Part 5

Pappilan navetasta oli kadonnut kana, keskellä selvää päivää. Oliko nyt kana livahtanut ulos ja joutunut kettujen saaliiksi? Vai olisiko joku sinelliniekka viekotellut sen käsiinsä, vääntänyt siltä niskat nurin ja pistänyt poveensa? Paanaselta katosi aitasta suuri suolattu siankinkku, suksia katosi porstuvista ja sukkia pellinnuorilta. Selvää oli, minne Marjelinin lesken lammaskin syksyllä oli joutunut. Turhaa oli rovastin siitä saarnata paukuttaa. Varkaat eivät olleet hänen seurakuntalaisiaan.

Tällaisia outoja tapahtumia sattui joka päivä. Niihin tottui ja ne kävivät yksitoikkoisiksi. Elämä kului alituisesti pauhaten, ilman rauhaa ja hiljaisuutta. Oliko sen vauhti vieläkin kiihtyvä? Miten? Alettaisiinko metsiä kaataa täälläkin?

Metsien hävittäminen ja juoksuhautojen rakentaminen talojen läheisyyteen tuntui olevan kaiken onnettomuuden huippu, sillä kerralla. Parannan isännän kohtalo häämötti kammottavana hävitettyjen metsien ja piikkilanka-aitojen takaa.

Ulkonaisesti oli kaikki oikeastaan ennallaan. Olisi itse asiassa saattanut luulla, että taloissa Tuunajärven rannalla elettiin entiseen tapaan. Varhaisessa aamuhämärässä alkoivat jäätyneet ovet paukkua ja ilmestyi tuli tallien ja navettojen kuuraisiin ikkunoihin. Samalla lailla oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Kolme kertaa päivässä vuorottelivat Somerin ja Mäkimatkan ruokakellot. Somerin ruokakellolla oli paljon heleämpi ääni, ei voinut erehtyä niiden äänistä. Pappilassa ei ollut kelloa enempää kuin Tuunassakaan. Koko päivän nousi sauhu talojen piipuista, varhemmin kaikista, myöhemmin vain yhdestä, Somerin. Koko päivän mittaan keitettiin kotoisten liesien ääressä kahvia ja valmistettiin kolme vankkaa ateriaa, niin erilaisia kuin talot muuten järjestykseltään olivatkin. Pappilassa söi vuokraajan väki omalla puolellaan, Nahiset, kirkkoherran väki, omallaan. Nahisella syötiin paljon maitoruokia, puuroja ja vellejä. Myöskin sieniä oli, kalaa ja vihanneksia. Ruustinna kiivaili vihannesten puolesta, antoi kevätkaudet pitäjäläisilleen ilmaiseksi kaalintaimia, mansikantaimia ja kaikkia mahdollisia taimia, mutta jos hän juhannuksen aikaan sattui tulemaan lahjoittamiensa taimien pariin, niin olivat ne tavallisesti henkihieverissä. Koulukeiton oli ruustinna saanut aikaan kolmessa koulussa pitäjällä ja näiden kautta hän toivoi terveellisemmän ja monipuolisemman ruokajärjestyksen leviävän kansan keskuuteen. Hän oli päättänyt ettei levähdä, ennenkuin on saanut koulukeiton kaikkiin pitäjän kolkkiin. Pappilassa kuivattiin, keitettiin ja suolattiin vihanneksia talveksi. Pitkillä rihmoilla riippui kellarien katoissa sekä sieniä että kaloja ja omenia. Pytyt, saavit ja tiinut olivat täynnä eivätkä anteliaan pöydän äärestä milloinkaan loppuneet vieraat. Perheen jäsenet siunasivat vuoronperään ruuan sekä aterialle asetuttaessa että aterialta noustessa. Kirkkoherra pani suuret valkoiset kätensä päällekkäin, sulki silmänsä ja puhui vapaasti, tavallisesti vain muutaman, mutta syvästi tunnetun sanan. Ruustinna käytti niitä sanoja, joita hänen isänsä kotona oli käytetty — pieni runo se oli, neljä säettä — ja lapset lausuivat tai oikeastaan lukivat ulkoa saman runon, vaikka isä kaikin keinoin koetti teroittaa mieliin, että jokainen sanoisi sen mitä kulloinkin ajatteli ja tunsi eikä mitään ulkoa opittua. Se oli ilonhetki isälle, kun vanhin lapsista, Jeremias, joka oli kymmenen ikäinen, todella kerran alkoi oman rukouksensa. »Me kiitämme sinua, rakas taivaallinen Isä, että taasen tänään annat meille...» Siinä lapsi kuitenkin avasi silmänsä ja nähdessään Haagarin ja Lyydian oudosti tuijottavan itseensä lensi tulipunaiseksi ja huusi ilmoille sanan: »Ruokaa». Sen jälkeen taisteli hän itkua vastaan, ja isä ja äiti riensivät hänen avukseen. Ateria kului heidän hilpeästi keskustellessaan vieraan isännän kanssa, joka sillä kertaa sattui olemaan pappilassa. Kun äiti toisen kerran pani puurovadin kiertämään, juoksi Jeremias keittiöön eikä enää tullut. Isä kiitti aterialta noustessa hänen puolestaan eikä poikaa nuhdeltu siitä että hän oli laiminlyönyt tehtävänsä. Päinvastoin oli isä hänelle entistä hellempi ja siitä lähtien ruvettiin häntä, Jeremias Nahista, pitämään pappisalkuna. Hän oli vaaleatukkainen enkelimäinen lapsi, silmäluomet jonkin verran tulehtuneina. Isänsä näköinen ja tapainen oli Jeremias, Haagar, Lyydia ja Esteri tulivat äitiinsä, olivat tummia, toimeliaita ja iloisia Molemmat nuoremmat vastaiseksi kuitenkin enimmäkseen tekivät pahaa. Haagar luki sentään jo pöydässä ruokaluvut. Esteri ainoastaan oli todellinen Kankaan pitäjän kansalainen, hän oli syntynyt täällä, hän. Sanomattakin on selvää, että Nahiset olivat raittiusväkeä. »He ovat niin hyveellisiä, että ovat paheellisia», sanoi Arvo Mäkimatka heistä ja rypisti nenäänsä.

Sylvi Somerin keittiönlieden ääressä hallitsi kaupunkilainen keittäjätär. Laitettiin paisteja ja hyytelöjä, otettiin auki säilykerasioita. Tyhjiä peltipurkkeja oli talon nurkissa läjittäin. Ei milloinkaan puuttunut Somerin kellarista sardiineja, hummereja tai erilaisia juustoja. Myöskin oli aina tarjolla olutta. Pikkuleivät ja jälkiruuat olivat kuuluisat kautta pitäjän. Nahalla päällystetyillä ruokasalin tuoleilla istuivat lapset potkien tuolien messinkinastojen ja pöydän heloja sekä alituisesti riidellen syömistä vastaan. Irja ei olisi syönyt muuta kuin jälkiruokia, Lauri ja Siiri eivät kärsineet maitoa ja juuri sitä heidän olisi pitänyt syödä. Joka suupalalta täytyi äidin luvata heille palkinto. Isä oli vaatinut, että piti syödä kaikki mitä oli pantu lautaselle. Mutta lapset säikähtivät siinä määrin hänen ankaraa katsettaan, että he rupesivat itkemään ja äidin täytyi nyt luvata sekä karamellit että marmelaadit ja ohukaiset ennenkuin he rauhoittuivat. Fedja-sedän polvella totteli Irja ihmeellisesti. Lapsi oli niin heikko, että täytyi välttämättä syödä, selitti setä, ja kun setä pisteli hänen suuhunsa paistia ja munaa, niin hän söi. Fedja-sedällä oli sellainen mainio tapa taltutella lapsia. Ja kun he yrittivät ruveta vastustelemaan, niin hän alkoi jutella, teki sadun ja näytti käsillään suuren eläimen, joka tulee sellaisten lasten luo, jotka eivät syö. Se oli hirveä krapu tai hämähäkki. Pedolla oli viisi laihaa valkoista, julman pitkää jalkaa, yhdessä jalassa sormus. Sormus teki, ettei petoa kuitenkaan kovin pelännyt. Sitten piirsi Fedja-setä savukelaatikkonsa kanteen niin laihan lapsen, että se oli kokoonpantu pelkistä pitkistä viivoista: se oli Irja! Sellaiseksi tulee, kun ei syö. Nyt teki setä tulitikuista pöytäliinalle toisen lapsen: se oli Lauri. Kun Siiri näki nämä kuvat, tarttui hän kaksin käsin maitolasiin ja joi, joi pohjaan saakka niin että kulisi. Fedja-sedän ymmärsi hänen äänestään ja käsistään, ei tarvinnut osata hänen sanojaan. Isänkin täytyi naurahtaa Fedja-sedälle, kun hän katseli hänen mutkiinsa. Mutta hän nousi heti ylös ja meni totisena pois, ikäänkuin hän olisi katunut hymyään. Lapsentyttö Liisa naureskeli pöydässä palvellessaan niin että hänen emäntänsä tuon tuostakin täytyi muistuttaa hänelle, ettei se sopinut. Sylvi-rouvan maidonvalkeat kasvot vetäytyivät niin tummaan punaan, että erotti pehmeän untuvankasvun hänen korviensa seuduilla: mokomakin ruma tyttö kehtasi! Liisa lakkasi, tulipunaisena hänkin, nauramasta, mutta hänen rehevä maaseutulainen nuoruutensa värähteli hänen tahtomattaankin kalpean muukalaisen läheisyydessä. Everstin kirjuri oli aikaisemmin katsahtanut häneen kuin iloiseen koiranpentuun tai muuhun nuoreen elukkaan. Nyt ei hän enää häneen katsahtanut, mutta saattoi vaistota, että hän muisti hänen läsnäolonsa ja otti sen lukuun. Fedja-setä soitti viulua. Ei yksin koira ulvonut sitä kuunnellessa, vaan lapset itkivät, Siiri varsinkin. Eivätkä äidinkään kyyneleet olleet kaukana. Fedja-setä soitteli joitakin omia itkujaan tai suuria surujaan. Kuka hänet tiesi, kun ei hänen kanssaan saattanut puhua. Isäntä oli ainoa, joka ei heltynyt. Hän pysytteli soiton aikana ulkosalla.

Mäkimatkan ruokakello läjäytteli kuin kelpo aisakello korkeudestaan. Se olikin aisakello eikä mitään muuta, sillä tytär oli naimisiin mennessään vienyt kodistaan yksin ruokakellonkin. Mäkimatkan heleä-ääninen kello oli ollut tuttu kautta pitäjän, siinä oli ruotsalaisia kirjoituksia ja vanha vuosiluku, isäntä vainaja oli saanut sen ostaessaan talon, ja nykyinenkin isäntä pani sille suurta arvoa. Mutta ainoalle tyttärelleen pani hän vieläkin suuremman arvon ja Sylvi sai kellon. Mäkimatkan torpparit ja muonarengit kuulivat kyllä ruoppakuopilleen senkin aisakellon äänen. Mäkimatkan maat eivät enää olleet niin suuret, sitten kun isäntä oli jaellut niitä oikealle ja vasemmalle. Omat talot oli jo Eevertillä, Atella ja Laurilla — emännät vain puuttuivat, mikä siihen lieneekin ollut syynä, etteivät Mäkimatkan pojat naineet. Arvo oli vuosikausia aikonut, mutta valmista ei tullut. Lennartti yksin muodosti poikkeuksen, hän haki jo taloa viedäkseen sinne kihlatun emäntänsä Alma Tuunan. Jonni ja Harald — eli Haruksihan häntä kutsuttiin — olivat vielä kotona, mihinkään kouluun ei heitä tahtonut saada. Ja kotona oleilivat Eevertti, Atte ja Laurikin, vaikka heillä oli talot. Ihmeellistä sukua pysyttelemään yhdessä, pojat viihtyivät vain siinä isän ja äidin ympärillä. Ei missään saanut sellaista vapautta, väittivät he, eikä sellaista ruokaa. Ei kukaan osannut esimerkiksi siitä nelijalkaisesta, jota kutsutaan siaksi, tehdä sitä mitä äiti ja vanha Piina siitä tekivät. Kinkut ja syltyt sulivat kielelle, kun he niitä olivat pyöritelleet, vanutelleet, venytelleet, puserrelleet ja nuijineet. Tämä nelijalkaisen liha Mäkimatkassa olikin halutuinta hengenpidintä. Kolme kertaa päivässä sitä tarjottiin säännöllisesti sekä väenpöydässä että haltijoiden aterioilla — syötiin eri pöydissä, ei siksi että ruoka näissä pöydissä oikeastaan olisi ollut huonompaa tai parempaa, vaan sentähden, että juomat olivat toiset. Isäntä käytti miestä väkevämpää, aina Kemppaisen korpirojusta alkaen kalliisiin kaupungin juomiin asti. Eivätkä pojatkaan sylkeneet lasiin, vaikka joivat kohtuudella. Lennarttia suorastaan voi sanoa raittiusmieheksi, eikä suinkaan Tuunan tytär häntä muuten olisi ottanutkaan, niin hurskaita kuin tuunalaiset olivat.

Iloinen talo se oli Mäkimatka. Siellä soitettiin ja laulettiin aamusta iltaan, siellä oli harput, huilut ja kanteleet. Kun isäntä vaan Helsingistäkin tuli, niin aina hän jonkin uuden piipattimen kuljetti mukanaan, mikä soitti kiertäen rullaa, mikä soitti kun sen veti niinkuin kellon, mikä lauloi. Ja oli siinä kuin parhaimmilla markkinoilla, kun isäntä joskus toisellakymmenellä ollessaan pani kaikki pojat vinguttamaan harppuja, huiluja ja muita renkuttimia yhtaikaa.

— Pappa on taas ottanut koreasta pullosta, naurettiin väentuvassa.

Yhtäkkiä saattoi ovi avautua ja pappa astui sisään, hyllyen sekä ulkonaista että sisäistä hyvinvointia.

— Pojat, sanoi hän ja nauroi niin että hänen leukansa oli monessa syvässä laskoksessa päällekkäin, — pojat hoi, annattekos sijaa sängyssänne. Raukaisee niin pirusti tulee kai taas ilmanmuutos. Se on se ihmisen ruho paras paromeetteri. Ei paremmasta väliä... Hehhehheh, kyllä se tietää, koska ilmat muuttuvat.

Ja pappa keikahti sänkyyn, joka oli muurin ääressä, koska se oli kahdenmaattava, niin että hän hyvin mahtui. Rengit Janne ja Mikko siinä jo olivat nukkuneet viisi vuotta. Heillä oli kummallakin muistokello taskussa, isäntä antoi uskollisuudesta, määrävuosien jälkeen, sellainen oli tapa talossa.

Rouva makasi päiväkaudet sängynpohjilla, piika, Piina kantoi hänelle sinne ruokaa, ja pojat nauroivat ja ilveilivät ympärillä sairasta hauskuttaakseen. Sairas — johan nyt, mikä sairas hän oli! Posket kuin hohtavat omenat, silmät kuin nuorella eläimellä. Laiska hän oli. Oliko kukaan koskaan nähnyt häntä täysissä vaatteissa? Korvansa hän puetutti, kultaisissa renkaissa riippui suuret vihreät kivet niin että korvanlehdet niiden painon alla olivat venyneet. Kultaseppä kai hänen isänsä oli ollutkin. Pietarista sanoivat hänen alkuaan olevan, mutta selvää suomea hän puhui ja oli uskonsakin puolesta suomalaisia. Sieltäpäin oli Piinakin, se likainen, musta eukko, joka oli hoitanut kaikki Mäkimatkan lapset ja joka valmisti sylttyjä, kinkkuja ja piiraita. Rasvainen hän oli, kaikki hänestä tihkui lihavuutta. Ja aina hän nauroi. Jollei rouva paljon pukeutunut, niin ei Piina paljon riisuutunut. Hän nukkui vaatteet yllä, sen uunin kyljessä, joka kulloinkin oli lämpöisin, puulaatikonkin päällä, kippurassa kuin koira. Kerrottiin hänen ryömineen leivinuuniin sinä talvena, jolloin oli neljä viikkoa peräkkäin neljättäkymmentä astetta kylmää. Piina piti vaatteita niin kauan, että ne päältä hajosivat, sellainen oli Piina. Mutta rouva esiintyi aina kampausröijyssä, milloin häntä ikkunasta näki, käsivarrenpaksuinen palmikko riipuksissa. Samaisissa kampausröijyissä hän kesäisin kulki puutarhassa. Ja tällaisia kampausröijyjä hänelle aina ommeltiinkin — tiesihän sen Helmisen Jenny, joka hänelle neuloi. Kolme silkkipukua riippui kaapissa, komeat ja koristetut kuuluivat olevan, mutta ne tuskin olisivat enää voineet verhota Mäkimatkan rouvan pientä sormeakaan, niin lihava hän nyt oli. Ne olivatkin viidenkolmatta vuoden vanhat. Mutta koko perheen mieluisin olinpaikka oli äidin huone, missä vuodetta ei koskaan päiväksi peitetty ja missä seinät olivat täynnä lasten valokuvia kultakehyksissä, kuvia heidän lapsuudestaan, heidän olostaan koulussa, ryhmäkuvia koko Mäkimatkan perheestä, ryhmäkuvia pojista tovereineen ja myöskin kuvia koirista, lehmistä ja hevosista. Yläpuolella äidin leveää vuodetta, mihin Mäkimatkan nuoret aviopuolisot aikoinaan molemmat olivat mahtuneet, riippuivat vieläkin heidän kuvansa hääpuvuissa, vaikka heitä tämän kuvan perustuksella nykyään oli vaikea tuntea. Hiekankarvainen kissa, nimeltään Mossa, virui vuorokaudet umpeensa emäntänsä jaloissa. Tältä kissalta ei milloinkaan kielletty nautintoja, se sai nousta jokaiselle pöydälle talossa ja ottaa mitä se halusi. Jos se suvaitsi pistää päänsä kerma-astiaan, niin luettiin se sille vain ansioksi. Sillä Mossalla oli yleensä huono ruokahalu. Piina kantoi sille parasta mitä tarjolla oli, suoraan kukikkaalle peitteelle Maria-rouvan vuoteessa. Yksi ainoa ääni oli, joka täydelleen herätti kissan: veitsen hionnan ääni kivivadin laitaa vasten. Se tiesi, että alettaisiin paloitella tuoretta lihaa, ja silloin Mossa karkasi ylös ja syöksyi silmät suurina keittiöön. Kaikki pojat pitivät Mossasta, hyväilivät, silittivät ja ärsyttivät sitä. Äidin ja Piinan täytyi suorastaan suojella talon lemmikkiä, joka oli täydelleen tunnoton kaikkeen siihen suitsutukseen nähden, mitä sille omistettiin. Huoneeseen näkyi komea Tuunanselkä, vuoroin sinisenä ja läikkyvänä, vuoroin valkoisena ja liikkumattomana. Rehevät sireenipensaat olivat päässeet puoliväliin ruutuja, niissä hyppelivät talvisin varpuset, tuottaen iloa sairaalle, ja kesäisin tuli niiden huumaava kukinta-aika, jolloin äiti kampausröijyssään tuskin väistyi puiden luota. Hän viipyi päivät alhaalla niiden juurella ja yöt hän seisoi ikkunassa. Hänen päätään kivisti, mutta häntä ei saatu luopumaan kukkasista. Hän odotti tätä sireenien kukinta-aikaa niinkuin odotetaan tärkeää tapausta. Myöskin omenapuiden kukkiminen oli tärkeä tapaus talossa. Omenapuut olivat kuitenkin paljon aremmat ja oikullisemmat kuin sireenit. Halla vei ne niin helposti tai tuuli varisti ne ennen aikojaan.

Mäkimatkassa kävi paljon vieraita, mutta aina vain miehiä, papan ja poikain tuttavia. Äiti ei lähtenyt heitä tervehtimään, Piina kantoi heille sylttyjään ja piiraitaan. Ei milloinkaan Mäkimatkan rouva mennyt neulomaseuroihin eikä kirkkoon. Pitäjän naiset eivät häntä häirinneet — he puhuivat hänestä, sehän on selvää, mistäpä olisi voinut löytää kiitollisempaa puheenaihetta, mutta he karttoivat häntä. Ruustinnakin oli vähitellen jättänyt hänet rauhaan. Alussa oli hän itsepintaisesti tunkeutunut kulmakamariin keskelle perhekuvia, istuutunut vuoteen laidalle, kiskonut irti kaksinkertaiset ikkunat ja väittänyt koko sairauden johtuvan raittiin ilman puutteesta. Säikähtyneenä oli kissa hypännyt sängystä, säikähtyneenä oli niinikään rouva katsellut pitäjän sielunpaimenen rouvaa, kunnes Piina oli rientänyt molempien avuksi. Oli syntynyt sananvaihto, Piina oli puolustanut huoneen vanhaa, taattua ja laskeutunutta lämpöä, ruustinna oli puhunut hapesta ja typestä ja selittänyt, että talonväki yleensä turmelee vatsansa liialla lihansyönnillä, mitään niin epäterveellistä ei ole kuin sianliha. Isäntäkin oli tullut siihen, nauranut ruustinnaa vasten kasvoja ja vedonnut omaan lihavuuteensa ja ruustinnan laihuuteen — kuka vietti terveellisempää elämää? Muutaman kerran oli ruustinna vielä yrittänyt puhua järkeä Maria-rouvalle, hän oli houkutellut häntä kirkkoon ja neulomaseuraankin, mutta turhaan. Maria-rouva sanoi, ettei hän jaksa tulla ja todella olivat juuri silloin hänen muuten niin rauhalliset kasvonsa tuskallisen levottomuuden vallassa.

— Hän on luulosairas, kuiskasi ruustinna Mäkimatkan isännälle. — Kun hänet saisi uskomaan, että hän on terve, niin hän olisi sitä. Samassa hetkessä hän olisi terve! Luulosairaus onkin vaarallinen tauti.

— Entä luuloterveys sitten! sanoi isäntä ja veti kulmakarvansa viiteen, kuuteen laskokseen ylöspäin.

Mäkimatkan isännällä oli sellainen iho, että se poimutteli niinkuin harmonikan palkeet, minne käsin hän vain tahtoi.

Ruustinna Nahinen ei enää käynyt neuvomassa Mäkimatkassa. Osoitteeksi, ettei hän ollut suuttunut, lähetti hän kuitenkin silloin tällöin lapsensa viemään taloon lämpimäisiä. Isäntä oli lahjoittanut heille huuliharpun ja pienen torven. Ne olivat kuitenkin heti menneet rikki. Pappilan lapset lauloivat kuistilla päivänpaisteessa, auringonsäteiden taittuessa läpi värillisten ruutujen. Niinkuin pienet enkelit he lauloivat. Isäntä istui paitahihasillaan, hymy huulilla, silmät ummessa ja kuunteli, eikä hänen kasvoillaan ollut yhtään laskosta. Kun lapset olivat lopettaneet, puheltiin. Haagar ja jo Lyydiakin osasivat antaa tarkat tiedot siitä mitä kotona tehtiin, ikään kuin he olisivat olleet isoja ihmisiä. He tunsivat puutarhan hoidon, he poimivat pois kaalimadot, he katsoivat kanat, he leipoivat äidin mukana. Vain pienimmällä, Esterillä, oli nukkeja, nämä muut olivat jo pappilanrouvia pienoiskoossa. Äitinsä mukana ja myöskin hänen sijassaan kävivät he oppimassa Marjeliinin leskeä, Kemppaisen muoria ja muitakin vanhoja ja sairaita.

— Kemppaisen muori panee kahvin joukkoon suolaa, eikö se ole ihmeellistä? toimitti Haagar.

— Siellä on hiiriä, huusi hänen nuorempi sisarensa, — ne vinkuvat ja juoksevat... Vaikka istuu huoneessa, niin ne tulevat pöydälle...

— Ja pikkulapsi Johanssonnilla jo paranee, touhusi taasen Haagar. — Äiti on keittänyt maidon ja tutit meillä pappilassa. Lapsi ei olisi voinut parantua, kun siellä oli niin likaista.

— Vai likaista, sanoi isäntä kuin kaiku.

Molemmat tytöt naurahtivat.

— Niin kauhean likaista, vastasivat he ja tekivät käsillään vanhan ihmisen liikkeitä.

— Piina! huusi isäntä ja koputti ruutuun, — eikö sinulla ole niitä piirakoitasi. No mitäs tämä Jeremias tarkoittaa? Ajatteletkos, kun et puhu?

Haagar, joka seisoi isännän jalkojen välissä, kapusi hänen polvelleen, ja, pannen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi:

— Jere kertoo Irjalle tosia satuja.

— Mitä? sanoi isäntä yhtäkkiä hyvin huvitettuna ja hänen hengityksensä höyrysi viinaisena lapsen niskaan.

— Tosia satuja raamatusta.

— Jere ottaa Irjan rouvakseen! huusi nuorempi tyttösistä, Lyydia, nauraen, ja hyvin kaukainen itsetiedoton aavistus jostakin salaperäisestä tuntui hänen kasvojensa ilmeessä.

— Mitä? toisti isäntä vieläkin enemmän huvitettuna ja hänen hengityksensä höyrysi nyt toiselle taholle. — Ottaako Jere Irjan rouvakseen?

— Ottaa, vastasi poika, katsoen suurin sinisin silmin isännän kalpeihin, pöhöttyneihin ja veitikkamaisiin kasvoihin. — Minä olen lukenut kaikki Mooseksen kirjat ja kertonut Irjalle.

— Mooseksen kirjat? sanoi isäntä. — No mitäs niissä puhutaankaan?

Tytöt rupesivat nyt kilvan kertomaan:

— Oli kynttilänjalka puhtaasta kullasta... Kuusi haaraa ja kolme mantelinmuotoista maljaa ja seitsemän lamppua, kaikki puhtaasta kullasta...

— Ja pesuastia myös vaskesta, niiden naisten peileistä, jotka palvelevat seurakunnan majan edessä... ja koukut ja vyöt hopeasta.

Veli halusi korjata sisartensa esitystä, mutta ei tahtonut saada suunvuoroa.

— Te puhutte sekaisin, huusi hän. — Täytyy ensin kuvata kuinka arkki ja armoistuin tehtiin... Arkki oli sittimipuusta, puolikolmatta kyynärää pitkä — niinkuin tästä seinään, sanoo isä, ja...

Isäntä, jonka oli hyvin kuuma, tunsi pitkän, ikävän jutun olevan tulossa ja huusi edelleen Piinaa.

— Pitääkö Jeremias Irjasta? kysyi hän sitten.

Se asia huvitti häntä paljon enemmän kuin Mooseksen kirjat.

— Laurista minä pidän enemmän, selitti poikanen ja yritti taasen alkaa kuvaustaan, kun Piina joissakin iänikuisissa suurissa kengissä laahusti yli ruokasalin permannon, haljenneella lautasella kädessään piirakoita. Hän hymyili lapsille keskeltä tummia, kiiltäviä kasvojaan. He ottivat piirakat, niiasivat ja hymyilivät vastaan. Piina naurahti ja lapsetkin naurahtivat. Suurella vanhalla vaimolla oli syyliä ja luomia kasvot täynnä, mutta hyvä hän oli. Hän otti nyt pöydältä sen siistin käärön, johon ruustinna oli verhonnut leipälähetyksensä, nyökkäsi iloisesti ja läksi viemään kääröä emäntänsä kamariin. Lapset söivät piirakkaa, isäntä haukotteli ja hääti hiestyneiltä kasvoiltaan pois kärpäsiä.

— Vai Irjan Jeremias...! toisti hän ja kohtasi hiukan rivoin katsein pojan viattomat silmät, jotka tuikkivat punalaitaisten luomien kehyksestä.

— Irja osaa kaksi psalmia, selitti poika, — kaikkein lyhyimmät. Irja ei tahtonut oppia niitä järjestyksessä, vaan kaikkein lyhyimmät. Neljännessäkymmenennessä kolmannessa psalmissa on viisi värsyä, mutta ne ovat pitkiä. Sadannessakolmannessakymmenennessä kolmannessa ja neljännessä on vain kolme värsyä. Ne Irja osaa.

Isäntä naurahteli ja ravisti päätään.

— Vai lyhyimmät, vai! Kas vain sitä Irjaa... Vai lyhyimmät.

Isäntä rupesi ääneensä nauramaan, ajatellessaan tyttärentyttärensä oveluutta. Pisimmät psalmit tahtoisi pikkupappi ahtaa hänen päähänsä, mutta hänpä oppiikin lyhyimmät. Kyllä se tyttö maailmassa puolensa pitää, se on näitä Mäkimatkoja. Vaikeampaa tulee olemaan Ollin, se on juro ja härkäpäinen. Ja lisäksi ruma.

— No, luuletkos sinä, Jeremias, että Irja rupeaa sinun rouvaksesi?

— Rupeaa kyllä.

— Vai niin. Ja sinä otat hänet, vaikka hän oppi vain lyhyimmät psalmit.

— Kyllä hän vielä oppii pitemmätkin.

Isäntä tuijotti häneen suu auki, posket laskoksissa. Mikä tuostakin lapsesta oli tulossa?

Piina asteli saliin, jätti rouvan kamarin oven auki ja toi kokoonkäärityn salvetin sekä tuhansia kiitoksia ruustinnalle lahjasta. Rouva pyysi lapsia laulamaan ja he lauloivat. Isännän kasvot eivät enää silinneet, sillä hän ei nyt kuunnellut, vaan toivoi lasten jo menevän. Lähtöä kiirehtiäkseen hän tarjosi heille kullekin markkaa. Hän oli kerran ennenkin antanut tytöille markan. Tytöt ottivat nytkin. Jeremias ei ottanut rahaa. Isäntä katsoi häneen kummissaan ja käski tyttöjen jakaa rahan. He niiasivat ja läksivät.

Mäkimatkan isäntä oli rikkaiden kirjoissa. Käsittämätöntä vain oli, mistä hänen varansa tulivat. Niin, mistä hänelle rahaa riitti? Työ kävi Mäkimatkassa höllästi, talon miesväki lauloi, nauroi, matkusteli ja nukkui pehmeissä vuoteissa. Oliko isäntä todella metsästään saanut niin tavattomia summia, ettei enää tarvinnut työtä tehdä eikä kehrätä? Vai velkaako tehtiin? Mäkimatkalaiset eivät puhuneet asioitaan ulkopuolelle oman pesänsä. Kukaan ei tullut tietämään heistä muuta kuin sen minkä ulospäin näki: että he elivät sovussa ja keskinäisessä rakkaudessa ja että toisen mielestä aina oli hyvä mitä toinen teki. Varmaan Somerinkin emännän teko, josta koko pitäjä puhui ja toitotti, kotiväen silmissä oli vain kehuttava. Sellaisia olivat mäkimatkalaiset.

Tuunassa kului toinen päivä toisen kaltaisena. Kelloa olisi tuskin tarvittu talossa, sillä niin täsmällisesti tiesi jokainen herätä aamulla, mennä askareilleen, tulla ruualle, mennä uudelleen työhönsä, tulla uudelleen ruualle ja vihdoin illalla panna maata. Sellaisetkin tulokkaat talossa, jotka olivat köykäisempää ainetta, joutuivat täällä pakosta polkemaan entisissä jäljissä. Alma-tytär oli aina navetassa, Riikka-tytär kävi miesten töissä, isäntä valvoi talon silmänä, muuta ei hän tehnyt, koiraa ei olisi tarvittu. Ilokseen tyttäret sen kuitenkin pitivät, sehän oli ainoa, jolle he hymyilivät, muuten ei kai talossa olisi hymyilty enempää kuin naurettiinkaan. Tuunassa ei naurettu eikä paljon puhuttukaan. Ihmiset kulkivat toistensa ohi pihamaalla sanomatta sanaakaan. He eivät olleet suuttuneet, se ei johtunut siitä. Mutta he karttoivat turhia sanoja, niistä oli tili tehtävä tuomiopäivänä. Teidän sananne olkoon jaa, jaa ja ei, ei. Kun vieraitakin tuli — ja niitä kävi ja ne otettiin kohteliaasti vastaan, niin oli kuin jokin näkymätön suojeleva vaate hetkeksi olisi siirtynyt syrjään päästääkseen vieraat sisäpuolelle. Talon painuessa oman väen hiljaisuuteen vaate taasen vetäytyi paikoilleen vaimentaakseen kaikki äänet ja liikkeet. Vieraat otettiin, niinkuin sanottu, kohteliaasti vastaan, mutta tarjoilu ei koskaan ollut ylellistä, niinkuin elämä yleensäkin oli karua. Yhteisessä pöydässä syötiin silakkaa, leipää ja perunoita, silloin tällöin läskikastiketta, puuroa ja perunakeittoa. Kullakin päivällä oli oma päivällisruokansa, ehtoo- ja aamuruoka oli sama. Pyhäpäivät erosivat jyrkästi arjesta. Ne päivät olivat vieläkin hiljaisempia kuin muut. Lauantaina oli joka nurkka siistitty, kaikkiin nauloihin oli pantu puhtaat pyyhinliinat ja kaikkien portaiden eteen uudet havut. Aamusta lähtien valmistauduttiin kirkkoon ja kirkosta tultua istuttiin ja ikäänkuin märehdittiin mitä siellä oli kuultu. Koko talossa ei ollut ainoaa pehmeää tuolia tai sohvaa. Suuressa salissa huutelivat huonekalut toisiaan, tilava pöytä, jonka molemmat päät laskettiin saranoilla alas niin että näkyviin jäi vain kaitainen levy, saattoi syystä läjäyttää levyjään udellakseen oliko vastapäätä avaraa huonetta astiakaappi, ja ne kahdeksan tuolia, jotka seisoivat neljän ikkunan alla, vaikeroida yksinäisyyttään. Hallitsevin koko huoneessa oli muratti. Se oli laajalta tunnettu, sillä se oli ollut rehevä ja muhkea jo silloin, kun Tuunan talossa oli kestikievari aikoinaan, ja moni matkustava nainen oli siitä varkain ottanut oksan. Muratti yleni kahdelta koivuiselta kannolta kahdessa vastapäisessä nurkassa ja kiersi ankaralla vihannuudellaan ympäri koko huoneen. Tuo muratti oli ikäänkuin Tuunan talon haltia. Kaikki ne heleämmät, iloiset kukat, joita tyttäret toivat kylältä, joutuivat täällä vieraaseen maaperään ja menestyivät huonosti — muratti rehoitti vuodesta vuoteen, heitellen kiehkuroitaan pitkin valkoisia seiniä, hypellen nurkkauksissa rohkeiksi silloiksi ja täyttäen valkean huoneen oudolla tummalla tuoksullaan. Tämän muratin alla olivat Tuunan arat tyttäret kohdanneet rakastettunsa ja vaihtaneet heidän kanssansa avuttomat hyväilyt. Arvo Mäkimatkakin esiintyi aina Riikka Tuunan seurassa kömpelönä.

Muratti oli talon toinen haltia, tuore, villi ja rohkea — toinen oli talon emäntä, lahoava, maatuva ja liikkumaton, talon ristinpuu. Molemmat yhdessä antoivat leimansa talolle ja loivat sen henkeä. Siellä kulki rinnan taikka vastakkain kaksi virtausta, toinen villi, tuore ja rohkea, joka vaikutti että jokainen talonväistä kävi riippumattomana, omia teitään, tekemättä toiselle tiliä sisäisistä asioistaan; toinen orjuuttava, maahan painava, iloton, joka pidätti jokaisen naurun. Eino-Ilmarikin, joka oli nuori ja jonka olisi pitänyt vielä saada nauraa, kävi täällä hiljaiseksi. Vain muualla hän saattoi olla reipas ja nuori. Sairas emäntä, joka oli elänyt seitsemäntoista vuotta puhumattomana ja liikkumattomana, piti taloa äänettömän painostuksen vallassa. Kukapa jaksoi muistaa, että hän oli ollut nuori ja kaunis, kun Eino-Ilmari syntyi, että hän jonkin päivän oli jokeltanut ja hymyillyt esikoiselleen. Kymmenkunnan vuotta oli isäntä kuunnellut sekä oppineita että itseoppineita parantajia, mutta kun uusi halvauskohtaus sitten oli vienyt emännältä viimeisenkin puhelahjan, odotettiin vain kuolemaa päästämään elävää ruumista maan poveen, jonne se kuului enemmän kuin maan päälle. Aamulla nostettiin emäntä vuoteesta keinutuoliin ja illalla hänet nostettiin takaisin vuoteeseen. Väkevimmät palvelustytöt, muonamiehet ja rengit kävivät viikkovuoroin auttamassa nostamaan ja saivat työstään palkan. Vanha kirkkoväärti oli miltei aina itse auttamassa. Hän kantoi ristinsä uskollisesti.

Tämän sairaan luo oli ruustinna tervetullut vieras. Sisar Hulta, joka oli diakonissa, kuunteli häntä, peitti sairaan ja avasi ikkunoita. Sairas söi ilman valintaa kaikki mitä ruustinna kuljetti hänen syötäväkseen. Eikähän hän mitään epäterveellistä kuljettanutkaan, ymmärsi hän sairaan tarpeet. Eikähän hän sairaan hoidossakaan mikään tottumaton ollut, iloisesti hän toimitti epämiellyttäviäkin tehtäviä niin että sisar suorastaan oli hänelle kiitollinen.

— Eikä vain tule kuolema, sanoi sisar Hulta, nyökyttäen päätään sairaan keltaisen harmaita lihavia kasvoja kohti, jotka raskaasti painoivat tyynyjä keinutuolin selkänojalla.

Ruustinna laski sormen huulilleen ja katsoi häneen varoittaen.

— Ei hän mitään ymmärrä, vakuutti sisar, — ei tuo kuule eikä näe, syödä vain osaa — mikä sitten lienee Jumalan tarkoitus. Miksi sitten lie ristiksi pantu. Seitsemäntoista vuotta nyt tuossa tuolla tavalla, siinä on jo toisinaan ihan maan haju. Ei hän mitään ymmärrä.

Ruustinna vei, tuskallinen ilme kasvoillaan, uudelleen sormen huulilleen.

— Hän ymmärtää! kuiskasi hän.

Sairaan raskaat, sinertävät silmäluomet olivat vavahtaneet ja jäivät puoliavoimina lepäämään yli silmämunan. Hän oli kuolleen näköinen, jonka silmät vielä ovat sulkematta.

— Niin ne sairastelevat naapuritalojen emännät, sanoi ruustinna, — mutta on ero niinkuin yöllä ja päivällä.