tämän kaiken, mutta niin kirkkaana kuin hänen ilonsa äsken oli ollut, ei se enää palannut.

Säästöpankin siisti uusi talo tuli näkyviin. Sekin oli nyt oma, nimittäin kansan oma. Kansan valtuutetuilla oli siellä määräämisoikeus eikä porvareilla ja kukkaroäijillä. Äskeinen riemu olisi syystä voinut palata, mutta sitä ei kuulunut. Se oli ollut kuin iloinen lintu. No, kyllä se siitä vielä palaa. Ja se tulee kaikille ja varsinkin uusille sukupolville. Sillä tällä sukupolvella on vielä niskoillaan kapitalistijärjestelmän jättämä vararikko. Mutta ilo palaa kerta.

Vaan tuollapa he vihdoinkin tulevat. Etteihän vain Kemppainen ole saanut yksinään penkoa kassakaapeissa. Kiusallinen epäluulo iski kyntensä Salenjukseen. Eikä se mitenkään haihtunut, kun hän näki edessään Kankaan kirkonkylän esikuntapäällikön ja rahastonhoitajan. Outo oli miehillä näkö ja oudon makuiselta tuntui heidän puheensa. Vai erehtyikö hän? Olivatko he juoneet? Jäykkinä kuin seipäät seisoivat aseistetut punakaartilaiset rahakuorman reenjalaksilla. Salenjus ei malttanut olla kysymättä, mitä pirua miehet niin olivat viipyneet. Keskustelu tapahtui sittemmin huudahduksissa reestä rekeen.

— Mitenkä helvetissä me aikaisemmin olisimme valmistuneet, sanoi Kemppainen. — Huoponen valehteli olleensa matkalla eilen. Piiloitettuna hän oli. Tuunan tytär sen ilmaisi. Satuimme ohi ajaessa kysymään, tietääkö hän, onko kauppias jo tullut kotiin. Kyllä hän meni valkoiseksi, kun sanoi, että »kotona kai hän on». Mutta sanoi kun sanoikin sen ja me haimme ja pengoimme ja tavaramakasiinista hänet löysimme. Täytyihän siinä, helvetissä, mennä aikaa, kun takavarikoimme puodin, julistimme miehen kotiarestiin ja pakotimme hänet antamaan säästöpankin avaimet. Pyssy ohimolle vain, mikä siinä auttoi.