Part 10

— Ei tartte... ei tartte minulle uskotella, että koulussa kysytään noiden herrain silmiä ja viiksiä, sanoi hän, kyynelten vieriessä vellimaljaan. — Ei tartte. Ne on sellaiset Epkyytin aikaiset ja Jerusalemin hävitykset, joita koulussa luetaan, tiedän minä sen verran.

— Mutta Aliina, Egypti on vielä olemassa ja kaikki mitä siellä nykyaikana tapahtuu, on luettava. Niinkuin sekin, kun Napoleooni kävi siellä ja rakastui Egyptin kauniiseen kuningattareen Kleopatraan.

— Vapiaani sanoo nyt, huomautti Aliina yhtäkkiä, — onko se totta, että noita murjaaneja, joita seinät tuossa ovat täynnä, luetaan koulussa. Vapiaaniin minä kuitenkin uskon.

Fabian Soikko hätkähti, hän kun oli pysynyt keskustelusta kokonaan loitolla. Tulipunaisena hän kirkkaalla, koulutetulla ja juhlallisella äänellään vastasi:

— Jaa, kyllä kai... Meidän luokalla ei vielä... mutta kyllä yläluokilla jo.

— Noo, oikeinkos se sitten pitää uskoa, kun Vapiaani sen sanoo. Nuo muut pojat on niitä koiranhampaita.

Aliina oli jo hyvällä päällä.

Mutta hänen mentyään antoi Janne Lehtonen merkin koko kasvoillaan ja ennen kaikkea suullaan, joka venyi korviin saakka, että nyt täytyi pitää kokous. Ja vaistomaisesti luoden silmänsä punakukalliseen seinään, jolle maailmansodan saksalaiset päälliköt kehnoina sanomalehtikuvina oli kiinnitetty, pojat siirsivät syrjään sen serttinkiuutimen, joka erotti yhden suuren huoneen kolmeen osaan. Riikka Tuuna oli Eino-Ilmarin avulla kerran omin käsin tehnyt tämän huonejaon. Suuret pojat olivat silloin saaneet oman kamarinsa, pienemmät omansa ja pieni ruokahuone oli vielä jäänyt. Ainoa paha oli, että läksyjenluku ja Soikon lausunta kuuluivat juuri kuin samassa huoneessa. Ja serttinkiä oli mennyt neljäkymmentä metriä.

Näittekös nyt, kuiskasi Eino-Ilmari, — »Lehmä» on saanut asiat tietoonsa. Me on oltu varomattomia. Tästäpuoleen ei saa näistä asioista puhua muuta kuin Ollin ja Vaapian poksissa.

Olli Someri käänsi yhtäkkiä totiset, verestävät silmänsä Lehtosen kasvoihin.

‒ Mutta jos tässä joukossa on ollut Efialtes!

‒ Pidä suus, sanoi Lehtonen ja hänen tukkansa tuntui nousevan pystyyn. — Itse saat olla se sama nuorukainen. Kuka tässä joukossa on kovakuonoisin? Tuo kaupungin yleislausuja. Sinä olet tosiaan sellainen papiaani, ettet voi kuiskata yhtä sanaa ilman että se kuuluu maistraattiin ja poliisikamariin asti.

— Mutta, yritti Soikko alkaa puolustaa itseään, — enhän minä ole niistä asioista...

— Kita kiinni! sanoi Lehtonen ja paiskasi likaisen kissanmuotoisen sohvatyynyn hänen kasvoihinsa, — Lehmä kuuntelee, Lehmä on tullut uteliaaksi. Ja »Sonni» voi seisoa ikkunan alla ja toinen Lehmä töllistelee meihin ruokapuodista. Ykskaks ovat täällä skorpioonit. Ovat olleet kotitarkastuksilla Kankaan pitäjässä... Hss, sparlaakkanit heilahtelevat. Saarnaa jotakin, sinä yleislausuja, nopeasti. Anna tulla vaikka Vapautettua kuningatarta tai Lenorea...

Soikko karkasi ylös tuolilta pöytänsä ääressä, laski toisen kätensä tuolin selkänojaan, yskähti ja alkoi:

Viel’ elää Ilkan työt, kenties kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli — hirsipuussa.

Konventtilausuja, joka jo oli saanut esiintyä seurahuoneellakin ja joka näki unta sellaisista tehtävistä kuin Hamletin, Kustaa Aadolfin ja Wilhelm Teliin, antoi tulla kuin köyttä vain. Kukaan ei häntä keskeyttänyt, hänelle oli armotta kyllä sanottu hyvin katkeria totuuksia, sellaisia kuin että hänen väärät säärensä ja pieni kokonsa olivat voittamaton este suurten traagillisten osien esittämiselle. Mutta hän toivoi kasvavansa ja uskoi, että puku voisi korjata vääräin säärten häiritsevän vaikutuksen, eivätkä toverit rehellisyydessäänkään enää kiusanneet häntä.

— Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki, ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki...

jatkoi nuori Fabian syvällä vakaumuksella ja kierteli hikoillen kaulaansa.

— Lehmä, kuiskasi Eino-Ilmari ja ryhtyi vetämään alas uudinta.

— Sonni! kuiskasi Janne Lehtonen toiselta ikkunalta ja irvisti ruutua vasten. — Katsokaa nyt, tuolla Efialtes on, oikea saakelin Efialtes!

Olli Someri kiiruhti ikkunaan ja suonet hänen ohimoillaan tulivat täyteen verta. Matalan vanhan talon ruutuihin katsellen käveli todella poliisi, vyöstään riippumassa miekka, ja pistin tupessaan. Viattoman näköisenä nosti hän silloin tällöin katseensa heidän ruutuihinsa ja käveli taasen.

— On se niin konnamaisen näköinen, kuiskasi taasen Janne, — mistä lieneekin tuotettu tänne hakkailemaan ruokapuodin Hilmaa ja efialteeraamaan meitä. Nyt sytytetään savuke ja katsotaan taas meidän ikkunoihin.

— Muista Lehmää! sanoi Eino-Ilmari.

He vaikenivat kaikki kolme. Kuului ainoastaan Fabian Soikon mahtava ääni.

Jo kohtas kosto sortajat kädellä ankaralla, siks kunnes juonet kavalat...

Eino-Ilmari kääntyi yhtäkkiä nopeasti ympäri ja nosti kätensä lausujaa kohden ikäänkuin lyödäkseen häntä.

— Hiljaa, Hamlet! sihisi hänen hampaittensa välitse, — sinäpä näytkin olevan kaikkeen syypää. Sonni kuulee ulos jok'ikisen sanasi. Mikä ihmeellinen ääni sinulla onkin. Palotorvi sinä olet etkä ihminen. No, tule katsomaan.

Poliisi oli todella seisahtunut ja kuunteli pää kallellaan.

Liikuttelet uutimia!

— Nähköön vain, konna!

— On meillä nyt parempaakin tekemistä kuin paiskautua tuon kynsiin!

— _Dulce et decorum est pro patria mori..._

Eino-Ilmari lausui viime sanat ja vetäytyi nopeasti pois ikkunasta. Muut jäivät yhä kuluneen, tahrojen ja naarmujen peittämän koulupoikapöydän ympärille. Eino-Ilmari työnsi syrjään harmaan serttinkiverhon, joka siltä kohdalta oli rypistynyt nuoran kaltaiseksi, riensi oman pöytänsä luo ja katsoi siitä salavihkaa ulos. Hänen poskensa olivat käyneet aivan kuumiksi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti.

Nyt... nyt huomasivat toisetkin pojat sen minkä hän jo äsken oli huomannut: kulman takaa astuivat esiin Aune ja Silja. Toisiinsa nojaten ja ikäänkuin joitakin salaisuuksia toisilleen uskoen he verkalleen astuivat katukäytävää vastapäätä. Taisivatpa vain hyvinkin tietää, että heitä täältä katseltiin, puna heidän poskillaan ei varmaan johtunut yksin iltakylmästä. Eikä naurava, veikeä liikehtiminenkään. Silja oli kauniimpi — Aune miellyttävämpi. Pitäköötkin vain Siljan, hänellä on yllinkyllin ihailijoita... Pojat Fabianin ja Ollin poksissa nostivat menon ja tempoivat serttinkiseinää niin että se oli tulemaisillaan alas.

— Katso ulos, katso ulos!

— Hän on jo nähnyt, huomaahan sen, hänhän on punainen kuin kukko.

— Mitä te nyt? sanoi Eino-Ilmari viattomana.

— No, katso ulos...

Ja he tölmäsivät hänen luokseen, käänsivät häntä hartioista ja huusivat lakkaamatta jotakin ruskeasta palttoosta ja valkoisesta lakista.

— Tiedäthän vain, ettet mene minun laitumilleni! sanoi Janne yhtäkkiä. — Se kauniimpi on minun!

— Pidä molemmat, nauroi Eino-Ilmari selaillen ainevihkoaan ja käyden vetämässä alas rullakaihdinta.

Poksin kaihtimet esittivät kuvia, joissa näkyi kirkkoja linnoja, kaartuvia siltoja ja ihmeellisiä kukkivia puita. Kuinka monet kerrat pojat olivatkaan läksyjensä äärestä unohtuneet tutkimaan noita kummallisia maisemia ja miettimään niiden tarkoitusta.

Yhtäkkiä huomasi vaitelias Olli Someri, että jotakin outoa oli tapahtunut huoneessa: kuvat olivat poissa seiniltä. Vai oli se käynyt ne nyppimässä. Helvetti! Olli ei tehnyt yhtään liikettä, ainoastaan veriaalto läikähti yli hänen karkeatekoisten kasvojensa.

Helvetti!

Hänen pienet silmänsä kohosivat korkeiden poskipäiden keskeltä niin ylös että silmäterien yläreunat katosivat luomien alle, muistuttaen jotakin auringonpimennyksessä tapahtuvaa ilmiötä. Toiset pojat tunsivat raivon ajavan Ollin silmät noin puolinurin ja seurasivat hänen katsettaan.

— Pirut ja perkeleet! pääsi Jannelta. — Kyllä se... kyllä se Lehmä saisi mennä parkitsemaan enonsa nahkoja sillankorvaan.

Eino-Ilmari tuhri nopeasti näkymättömiin erään nimen, jonka hän oli kirjoittanut imupaperiin edessään. Saattoiko sen vielä lukea? Aune... Aune... Aune: paras vetää mustia viivoja yli koko tuon suloisen nimen. Aune oli kuin valoa koko tyttö, hyvä ja puhdas. Jos olisi uskaltanut nostaa uudinta, olisi vielä voinut nähdä veikeiden tyttölasten kulun kirkkopuistoa kohti. Kynä teki yhäkin muutamia kaartoja ilmassa, A-kirjainta tavoitellen. Pitikö Aune hänestä, Eino-Ilmarista? Kauan hän oli painanut hänen kättään viimeksi, kun tultiin Vireniuksen tanssiaisista ja Eino-Ilmari oli saattanut häntä kotiin. Loistavat silmät olivat katsoneet valkoisen karvalakin alta. Eino-Ilmari tunsi Aunea ajatellessaan minkä voimakkaan tuen hän tulisi hänessä saamaan kerran papin ihanassa vastuunalaisessa tehtävässä, jos vain Aune hänestä piti.

— Etkö kuule — kuvat ovat poissa seiniltä! huusi Janne hänen edessään. — Sano nyt jotakin, mies! Lehmä on ottanut sotapäälliköt alas seinältä. Kuka meistä menee häntä oikaisemaan, sinä vaiko minä? Tai: kunhan ei tuo Olli olisi siihen paras. Olli on sisukkain meistä kaikista, se tunnustus hänelle täytyy antaa, vaikka hän nuorin onkin.

Sotapäälliköt alas seiniltä — vähät siitä, mitä se merkitsi! Aune, Aune, Aune! Mutta Eino-Ilmari painoi alas rintaansa jotakin, joka oli kuin mahlajaa ja simaa ja läksi ääneti keittiöön. Aliina ei ollut heittänyt kuvia tuleen. Hän antoi ne vapaaehtoisesti pois, luetteli pitkäaikaiset äidilliset ansionsa poikain hoidossa, vakuutti aina tarkoittaneensa heidän parastaan ja rukoili heitä toki muistamaan, että piti olla koreasti, kun oli tällaiset vaaralliset ajat. Nytkin käveli poliisi ulkopuolella. Mitä hän tekee; jos se häneltä rupeaa kyselemään poikain sotaherroja ja sotakarttoja. Ja ainahan se tuppaa kyselemään.

— Ne on läksyjä! huusi Eino-Ilmari. — Hullukin sen ymmärtää!

Iltaruskon kajastus tunki läpi vanhojen valjenneiden uudinten kuluneiden pöytäin ääreen, missä pojat istuivat ja lukea mutisivat. He lukivat luonnottoman kiivaasti, ilman ajatusta, kyynärpäät naulittuina pöydänlevyyn kaikkine piirustuksineen ja rakkaine nimineen sekä käsi litistettynä korvia vasten, joissa humisi ja kumisi.

Eino-Ilmarilla oli aine ylihuomiseksi. Se oli kirjoitettava aiheesta, jota nykyaikana kyllä kannatti selvittää itselleen — Brutus. Mikä oli Brutuksen rikos? Tämän ennen kaikkea tahtoi poika koettaa saada esiin. Brutus ei ollut se murhamies ja kavaltaja, joksi hänet oli tahdottu tehdä. Hän ei kevyellä mielellä nostanut kättään hyväntekijäänsä vastaan. Isänmaa oli hänelle ylinnä muuta eikä hän kavahtanut isänmaan vaaran vuoksi surmaamasta sitä, joka saattoi tulla sen turmioksi. Brutus oli sankari. Veren tahra ei liannut hänen käsiään, sillä eihän hän ollut kristitty. Eino-Ilmari saneli itselleen tätä kaikkea kymmenettä kertaa, sormet painellen tykkiviä ohimoja... Miten olisi Rooman käynyt, jos Caesar olisi jäänyt henkiin? Caesarkin oli suuri persoonallisuus. Yhtäkaikki kävi Brutus sääskeksi hänen rinnallaan, sääskeksi jonka pistin riitti surmaamaan maailman herran. Ja vaikka järki julistikin Brutuksen sankariksi, jäi häneen kristityn silmissä jotakin kavaltajasta. Isänmaa yli kaiken! Brutus oli pestävä puhtaaksi jälkimaailman silmissä. Häneltä ei voinut vaatia kristityn katsantokantaa.

Tuunan poika otti laatikosta paperia ja koetti miettiä lähtökohtaa, alkulausetta. »Aikana, jolloin...» Hän oli jo alkanut liian monta ainetta sillä tavalla, se ei enää menetellyt.

Olivatko ne Suomen miehet tehneet oikein, jotka lähtivät vieraalle maalle? Heidän tähtensä juuri tapahtui tämä ajometsästys, nämä kotitarkastukset. »Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki!» Vaapi oli saarnannut niitä sanoja ja lyönyt ne kuin moukarilla jokaiseen päähän. Mitä oli kotona tapahtunut? Keitä oli viety? Miksi Riikka viipyi? Lähteäkö Jorma Sarinin kanssa matkaan? Ei sinun pidä tappaman... Kuinka Herra sallii sodan näin jatkua loppumattomiin? Eikö Suomenkin vapaudensiemen jo ollut taimella maailmantapahtumissa, vaikkei se vielä näkynyt pinnalla? Sitä täytyi vain lämmittää ihmissydämen lieskalla... Mene pois minun tyköäni, saatana! Eino-Ilmarista tuntui, että hän tänä yönä hyppää suksille Sarinin kanssa ja sitten: ottakaa lintu kiinni, te sonnit ja sarvipäät! Kun tulisi Riikka, että edes vähän saisi tunnustella, mitä kotona ajatellaan... Brutus... Aikana, jolloin... Aika Rooman historiassa, jolloin... Kun saisi hänen kanssaan kerran keskustella. _Hän_ on niin hieno ja oikeudenmukainen, ei kukaan paremmin kuin hän voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Aune, Aune, minä rakastan sinua! Sano, pidätkö hiukkasen minusta? Tahdotko jakaa kanssani köyhän papin elämän jossakin erämaan pappilassa, jossa ei ole seuraelämää eikä loistoa, ainoastaan yksinkertaisia sieluja, joiden kanssa pyrimme korkeuksiin? Aune, tahdotko istua näkymättömänä penkinnurkassa ja rukoilla puolestani, kun minä nousen saarnatuoliin julistamaan Mestarin sanaa? Aune, Aune, minä kuolen, jollen saa sinua omakseni... Eino-Ilmari Tuuna tuijotti uutimeen, jossa satumainen silta kulki jonkin vuolaan veden poikki toiselle rannalle, jolla oli linna. Ei yhtään siltaa vielä ollut hänen ja Aunen välillä. Vain kaksi kertaa oli hän ollut samassa seurassa Aunen kanssa. Mutta silmän välähtelystä oli Eino-Ilmari ollut lukevinaan, ettei hän ollut Aunelle yhdentekevä. Kaikki oli Aunen silmäyksessä, hänen uskollinen vakava hyvyytensä, hänen kauneutensa... Jos saisi kirjoittaa Aunelle ja pyytää kohtausta, jos saisi kuulla mitä hän arveli Saksan-matkasta. Hän ei jaksa tätä enää: hän kirjoittaa, Aunen täytyy hänet ymmärtää. Ja minkä Aune neuvoo, sen hän tekee... Brutus... Korkeimmillaan oli Julius Caesarin valta... Ei oikeutta maassa saa...

— Hamlet, älä toki nyt huuda, poliisi kävelee ulkopuolella! Sinun pauhaamisesi varmaan on tehnyt Poksin hänelle epäilyttäväksi. Lakkaa nyt, täytyyhän meidän muidenkin saada täällä joitakin oikeuksia...

Eino-Ilmari sieppasi äskeisen kissatyynyn, veti syrjään serttinkiseinää ja paiskasi tyynyn lausuvaa Fabiania kohden.

Fabian Soikko vaikeni, pusersi kädet likaantuneen runokirjansa ympärille ja läheni Eino-Ilmaria askelilla, joilla Hamlet likenee rikollista äitiään.

— Minä sanon sinulle: älä sinä kiusaa minua! Suomi tarvitsee muutakin kuin pappeja. Jos minun onnistuu — niinkuin minä uskon... ja toivon... ja olen varma... viedä suloinen suomenkieli Euroopan näyttämöille, niin luulenpa, että isänmaa tyytyväisenä katsoo poikaansa.

Eino-Ilmari heilautti malttamattomana päätään.

— Jäät luokalle mies! Mitä sinua auttaa, että sinulla suomessa on kymppi, jos muut arvosanat ovat kuutosia ja nelosia.

— Aina sinä minua härnäät...

— No mutta Hamlet — Teli — Kustaa Aadolf...

Serttinkiseinät tuhansine ryppyineen ja laskoksineen heilahtelivat ja taasen istuivat pojat kirjojensa ääressä. No, nyt rupesi Aliina veisaamaan, ei koskaan hän muistanut, että Olli kärsi siitä ja he muutkin. Siitä oli hänelle sanottu kymmeniä kertoja, mutta aina hän sen unohti... »Uskon lamppu lakkaamaattaaa...» Saattoi jo selvästi kuulla kuinka Ollin suuret jalat viereisessä karsinassa liikahtelivat pöydän alla.

— Ole hiljaa nyt, kuului Fabian kuiskaavan. — Mitäs minua potkit. Ei sitä nyt ihminen saa olla noin kiukkuinen, kun toinen harjoittaa hartauttaan. Ota oppia minusta — helkkarissa, mitä minä saankaan niellä!

Niin hän puhui kuin näyttelijä — totta totisesti olisi voinut luulla istuvansa palokunnantalossa Akseli Gaabriel Sumun premieerissä. Ehkä hänestä sittenkin tulisi taiteilija. Mutta lukumieheksi ei hänestä ollut. Ja isä tahtoi hänestä juuri lukumiestä. Vaapia parka!

Nyt... nyt alkaa Lehmä uuden virren... »Käy nyt sieluni ja mielen'...» Ja se on se kauhean pitkä virsi. Hän veisaa sen aina päästä päähän. Eikö siinä liene kaksikymmentä värsyä... »Perkeleestäkin mun päästä...!» Piru vieköön kaikki hurskaat ihmiset.

— Älä potki! sanoi Fabian Soikko. — Paras että koetamme täällä olla hissuksissa. Jos sinun isäsi on karannut, niin...

— Suu kiinni! huusi Olli. — Suu kiinni toisen ja kolmannen ja tuhannen kertaa.

Olli löi nyrkkinsä pöytään, nousi, haeskeli jotakin. Ovi eteiseen läiskähti. Sitten läiskähti ulko-ovikin.

Olli Someri, joka ei vielä ollut täyttänyt neljättätoista ikävuottaan, Somerin talon vanhin poika, jolla ei ollut koskaan ollut puutetta mistään, karkasi ulos pimeään iltaan. Hän oli onneton ja yksin, ei hänellä ollut kotia eikä taivasta, ei Jumalaa eikä maallista isää. Hänen ainoa pesänsä oli se sohvasänky, jossa hän nukkui yhdessä Hamletin kanssa. Koulu, jossa hän ennen oli ollut mielellään, oli käynyt hänelle piinaksi: kaikki tiesivät hänen häpeänsä eikä hän enää voinut katsoa ketään silmiin. Isä oli mennyt Saksaan — viisaasti hän teki. Mutta sitä ei hän ajatellut mihin yksinäisyyteen jätti penikkansa. Olli kulki seinävieriä pitkin, kädet taskuissa. Hänellä ei ollut päällystakkia, hänhän oli lähtenyt jäähdyttämään itseään. Mutta kun hän värjärin pitkän punaisen talon ohitse astuen yhtäkkiä töytäisi lyhtytolppaan, tuntui hänestä siltä, että hänelle ei ole sijaa maan päällä, näin hän kulkee pää tyhjänä ja järki vähissä. Tuolla virrassa siellä on tilaa, siellä jäähtyy, siellä unohtaa, siellä pääsee kaikesta.

Hän piteli päätään, hän oli lyönyt otsansa lyhtypilariin. Lakkikin oli poissa. Mitäpäs tuosta enää oli väliä. Hän tähtäsi kuitenkin silmänsä lumeen lyhdyn alla ja otti ylös lakin. Hänen suuret jalkansa veivät häntä kuin sukset vaivalloisesti ylös mäkeä. Mikä hän olikaan kummitus, jolla oli suuremmat jalat kuin täysikasvuisella miehellä. Sekasikiö hän oli — kunnollisen isän ja heittiön äidin poika. Ja siitä heittiöstä äidistä hän oli pitänyt enemmän kuin mistään muusta maailmassa, enemmän kuin kunnollisesta isästään. Sisko oli vielä kotona, silkkitukkainen sisko. Sen opettaa äiti tietysti kaltaisekseen, se on mennyttä. Ei ikinä hän tahdo heitä nähdä, ei koko kotia. Hänellä ei enää ole kotia! Helvetti on hänen asuinpaikkansa. Mutta ensin koski tuossa, että jäähtyy kunnollisesti ennenkuin tulee kuumaan paikkaan.

Hän pysähtyi sillalle, nojasi kätensä kaidepuuhun eikä hetkeen voinut kuulla muuta kuin sydämensä lyöntejä. Ne pauhasivat kuin kellot, hätäkellot kirkontornissa. Koko tapuli jyski, koko hänen kurja suuriraajainen ruumiinsa. Tällaisia käsiäkään ei ollut kenelläkään muulla. Mitä se auttoi, että vakuutettiin hänestä tulevan suurikasvuisen miehen. Hävennyt hän oli käsiään. Ja nyt hän häpesi äitiään. Mutta pian se kaikki loppuu. Tuolla alhaalla on viileää.

Hänen täytyi etsiä nenäliina taskustaan ja pyyhkiä silmiään. Hän itki.

Pian on pääsiäinen ja ne muut menevät kotiin. Juostaan taas mäen törmässä ja keinutaan navettapihalla...

Hän itki hillittömästi, väristen vilussa ja kuumeessa. Hän löi inhottavia käsiään kaidepuuhun. Joku hullu hänelle oli sanonut, että hän niillä joskus vielä toimittaisi suuria asioita.

Äiti, äiti!

Hän parkaisi nämä sanat esiin syvältä sielustaan, vaikkei huulille tullut muuta kuin vaahtoa, joka syöksyi keuhkoista.

Tuolla kylmyydessä hän ajelehtii hetken perästä. Ja hänellä on kuitenkin kerran ollut koti, kaunis lämmin huone, vuode jossa oli korkeat laidat ja äiti, joka hyväili häntä, lauleli hänelle, suuteli häntä. Yhden sekunnin hän vielä tahtoisi omistaa tämän kaiken, unohtaa kylmän hautansa ja kuulua maan päälle. Yhdeksi sekunniksi hän vielä menee kotiin ja lämmittelee keittiön lieden ääressä. Tuntuu perunakeiton haju... Ei! Hän oli tuntevinaan hienon, makean tupakan tuoksun ja kuulevinaan viheltelyä salin takaa. Äiti tuli ovesta ja hänen mukanaan tulvahti tupakantuoksu entistä äitelämpänä. Äiti oli kuin pilven sisässä. Hänen hiuksensa olivat kampaamattomat ja hänen kasvonsa hehkuivat... Poika tarttui hävettävillä käsillään lujasti kaidepuuhun. Ei tullut ketään ehkäisemään hänen tekoaan, ei kukaan häntä kaipaa kotona, vasta huomisaamuna he huomaavat, että hän on poissa... Jos kelpaisi sinne Saksaan... Jos sanoisi olevansa kahdeksantoista vanha. Se olisi valhe, mutta vähät siitä... Isä pakeni häpeätään, paras pennun mennä perässä.

Äiti, äiti!

Jos hän saisikin käsiinsä äidin, tuosta hän paiskaisi hänet kaidepuun yli. Hänen sydämensä ei liikahtaisi, vaikka hän kuulisi hänen huutonsa. Maailmaa ei ohjaa mikään isä, joka muka rakastaisi ihmisiä. Maailma kieppuu avaruudessa kunnes sammuu — sen kokee kerran eräs onnellinen sukupolvi, noin kuuden tuhannen vuoden perästä. Siihen asti: piinaa, piinaa. Sokeina etsivät mies ja nainen toisiaan. Häpeä on heidän suhteensa, häpeällinen on heidän häpeänsä hedelmä. Häpeällinen ja onneton!

Äiti, äiti!

Kirottu!

Se mikä hänessä nyt kiehui, ei enää ollut onnettomuuden tunne, vaan viha. Eikä hän yksin vihannut siittäjäänsä ja synnyttäjäänsä, vaan edellisiä sukupolvia ja vihdoin sitä kättä, joka oli viskannut planeetat avaruuteen kieppumaan kuin leikkipallot, mitkä lapsi viskaa. Mutta ainakin yhdellä planeetalla oli miljoonan miljoonia kärsiviä olentoja.

Hän ei enää ollut sillä päällä, että olisi halunnut hukuttautua. Hän sanoo olevansa kahdeksantoista vanha ja antaa värvätä itsensä sinne minne muitakin menee. Kelpaapa suurilla rumilla jaloilla marssia hiekkatanteria... Häntä rupesi naurattamaan. Hänen oli kylmä. Oikeastaan hänen naurunsa oli itkua.

Äiti, äiti!

Niinkuin linnun poikanen hän oli, jonka emo on hyljännyt ja pudottanut pesästä. Käenpoikasellakin on vaalijansa, vieras lintu sen ottaa omakseen, mutta ei niin ihmisen lapsella.

Luontokappaleen turvattomuus saattoi hänet itkemään ja raivoamaan yhtaikaa. Hänen käsiään pisteli ja poltti ikäänkuin hän olisi kierrellyt jotakin nuoraa, joka viiltäytyi syvälle lihan sisään. Milloin hän oli käsillään repivinään pellavankarvaisia hiuksia, milloin hän suomi jotakin selkää. Missään tapauksessa ei hän enää ajatellut heittäytymistään koskeen. Jotakin varten hän halusi elää, hän ei tarkoin tietänyt mitä varten — nähdäkseenkö vielä kerran äitinsä, lyödäkseenkö häpäisijää, vai lähteäksensä isänsä jälkeen. Hän seisoi sillalla, kädet nyrkkeinä ja päästeli joitakin outoja ääniä.

— Ei mitään isää... sokko sattuma... sokko sattuma! Ja ihminenhän rukoilee... Käenpoika on ihminen... Maailma kieppuu... Sokko sattuma sitä pyörittää... Kerran se sammuu.

— Mitä — mikä perhana se käveli hänen perässään? Nauroiko se? Oliko se kävellyt kauankin? Hän suuttui niin ettei tietänyt löisikö sitä kasvoihin, vai... Häntä hävetti. Sehän oli Eino-Ilmari. Häntä raivostutti.

He vaihtoivat muutamia lyhyitä sanoja. Eino-Ilmarin tyyneys ja välinpitämättömyys olivat todella raivostuttavat. Hänen hyvyytensä sentään oli itkettävä. Ja Olli oli tällä hetkellä vastaanottavainen hyvyydelle. Itse asiassa hän janosi myötätuntoa. Hän kuuli, että Riikka ja Milja olivat saapuneet, tästä ohi he olivat ajaneet ja heti kun ei Ollia ollut kotona, muistaneet nähneensä sillalla miehen, joka saattoi olla heidän Ollinsa. Eino-Ilmari oli heti saanut lähteä tänne etsimään karkulaista. Aine — ties miten senkin nyt saa valmiiksi. Ylihuomenna sen pitäisi olla. Sonni — niin, poksin ulkopuolella seisoi taas uusi »Sonni». Kyllä heitä varmasti vartioitiin. Ties mikä olikaan tulossa. Ja Hamlet vain pauhasi sisäpuolella. Häntä ei saanut lakkaamaan... Niin, kyllä siinä oli perää: Kankaalla oli pidetty tarkastuksia — Somerilla ei kuitenkaan. Eino-Ilmari ei tullut ajatelleeksi, että hän tälläkin viimeisellä tiedonannolla haavoitti arkaa Ollia. Hän tunsi, vaikkei poika tehnyt mitään merkkiä, kuinka Ollin hengitys kiihtyi. Kylläpä tuo hankki itselleen tuskaa kaikesta, aivan kaikesta se kärsii. Hän nosti päätään ja huomasi yhtäkkiä, että pilvet siirtyivät niinkuin vaatetta olisi vedetty syrjään ja suuret säihkyvät tähdet tulivat näkyviin. Oli kuin joitakin kahleita olisi irroitettu. Eino-Ilmari hengitti syvään eikä hetkisen aikana muistanut mitään muuta kuin tähtiä. Samassa hän kuuli Ollin hengityksen, joka oli sillä hetkellä äänekäs kuin jonkin eläimen.

— Kirkastuu, sanoi Eino-Ilmari. — No, etkö näe: kirkastuu!

— Roskaa, pärskähti Ollin suusta.

— Riikalla on paljon tavaraa, tunnusteli Eino-Ilmari taasen. — Vierreleipää, verimakkaroita, pannukakkuja.

— Mene hiiteen, anna minun olla, vaikka hänellä olisi linnunmaitoa, niin minä en tule... Älä sinä käy minun käsiini, paiskaan sinut värjärin katolle... Mikä sinä olet minun käsissäni! Ne ovat rumat, mutta niissä on voimaa. Katso sinä senkin... että menet loitomma. Setä, setä sinä olet minulle. Jos olisit eno, niin panisin oikopäätä menemään alas koskesta. Olisipa maa yhtä pappia köyhempi. Pääsisipä maa yhdestä valehtelijasta. Minä en ole humalassa, mutta minä en kärsi sitä, että juostaan perässäni. Juoksenko minä ottamaan kiinni sinua, kun sinä vahtaat valkoista naapukkaa Kirkkopuistossa. Luuletko, etten minä tiedä. Luuletko, että houkuttelet minua verimakkaroilla. Yhdelle minä olen niin suuttunut, että tahtoisin tehdä siitä verimakkaraa... Ja teenkin. Ja paiskaan hänet alas koskesta. Ja jos sinun Jumalasi tulee siihen väliin, niin minä panen hänetkin kovalle ja vastatkoon, mitä minä olen tehnyt, että minun pitää tällä tavalla... hävetä... Saat olla, jos annat minun nyt mennä hyvällä etkä sekoita itseäsi minun asioihini...

Heidän välillään syntyi pieni tepastelu keskellä katua. Nuori setä tarttui ystävällisesti velipuolensa poikaa käsivarteen ja äkäisesti tuuppasi poika hänet menemään. Ei yhtäkään ihmistä näkynyt, värjärin ikkunat olivat tällä puolella pimeinä. Ainoastaan koski valvoi ja tähdet vilkkuivat.

— No, hyvästi sitten! sanoi Eino-Ilmari, pidellen rannettaan, jota veljenpoika oli puristellut. — Tyhmyydelle minä olen vihainen... mutta viisaus ei ole kaikille annettu...

Olli ei enää kuullut. Hän hoippui Rantakatua värjärin pitkän punaisen rakennuksen ohi, tunsi sieraimissaan outoa, inhottavaa hajua ja ajatteli, että sittenkin on paras peittää itsensä kosken kuohuilla. Häpeää ei voida pistää väripataan niinkuin vanhoja takkeja. Häpeä pysyy häpeänä, niinkuin äiti pysyy äitinä. Jos hänet kymmenen kertaa kieltää sydämessään ja päättää, ettei häntä tunne eikä tunnusta, niin astuisi ohi niinkuin astutaan vieraan ohi — ei voi tehdä tekemättömäksi sitä, että hän se oli, joka tuli vuoteen ääreen illoin ja pani poskensa tyynylle ja antoi kädestään jonkin kauniin makean, hän se oli, joka tuli silloin kerran keväällä ja otti Ollin syliinsä, veti rautanaulan jalasta ja kantoi hänet kotiin ja pesi hänen haavansa, vaikka hänelle teki niin pahaa, että hän oli pyörtymäisillään. Hän ei voinut nähdä verta, hänellä oli sellainen kauhu, että hänen laheat hiuksensa törröttivät kuin pistävät kuloheinät... Hän istui aivan valkoisena ja vapisi, kun haava vihdoin oli sidottu. Eikä hän voinut pitkään aikaan mennä pientareelle navetan taakse, missä tämä oli tapahtunut... Mutta se ei enää auta eikä merkitse. Samat kädet ovat sittemmin silitelleet toista päätä kuin isän lasten. Olisipa saanut jäädä rautanaula silloin jalkaan, se olisi ruostuttanut jalan ja ehkä koko ruumiin ja kaikki olisi pian loppunut... Mutta nyt on sydämessä jotakin pahempaa kuin ruoste ja rautanaulat. On häpeä. On viha. On inho. On kaipaus, on kipu, on helvetti ja tuli. On yksinäisyys. On ikävä että saisi tarttua lämpimään käteen, hypistellä tuttuja sormuksia ja kuulla tutun äänen sadannetta kertaa sanovan: tämä on kihlasormus... tämä on vihkisormus... tämän antoivat isoisä ja isoäiti, kun äiti pääsi ripille... Kivi? Se on rubiini. Tämän antoivat sedät, kaikki äidin veljet... se on timantti... Tämän... Kirotut sormukset, kirottu käsi, kirottu kaipaus. Lunta, lunta!

Poika taipui äkkiä ottamaan lunta maasta. Hän painoi sitä kasvojaan vasten, huuliaan vasten, silmiään vasten. Hän purskahti itkuun ja jäi seisomaan. Nyt sai Eino-Ilmari tarttua hänen käsipuoleensa ja viedä hänet minne halusi. Hän ei närkästynyt sitä että Eino-Ilmari oli häntä seurannut, hänellä ei ollut tahtoa eikä tarmoa hän ei enää ajatellut itseään eikä äitiään. Koski sai puhua ja se sanoikin kaikki. Unohdusta sanoi se ja väsymys ottikin valtoihinsa nääntyneen pojan. Eino-Ilmari talutti häntä, lumi suli Ollin käsissä ja valui alas kasvoja. Eino-Ilmari kulki itsepintaisesti ylöspäin katsoen. Vihdoin nosti Ollikin kasvonsa ja näki tähdet. Tähtitaivaan rauha kääriytyi samassa hänen sielunsa ympärille niinkuin suuri märkä vaate kääriytyy kuumeisen ruumiin ympärille.

Eino-Ilmari luki jotakin runoa tähdistä, ja rupesi puhumaan siitä. Olli ei seurannut häntä ja keskeytti äkkiä:

— Muistatko sinä meidän käenpoikaamme... tyhmä, sokko, raukka se oli... Minä olen varma, ettei ihminen ole enempää. Vähissä höyhenissään, silmät pullollaan se istui kivellä... muistatko... ja antoi pienen leppälinnun itseään ruokkia. Tuntikausia se istui... Yhtä ruma on tällainen ihminen. Orava tuli... nakersi käpyä. Käenpoika ei paennut. Muistatko kuinka me pelkäsimme käenpojan puolesta. Oravalle se olisi ollut oiva saalis. Mutta tämä toinen tyhmä meni ohitse. Sattuma — mitäs muuta. Missä suhteessa ihminen on viisaampi ... tai turvatumpi... tai varmempi... tai enempi? Ihmisellä ei ole haiveniakaan, paitsi minkä lainaa... Mutta pappi puhuu Jumalasta: Jumala johdatti niin että orava meni ohitse... Jumala suojeli tyhmää käkeä — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki yhä korkeuteen katsellen. Hänkin naurahti, vaikka aivan toisella lailla kuin Olli.

— Niin suojelikin ja johdatti.

— Ja puetti ja pani lampaan villat lapselle koltuksi — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki ääneti. Ollin oli niin kylmä että hänen äänensä värisi. Eino-Ilmari kulki nopeammin. Yhtäkkiä Olli pysähtyi, laski tärisevän kätensä ystävänsä olalle ja sanoi:

— Mutta minä en kärsi että minua pilkataan...

— Ole höpisemättä, sanoi Eino-Ilmari.