Part 15

— No, käännetään lehteä, huusi sisar Hulta iloissaan. »Voi maailmaa pahennusten tähden... Varkauksia, ryöstöjä ynnä muita pitkäkyntisten sormiharjoituksia tapahtuu tuhkatiheään. Polkupyörät näyttävät olevan halutuinta tavaraa... Odotan vain, että Lönnrotin äijä on varastettu puistikostaan ja myyty romukauppaan... Huomenna aurinko nousee kaksi ja viisikymmentäyksi ja laskee... Omistavan luokan taholta on aina tuomittu lakot, joita työläiset ovat olleet pakoitetut... Ei ole otettu lukuun, että kosto seuraa... kosto seuraa... Verinen mellakka venäläisen sotaväen ja suomalaisten välillä Saariluodossa... Salama surmasi... Sonni puskenut karjakkoa. Kun karjakko Arvi Linna... Kirjapainoherrat mahtailemassa... Siis mahtailu pois, herrat työnantajat... Herrasväen suurlakonpelko. Eräänä aamuna oli Helsingissä eräässä talossa vesijohto jostakin syystä joutunut epäkuntoon. Eräät talossa asuvat herraskaiset luulivat nyt odotetun suurlakon tulleen ja kantoivat hikihatussa vettä... Hyvää tekee, että joskus saavat varistella pois ihrojaan...» Tämäpä on ikävää! »Tytöt hoi, onni odottaa teitä. Kolme nuorta ihmisen poikaa haluaa kirjeenvaihtoon ihmisen tyttöjen kanssa. Etusija niillä, jotka omistavat 2.100 gramman leipäkortin ja jotka talveksi voivat hankkia pienen porsaan.»

Hihi-hihi-hihi-hii!

Sisar Hulta nauroi, Johanssonnin ja Ahvenaisen vaimot nauroivat ja lapset tirskuivat niin että menivät kaksinkerroin.

Riikka Tuuna oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti tuhoruohot käsistään.

— Kuulkaas Karoliina, älkää koskaan tuoko tuota lehteä meidän pellollemme. Minä en kärsi nähdä sitä. Ja vielä vähemmän kuulla tuollaista.

Syntyi hetken äänettömyys. Sisar Hultan katse seurasi venäläisten parvea, joka lakkia huiskien lasketti läpi kylän. Eivät Johanssonnin enempää kuin Ahvenaisenkaan vaimot osanneet sillä hetkellä sanoa mitään vastaan. Mutta Riikka kyllä näki, että he jäivät ajattelemaan asiaa.

* * * * *

Mitäpä Tuunan tytär olisi voinut sanoa naapurin vanhalle Piinalle, kun tämä likaisena ja hymyillen lähestyi häntä, esittäen emäntänsä asiaa. Mitäpä hän olisi tietänyt. Hän sanoi kylmästi, että hänen veljensä ja Arvo olivat lähteneet täältä silloin helmikuussa yöllä, hän ei tietänyt minne. Olli ja Eino olivat hävinneet maaliskuussa. Puhuttiin, että edelliset oli surmattu rajalla ja jälkimmäiset vangittu — puhuttiin monella tavalla. Riikalla oli kurkku kuivana, kun hän näitä asioita toisteli.

— Vai ei sitten Riikkakaan sen enempää tiedä. Meidän rouvan on ikävä Arvoa. Meidän rouva ajatteli, että jos Riikka olisi häntä vaikkapa unissa nähnyt.

‒ En minä mitään unia näe enkä uniin usko. Meidän Alma näkee ja uskoo. Ja hän kyllä silloinkin juuri näki unen jostakin valkeasta linnusta.

— Valkeasta linnusta?

— Niin, juuri muistuu mieleeni. Se oli jo aivan unohtunut. En minä sellaisiin usko. Se lintu kai ammuttiin ja putosi alas.

‒ Ammuttiin ja putosi alas.

Syntyi äänettömyys.

— Unet ovat tärkeitä, sanoi Piina hyvin vakavana, — ja korttien ennustukset ovat tärkeitä. Vai sellaisen unen... Ja Alma sen näki. Nythän minä voin meidän rouvalle kertoa. Ilmankos meidän rouva tiesi mitä teki, kun minut tänne lähetti.

‒ Älkää nyt... enhän minä tiedä tarkoittiko koko uni miesten matkaa.

— Mitäs muuta, kun sen Alma silloin näki. Ja jos meidän Arvo on ammuttu rajalla, niin sittenhän ennustus jo on täyttynyt... Arvo oli kaunis poika. Ja nyt hän on mennyt...

Riikka Tuuna vaikeni. Silmänräpäyksen aikana hän kysyi itseltään, Eino-Ilmaria vaiko Arvoa uni oli tarkoittanut. Maailma oli mustana hänen silmissään.

* * * * *

Kotona Tuunassa pauhasi vanha kirkkoväärti kuohuksissaan.

— Tulee minulta kysymään... Äää... äää... äää... sellaista. Ja lupaa minulle kymmenen prosenttia korkoa... Ja luulee, että minä... äää... äää... Haru saa hävetä, sanoin. Ja paras on, että Haru jättää sellaisen kaupanteon. On parempi että Haru menee ja... viileskelee itseään... terävällä veitsellä... Sanoi tarvitsevansa rahat vain kahdeksi kuukaudeksi. En kahdeksi tunniksi minä niitä antaisi, jos ne olisivat minulla. Ne eivät ole, sillä ne vietiin pankkiin. Mutta minä otan ne sieltä pois, ei raamatussa puhuta mistään pankeista. Niin... menee vaan Haru ja viileskelee ruumiinsa haavoille. Se on vain ruumis. Sielu täytyy kätkeä tuomiopäivään... Ei, ei hän nauranut, mutta hän oli suutuksissaan.

— Millähän lailla Harukin aikoo kostaa meille, sanoi Riikka, joka oudosti tunsi, että vaimot, joiden lehteä hän äsken oli loukannut, hautoivat kostoa.

Lisäksi oli Hulta lukenut jotakin kostosta, hän oli toistanut sanat: kosto seuraa.

— Minun sielulleni Jumalan kiitos... äää... äää äää... eivät ne mitään mahda, sanoi kirkkoväärti. — Ei mitään...

* * * * *

Sisar Hulta istui ajatukset muissa sairaan emännän luona. Ei saanut ilmaa pysymään puhtaana, vaikka ikkuna oli auki. Kärpäset hakivat sairasta niinkuin haaskaa. Pöydällä kaljatuopin vieressä oli postilla, virsikirja ja hengelliset laulut. Ne olivat kuluneet sisar Hultan käsissä, mutta nyt hän olisi yhtä hyvin voinut tarttua tukkoon kuivia olkia. Ei mitään makua ollut niissä. Häntä veti portaille, portille, kujalle.

Eräänä iltana, kun sairas piti nostettaman keinutuolista sänkyyn, ei sisar Hultaa kuulunut. Renki seisoi ja odotti, huudeltiin kuistilta, kuunneltiin ja huudeltiin taas. Etäältä saattoi kuulla hanurinsoiton. Sisar Hultaa ei kuulunut. Kirkkoväärti seisoi pihamaalla, tuuheat kulmakarvat törröttäen ankarain silmien päällä, ja ajatteli. Nurmi oli kellastunut toisella kulmalla pihamaata, seljapensaskin kitui, nälkä oli ihmisten edessä. Taivas vain rusoitti poutaa.

— Miljaaa, huusi isäntä, — tulkaapa tänne auttamaan. Nyt oitis.

Milja meni pitkin askelin ikäänkuin ei hän olisi kuullut.

Isäntä meni salin puolelle ja pääsi Eino-Ilmarin huoneeseen asti ilman että Riikka häntä huomasi. Riikka istui keinutuolissa, pää nojaten taapäin ja silmät kiinni. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän kimmahti pystyyn ikäänkuin olisi säikähtänyt. Mielessään teki hän johtopäätöksen, että menee tästäpuoleen kirkkoon, kun tahtoo olla rauhassa.

— Missähän Hulta on? kysyi isä.

— En minä vaan tiedä.

— Tulisitko sinä nostamaan emäntää. Mikähän Hultalle on tullut?

Riikka asteli isänsä edellä yli suuren aution salin, jonka permannolla kulkivat lumivalkeat matot kuin mitkäkin suorat, autuuteen viitatut tiet. Hän veti huivia hartioidensa ympäri ikäänkuin häntä olisi palellut.

‒ Mikähän Hultalle on tullut? sanoi isäntä uudestaan.

— Liha, sanoi Riikka.

Isä kääntyi ovessa hänen puoleensa ja tytär toisti sanansa ja nyökäytti päätään.

Kun sairas oli nostettu vuoteeseen ja renki ja Riikka olivat poistuneet, seisoi vanhus ja katseli kuolleita kasvoja harmailla tyynyillä. Kesäyön hämärä verhosi huoneen ja vuoteen, vain pöydältä erottautuivat mustat hartauskirjat. Vanhus koetti pujottaa käsiään ristiin, mutta ne olivat niin työn kovettamat, etteivät ne taipuneet. Ne jäivät päälletysten ja siinä hän paineli ja puserteli niitä. Hän muisti kuinka kaunis tämä hänen toinen vaimonsa oli ollut silloin kun hän hänet näki lähetysjuhlilla. Tyttö oli äitinsä kanssa seisonut pitkän ruokapöydän ääressä ja vanha Tuuna oli tuntenut suonissaan uuden nuoruuden. Hän oli pyytänyt saada maksaa heidän kahvinsa ja voileipänsä eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa ennenkuin hän sai varmuuden. Tyttö oli niin nuori ja äiti päätti asian.

Liha, ajatteli vanhus ja oudon selkeä ja polttava tunne tuli yhtäkkiä hänen mieleensä niinkuin joskus myöhäisenä syksynä tulee kesäisen lämmin ja kirkas päivä. Liha — mitä oikeutta on lihalla? Se huutaa ja vaatii. Eivätkö kaikki oikeudet ole hengen? Liha... liha... Kaikki meni samassa sekaisin hänen vanhassa päässään. Mitä on tehtävä Hultalle? Onko hänet pantava pois talosta? Vanhus läheni vuodetta, laski kätensä vaimonsa kylmän hikiselle otsalle ja sitaisi pois hiussuortuvan. Tämä tässä oli se kaunis tyttö. Missä oli heidän ainoa lapsensa, Eino-Ilmari? Liha... liha... Kaikki liha on niinkuin ruoho. Mikä oli Jumalan tarkoitus?

Hänen polvensa vapisivat, kun hän laskeutui alas vuoteen ääreen, hänen kankeat kätensä hytkivät pusertaessaan puuta, otsa kolahti vuoteen laitaan.

— Jeesu... armahda minua...

Oli tapahtunut suorastaan ihme: vanha Sydänmaan Miina oli käynyt läpi vaikean leikkauksen ja uhkasi nyt tulla terveemmäksi kuin hän koskaan oli ollut. Ihanat tuskattomat päivät, jommoisia ei hänellä ollut elämässä ollut, annettiin hänelle hänen vanhoilla päivillään ja hän makasi vain odotellen haavojen parantumista päästäkseen mökilleen sydänmaahan. Hänen kiitollisuutensa Jumalaa ja ihmisiä kohtaan oli rajaton. Jumala sai osansa veisuun ja rukousten muodossa, lääkäriä ja sairaanhoitajattaria hän tarjoutui palvelemaan koko loppuiäkseen. Heidän kauttansa oli Jumala tehnyt suuren ihmeensä. Koko sairaala tiesi Sydänmaan Miinan tarinan, koko kaupunki sai sen kuulla ja tapahtui vielä sekin, että tohtori kirjoitti harvinaisesta sairastapauksesta oikein tohtorien sanomiin. Vanha Miina rukoili lopulta Jumalaa, että nöyryydellä jaksaisi kantaa näin suuren kunnian. Hänen ystävänsä Kankaan pitäjässä iloitsivat hänen kanssaan, eivätkä suinkaan vähimmin Anna-Liisa Nahinen ja Riikka Tuuna. Ja eräänä päivänä istuutui Riikka rattaille lähteäkseen panemaan järjestykseen vanhan palvelijattaren mökkiä hänen kotiinpaluutaan varten.

Hänen rattaillaan kulki Johanssonni, joka oli pyytänyt päästä mukaan tärkeiden asioiden vuoksi, mitä hänen piti toimittaa sydänmaan kulmalla. Hänellä oli kuitenkin mukanaan niin paljon tavaraa, että Riikka jo rattaille noustessa oli uhannut jättää osan pois. Ne olivat sentään kaikki niin tärkeitä — vaalijulistuksia ja kirjallisuutta Johanssonnin piti lähteä viemään — että niiden täytyi olla siinä missä hänkin, Johanssonni, oli. He aloittivat siis matkan hyvässä sovussa. Oli ihana syyspäivä ja metsät helottivat juhlallisimmassa väriloistossaan. Kalliista hinnoista ja näiden mahdollisesta nousemisesta riitti yllinkyllin puhelemista. Kun kuitenkin oli käännytty sydänmaan tiehaarasta, alkoi Johanssonnille tulla asiaa alas rattailta. Hän antoi ohjakset Riikalle ja aukaisi suuren käärön. »Kaikkien maiden köyhälistö liittykää yhteen», luki Tuunan tytär sadoista papereista, jotka viuhkan tapaan lepäsivät päälletysten. »Raatajat, sorron yöstä nouskaa», nähtiin toisen käärön paperiviuhkassa. Näitä kirjoituksia naulasi Johanssonni telefonipylväisiin ja virstanpatsaisiin, ladonnurkkiin ja makasiinien seiniin. Yhä harvasanaisempana katseli tätä Tuunan tytär, yhä yksinvaltiaammin hallitsi uusi poliitikko sanaa rattailla, jotka olivat matkalla Sydänmaan Miinan mökkiä kohden.

Tää on sitä tiplomaattista toimintaa, puheli Johanssonni vasaraniskujen välillä. — Pitää tänne korpeenkin viedä valoa ja valistusta. Tässä on näitä oman paikkakunnan miehiä, joita pitäisi ajaa läpi. On Salenjus ja itse Pietikka — sehän on Pietikka niin hyvä kuin meidän pitäjäläinen, niin paljon kuin hän täällä on ollut ja täällä pannut kaikki edistyspyrinnöt pystyyn. Tuo paketti tuolla takana onkin Pietikan, hän on matkalla tuolla noin toisessa pitäjässä. Kova mies se oli Nahinen, kun karkoitti Kemppaisen näistä korvista... Ei se Kustaa sitä unohda... Valoa ja valistusta. Mitä pirun nauloja nämä ovat, en paremmin sano. Sellaista se on maailman imperialismi, sotia se tahtoo eikä mikään teollisuus sotia kestä, naulat paremmin kuin muutkaan... Sotilaat on työväkeä, nuo venäläiset, ja sentähden on välit pysytettävä hyvinä. Että yksimielisinä voitaisiin mennä maailman imperialismia ja taantumuksellista porvarien vastavallankumousta vastaan... Rouva Juuri kanssa on näillä listoilla, kyllä hänelläkin on kieli kannassaan... Kovastihan ne tahtoivat ehdokkaiksi minua ja Kemppaista, nimittäin Jannea, mutta ei me sentään. Kyllähän meitä aina puhujina tarvitaan. Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla. Kemppaisesta tehdään yhdistyksen esimies, jos nyt Salenjus tulee kansanedustajaksi. Ja eiköhän se Salenjus tulle. Pietikka sanoi, että kun Kemppainen on ollut vankilassa, niin se voi jotakin vaikuttaa ulospäin, vaikkei se sisään päin mikään asia olisikaan. Se on Pietikka niin tarkka niistä ulkonaisista, niinkuin oikein onkin, kun köyhälistön asia nyt kerran on historian näyttämöllä... Ei taida vain olla tietoa Eino-Ilmarista paremmin kuin Somerin isännästä ja pojastakaan. Sinneköhän ne todella menivät Saksaan? Että kuinka yhtäkaikki voi olla tuntoa, kun se Saksan keisari juuri on tämän sodan alkanut. Mutta kyllä kai ne ovat jo saaneet passit toiseen maailmaan, tarkoitan Eino-Ilmaria ja Somerin isäntää ja poikaa. Niin se tämä Aliinakin sanoo, Tuunan Miljan sisko, että kyllä ne sentiensä menivät. Ja sellaista tiplomaattista elämäähän se kuului harjoittaneen koko koulu, mitä Eino-Ilmari kävi. Ja siellä oli jo Johanneksen markkinoilla eräs poika kehunut, että hänellä on jalassa yhden karkulaisen saappaat ja tarkoittanut Eino-Ilmaria. Ne olivat tietysti otettu jalasta, hyvät saappaat. Ei suinkaan kukaan tällaisena kalliina aikana rupea saappaita hautaan panemaan ruumiin mukana, niin se pannaan ihminen sellaisena kuin se syntyy... Se Somerin Olli kuului kuristaneen vanginvartijan — sillähän oli sellaiset kourat niinkuin moukarit... Milja menee nyt sitten myös yhteen Linteenin kanssa. Pyhinä miehinä pidetään talolla häät. Se on sen antanut Linteeni anteeksi, että Miljan lapsi on Antrein. Mitäs — isä kuin isä ja ihminen kuin ihminen. Ja eikähän tämä nykyaika ole vanhaa testamenttia. Naiset on nyt paremmin niinkuin yhteisiä ja yhteiskunta ottaa lapset. Ja se onkin mukavaa, niin äiditkin saa täytetyksi korkeammat elämänehdot... Se on kovin suuttunut Miinalle Kustaa. Taitaa ottaa Miinan koville. Perhana sentään, nyt taisi jokin mennä rikki. Onkos nämäkin teitä ja rumpuja. Se suuttuu Pietikka, jollei saa tavaraansa... Ei, ei taitanut mitään tulla. Mutta tässä rattailla näkyykin olevan ihan vanhantestamentin komento, että nainen vaikenee seurakunnassa... Tottahan annatte vielä anteeksi, jos käyn tuolla Jortikan asumuksessa viemässä noita lehtiä, ne ovat sellaisia pimeitä, Jortikan väet, ettei niille tule lehtiäkään. Niitä tuli Pietikan toimesta oikein hevoskuorma. En minä ole kauan.

Riikka Tuuna oli painanut huulensa niin lujasti kokoon, että hänen täytyi reväistä ne eroon, kun hän yksin jäätyään hengitti. Eihän hän uskonut mitä hänen omaisistaan oli kerrottu, mutta kirveli kuitenkin. Kirveli ja inhotti. Kuinka korkea olikaan tämä Luojan maailma ja kuinka matalat ihmiset.

Johanssonni viipyi. Jos tästä lähtisikin liikkeelle ja jättäisi koko tiplomaatin. Rupesivatkohan ne nyt tuolla Jortikan mökissä juomaan? Mistä tulee tämä selvä viinan haju?

Riikka Tuunan silmät lepäsivät sanomalehtipinkalla rattaiden pohjalla ja ajatuksissaan hän tavaili:

Sorron yöstä nouskaa.

Hirvittävä sota raatelee yhä maailman kansoja. Se on kapitalistisen kansainvälisen hirmuvallan tulos. Sen suojissa riistäjien ja suuranastajien saalis paisumistaan paisuu. Köyhälistön nylkeminen, kurjuus ja hätä kiristetään huippuunsa. Mutta samalla paisuu kaikkien maiden köyhälistön katkeruus, koston tarve, viha ja vastarinnan voima. Yhä valtavammat joukot järjestyvät kapitalistista hirmuvaltaa vastaan. Vanha pohja horjuu, vanhat jumalat ovat kaatuneet. Sorrettujen ääni vaatii oikeutta. Suomen suurriistäjien ahneus on yltynyt sietämättömäksi maanvaivaksi. Peto on näyttänyt karvansa. Vievätkö köyhälistöltä leivän suusta ja vaatteet päältä? Mutta köyhälistön on sortajat tuomittava...

Riikka Tuuna nousi yhtäkkiä seisomaan rattaille.

— Johanssonni, nyt minä lähden! huusi hän.

Ja samassa läjähtivät paperikääröt tiepuoleen. Takaa hänen omilta rattailtaan olikin tullut viinanhaju. Siellä oli viinaksia. Hän nosti senkin kantamuksen maantielle ja läjäytti hevosta ohjasperillä. Pitkästä aikaa tuli hänen mieleensä jokin poikamaisen kevyt olo. Sellaista hän oli tuntenut lapsena kiivetessään puihin. Häntä nauratti.

Johanssonni juoksi esiin metsästä, huusi ja hosui käsiään.

— Kuulkaas nyt, huusi Riikka vastaan, — minähän olen porvari, riistäjä ja jumalankumartaja. On paljon pyydetty, että minun pitää kuljettaa teidän kirjallisuuttanne!

Hän näki että Johanssonni seisoi ja pui nyrkkiä hänen perässään.

— Kyllä Riikka tämän vielä katuu! huusi Johanssonni. — En olisi uskonut, kun Riikka on aina paremmin ollut sellainen inhimillinen. Saatanan porvarit, kyllä te vielä näette...

Riikka Tuuna kääntyi taakseen.

— Johanssonni... kuulkaas: parannukset eivät tule vihan ja koston tietä. Viha synnyttää vihaa ja kosto kostoa. Se tie ei koskaan vie perille...

— Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla...

— Rakkaus palaa pohjaan... Paha ei voi palvella hyvää...

— Mene helvettiin! Kyllä sinä vielä kadut...

Riikka ajoi yksinään eteenpäin, korvissaan muonarengin viime sanat. Hänen mielensä keveys oli jo kokonaan ohitse. Kaamea alakuloisuus laskeutui hänen ylleen. Tiekin kävi yhä yksinäisemmäksi. Mitä tästä kaikesta tulee?

Kun hän illalla palasi kotiin, kuuli hän ensi kerran äänen, joka siitä puoleen kaikui kautta Kankaan pitäjän joka ilta ja pyhäpäivätkin umpeensa, äänen, joka sittemmin kävi varsin kohtalokkaaksi. Hän kuuli sanat: rasdvaa, ras — dvaa! tahdissa kuin ikinä jonkin komennussanan. Venättä olivat sanat ja kaiketi harjoittajatkin olivat venäläisiä. Ääni ei kuitenkaan kuulunut venäläisten harjoituskentältä, vaan niityltä hautausmaan takaa.

Ras-dvaa! ras-dvaa!

Kankaan kirkonkylä lepäsi yliluonnollisessa valaistuksessa. Aurinko laski lämpöisenä kuin kesällä ja sen rusotuksessa hehkuivat keltaiset metsät. Pitkin niittyä marssi omituinen joukko: parikymmentä työmiestä työvaatteissaan. Heidän käyntinsä oli raskas ja vaatteet riippuivat väsyneesti.

Ras — dvaa! Ras — dvaa!

Nehän olivat tuttuja jokikinen, samoja miehiä, jotka täällä olivat marssineet heinäntekoon ja viljankorjuuseen. Tämä oli tietysti kirkonkylän järjestyskaarti eli punakaarti, olihan hän kuullut, että sellainen piti perustettaman. Tässä se nyt oli. Ketä vastaan se menee? Venäläisiäkö? Mutta venäläinenhän sitä on johtamassa. Mitä epäjärjestystä se aikoo asettaa? Eihän täällä näy mitään epäjärjestystä.

Ras — dvaa! Ras — dvaa!

Jokin kaunis innostus nuo miehet kuitenkin oli koonnut, sillä he olivat työstään tulleet tänne ja marssivat nyt tuossa raskain, kömpelöin jaloin. Varmaan heidän sisimmässään kuitenkin oli tarve varustautua kaiken varalta suojelemaan kotia ja kotipaikkaa...

* * * * *

Pian senjälkeen saapui vanha Miina kaupungista. Häntä totisesti ei olisi saattanut tuntea. Kaupungin rouvat olivat lahjoittaneet hänelle hienoja vaatteitaan — hattu vain puuttui, ja häntä olisi luullut joksikin virkamiehen rouvaksi. Kyllähän ne hattujaankin tarjosivat, kertoi Miina punastuen, mutta eihän hän nyt toki sellaisia... Nytkin jo vallan hävetti tulla kotipuoleen tällaisissa pukimissa. Hänellä oli uudet kalossit, hänellä oli sateenvarjo, hänellä oli ruokatavaraa. Ja sairaanhoitajattaret olivat lahjoittaneet hänelle sormuksen. Musta risti siinä oli kannassa, kyllä se oli hyvin kaunis. Mutta outo se oli kädessä, kun ei ikinä ollut sellaista omistanut eikä uskonut sellaista saavansakaan. Miina oli niin nuortunut, hän oli niin kiitollinen, iloinen ja keveä, ja kertomista hänellä riitti loppumattomiin. Hän istuikin penkillä Tuunan keittiössä ja kertoi jokaiselle, joka halusi kuulla.

— Miina menee vielä naimisiin! sanoivat Tuunan palvelustytöt. — Kun soltut näkevät, niin koppaavat hevosen selkään.

Miina nauroi. Ei nyt toki sellaisista sopinut puhua, mutta kyllä se elämä oli kuin silkkiä, kun oli terveytensä saanut. Sitä ei voinut kieltää. Jumalalle kiitos ja kunnia.

Miinan piti näyttää kalossejaan sisar Hultalle. Niitä ei löytynyt mistään. Ovensuuhun hän oli ne jättänyt, alas, ulkoeteiseen. Koko talo haki. Aivan varmaan ne olivat joutuneet vaihdoksiin. Kuka täällä oli käynyt? Oma väki vain. Kalosseja ei löytynyt. Miina istuutui vakavana penkille.

— No mihin panitte sateenvarjonne ja saalinne? kysyi Riikka. — Ei nykyään voi ulos jättää.

— Ulos minä jätin, penkille tuohon, kun aioin heti lähteä eteenpäin.

Mentiin katsomaan. Koko talo haki. No mutta Herra siunatkoon, mikä ihmisille oli tullut? Miina itkeä tihutti keittiön penkillä. Sormus oli toki vielä jäljellä. Mutta entä koppa ruokatavaroineen? Hän pelästyi jo kun tarttui sankaan: koppa oli keventynyt. Jestas siunatkoon: sokeri oli poissa! Jonka tohtorinna itse oli antanut. Hänenhän piti tarjota tuliaiskahvit kotona ja kutsua Kemppaisten veljeksetkin metsästä... Mikä ihmisille oli tullut?

— Lähtekää te pian sydänmaahanne, nauroi pitkä Milja astuessaan itkevän pienen naisen ohitse, — muuten olette puti puhdas.

Vanhus ei yöllä nukkunut yhtään silmällistä. Hänen sydämensä oli murheellinen, hän ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä. Niin kauan oli tauti pitänyt häntä heistä erossa. Hän oli vain nähnyt mökkinsä köyhät seinät ja tuntenut taudin lakkaamattomat kouristukset. Nyt oli hänellä kauniit vaatteet, sormus, terveys ja tavaraa — hän olisi voinut olla niin onnellinen, jolleivät ihmiset olisi näin muuttuneet. Jumalan, Jumalan he olivat hyljänneet. Varhain aamulla kyydittiin hänet Tuunan hevosella pois kirkonkylästä. Hän läksi mielellään. Sydänmaassa toki olivat kaikki ihmiset hyviä tuttuja.

Marraskuun lakko meni Kankaan pitäjässä varsin hiljaisesti. Ei juuri muuta tuntunut kuin että oli yleinen vapaaviikko. Osuuskauppa oli suljettu ja järjestyskaarti marssi joka päivä, punainen lippu etunenässä, kylän päästä päähän. Siinä oli nyt toistasataa miestä, vanhempia, nuorempia, jopa pikkupoikiakin. Salenjus oli käynyt vaatimassa kauppias Huoposelta säästöpankin avaimia, mutta kauppias ei antanut. Pikkupojat, niinhyvin porvarilliset kuin järjestyneidenkin lapset, juoksivat innoissaan kulkueen perässä, joka marssi tanhuaa läpi kylän, laulaen:

... on veljet keskenään.

Pitkä Milja oli jo jättänyt paikkansa Tuunassa, mutta hänen tavaransa olivat vielä talossa ja Riikka oli luvannut, että hän täällä saisi pukeutua niihin »punaisiin häihinsä», jotka vietettäisiin talolla ja joihin oli kutsuttu toistasataa henkeä, sekä suomalaisia että venäläisiä. Myöskin Pietikka oli luvannut tulla.

Oli lauantai-ilta ja talo loisti valkenevien vainioiden keskellä kuin lyhty, odottaen uudenaikaista ylkää ja morsianta. Ensi lumi lankesi maille. Silloin tultiin Riikalle huutamaan, että morsian on valmis. Suojellen viluisia käsiään esiliinan alla läksivät Riikka ja sisar Hulta juoksemaan pihan toiselle puolelle.

Samassa pienessä huoneessa, missä Milja ollessaan navettatyttönä Tuunassa, oli viettänyt niin monen yön iloisten solttujen seurassa, oli hänet nyt puettu morsiameksi suomalaista miestä varten. Käryävän lampun valossa hääri kolme naista, vielä ojennellen kaikkinaisia tavaroita Aliinalle, joka hikipäässä puki niitä morsiamen ylle. Milja oli valkoisissa. Sukat ja kengätkin olivat valkoiset. Tuli jo kiire. Sulhanen saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä. Siinä viimeisiä valmistuksia tehtäessä kävi iloinen ja jännittynyt puheensorina.

— Missä on minun nenäliinani?

Pistithän sen juuri povellesi.

— Pankaa vielä neula, etteivät kukkaset putoa. Helkkarissa, älkää pistäkö!

Se tietää vain hyvää.

— Aijai, ottakaa vähän auki liivejä, pingoittaa niin hitosti...

— Niin, se on se pikkulintu, joka siellä pingoittaa... Mutta eihän hakasia voi auki jättää.

— Onhan nauha, silkkinauha. Pannaan se päälle.

— Sehän on punainen. Kyllä morsiamen pitää olla kokonaan valkoisissa.

— Ja vielä tässä! Se on uljas nauha...

— Ja sopii Miljalle erinomaisesti. Sehän peittää kaikki.

— Alalaatikossa se on...

— En minä panisi. Kyllä morsiamen pitää olla valkoisissa.

— Pane pian nyt, kuulethan että tarvitaan... No noin vaan, solmuun taakse!

— Kaunis tulee... Kaunis tulee!

— Se on uljas nauha.

— Ja sopii tällaisiin punaisiin häihin.

— Ja Miljan mustaan tukkaan.

Kun solmu oli köytetty ja morsian kääntyi, luki Riikka selvästi leveän punaisen silkkinauhan päistä:

»Viimeinen tervehdys... Autuaat ovat puhtaat sydämestään...»

Nauha oli värjätty, mutta paksut, painetut kirjaimet näkyivät selvästi. Se oli kankaan kunnan Parannan isännän haudalle laskeman seppeleen nauha.

Porraskivellä narisi lumi. Tömistettiin jalkoja. Sulhanen astui sisään.

Näissä punaisissa häissä sattui muuten pieni välikohtaus, josta myöhemmin oli kohtalokkaat seuraukset muutamille Kankaan pitäjän kansalaisille.

Kansanedustajat Pietikka ja Salenjus veivät sivuhuoneeseen Kemppaisen ja Johanssonnin ja keskustelivat heidän kanssaan punakaartin tilasta ja muustakin pitäjässä. Pietikalla oli kädessään taskukirja ja hän teki siihen muistiinpanoja.

— No miehet, sanoi hän, kynän pää hampaiden välissä, — kutka täältä nyt niinkuin ensinnä olisivat nypittävät, jos niinkuin tulisi puhdistus tarpeen? Toivotaan, etteivät porvarit pakota työväkeä epätoivon tekoihin. Mutta kaiken varalta: kutka ne nyt täällä olisivat, jotka siinä suuressa rytäkässä tulisivat kysymykseen?

Johanssonni joutui ymmälle ilosta, että toveri Pietikka oli valinnut hänetkin neuvonantajaksi tällaisessa tärkeässä asiassa. Kemppainen oli puheenjohtaja, oli siis selvää, että häneltä kysyttiin. Mutta hän, Johanssonni oli vain jäsen — hän mahtoi siis jotenkuten muuten tehdä luotettavan ja edullisen vaikutuksen. Oli siis vihdoinkin hänenkin hetkensä tullut, kyllä olikin ollut kovaa hänen elämänsä. Kun oli se muijakin tullut otettua sellainen saamaton. Nyt saisivat nähdä pomot ja porvarit, että hänessäkin, Johanssonnissa oli tiplomaattia ja käskijää. Sekin Tuunan tytär, joka kiireimpänä akitatsuuniaikana teki hänelle sellaiset kepposet. Salenjus oli jo ehtinyt luetella Lennartti Mäkimatkan, joka piti Maahisten kartanoa, kirkkoherra Nahisen ja kauppias Huoposen.

— Riikka Tuuna kumminkin on sellainen! huusi Johanssonni kiihtyneenä.

— Pitää välttää naisia, sanoi Pietikka. — Ovatko Mäkimatkan väet luotettavia?

— Kahdeksantuntinen meni Mäkimatkassa ensin läpi...

— Jaahah, jaahah... Hyvä on.

— Kelju mies on opettajakin! sanoi Johanssonni.

— Jaahah, jaahah...

— Mutta hiidessä: Sydänmaan Miina! huusi Kemppainen äkkiä.

— Se nyt on niin vanha kääkkä, että oli tuo missä oli, huomautti Salenjus hymyillen.

— Se ilmiantoi minun veljeni pappipirulle, kyllä se on toimitettava taivaaseen... hahhahhah...

‒ Pitää katsoa, ettei harjoiteta persoonallista kostoa, huomautti Pietikka vakavasti. — Tämä punainen liike on pyhä asia eikä sitä saa vetää alas ryöstön ja murhan tasalle...

Hetkeksi vaikenivat kaikki.

— Vain vastavallankumoukselliset voimat on toimitettava pois tieltä, selitti Pietikka.

‒ Ei, ei ryöstön eikä murhan tasalle, toisteli Johanssonni. — Mutta Tuunan Riikka kun paiskasi kaikki vaalijulistukset maantielle, alas rattailtaan. Niin kyllä se jo on vastavallankumouksellista toimintaa. Ja meidän lehteä hän oli kieltänyt tuomasta silmiensä eteen.

— Ja kyllä vaan viinaa on tarvittu kaikissa vallankumouksissa, kuiskasi Kemppainen viisaana ja vakavana. — Mikään vallankumous ei käy laatuun ilman viinaa.

— Pappi on yllyttänyt saarnatuolistakin, sanoi Salenjus, — eikä ole huolinut varoituksista eikä mistään. Kyllä häntä on varoitettu.

— Papilla on niin paksut kellonvitjat, sanoi Kemppainen, — että sellaiset olisi korjattava yhteiskunnan talteen.

— Pappilassa harjoittavat lapsetkin vastavallankumousta! huusi Johanssonni.

— Ahoselta meni puotipalvelijakin Saksaan.

— Jaahah, jaahah. Pannaan ylös. Ei siksi, että tätä luetteloa tarvittaisiin. Toivomme viimeiseen saakka, että herraskaiset tulevat järkiinsä. Varoitan vieläkin päästämästä asioita yksityisten koston ja ryöstön luisuvalle pinnalle. Ja tietenkin on sanomattakin selvää, että tämä asia pysyy meidän kesken.

— Se on selvää kuin Kemppaisen muorin kahvi! nauroi Johanssonni ja tarjosi kunnioittavasti kumartaen savukkeet kansanedustajille.

Salissa kajahtivat eläköön-huudot. Miehet, kaikki neljä, sekaantuivat kansan vilinään.

Eräänä pimeänä iltana jälkeen joulun ilmestyi Tuunan keittiöön vanha mies, joka pyysi yösijaa. Riikka Tuuna pesi astioita pienen lampun valossa, öljy kun oli kovin vähissä. Tytöt tulivat lypsyltä, hameet korkealla ja jäätyneinä kahisten. Kissa sai maitoa teevadille pöydän alle ja latki sitä hiljaa.

— Sopii vaan mennä pirtin puolelle, kehoitti Riikka vierasta.

— Jos voisi saada jotakin syötävän puolta, sanoi mies ääni vavisten.

— Sitä ei nyt paljon ole kenelläkään. Syökää jos tahdotte tuossa tyttöjen mukana. Totta kai vieraalla on paperinsa kunnossa, ettei tule ikävyyksiä taloon.

— Kunnossa pitäisi oleman.

Tytöt istuivat toisiaan vastapäätä, toinen ikkunan alla, toinen irtopenkillä, ja jyrsivät suurista reikäleivänpalasista. Ukko kastoi leipäpalaansa samaan suolakuppiin kuin hekin. Kukaan ei puhunut. Kello tikutti. Kissa makasi uuninkyljessä. Riikka päästi sisään koiran ja katosi.

Mutta koirapa karkasi ukkoa kohden ja alkoi iloisesti vinkua ja nuolla hänen käsiään.

— Onpa täällä ystävällinen koira, yritti vanhus pelästyneenä. — On kai penikka. Soh, soh... Eipä taida olla hyvä vahti, kun noin suostuu vieraaseen.

Tytöt katsoivat häneen pitkään ja sanoivat, että se on penikka ja nuo venäläiset sen ovat opettaneet sellaiseksi, että se on joka miehen ystävä. Vieras sanoi nopeasti hyvää yötä ja tytöt kuulivat hänen askeltensa kopisevan alas portaita.

Mitä? Tuliko hän takaisin?

Riikka Tuuna istui Eino-Ilmarin kiikkutuolissa silmät ummessa, kun hän salista kuuli askeleita.

— Kuka siellä on?

— Riikka... hsss! Minä se olen. Etkö tunne. Ole Jumalan tähden hiljaa.

— Kuka minä?

— Etkö nyt tunne? Eino-Ilmari minä olen. Lähdetään pian pakoon. Osaatko tyynenä mennä keittiöön ja lähettää tytöt nukkumaan... No mutta Riikka, hyvä ihminen...

Riikka oli vaipunut pikku-veljensä rintaa vasten. Hän nieli siinä jonkinlaista kuivaa naurua, koetellen käsillään pojan olkapäitä, käsivarsia, niskaa, kasvoja.