Part 19

Hänen ei kauan tarvinnut odottaa: ajomiehenä haavoittuneiden jonossa tuli Alma käymään entiseen kotiinsa. Siitä oli jo viikko, kun se kauhea oli tapahtunut... Ei hän tietänyt, että Lennartti olisi ollut missään mukana, tai mitenkään vastustanut punaisia järjestysmiehiä. He olivat, hän ja Lennartti koettaneet pysyä aivan erossa kaikesta. Sitten lauantai-aamuna tuli kaksi vierasta etsimään aseita ja vaikkeivät he mitään löytäneet, pyysivät he, että agronomi tulisi esikuntaan. Alma oli heti pelästynyt ja tahtonut lähteä mukaan. Jospa hän olisikin silloin lähtenyt, niin ehkä se olisi jäänyt tekemättä, tai olisivat ne ampuneet heidät molemmat. Mutta Lennartti ei ensinkään pelännyt ja pyysi vain vaimoaan pysymään tyynenä. Alma kysyi miehiltä, koska hänen miehensä tulee takaisin. »No, kyllä te hänet pian saatte!» Niin he sanoivat ja tarkoittivat asian jo silloin omalla tavallaan. Hän kuuli kyllä laukauksia, mutta niitähän kuului niin usein. Puolta tuntia myöhemmin, kun hän tuli portaille, huusi hänelle punakaartilainen alhaalta rannasta: »Korjatkaa pois tuo raato tuosta.» Sillä lailla hän sai tietää miehensä kuoleman... Mutta ne eivät sitten antaneetkaan pois ruumista, hän ei edes tietänyt missä se nyt oli. Hän oli tarjonnut siitä rahaa, hän oli itkenyt ja rukoillut. Sillä ainoa mitä hän enää pyysi, oli saada miehensä ruumis. Mutta sitä armoa ei ollut vielä kuulunut. Viikon hän oli juossut, rukoillut, valvonut. Hän ei enää jaksanut. Kuolemaa hän oli odottanut päästäjäksi tuskistaan. Hän kuitenkin yhä eli. Kotona ei hän voinut olla, kaikki muistutti siellä liiaksi heidän onneaan. Hän tarvitsi työtä ja unohdusta. Täällähän oli sairaala... haavoittuneita...

— Punaisia! pääsi Riikalta. — Etkö tiedä, että ne ovat pelkkiä punaisia.

Alma makasi vanhassa kapeassa vuoteessa, josta hän onnellisena morsiamena niin hiljan oli lähtenyt, ja tuijotti eteensä. Hänen silmistään kuvastui autius ikäänkuin hän olisi nähnyt koko vainajien valtakunnan, nuo miljoonan miljoonat ihmiset, jotka vuosituhansien kuluessa olivat haavoittaneet, haavoittuneet ja sitten nukkuneet pois.

— Kuolemassa ovat kaikki valkoisia, sanoi hän.

Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain ikävöi uutta työtänsä. Koko maan piirin päällä ei hänellä ollut muuta pelastusta kuin tämä yksi: lieventää kärsimystä, yhdentekevää kenen. Hän ei tahtonut odottaa parantuvansa hän tunsi paranevänsä ainoastaan tässä rakkauden työssä.

— Sinä vietkin sitten haavoittuneille viinin, sanoi Riikka. — Olen luvannut toimittaa sen heille.

— Minä vien. Katsotaan samalla matkalla haudan paikka minulle ja Lennartille.

Riikka läksi esikuntaan pyytämään passia itselleen ja sisarelleen. Tuunan portilla astui nuori punakaartilainen keskelle tietä.

— Lupalappu? sanoi hän ottamatta paperossia hampaistaan.

— Menen juuri hakemaan.

— Ja mihin nyt sitten on asiaa?

— Sanon sen esikunnassa.

— Paras sanoa yksintein tässä.

— Ettehän te voi passia antaa.

— Mutta minä voin sanoa kannattaako sen asian vuoksi vaivata esikuntaa.

Suuttumus nousi kuin humala Tuunan tyttären päätä kohden, tuntuen koko ruumiissa. Silmänräpäyksen aikana hän päätteli, että kääntyy takaisin, ei hän rupea olemaan noiden armoilla.

— Minulla on asiaa kirkkoon.

— Helkkarissa, kirkkoon! Näin arkena. Minä lähdenkin mukaan...

Riikka meni hyvin kalpeaksi ja yritti astua pistimen ohitse. Nuoren punakaartilaisen sanat eivät olleet niin ärsyttävät kuin ääni, millä ne lausuttiin.

— Me pidämmekin helvetinmoiset hauskat.

Sydän jyskyttäen pääsi Riikka miesten ohitse. Hän kuuli, että naurettiin ja että kivääri paukahti. Hän näki myöskin, että lumi jonkin matkan päässä pöllähti. Nyt huudettiin hänen takanaan.

‒ Joko sanotte asian, tai lasketan lävitsenne.

Riikka pysähtyi.

‒ Minä noudan kirkkoviiniä teidän haavoittuneillenne.

Miehet vastasivat naurulla ja laukauksilla. Järven takana jysähti samassa hetkessä tykki. Riikka Tuunasta tuntui siltä kuin se olisi vastannut hänen puolestaan. Eino-Ilmarin äänen hän taasen oli kuulevinaan ja hymy puhkesi hänen kasvoilleen. Kummallista tämä oli. Siellä, missä tykki puhui, oli kaikki mitä hän maailmassa omisti. Sellainen oli aika, että ihmisen täytyi iloita, kun kuuli tykin jyrinän. Sellainen oli aika, että rakkaimmat ihmiset puhuivat surmanaseiden kautta. Jotakin rukouksen hartaudesta oli Riikan mielessä, kun hän siinä kiväärien ja tykkien paukkuessa asteli tuttujen vainioiden halki. Ampukoot läpi — ykskaikki. Totuuden sotajoukko likenee.

Ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa.

Voima läksi noista säkeistä.

Mäkimatkan makasiinin portailta tulivat tielle molemmat vartijat.

— Minä vasta menen noutamaan passia, selitti Riikka Tuuna. — Olen luvannut toimittaa jotakin teidän haavoittuneittenne hyväksi. Puhun asian likemmin esikunnassa.

— Se on puhuttava tässä.

— Me ei kaikkien turhien tähden päästetä esikuntaan.

— Isäni on kirkkoväärti, mutta kun hän on vanha, niin minä... Me vastaamme kirkon tavaroista. Minä olen luvannut viedä viiniä haavoittuneille.

— Ohoo...

— Hiidessä, tuokaa meillekin ryyppy.

Tykin jyrähdys tuli taasen kuin tilattuna Riikan avuksi. Se kuului nyt likempää kuin äsken.

— Meikäläiset ne siellä vain harjoittelevat, sanoi toinen miehistä.

Riikka katsahti häneen. Mitä tuo puhui — punaistenko tykki.

He eivät enää estelleet.

Tienhaarassa seisoi kaksi poikasta punaisissa nauhoissa ja täysissä varustuksissa. Salenjuksen Mikko ja Ahvenainen taluttivat lehmää. Työväentalon edustalla seisoi paljon hevosia ja miehiä. Kaikki olivat outoja. Tupakansauhu tuli kauas tielle. Pojat tähtäsivät varikseen aidanseipäällä. Hevoset seisoivat päät riipuksissa märkinä raskaan ajon jälkeen. Niiden edessä ei ollut korttakaan. Heinäkuorma näkyi kuitenkin lähestyvän pappilan puukujan päässä. Keneltähän se oli tällä kertaa otettu. Pam! Varis lähti lentoon ja pojat ryhtyivät uusiin toimenpiteisiin. Riikka kävi miltei iloiseksi, kun näki Salenjuksen astuvan ovesta. Olipa hän oman kylän miehiä. Kitskin ilmestyi näköpiiriin. Hän oli taitanutkin tulla Riikan jäljessä. Salenjuksen vaimo näkyi komentavan ammuskelevia poikia. »Pankaakin pois, ammutte vielä ihmisiä... Kaikki tässä näyttävätkin mahtiansa. Taidattekin olla niitä, jotka kulkevat varastelemassa. Oletteko ottaneet meidän isän patiinit...» Riikka Tuuna puhui Salenjukselle asiansa ja läpi tupakoivan miesjoukon kulkivat he sisään. Portaat ja permannot olivat niin liukkaassa liassa, että täytyi varoa kaatumasta. Eteisessä, pitkällä vanhanaikaisella sohvalla, joka vielä hiljan oli ollut Paanasen salissa, makasi kummassakin päässä mies, käsi niskan alla, suu ammollaan. Juhlasalista juoksi koira, suuri luu hampaissa. Eteisen toisella kulmalla ikkunan ääressä pelattiin korttia. Oljilla makasi sielläkin miehiä. Tulitikku rupesi kytemään pahnoissa, joku polki risaisella kengällä sen sammuksiin. Juhlasalista tuli mies, käsi siteessä. Tultiin ja mentiin, ovet läiskivät, savu lainehti vedossa, kuorsattiin, puhuttiin puhelimessa, luettiin ääneen. Pam! kuului ulkoa. Pam-pam-pam!

— Vielä noita pannuja poorisee tuolla Suomen sydänmailla...!

Se, joka tätä lauloi, veti kaikella voimallaan alas uudinta juhlasalin ikkunasta. Mitä varten? Riikka ja Alma Tuuna olivat aikoinaan kutoneet ja lahjoittaneet nuo uutimet. Outoja kaupunkilaisnaisia makasi penkeillä, joita oli asetettu rinnakkain. Yksi kampasi hiuksiaan. Yksi haukotteli, venytteli itseään ja nousi sitten seisomaan, hänellä oli hyvin korkeat ja hienot kengät, ei käsittänyt, että ihmisen jalka sellaisiin mahtui. Tupakanhajuun tuoksahti yhtäkkiä makea lihakeiton lemu ja läpi voimakkaan vedon purjehti esiin suuria ruokavateja. Joku mies toi sylissään polttopuita ja kuului, latoessaan niitä uuniin, kehuvan naisten vaatteita. Mistä nuo tuollaiset turkit olivatkaan... nahka päälläpäin ja vuori silkkiä.

Vihdoin viimein seisoi Riikka esikunnassa ja Salenjus selitti hänen asiaansa. Sohva, joka ennen oli ollut Somerilla Toivon huoneessa, oli nyt täällä. Sylvin kaunis orvokkityyny pään alla makasi Kemppainen kuorsaten. Yhdessä kulmassa huonetta oli läjässä puhtaita liinavaatteita, uusia naisten kesähattuja, taulu, joka esitti kahta tappelevaa metsoa, hopeiset haarakynttilänjalat ja keittoastioita. Kemppaisen rinnalta kiilsivät kultavitjat. Missä Riikka oli ne nähnyt? Unessaankin pusersi humalainen kättään vitjojensa ympärille.

— ... rintamalla on asema meikäläisille mitä edullisin, luki joku keittiössä lujalla äänellä.

— Kyllä ne tarttee päästää, selitti Salenjus, seisoen pöydän edessä, jolle paperien ja karttojen päälle oli pantu suuri tarjotin voileipää ja kylmiä makkaroita. — Maahisten emäntähän aikoo tykkänään antautua hoitamaan haavoittuneita.

— Jaa-a. Pukin tekee mieli kaalimaahan.

— ... asema pääasiassa ennallaan, ellei oteta lukuun erinäisiä joukoillemme menestyksellisiä etulinjatoimia.

— Rouva Juuri siellä tuskittelee, ettei tule aikaan. Sehän on se laupeudensisar... se Lipponen... saattanut itsensä siihen tilaan, ettei kykene auttamaan.

— ... sellaisten joukkojen kuljettaminen Suomeen taktillisesti mahdottomuus. Niin ollen on huhu saksalaisten joukkojen tulosta kerrassa tuulesta temmattu ja levitetty yksinomaan provokatsionitarkoituksessa.

— Me otamme itse haltuumme kirkon ja noudamme itse, helvetissä, sairaillemme viinit. Mitä me siihen tarvitsemme porvareja.

— No, kun se on tälle neidille se kirkko niin kaikki kaikessa... Antaa hänen nyt pitää ne avaimet, saammehan me ne häneltä, kun tarvitsemme.

— Minä otan tytön vastuulleni, sanoi Kits röyhkeästi — Kyllä minä katson, että pysyvät tallella sekä avaimet että tyttö.

Mitä tiesi se katse, jonka otsatukkaiset vaihtoivat keskenään? Mies, joka istui pöydän ääressä, kävi toisella kädellään kiinni voileipään, toisella makkaraan. Keittiön ovi avattiin ja Elviira kantoi sisään savuttuneen kahvipannun. Riikka tunsi mummovainajansa kuparisen pitopannun, se veti viisikolmatta litraa. Keittiön nurkassa oli kaksi mahtavaa maitotonkkaa.

— ... ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, kun sen kukkaroon kosketaan, kuului avonaisesta ovesta.

— Täällä on tällä kertaa niin paljon kulkevaa joukkoa, piti Salenjus yhä puoliaan pöydän ääressä, — että vaikka rupeaisivat rosvoamaan kirkkoa. Pietikkakin aina teroitti, ettei pidä päästää vallankumousta rosvoamiseen.

— ... tuomioistuimella istuu ihmisyyden ja oikeuden vartija — ei luokkaparpa-parpa-luokka-parparismin lohikäärme...

— Ei, kyllä sakki kurissa pysyy, kun pidetään. Kirkon avaimet on ehdottomasti tuotava. Ja mitä siihen sairaanhoitoon tulee, niin on meillä esimerkkejä, että porvarilliset ovat myrkyttäneet potilaita...

— Niin, mutta minä takaan nämä Tuunan tyttäret.

Nyt kuului pätkä puhelinkeskustelua.

— ... ne saatanan perkeleet eivät lähde... Ja tarvitaanhan täälläkin. Niin, eihän kukaan lahtarien jalkoihin tahdo jäädä... Jaa, naulaavat jäsenkirjan otsaan ... kyllä se täällä tiedetään... Täällä ei ole mitään... tarvitsee saada kaikkea... kuularuiskuja, miehiä, tykkejä... Se on saatanan valhe... Kuularuiskuja pitää saada...!

Koko humu työväentalolla oli yhtäkkiä hiljennyt ja kaikki kuuntelivat puhelinkeskustelua.

Se oli selvästi hätääntynyt ja hätääntyminen tarttui kuuntelijoihinkin. Riikka Tuuna sai passiliput käteensä ja tunkeutui Johan Kitsin johdattamana läpi väkijoukon. Kaikki olivat päässeet jalkeille ja puhuivat yhtaikaa. Savupilvien takaa näkyi kiihtyneitä kasvoja ja palavia silmiä. Naiset vetivät ylleen päällyskenkiä ja turkkeja. Kesken kaiken kannettiin sisään kopallinen kananmunia ja joukko miehenkouria ojentui niitä kohden ikäänkuin ne olisivat olleet omenia. Pam-pam! — Joko tuo Salenjuksen Mikkokin nyt ampui? Kuului kavionkapsetta... Tuunasta päin tulla hölkötti mies ratsain, minkä hevonen pääsi. Eläimen huohotus kuului kauas. Ahvenainen jakeli heiniä niille hevosille, jotka seisoivat talon edustalla. Hän jäi tuijottamaan tulijaan. Portaille lappoi kansaa sisältä. Sieraimet verissä, vaahtoa kupeilla juoksi hevonen, selässään kaartilainen, Riikan ja Kitsin ohitse. Järven takana jyrisi.

— Tuo on valkoisten, sanoi Kits. — Tuo on punaisten.

Kun vartijat nyt tulivat heitä kohden, selitti Kits, että hänet oli lähetetty vartioimaan tätä neitiä. Ääneti astelivat he tietä, joka illan tullen vetäytyi jäähän ja murskautui askelten alla ikäänkuin olisi poljettu lasihelmiä. Takaa kuului humu työväentalolta, edessä oli iltarusko, joka kuin tulipalo hohti yli Kankaan kirkonkylän. Hautausmaan päällä paloi iltatähti ja kun tarkemmin katseli taivasta, näki sinisessä paljon pieniä tähtiä. Riikka olisi tahtonut sanoa Kitsille jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa.

Kun he pääsivät Tuunan riihien kohdalle, hiljensi Kits askeliaan, Riikka pelästyi jo, että hän aikoo sanoa sitä mitä ei hän tahtonut kuulla ja loittoni, selkä suorana, toiselle puolelle tietä.

— Neiti, sanoi Kits, — älkää pelätkö. Niillä on rumat aikomukset. He ovat säästäneet teitä... te voitte arvata mitä ne aikoivat. Te olette ärsyttäneet heitä ylpeydellänne. He ovat riidelleet teistä. Niin kauan kuin oman kylän miehiä vielä on täällä, eivät _ne_ koske, mutta _ne_ pakotetaan rintamalle.

— Ettekö te voi toimittaa minulle asetta? kysyi Riikka.

— En. Mutta minä pysyn teidän likellänne ja ammun teidät, jos se on välttämätöntä.

— Se on hyvä.

Tuunan portilla virkkoi Kits jäykkänä:

— Te ette astu askeltakaan, paitsi minun valvontani alaisena. Katsokaa, pojat, ettei tämä neiti ja hänen sisarensa lähde minnekään ilman minua.

Punakaartilaiset tekivät kunniaa ja pistinten välitse astui Riikka kotiportistaan.

Ilta oli punertavan hämärä. Navetassa lypsettiin. Läpi hikisten lasien valaisivat kattolyhdyt mustia tauluja lehmännimineen ja laihtuneiden eläinten harvenneita rivejä. Ei ollut niille muuta antamista kuin olkia. Ne puhalsivat tuoksuttomia korsia kohti väsyneen henkäyksen ja ammuivat hoitajiaan kohti.

Mikä siellä jäällä taas ajaa kuin viimeistä päivää? Pakenivatko ihmiset? Etteihän vain olisi ollut paras lähteä pakoon täältäkin. Ja tulipalokin näkyi taas. Missähän tuo oli?

Vastenmielisesti tulivat tytöt nostamaan sairasta emäntää. Se kävi tänään helpommin, kun Maahisten emäntä oli auttamassa.

— Mitenkähän se teidän isäntä oli valmistettu lähtöön? sanoi kirkkoväärti tyttärelleen, istuen alusvaatteisillaan sänkynsä laidalla.

— Lennartti oli niin hyvä ihminen, sanoi Alma, istuen tuijottamassa eteensä.

— Mutta ei hän mikään kristitty ollut.

— Hän oli niin hyvä, toisti nuori leski ja hänen kyyneleensä alkoivat taasen vuotaa.

— Valmiina täytyy olla, sanoi vanhus. — Valmiina vaikka ristinkuolemaan. Senhän meidän Herrammekin kärsi.

Kaikki vaikenivat ja vanhuksen viime sanat jäivät soimaan huoneessa.

Kissa sai maitoa keittiössä ja koira seurasi kateellisena syöntiä. Palvelustytötkin söivät, istuen kukin ääneti paikallaan. Riikka ja Alma kuivasivat astioita. Kaikki oli kuin ennen ja kaikki oli kuitenkin niin toisin.

Sisarukset juoksivat pihan poikki katsomaan, vieläkö tulipalo loimotti. Se oli levinnyt laajalle pitkin taivaanrantaa. Koira rupesi haukkumaan. Järveltä kuului ajoa ja kylässäkin liikuttiin levottomasti. Kuului laukaus.

Niinkuin entisaikoina nukkuivat sisarukset kovissa, kapeissa vuoteissaan. Riikka näki alati edessään Arvon, Eino-Ilmarin ja Ollin... Milloin he seisoivat tähdäten, milloin he heittäytyivät maahan, milloin he makasivat hangella. Näkeekö hän heitä koskaan? Etteivät he vain joutuisi rääkättäviksi. Poltti ja pakotti, kun sitä ajatteli. Yhden kerran jos saisi nähdä Arvon ja kuulla, että hän on todella antanut anteeksi... Mutta jos hän palaa vahingoittumattomana ja jos hän vielä muistaa entisiä aikoja, niin silloin Riikka tahtoo tulla hänen omakseen. Ei mikään enää pidätä häntä. Mutta se onni olisi liian suuri. Alma ei saanut silmistään, miten Lennartti makasi rantatöyräällä rinta veressä, vaatteet ryöstettyinä. Miksei hän ollut mennyt mukaan, että olisivat ampuneet heidät molemmat? Hänen ei olisi pitänyt kuulla Lennartin kieltoa. Ja minne he nyt olivat hänet panneet? Olivatko he upottaneet hänet avantoon, vai viruiko hän jossakin kauheassa ruumisläjässä? Mikseivät he antaneet häntä pois? Alma oli tarjonnut heille rahaa — tahtoivatko he enemmän? Hän painoi käsivarren suutaan vasten, jottei huutaisi.

— Nukutko? sanoi Riikka.

— En. En saa silmistäni kuinka hän makasi siinä lumella. Hän oli vielä lämmin. Suuri verilätäkkö jäi siihen...

— Muistatko untasi. Sinähän näit valkoisen linnun putoavan lennosta.

— Se putosi sinun eteesi.

— Minun?

— Niin. Kukahan sinulta kaatuu?

— Koetetaan nukkua.

Mutta he eivät kumpikaan nukkuneet, vaan laskivat kellonlyöntejä. Etteihän vain Eino-Ilmari yrittäisi kotiin. Silloin häntä ei mikään pelastaisi punakaartilaisten käsistä. Eino-Ilmari oli niin uhkarohkea.

Toki kerran loppui yö.

* * * * *

Kirkkoherra Nahinen vietti nykyään aikaansa hakkaamalla puita. Hän seisoi vuokraajan vajassa ja iski, valkeat pitkät kädet kirvesvarressa, kaikin voimin puunsydämeen. Jota kovempia, oksaisempia pökköjä, sitä enemmän hänen makunsa mukaista. Vuokraajan oli pitänyt kuljettaa hänelle kaikki ikivanhat, jättiläiskokoiset koivuntyngät riihen luota. Niiden kanssa hän taisteli. Kokonaisia pinoja kauniita heliseviä halkoja hän jo oli saanut käsistään. Visa murtui hänen tahtonsa mukaan mutta hänen sydämensä ei taipunut eikä murtunut. Se kysyi ja niskotteli. Se ei tahtonut tyhjentää kalkkia, joka oli sen eteen asetettu. Hiki pisaroi Kankaan kirkkoherran otsalta, hiki valui pitkin hänen jäseniään. Hän ei sitä tuntenut, hän kamppaili uppiniskaisen sydämensä kanssa. Hänen rakkaansa näkivät hänen hätänsä, he eivät milloinkaan jättäneet häntä yksin. Jeremias pysytteli aina hänen läheisyydessään — isä sen kyllä huomasi — ja Anna-Liisan kasvot ilmestyivät tuon tuostakin ikkunaan. Hellyys niin rajaton kuvastui hänen silmistään, kun hän juoksi pyytämään miestään ruualle, ettei kirkkoherra uskaltanut häneen katsoa. Olisi ollut helpompaa, jolleivät nuo ihmiset olisi olleet niin rakkaat. Heidän tähtensä oli sydän heikko. Saattoiko olla Jumalan tarkoitus erottaa heidät? Miksi hän säästäisi heitä, kun ei säästänyt ainokaista poikaansakaan.

He olivat aikaisemmin ajatelleet pakoa, mutta kirkkoherra oli jo tykkänään heittänyt sen mielestään. Anna-Liisa yhä suunnitteli sitä yökaudet. Hän sommitteli valepukuja, hän mietti piiloutumista heinälatoihin, heinäkuormiin, vinnille, kirkon kellariin, vanhaan tuulimyllyyn... Hänen miehensä nukkui halonhakkaajan sikeää unta. Olipa se onni, että hän nukkui. Tässä hän vielä nukkui, tässä olivat hänen kätensä, tässä hänen rintansa. Saattoiko olla mahdollista, että joku yritti nostaa kätensä Jumalan pyhää vastaan? Saattoiko Jumala sen sallia? Jumala oli lähettänyt enkelinsä vankityrmäänkin vapauttamaan valittujaan. Tässäkin voi tapahtua ihme.

Kun Riikka Tuuna ja Alma Mäkimatka tulivat pappilaan, juoksivat pikkutytöt heti heitä vastaan.

— Meillä on käynyt varkaita, toimitti Lyydia kuiskaten. — Isän vitjat ovat poissa, paksut kultavitjat... Ja hopealusikoita on kadonnut... Varmaan punakaartilaiset ovat ottaneet, kun ovat käyneet täällä hakemassa aseita.

— Mutta jos he tulevat ottamaan isää, kuiskasi Haagar, kädet Riikan kaulassa, — niin minä lyön, minä lyön niin paljon kuin jaksan.

— Me vartioimme isää. Ne eivät uskalla tulla, kun me olemme tässä. Mutta sitä ei saa sanoa isälle, sillä isä lähettää meidät pois.

— Jere hakkaa isän kanssa.

— Isän kädet ovat aivan kipeät.

— Mutta äiti sanoo, että pitää näyttää iloiselta, ettei tuota isälle surua.

— Äiti nauraakin usein.

— Ei pidä sanoa, että me olemme kertoneet.

— Uskooko täti, että he voivat tulla ja ottaa isän?

— Ole vaiti, he eivät uskalla, kun me olemme tässä.

Puunhakkuu lakkasi yhtäkkiä. Silloin pikkutytöt vaikenivat ja johdattivat vieraansa sinne missä isä seisoi auringonpaisteessa, vuotavien räystäiden alla.

— Mikä ilo! lausui kirkkoherra hymyillen ja ojensi molemmat kätensä sisaruksia vastaan.

Hän ei kuitenkaan voinut antaa heille muuta kuin sormensa, sillä kämmenissä oli suuria, kipeitä rakkoja.

— No, mitenkä te olette päässeet tänne?... Jaa, teillä on mukana saattaja... Olipa se ilo! Mutta Alma... mitä tälle nuorelle emännälle on tapahtunut?

Alma alkoi väristä eikä saanut sanaa suustaan. Riikka vastasi hänen puolestaan.

— Lennartti Mäkimatka on murhattu. Tulivat hakemaan aseita, veivät jäälle ja ampuivat.

Kirkkoherra nojasi molemmin käsin kirveenterään, jonka hän oli lyönyt kiinni pölkkyyn. Sininen kalpeus kulki hänen kasvojensa yli ikäänkuin hän olisi läpikäynyt murhatun kohtalon omassa lihassaan.

— Ja nyt aikoo sisareni mennä hoitamaan punaisten haavoittuneita.

— Miten? sanoi kirkkoherra ja nosti päänsä.

— Eivät ole vielä antaneet takaisin ruumista. Sisareni aikoo mennä hoitamaan punaisten haavoittuneita.

— Niinkö?

Alma nyökäytti päätään. Myöskin kirkkoherra jäi nyökäyttämään päätään ja oikaisi itsensä suoraksi.

— Vapahtajamme olisi teihin tyytyväinen, sanoi hän sitten ja laski kätensä Alman laihtuneelle olkapäälle.

Ei enää puhuttu. Aurinko paistoi, vesipisarat tippuivat räystäästä ja varpuset raksuttivat navettapihalla.

— Menemmekö sisään? sanoi kirkkoherra.

— Pyydän kiiruhtamaan! huusi siihen Kits, astellen edestakaisin matkan päässä.

Lapset noutivat paikalle äidin. Hänen ja Alman kyyneleet vuotivat vuolaina yhteen. Riikka Tuuna ja kirkkoherra seisoivat kyyneleettöminä.

— Pyydän kiiruhtamaan! toisti Kits.

Niin ojensivat siis naapurukset toisilleen kätensä ja erosivat. Tien mutkassa kääntyivät Tuunan tyttäret ja näkivät kirkkoherran yhä seisovan auringonpaisteessa havutukkinsa ääressä, ympärillään Anna-Liisa ja lapset. Yhtäkkiä teki kalpea mies kädellään merkin ja taipui poikansa puoleen. Jeremias juoksi viemään lähteville sanaa isältään. Silloin astui punakaartilainen nopeasti portilta ja ojensi pistimen poikaa vasten.

— Mitä se on, että vangittu lähettelee sanoja! ärjyi Kits.

Jeremias Nahinen seisoi pelottomana pistimen edessä ja katsoi punakaartilaiseen.

— Te ette tiedä keneltä minulla oli tuolle toiselle naiselle sanoma. Jumalalta. Naurakaa te vain, mutta Herra ei enää kauan anna itseään pilkata.

Samassa hän lensi tuparakennuksen seinää vasten. Punakaartilainen oli pistimensä lappeella lyönyt häntä.

— Mitä te siellä töllistelette! ärjyi Kits naisille. — Menkää, menkää.

Riikka ja Alma kiiruhtivat eteenpäin. He kuulivat yhä Jeremiaksen äänen ja pelkäsivät hänen puolestaan. Kirkon edustalla sanoi Kits naisille:

— He epäilivät minua jo. Älkää viipykö kirkossa.

Mutta niin pian kuin Riikka astui sisään kirkon portista, unohti hän varoituksen, sillä iänikuisesta tottumuksesta vangitsivat hänet heti kirkkoväärtintoimet. Kyllä olivat paikat siivossa!

Kokonaisia hevoslaumoja oli syötetty aidan takana eikä mitään siistitty. Ja eikö ollut jätetty jyväpussejakin tänne — ja vielä puhuttiin viljanpuutteesta ja kaluttiin talot niin puhtaiksi, etteivät omat lehmät viljaa nähneetkään. Ja sitä tupakanpätkien paljoutta. Ja mitä tämä oli? Eikö ollutkin joku junkkari viskannut rikki ruutua! Sakariston ikkuna oli rikki ja kirkkoonkin oli tähdätty. Itse alttariin oli tähdätty. Ja osattukin. Kivi löytyi alttariaitauksen sisäpuolelta, minne se oli kimmahtanut. Suuri kivi. Riikka seisoi ja käänteli kiveä käsissään ja kipeä viha kiersi hänen mielessään. Pian oli pääsiäinen käsissä, mustat liinat oli vaihdettava valkoisiin ja tällaista tapahtui. Mutta nyt olikin valheen hetki ja pimeyden valta. Riikka piteli yhä kiveä kädessään näyttääkseen sitä sisarelleen, mutta Alma oli jo suullaan penkkipöytää vasten eikä kuullut eikä nähnyt. Kellarissa tuli uutta harmin aihetta: ehtoollisviiniä oli juotu, lukkarin tekoako se taas oli? Riikka toivoi hetkeä, jolloin saisi ottaa lukkarin kovalle. Lukkari ei pelännyt mitään, kun kirkkoväärti oli vanha ja veli poliisina. Täytyi saada kirkkoherra nuhtelemaan häntä. Vai olisiko täällä käynyt muitakin? Olisivatko ne käyneet ikkunasta? Juostiin nopeasti ylös sakariston portaita ja Kits astui sisään. Käsissään viini riensi Riikka hakemaan sisartaan kirkonpenkistä. Sulkiessaan kirkon oven muisti hän yhtäkkiä asian, jonka hän hetkeksi oli unohtanut: että oli punakaartilaisten aika ja että hän ehkä viimeisen kerran näki vanhan kirkkonsa. Ei kuitenkaan enää ollut mahdollista palata polvistumaan alttarin juurelle. Ei ollut aikaa ajatella menneitä eikä tulevia. Kuullessaan kirkon avaimen tuttua ruostunutta vikinää Riikka silmänräpäyksen kestäessä tunsi muistojen tulvehtivan lävitseen. Sitten näki hän kolme kaartilaista, jotka olivat tulleet vaatimaan häneltä avainta. Hän vei nopeasti kätensä ylös pääntielleen. Saavat hänet tappaa ennenkuin hän sen antaa. Siinä se pysyy, saavat hänet tappaa, jos tahtovat sen ottaa. Suojellen kallista viiniä käsissään hän sivuilleen katsomatta astui miesten ohitse. Kits jäi selittämään. Vielä oli avain paikoillaan. Hän ei sitä anna, älkööt luulkokaan!

* * * * *

Puolenpäivän aikaan tuli Alma säästöpankin talolle ja sisar Hulta otti hänet vastaan. Rouva Juuri nukkui vielä ja sitähän ne tekivät ne muutkin morsiamet. Morsiamet — miksipä niitä muuksikaan saattoi sanoa. Eivät ne ainakaan sairaanhoitajattaria olleet, nimittäin vanhan ajan käsityksen mukaan. Näkihän sen heidän hatuistaankin, tuossahan niitä oli pöytä täynnä. Täällä sitten kyllä pantiin päähän valkoinen huntu ja suurin osa päivää menikin sen hunnun järjestämiseen. Somerilta tuotiin viime viikolla peili, sen edessä ne seisoivat. Venäjälläkö pidettänee haavoittuneita hoitaessa huntu, joka ulottuu vyötäisille asti — ei sitä suomalaisten järki käsitä, kuinka sellaisessakin voi tehdä työtä. Mutta eiväthän nämä työtä teekään, vaatettavat itseään vain. Rouva Juurikin jo suuttui ja sanoi, että hän lähettää pois nämä »toussut» ja ottaa maan-ihmisiä sijaan. Lakaisevathan ne toki edes lattiat ja pesevät käärerievut. Täytyy näet pestä ja käyttää vanhoja uudelleen, kun eivät ole toimittaneet sidetarpeita, haavoittuneita vain aina lähettävät, lisää ja lisää. Ei täällä mitenkään tahdo jaksaa, vaikkeivät nämä olekaan vaikeimmin haavoittuneita. Mutta niihin on tullut haavakuumetta, kun ei ole ollut hoitoa. Ja niitä on nyt jo viisi tuolla vajassa... Ruumiina, mitäs muuta. Tässä toissapäivänä sattui se kauhea tapaus, että yksi pyysi pappia. Se oli jo vanhempi mies... tuolla se makasi takahuoneessa. Hän huusi niin että kuului tänne asti. Mutta rouva Juuri vain sanoi, että hän hourii ja ettei sellaisten puheita tarvitse kuunnella, ja kai sen tietää, että ihminen houriikin, kun on yli neljänkymmenen yhden asteen kuume. Mutta hoitajia ei Fiina päästänyt lähellekään, mitä lienee hänelle antanut, koska hän sitten vaikeni ja illalla kuolikin. Eivät nämä yleensä pappia kysy, kostaa ne vain lupaavat. Yksikin selitteli, että alettiin väärästä päästä, kun alettiin ihmisyydestä: olisi pitänyt oikopäätä tappaa jokikinen porvari viisivuotisiin lapsiin asti.

Tämän kaiken sisar Hulta kuiskauksena antoi tulla yhdessä hengenvedossa, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan kyllyyttään.

— Jaa, tämä on se viini. Pitääpä tästä ottaakin eroon joku määrä, että on antaa sellaisille oikein kipeille. Muuten Fiina juottaa kaikki niille, joista hän pitää. Täällä on niitä muutamia, joita hän erikoisesti suosii ja ne ovat kaikkein terveimpiä. Niin kuin se muuan Ronkanen, jolla ei ole muuta vikaa kuin haava jalassa. Sellainen oikea jätkä... ja hänen vieressään tämä lojuu, muka rauhoittaakseen hänen hermojaan. »Tuu-tuu lasta!» hän panee ja nousee miesten viereen sänkyyn. Se rauhoittaa heitä, hän sanoo. Ja tätä pitää katsella!... Niin että minä otan vähän tästä viinistä taakseni. Mutta sitä ei Alma vaan sano hänelle. Sillä siitä sitä melu nousisi! Hän lyö korville... Sentähden ei täällä kukaan oikea ihminen pysy. Onhan näitä kylän naisia komennettu tänne auttamaan, oikein esikunnan kautta, mutta ne eivät pysy. Tuo Lipponen on kuitenkin paras. Hänen on käynyt hullusti ja hän on nöyrtynyt. Hän se nytkin pesee lattiaa... Mutta ei tämä sairaala ole näytettävässä kunnossa. Joka huoneessa vain pyritään polttamaan tupakkaakin, tuollakin, missä nyt sairaimmat ovat.

— Minä tahtoisin sinne, missä enimmän kärsitään, sanoi Alma.

— No, kyllä sinne pääsee. Eiköhän rouva Juuri nyt ole kiitollinen, kun saa apua, vaikka hän alussa kielsi ruustinnalta ja opettajan rouvalta pääsyn.

He tulivat haavoittuneiden luo.

Tupakansavun seasta näkyivät vuoteet likaisine päänalaisineen ja kasvoineen, joista toiset olivat sidotut. Toiset sairaista istuivat, toiset lepäsivät vaatteet yllä, toiset olivat vuoteessa, jotkut söivät. Uunin edessä seisoi suuri nokinen kahvipannu, nurkassa oven luona kohosi läjä likaisia vaatteita ja verisiä rääsyjä. Kaksi huntupäätä tyttöä kokosi astioita. Paperossinpätkät litistyivät heidän hienojen kenkiensä alla.

Puhe lakkasi, kun outo mustapukuinen nainen ilmestyi sairaanhoitajattaren kanssa ovelle. Ainoastaan astiat helisivät ja toinen tytöistä hyräili jotakin. Hulda Nurminen läheni liioitellun ystävällisenä vuoteita.