Part 20

— No, Kirjorinta, mitenkäs nyt on? Tässä saatte uuden hoitajattaren. Tämä haavoittui tämä Kirjorinta ojassa. Hän oli heittäytynyt ojaan ja pistivät olkapäihin. Mutta me paranemme jo pian. Uhkaavat lähettää Kirjorinnan uudestaan rintamalle. Vaikka mies sanoo, ettei siitä tule mitään. Tällä Seliinillä on vielä kuulia ruumiissa, niin minä vain luulen. Pitäisi saada lääkäri, ei niille kukaan meistä mitään voi. Haavat parantuvat, mutta terveyttä ei tule. Kyllä siellä on kuulia. No, ainakaan ei sitten lähetetä rintamalle, onhan siitä se hyvä. Seliini ei tahdo enää siihen leikkiin. Mutta tuolla nurkassa makaa Aarnio, ja se poika ikävöi takaisin sotaan Hän on siitä niin varma, että jos nyt nykypolvi uhraa muutamia satoja henkiä — kyllä niitä sentään on tuhansiakin, vaikka puhutaan sadoista! — niin tuleville sukupolville koittaa onnen päivät... Missähän asti se rintama muuten nyt kulkenee. Täytyy välttämättä saada katolle punaisen ristin lippu, ettei ruveta meitä pommittamaan. Kyllä ruustinna toimittaa lipun, kun vain saisi hänelle sanan. Se jäi silloin, vaikka siitä kyllä oli puhetta. Eihän nyt telefonissa pääse pappilaan Täällä tämä Virtala sai toissapäivänä vahingonlaukauksen, kun antavat aseet niin tottumattomiin käsiin. Lääkärihän siinäkin tarvittaisiin. Mitenkäs se muuten on, eikös tämä olekin Maahisten alueelta?

Maahisten emäntä oli Virtalan nimeä mainittaessa käynyt entistä kalpeammaksi. Kun hän ojensi kätensä miehelle, syöksyi veri hänen laihtuneille poskilleen. Hän muisti kesäyön, jolloin heidän uusi työväenasumuksensa oli palanut. Hän muisti, miten hän oli seisonut soittamassa hätäkelloja ja Lennartti oli tullut ja kantanut hänet sisään. Virtalaa epäiltiin tulipalon sytyttäjäksi. Ja Almalle oli viime viikon vaikeina hetkinä jonkin verran tullut epäilys, ettei Virtala ollut aivan erossa Lennartin murhasta. Ajatus oli ollut vain kaukainen ja perustelematon, mutta nyt yhtäkkiä hänen seisoessaan Virtalan kasvojen edessä, se kävi kiinteäksi.

— Tämä tulee tämä Maahisten emäntä hoitamaan haavoittuneita, laverteli sisar Hulta. — Se on kristillistä rakkautta se.

Rotevan miehen kasvoilla vaihtelivat ilmeet. Alma oli luullut saaneensa sydämestään voiton ja antaneensa kaikki anteeksi, mutta nyt täytti viha koko hänen olentonsa. Tuota miestä ei hän voi rakastaa, tuolle ei hän anna anteeksi! Hetkiseksi musteni maailma hänen silmissään ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi syössyt johonkin pimeään. Sitten sai hän kiinni sanoista, joita hän viime viikon aikana usein oli toistellut. Ne olivat pitäneet hänet pystyssä ja nytkin hän turvautui niihin. »Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.» Hän tunsi taasen pohjan jalkojensa alla ja näki päivänvaloa. He eivät tiedä mitä he _tekevät_... Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja taipui Virtalan puoleen.

— Ehkä minä, lausui hän sitten sisar Hultalle — saankin tämän sairaan, koska hän on Maahisten miehiä.

— Jahah, jahah, sepä mainiota, että saamme apua. Jahah, jahah. Täällä tarvitaan erikoisesti ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä niinkutsuttua mustaakin työtä. Nämä tehtaalaiset ovat tottumattomia. Aijai, oletteko te porvarillisesta leiristä — ettehän vain käy myrkyttämään meidän sairaitamme? Sitä ne ovat tehneet... No, no, no, sitä parempi, jos on poikkeuksia... Viiniä, kirkkoviiniä, ehtoollisviiniä — antakaapas tänne! Hei pojat, tiedättekös... ei, hsss, tätä onkin näin vähän! Esikunnassa sanottiin, että sitä olisi tynnyri ja käskettiin sinnekin lähettää. Tällä ei pitkälle potkita, tästä ei riitä kuin tuonne noille sairaimmille. Pikku Ronkaselleni minun täytyy viedä. Se on niin suloinen poika, saatte heti hänet nähdä. Kuinka monta yötä olenkaan valvonut hänen kanssaan ja koettanut rauhoittaa hänen hermojaan. Eihän täällä riitä yksin sairaanhoito, täytyy olla sielunhoitoa! No niin, hauskaa että tulitte. Käykää kiinni työhön nyt vaan. Varsinaisia pukuja ei meillä ole ollut, suuret esiliinat vain ja hunnut. Tämä huntu on oikeastaan meidän omaa muotiamme. Näin kerran Helsingissä suurissa sankarihautajaisissa venäläiset hoitajattaret ja oli heillä kaikilla hunnut. Se oli hyvin kaunista. On, näettekö, tärkeää, että hoitajattaret pukunsa kautta eroavat esimerkiksi siivoojanaisista. Minulla on ollut siitä paljon hyötyä. Enhän ole käynyt mitään kurssia, olen toiminut valtiollisella alalla. Mutta veljien kärsimys on pakottanut! Lääkärithän ovat melkein tykkänään kääntäneet meille selkänsä. Häpeä heille. No niin, huntuja on minun huoneessani. Kangas on harvinaisen kaunista, niinkuin näette. Me onnistuimme saamaan sitä aika paljon. Jossakin oli takavarikoitu... Hei pojat, tämä on hyvää tämä. Mutta eikö todella ollut enempää? Ei esikuntaan nyt liikene mitään. Paras, ettei näille terveemmille ensinkään kerro koko saaliista. Heidän kävisi vaan kateeksi, kun eivät voi saada... Tahdotteko kahvia? Hulta, tuo kupit. Hui! Olipa se jysäys. Mistähän tuo nyt kuului? Täytyy välttämättä saada lippu katolle.

Eräänä päivänä seisoi Riikka Tuuna pihamaalla silitellen koiraansa. Joka miehen ystäväksi se rupesi, ei se seuraansa valinnut ja työväentalolla se nykyään asusti siellä oleskelivat kaikki kylän koirat, joita ei elintarvepuutteen tähden oltu hävitetty, siellä niillä oli herkkuja. Musti-ressusta täytyi kuitenkin pitää ja sitä taputella. Riikka Tuunassa oli nykyään niin suuri hellyydentarve, että hän hyväili eläimiä, kun ei hänellä ollut ihmisiä. Portilla kuului joku kysyvän punakaartilaisilta, oliko tämä Tuunan talo. Riikka veteli sormiaan yli koiran silkinpehmeiden korvien ja ajatteli jotakin onnellista ja suloista. Mikä hänen oli? Kylä oli täynnä hurjia miehiä ja hurjaa elämää, kuolema saattoi kohdata ensi silmänräpäyksessä, ja hän unohtui siihen koiransa luo, eikä silmänräpäyksen aikana muistanut mitään vaarasta ja onnettomuudesta. Unessa tunsi hän nykyään usein Arvon läsnäolon, näki hänen hiuksensa, silmänsä, huulensa, kätensä. Herätessä täytyi aivan punastua... Nyt kysyttiin portilla, palveliko täällä joku tyttö, joka oli ollut venäläisen morsian. Mies toi venäläiseltä terveisiä tälle tytölle. Vieraspaikkakuntalaiset vartijat eivät tietäneet ja käskivät kysyä talosta.

Riikka tuijotti tulijaan. Koko hänen ruumiinsa jähmettyi, kun hän tunsi hänet Eino-Ilmariksi. Kylän ympärillä oli moninkertaiset vartijaketjut ja Eino-Ilmaria oli miesjoukoin etsitty pitkin pitäjää. Ja tuossa hän seisoo keskellä päivää, keskellä pihaa, punakaartilaisten silmien edessä. Lapsellinen parta, jonka hän oli kasvattanut, ei häntä paljoakaan muuttanut.

— Kyllä täällä palveli sellainen Milja-niminen tyttö, sanoi Riikka. — Mutta hän läksi jo syksyllä pois. Hän kuuluu asuvan Kemppaisen muorin mökissä. Menette tuonne noin ja kysytte Kemppaisen muorin mökkiä.

— Eikö ensin saisi ruokaa talosta?

— Täältä on kaikki niin viety.

— Kai täällä nyt jotakin on. Piru vieköön, kyllä minä tässä käskeäkin osaan, jollei hyvällä anneta.

— Ottakaa sitten, mitä kysytte, jos aiotte ottaa omin luvin.

‒ Punakaartilainen ei ole mikään rosvo.

‒ Ajattelin vain, että ehkä siellä esikunnassa olisi ollut kaikkea paremmin.

Riikka pelkäsi, että hänen sydämensä lyönnit kuuluisivat. Hän asteli edellä ja vieras tuli perässä ylös kodin portaita. Mies istui keittiön penkillä ja Riikka toi pöytään ruokaa.

— Asuuhan se meidän entinen Milja Kemppaisen muorin luona? puheli hän palvelustytölle. — Tällä vieraalla on asiaa Miljalle. Milja-raukan mies kaatui tässä — koskas se nyt olikaan?

— Eikö liene rahaa kirjeessä, sanoi vieras ja Riikka huomasi, että häntä alkoi naurattaa.

— Se venäläinenkö sitä nyt lähettää? kysyi Riikka äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen.

— Se, vastasi vieras ja taipui katsomaan saappaansa kärkiä.

Nyt hän purskahtaa nauruun, ajatteli Riikka. Miten tuon tytön saisi pois kuulemasta.

— Se on vähän myöhäistä nyt. Miljahan meni naimisiin. Mutta ehkäpä venäläisenkin raha vielä kelpaa.

— Kyllä vaan, sanoi palvelustyttö ja nauroi.

Vieras nauroi hänkin.

— Jos kuitenkin lähtisi voudilta kysymään, asuuko Milja Kemppaisen muorin luona, ehdotti Riikka tytölle, jännitystään hilliten. — Ettei menisi tämä vieras turhaan.

Sisarukset jäivät kahden ja seisoivat kädet toistensa käsissä.

— Mitenkä sinä olet tullut?

— Taskussa passi, jonka itse olen tehnyt.

— Mitenkä minä sinut pelastan?

— Kyllä minä sillä passillani pääsen. Se on juhlallinen paperi. Siinä on venättäkin.

— Väärällä passillako olet tullut?

— Neuvokkuus on sodassa yhtä tärkeä kuin kivääri. Nyt minä syön ja sitten mennään puhumaan. Minä olen vakoilumatkalla.

— Mikä nyt on?

Portilla oli syntynyt sanakiista. Pian seisoi Kemppainen kahden pistinmiehen kanssa ovella.

— Missä se vieras on? huusi esikuntapäällikkö. — Se, joka tänne juuri tuli. Älkää te olko niin viaton, kyllä se nähtiin. Päästävät tomppelit läpi. Kun on outoja miehiä, niin eivät tunteneet. Mutta tunsinhan minä hänet oitis. Tässähän on juuri ateria pöydässä. Luuleeko hän niillä viiksillään meidät eksyttävänsä! Noh helvetissä, puhukaa nytkin totuus, Johanssonnihan se aina sanoi teidän sanoneen juuri niinkuin asiat ovat.

Riikka Tuuna seisoi hellan luona ja nosti suurta pataa tulelta.

— Kyllä täällä vieras oli, mutta en minä tiedä minne hän katosi. Pitää kysyä vahdeilta. Eivätkö ne nähneet? Jos hän sellainen vaarallinen oli, niin kai hän pakoon läksi. Miljaa hän kysyi ja minä vielä lähetin tytön tiedustelemaan häntä voudilta ja meidän muilta väiltä. Etsitään nyt karkulaista.

— Ettekö te sitten olisi häntä tuntenut? Sehän oli se tämän talon lyseolainen, se Eino-Ilmari. Älkää nyt!... Teidän veljenne...

Tähän saakka ei Riikka ollut suoranaisesti valehdellut. Hän todella ei tietänyt minne poika oli kadonnut ja ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin miehet löytäisivät hänet. Oliko hän mennyt saliin, vaiko omaan huoneeseensa? Vai olisiko hän mennyt vinnille? Ulos ei hän ole mennyt. He löytävät hänet. Pelastusta ei ole. Hyvä, jos he tyytyvät ampumaan, mutta he voivat kiduttaa häntä ja tekevätkin sen.

— Koetetaan etsiä täältä salin puolelta, niin itse näette, sanoi Tuunan tytär jähmettyneenä ja pakotti itsensä kulkemaan edellä.

Miehet eivät uskoneet, vaan jäivät etsimään keittiöstä. Seisoen eteisen kynnyksellä näki Riikka yhtäkkiä seinää vasten avatun oven alta veljensä jalat. Eino-Ilmari oli pujahtanut oven taakse ja siinä hän seisoi. Ei tarvittu muuta kuin että joku näkee nuo jalat, tai keksii katsoa oven taakse. Silloin on kaikki hukassa. Riikka mietti, eikö hän voisi jollakin peittää jalkoja. Mutta sitten hän käsitti, että se vain olisi johdattanut miesten huomion vaaralliseen kohtaan. Hän meni saliin ja alkoi kolistaen liikutella tuoleja. Ensin seurasi häntä yksi punakaartilaisista.

— Niin, tässä nämä huoneet nyt ovat, puhui Riikka.

— Ei näissä ole mitään säiliöitäkään, jonne voisi paeta. Voinhan minä vielä katsoa sängyn alle. Pöyhitäänkö auki vuode?

— Täällä hän on, huusi Kemppainen, — ja teidän veljenne se oli!

Riikka tunsi kuumotuksen karkaavan läpi koko ruumiinsa. Mutta Kemppainen etsi tykkänään toisessa päässä taloa ja ainoastaan huuteli sieltä huomautuksiaan. Eino-Ilmari seisoi yhä litistyneenä seinän ja oven väliin ja hänen jalkansa näkyivät auttamattomasti. Jahka miehet kulkevat eteisen läpi, näkevät he ne, sille ei mahda mitään. Riikka tarttui viimeiseen keinoon.

— Kuulkaa nyt, miehet, sanoi hän, kooten kaikki voimansa, — näettehän, ettei täällä ole ketään. Etsikää ulkoa, sinne hän on voinut paeta. Minun veljeni se ei ollut eikä täällä ole ketään. Kun minä sanon jotakin, niin se on niin.

Miehet uskoivat häneen. Hetken he tuijottivat häntä silmiin. Sitten he läksivät. Riikka ja Eino-Ilmari saattoivat kuulla, kuinka he hakivat ja kiroilivat. He kovistivat myöskin vartioivia punakaartilaisia. Riikka tuli varmuuden vuoksi portaille ja kysyi palvelustytöltä, oliko vieras lähtenyt hänen mukaansa. Alettuaan valehdella, täytyi hänen valehdella yhä eteenpäin. Oli mahdotonta peräytyä. Valehteleminen kävi helpommin kuin hän luuli.

Tällaistako se oli? Oikeastaan se oli hyvin helppoa. Saattoi oikeastaan ymmärtää, miksi ihmiset niin paljon valehtelivat. Epämukavaa ja raskasta usein oli puhua totta, helpolla pääsi, kun lasketti valheen. Totuuden puhuminen oli ainaista kulkua ylämaassa — miksi kulkea ylöspäin, kun saattoi laskettaa alaspäinkin. Jos hän nyt olisi puhunut totta, niin Eino-Ilmari jo olisi ollut pyövelien käsissä. Hän oli valheella pelastanut veljensä hengen, ensimmäisellä valheella. Eino-Ilmari oli elävänä hänen luonaan, hänen turvissaan. Ja hän suojeli häntä edelleen valheella. Totuus ei tässä tapauksessa kelvannut.

Miehet uskoivat häneen yhä. Kymmenhenkinen joukko läksi kiertelemään kylään, etsien salaperäistä karkulaista: hän oli hävinnyt kuin maan alle. Riikka Tuuna hämmästeli keittiössä kilpaa palvelustyttöjen kanssa minne mies oli voinut joutua. Etteivät vain vartijat olisi pistäneet häntä kuoliaaksi ja kätkeneet jonnekin. Ja mikä se sellainen mies oli?

Riikka ihmetteli, että hän saattoi elää, omallatunnollaan tällaisia tekoja. Jos hänelle jokin kuukausi sitten olisi sanottu, että hän tulee käyttämään hyväkseen valheen asetta, niin hän olisi vannonut, että mieluummin kuolee, kuin tarttuu sellaiseen. Hänen valheensa oli pahempi rikos kuin kenenkään toisen, suurempi olisi hänen häpeänsä pitänyt olla, kun hän näki valehtelijoiden luottavan sanaansa. Mutta hän ei tuntenut omantunnonvaivoja eikä häpeää. Mitä tämä merkitsi? Kuinka tämä oli mahdollista? Mikä oli hänet näin perinpohjin paaduttanut?

Sota.

Sota oli paiskannut nurin käsityksen oikeasta ja väärästä. Sota oli tehnyt luvalliseksi murhan ja valheen. Eikä yksin luvalliseksi, vaan kiitettäväksikin. Murha saattoi olla sankariteko ja valhe ase oikeuden palveluksessa.

Oliko sitten totuus jotakin, jota saattoi kumota ja muuttaa? Eikö totuus kestänyt ajan vaihtelussa? Mitä oli totuus?

Saattoiko ihminen elää valheenkin pohjalla? Oliko ehkä aivan turhaa kiivailla totuuden puolesta? Syvällä Riikka Tuunan sielussa nyyhki kuitenkin kaipaus siihen viileään, puhtaaseen tilaan, missä hän oli elänyt puhuessaan totta kaiken uhalla. Jotain kaunista ja pyhää oli häneltä viety, elämä ei antanut ihmiselle eheyttä, vaan antoi ristiriidan ja lankeemuksen, korkeintaan pyrkimyksen. Hänen kiintein oma itsensä oli mennyt rikki, koko entinen elämä jäänyt kauas. Syvällä hänen sielussaan asui suru tämän takia. Mutta nyt ei ollut aikaa ryhtyä tilinteolle sen johdosta. Täytyi valehdella edelleen.

Valheensa turvissa viettivät sisarukset lyhyitä onnen ja jännityksen hetkiä. Yhden yön he puhuivat, kuulo terästettynä kuin etuvartijalla juoksuhaudassa ja sydän sykkien niin että se yhtä mittaa pelotti heidät uskomaan, että heidät oli yllätetty. Yhden yön he iloitsivat jälleennäkemisestään, iloitsivat tavalla, jolla iloitaan, kun tiedetään kuolemanvaaran vaanivan kynnyksen takana.

Eino-Ilmari ei enää ollut se huoleton lapsi, mikä hän oli vielä viimeksi käydessään kotona. Hänen silmänsä olivat liian paljon katsoneet kauhun kuvia ja hän oli vanhentunut. Jonkin kerran meni sisarusten kuiskailu kuitenkin leikilliseksi, niinkuin silloin, kun Eino-Ilmari kuvasi Arvoa. Arvo se vasta oli nähtävyys! Vapausarmeijan kaunein mies ja ylen vaarallinen tyttöjen sydämille. Hän oli saanut vastaanottaa rakkaudentunnustuksia sekä runon että proosan muodossa, milloin vain oli jouduttu vähänkin viipymään kaupunkipaikoissa tai kirkonkylissä. Arvo oli nähtävyys. Ja kuinka peloton hän oli. Ja mikä hyvä toveri, jakoi sotamiehen kanssa viimeisen leipäpalasensa.

Uljas oli Ollikin katsella, mutta niin ankaran ja synkän näköinen, etteivät tytöt uskaltaneet häntä lähetäkään. Tänne hän on tulossa — miten sitten käyneekään, kun hän kohtaa äitinsä. Ettei vain surmaisi häntä.

Julmuutta ei suinkaan puutu valkoistenkaan puolella. Sota on sellaista. Ei voi »ampua hiljaa» niinkuin entinen mies kehoitti tekemään. Ja jollen minä surmaa vihollista, niin surmaa hän minut. Menee paljon viattomia ihmisiä, se se on kauheaa. Mutta kun on kohdannut punaisten silpomia ruumiita — jotakin niin kuvaamattoman kauheaa —, niin on joutunut sellaisen raivon valtaan, ettei miehiä ole voinut pidättää. Jos näet asetoverisi, jonka vierellä olet taistellut, jonka kanssa olet kuularuiskun ääressä puhellut elämän ja kuoleman kysymyksistä, jos näet tämän asetoverisi ruumiin halkaistuna, silmät sokaistuina, niin sinä ikäänkuin pettäisit hänet, jollet maksaisi samalla mitalla.

— Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Muistathan Hamletimme, Poksin lausujapojan. Kaikki pitivät hänestä hänen hyvän toveruutensa ja uhrautuvaisuutensa vuoksi. Hän huvitti meitä kaikkia, hänhän osasi ulkoa koko maailman runot. Orjilla heinäladoissa ja muissa kortteeripaikoissa pauhasi hän entisellä voimalla:

Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki!

Fabian Soikko ei koskaan lähtenyt viemään suloista suomenkieltä eurooppalaisille näyttämöille. Hamletimme jäi vihollisen puolelle. Emme voineet häntä pelastaa. Punaiset valmistivat meille hänen kustannuksellaan hirvittävän näytelmän, tahi oikeammin konsertin. Me kuulimme hänen huutonsa, me tunsimme hänen voimakkaan, koulutetun äänensä. Se soi kuin palotorvi yli metsien ja maiden. Minä ryömin yöllä kuulasateessa Lehtosen kanssa sinne... ja me saimmekin hänen ruumiinsa. He olivat häneltä — en tiedä, olisivatko he saaneet kuulla hänen olevan lausujan, en tiedä. Mutta he olivat häneltä leikanneet kielen. Senjälkeen en minä tuntenut mitään sääliä, minä päättelin ja me kaikki muutkin: sata punaista yhdestä valkoisesta! Kerrankin minä jouduin pensaikosta näkemään, kuinka he häpäisivät ruumista... aivan niinkuin ei heillä olisi ollut järkeä kallossa. He istuivat hangella ja kuollut oli tienlaidassa. He asettivat hänet pystyyn ja puhelivat: missäs lahtaripirun sarvet ovat? Täytyy panna pirulle sarvet paikoilleen... Tai kerran he olivat saaneet vankeja ja lähteneet kuljettamaan heitä muka kaupunkiin. Mutta he olivat tuskin päässeet rantaan, kun antoivat heille nikkelinukutuksen. Kun me tulimme ja näimme ryöstetyt ruumiit, niin me päätimme: vangiksi ei antauduta eikä vankeja oteta... Ihminen villiytyy sellaisessa. Silmä kasvaa kärsimään kauhua, käsi kasvaa antamaan haavoja. Mahtaako ruumiskin saada moninkertaisesti voimia kärsimyksiin, koska ihminen niin kauan voi kitua kuolematta. Sodassa vallitsee laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Kauheaa on, että menee viattomia. Sitä ei voi välttää.

— Mutta, keskeytti sisar — sittenhän ei rikoksista tule mitään loppua. Kun punaiset kohtaavat valkoisten kostontyöt, niin heidän täytyy kostaa ne.

— Niin.

— Lopuksi ei ole maailmassa yhtään elävää ihmistä. Alma, meidän sisaremme, on alkanut toisesta päästä: hän antaa anteeksi.

He vaikenivat.

Eino-Ilmarin mieleen tuli käenpoikanen, josta Olli kerran epätoivon hetkenä oli puhunut, käenpoika, jota he luonnontieteellisellä retkeilyllään olivat tarkastelleet. Kun se avuttomana istui kivellä, vähissä höyhenissä, silmät pullollaan, ja odotti leppälintua. Orava tuli, varis tuli... Sattuma, sattuma, että käenpoikanen säilyi. Mitenkä ihminen oli paremmassa tai varmemmassa asemassa? Samassa hänen mieleensä muistui, kuinka kerran pari viikkoa sitten vanha mies juoksee läpi kuulasateen valkoisten puolelle ja käsiään kohottaen taivasta kohden huutaa: oli miten oli, mutta on joku joka suojelee!

Lapsi on ihminen, avuton lapsi, käenpoikanen. Pidä kiinni Isän kädestä ja luota häneen!

— Puhutaanpas jostakin muusta! sanoi poika äkkiä ja nousi kävelemään. — Tuo vähän ruokaa.

Syödessä puhuttiin muusta.

Toivo — hän oli itärintamalla. Hän ei tahtonut tänne. Mahtaneeko hän koskaan palata. Lapsia hän kuuluu ikävöivän, mutta ei tahdo nähdä Sylviä. Sylvi rakastuisi, jos nyt näkisi Toivon. Kyllä niillä pojilla on ryhtiä. Eihän Toivo enää ole käyttänyt Somerin nimeäkään. Toivo Tuuna hän on ollut kaiken aikaa.

Niin, nyt se leikki pian alkaa täälläkin. Viimeistään pääsiäisenä pitäisi Kankaan kirkonkylän oleman puhdas. Kunhan kestäisi tuo jää, se on pahasti ajettu. Saattaa sentään olla mahdollista, että ennätetään aikaisemminkin. Eino-Ilmari antoi ohjeita pommituksen varalta. Pitää mennä kellariin, ja jos joutuu kuulasateeseen, pitää heittäytyä maahan.

Runolliseksi kävi poika taasen, kun hän alkoi puhua jääkäreistä. Komea oli heidän retkensä ollut. Niinkuin liput, joihin katsotaan, joiden ympärille kokoonnutaan ja joita seurataan voittoon tai kuolemaan — sellaisia olivat jääkärit olleet kansalle. Taikavoimalla vaikutti jääkärin nimikin. Jos kuultiin, että jääkäri oli kaatunut, niin tuntui tappio kahta raskaammalta. Jääkäreille varasivat naiset kauneimmat varustuksensa, jääkäreille kantoivat tytöt talviset kukkansa. Eräässä talossa kuljetutti sairas vaari itsensä tiepuoleen, missä pojat kulkivat, vain nähdäkseen yhdenkin niitä miehiä, jotka ensinnä ajattelivat ajatuksen, että venäläinen on saatava Suomesta pois.

Eikö olekin itse asiassa ihmeellinen jääkärien satu! Mistä tiesivät nämä miehet silloin lähteä maasta? Muut kärsivät ilman toivoa — he näkivät unen Suomen vapaudesta. Muut pysyivät kärsivällisinä — näillä ei ollut rauhaa. Muut ajattelivat turvallisuuttaan — he panivat alttiiksi henkensä. He alistuivat omaistensa väärinymmärrykseen ja kansansa kiroukseen. He kuuntelivat vain käskyä rinnassaan: isänmaa vapaaksi! ja he heittivät kotinsa eivätkä tietäneet koska he voisivat palata.

Libaun ranta voi kertoa suomalaisten miesten koti-ikävästä. Odotuksen pitkät hetket kuuluvat jääkärien Libaun-aikaan. Täällä kuluvat tunnit, päivät, viikot, täällä tulee kuukausista vuosi. Nuoret miehet astuvat meren rannalle: siellä, siellä se on Suomi. Niin lähellä ja kuitenkin niin saavuttamattomissa.

Kunnes eräänä päivänä kutsutaan kasarmin pihalle ja siellä ilmoitetaan, että pataljoona nyt on hajoitettu ja miehet vapaat lähtemään minne haluavat.

Minne haluavat — yksi ainoa oli heidän halullansa määrä: Suomi.

Tämä pataljoonan hajoitus tapahtui ilman juhlallisuutta, karusti ja sotilaallisesti, harmaana runottomana aamuhetkenä. Mutta juhlaksi kävi se ikävöiville mielille.

Itse vannominen tapahtui kirkossa. Siellä vahvistivat jääkärit valan:

ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa!

Kynttilät lepattivat alttarilla ja ankarana katseli miehiin ristilippu, jääkäripataljoonan lippu. Kotiintulon hetki oli koittanut.

— Sano, tyttö, eikö ole ihmeellistä, että he tiesivät silloin lähteä maasta.

Sisar painoi pimeässä hänen kättään ja kuiskasi:

— Kurjet!

— Niin, mistä tietävät kurjet kevään tulon!

Eino-Ilmari Tuuna oli kaiken aikaa puhellessaan kesken kertomustensa kummallisella tavalla lausunut kevään nimen. »Kevät, kevät!» hengähti hän, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka hän yksin näki. Jos pikku veli olisi lausunut ihmisnimen, olisi sisar luullut hänen muistelevan jotakin kaatunutta. »Oi kevät ‒ kerran... mutta en niitä ma nää...» Riikka pysähdytti kyselynsä ja kertomuksensa ja kuunteli. »Oi kevät...!» Hän oli jo kysymäisillään, mitä poika tarkoitti. Mutta Eino-Ilmarin omituisen soinnuton ääni todisti, ettei hän luultavasti ensinkään tietänyt lausuneensa sanoja kuuluvasti. Hän oli nähtävästi tottunut yksinäisyydessä niitä lausumaan ja luuli nytkin olevansa yksin. Kenelle hän puhui? Mitä hän tarkoitti? Sisar kysyi vihdoin:

‒ Mitä sinä sanot?

— _Dulce et decorum est pro patria mori_... Muistelin vain vanhoja koululäksyjä. Se oli sellainen runo... latinaa.

Sisar ei hennonut kysyä enempää.

Aamuyöstä hän pääsi Eino-Ilmarin salaisuuden perille.

He olivat päättäneet nukkua jonkin tunnin ja Riikka oli lattialle uunin eteen tuonut vaatteita. Vuodetta ei hän uskaltanut vetää auki, punaisia joukkoja kun joskus tuli taloon keskellä yötä. Eino-Ilmari oikaisi pitkäkseen ja Riikka sulki oven. Mutta tyttö ei ajatellutkaan lepoa. Hän hiipi sukkasillaan rakennuksen toisesta päästä toiseen ja tähyili ikkunoista sarastavaan aamuun. Kuulo oli niinä päivinä ihmisillä niin terästynyt, että tuntui siltä kuin ulkonainen korvakin olisi liikahtanut tarkkakuuloisten eläinten korvien tapaan. Oli harvinaisen hiljainen yö. Tykit vaikenivat, tulipaloja ei näkynyt, olisi miltei saattanut luulla, että elettiin rauhan aikaa. Riikka palasi pikkuveljen oven eteen ja vei korvansa ovenraolle. Mitä? Kuka siellä oli? Puhuiko Eino-Ilmari? Miksei hän nukkunut? Yksinkö hän puhui? Puhuiko hän unissaan?

»Niin tulet kerran taas, kevät, valkein aamuin ja illoin, mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.»

Eino-Ilmari lausui runoa!

Riikka ymmärsi yhtäkkiä: kuolemaansa Eino-Ilmari ajatteli!

Riikkaa puistatti ja tuska, joka jonkin aikaa oli antanut hänen levätä, palasi. Eino-Ilmari käveli edestakaisin huoneessa. Jos olisikin uskaltanut avata oven.

Eino-Ilmari avasi sen itse. Hän ei suuttunut, kun yllätti sisarensa kuuntelemassa kynnyksellä. Hän näytti arvanneen, että hän olisi siinä.

— Kuule, sanoi hän ja etsi Riikan käden, — en minä voi maata lämpöisessä huoneessa, kun ne muut makaavat hangella, ymmärrät sen. Enköhän minä lähtisi nyt. Taistelut voivat alkaa aivan äkkiä. Minun täytyy päästä mukaan. Ja onhan minulla tärkeitä tietoja vietävänä.

— Mutta oletko sinä järjiltäsi! kuiskasi sisar vastaan. — Ne ottavat sinut kiinni tässä pellon alla.

— Älä estele... sinä et tiedä minkämoista siellä on! Ja sitten: maa täytyy saada puhtaaksi... Eikä se taistelu nyt niin kamalaa ole kuin luulisi. En minä ainakaan ole pelännyt, vaikka kuulat ovat vinkuneet siinä jokusen kymmenen senttimetrin päässä kasvoistani. Saammehan me voimaa... Lupaan sitäpaitsi olla varovainen ja heittäytyä maahan. Ensin kävelin toisinaan pystyssä, mutta jääkärikin sitten kehoitti varovaisuuteen. Tuo minulle nyt niitä uusia vaatteitasi.

— Mutta yksinkö sinä menisit tuonne yön selkään... keskellä punaisten ketjuja?

— En ole yksin... Ja onhan minulla komea passini. Meikäläiset eivät ole kaukana. Ja jos on kuolema tullakseen, niin tulee. Kuolen mielellänikin näin keväällä. No, älähän nyt ole suruissasi. Sanonko terveisiä Arvolle? Ovatpa nämä suurenmoiset. Olisipa kaikilla sellaiset! Sinäkö olet kutonut? Suomen naiset ovat paljon kutoneet tänä talvena...

Hän ei kuitenkaan sinä yönä päässyt lähtemään. Tuunajärvellä lähestyi kuormajono — vai pakolaisiako tulijat olisivat olleet? Riikka ei uskaltanut mennä ulos, jottei herättäisi vartijoiden huomiota, vaan kuunteli eteisen ovella. Hän oli oppinut äänestä päättelemään, mikä milloinkin oli kysymyksessä. Toinen ääni oli raskailla kuormilla, toinen keveillä, toinen niillä, joissa kuljetettiin miehiä rintamalle, toinen niillä, joissa tuotiin haavoittuneita. Nämä olivat luultavasti raskaita kuormia, niitä saattoi olla kymmenkunnan verran.

Eino-Ilmari eli pelossa, ettei hän ehtisi mukaan. Hänen silmiensä edessä oli lakkaamatta näkyjä viime päiviltä. Nyt kukkula, missä olivat kuularuiskut miehineen. Kukkulan takaosalla on sanitääri ja muutamia miehiä. Vihollinen on puolentoista kilometrin päässä. Sanitääri alkaa laulaa: oi katso Golgataa... Käy yrttitarhasta polku... Toisia yhtyy lauluun. Koko kukkula laulaa... Nyt: juostaan, juostaan jonossa kohti kylää. Korvissa vinkuu ja sihisee. Joku kaatuu voihkaisten. Rakennuksista pellon takana alkaa nousta liekkejä. Joku nainen huutaa kauhealla, eläimellisellä äänellä. Täytyy joutua apuun. Kuula vie lakin päästä... Nyt se nainen vaikeni... Tuossa on sen ruumis. Voi, mitä ovatkaan hänelle tehneet...

Aamu ei vielä ollut valjennut, kun Kits tuli taloon. Hän vaati mahtipontisena kirkon avaimia. Kirkkoa tarvittiin nyt, kylään saapui paljon kansaa.

Riikka Tuuna katseli häneen tiukkaan. Enemmän kuin kirkkoa ajatteli hän tällä hetkellä veljeään. Eino-Ilmari oli huoneessaan, pihaan lappoi lappamalla piikkiniekkoja, vintinportaisiin päästiin vain eteisen kautta. Hän päätti uskoa asian Kitsille ja pyytää hänen apuansa. Kits näki hädän hänen silmissään ja seurasi häntä saliin. He menivät Eino-Ilmarin luo, Kits painoi lakkinsa pojan päähän ja riisui nopeasti lyhyen turkkinsa. He läksivät, lakit kallellaan, läpi miesjoukon ja tulivat keskelle pihamaata. Siellä kuljetettiin paraikaa kuularuiskua Tuunan navettaa kohti. Avattiin navetan ovia. Aita särkyi risahtaen, kuorman ajaessa kiinni takaportin pieleen.

— Mikä siellä olisi sellainen levänneempi hevonen, huusi Kits hevosriviä kohden. — Pitäisi lähteä noutamaan asemalta sidetarpeita. No tuossa — tuollahan tämän matkan pian ajaa. Mutta pidä kiirettä, poika.

Eino-Ilmari hyppäsi rekeen ja lasketti taakseen katsomatta jäälle.

Kaksi lehmää harhaili ynisten takapihalla. Portista kääntyi pihamaalle uusia raskaita kuormia. Tuunan vanha kirkkoväärti tuli portailleen ja katseli, kulmakarvat tuuheina ja otsa rypyssä eteensä. Miehiä, vaatteet risoina, käsivarsien ympärillä likaantuneet punaiset merkit, liikkui kuisteilla, huoneissa, pihamaalla. He ottivat keittiöstä mikä minkin astian ja menivät navettaan. Joku kantoi aitasta voipyttyä. Ilma oli sakeanaan tupakansavua ja rähinää. Palvelustytöt juoksivat perunakuopalle. Taas tuotiin raskasta kuormaa. Hevonen kääntyi höyryten portista. Kuormassa oli aseita. Kirkkoväärtin katseet etsivät tytärtä. Yhtäkkiä astui Kemppainen kahden miehen kanssa portaiden eteen.

— No, tulevatko kirkon avaimet? huusi hän.

— Mitä? sanoi vanhus, otsa rypyssä.

— Kirkon avaimet, piru vie!

— Kirkon avaimet... E-e-en ole niitä t-teiltä s-saanut e-enkä niitä teille a-anna.

Miehet tarttuivat kivääreihinsä.

— Hän pilkkaa vallankumousta. Kuulitteko, mitä hän sanoi!

— Antakaa hänelle lyijyä yksintein!

— Avaimet ovat täällä! huusi Kits toisilta portailta.