Part 12

Nahinen puolestaan hillitsi mielessään tunnetta, joka sillä hetkellä oli luja kuin visa. Huono oli ihminen, viheljäinen on ihminen, ajatteli hän. Tuokin Ahvenainen, jonka minä olen mieskohtaisesti opettanut lukemaan, joka tälläkin hetkellä käy minun vaatteissani, joka on saanut vaatteeni ennenkuin ne olivat kuluneetkaan... Ja tuokin kyttyräselkä, jonka tuulenpuuska kaataa kumoon... kaikki he vapisivat henkensä puolesta, kaikki he hautovat kostoa. Kukaan ei tahdo kohota. Huonoa, viheljäistä on elämä... Mitähän todella tuokin Ahvenainen ajattelee, olio, joka kaksi vuotta sitten ei vielä ollut saanut päähänsä kirjaimia... Samalla haavaa kuin nämä ajatukset kuvottaen kulkivat läpi hänen sielunsa, paahtoi hänessä tunne lämpöinen kuin sydänsuven aurinko: suuri Isä, sinä olet kaikessa, sinä olet rakkaus ja armo. Sinä kokoat kerran kaikki luotusi Sinä olet totisesti armo ja anteeksianto... Ja samalla kun hän tunsi oman syntisyytensä siinä että oli ajatellut halventavasti nuoresta ajomiehestään ja kyttyräselästä näki hän yhdellä silmäyksellä maailman kauneuden sydänmaan hohtavassa keväänkeväässä. Elämä on kallisarvoinen ja ihminen hitunen Jumalaa... Hän laski jalkansa sinertävään lumeen tallatun polun syrjällä. Se upotti ja jääsohjo reenjalasten jälkien syrjillä putosi helisten... Metsikössä veivät reenjäljet yli pienten pensaiden. Puiden juurilla oli lumi jo laskeutunut kuopille. Yhtäkkiä tunsi kirkkoherra sieraimissaan keitetyn viljan makean hajun. Samassa silmänräpäyksessä kipunoi suuttumus taasen läpi hänen sielunsa. Puhutaan köyhyydestä ja köyhästä maasta, mutta tähän on varaa! Hän astui nopeammin ja koetti tehdä astuntaansa äänettömäksi.

Kustaa Kemppainen seisoi paraikaa mäskipatansa ääressä ja kohenteli. Jannen jalat näkyivät havumajan oviaukosta, aurinko paistoi hänen polvilleen, joilla lepäsi leivänpuolikas. Hennot, likaiset hyppyset tulivat ja taittoivat leivänpuolikkaasta, samassa kadotakseen ylöspäin ja sivuille, mistä ne niinikään kokosivat jotakin. Saappaat olivat aivan uudet ja nähtävästi valmistetut sotilashenkilölle, joka ei ollut tavallinen sotamies. Eivätköhän ne olleet varastetut. Havumajan luminen katto valui kimmeltävänä vetenä alas pitkiä sinisiä jääpuikkoja, jotka tuntuivat helisevän auringossa. Likaisen sohjon vallassa oli ala tehtaan ja havumajan välillä, jota saattoi kutsua pihamaaksi. Nokiset pannut, kattilat, saavit ja piiput törröttivät taivaan sineä kohti niinkuin jotkin rauniot tulipalon jätöllä. Kustaa laski kolahtaen kauhan kädestään tyhjään saaviin ja sylkäisi, eteenpäin kumartuen, pitkän nuuskaisen syljen. Nostaessaan päätään näki hän kalpean miehen tiellä pensaiden joukossa.

Kun ei Kustaa Kemppainen ollut kirkossakävijöitä, ei hän ollut nähnyt Nahista, mutta sensijaan hän aavisti, että tuon näköinen mahtoi olla hänen pahin vihollisensa, se mies, joka saarnatuolista oli iljennyt asettaa viinanpolton hävettävien tekojen lukuun ja parjata häntä, nimittäin viinanpolttajia, missä ikinä liikkui. Kustaa oli erinäisiä kertoja hionut puukkonsa vartavasten pimeitä iltoja varten niillä tienoilla, missä Nahinen liikkui. Täksi päiväksi ei ollut tullut hiotuksi, mutta ehkäpä siinä oli terää nytkin. Rinta näkyi olevan papilla suuri kuin kumoon kaadetun veneen pohja, mutta heikko oli mies muuten. Vai tuon näköinen se oli. Kustaa unohti päästää linnunvihellyksensä Jannelle, niinkuin heillä oli sopimus vaaran tullen. Mutta eipä tässä mitään vaaraa ollutkaan. Ei näyttänyt olevan pelko Kankaan pitäjän lammaspaimen, kun tuli tänne yksikseen. Vaan eipä ollut läheskään vaaraa. Sekö jumalinen vanhapiika hänet oli lähettänyt? Jos oli, niin katuu hän sen. Mitä perkelettä tuo seisoo ja tuijottaa eikä mitään puhu? Hän luulee nyt sillä masentavansa viinanpolttajan. Kun olisi varmasti tietänyt, että tämä oli se Kankaan pitäjän lammaspaimen eikä joku viaton... Herroissa oli toki paljon sellaisia, jotka suosivat korpirojua, lakimiehet Helsingistä asti olivat ottaneet matkaansa korpikuusen kyyneliä ja sekin Maahisten herra oli metsästysretkellään tullut tervehtimään ja kattelemaan ja pannut tyhjät pullonsa täyteen täältä. Ja naurettu oli yhdessä raittiuslakia. Ei, tuo ei ollut sitä maata, kyllä tuo oli itse se perkeleen sielun villitsijä.

Kustaan jalat tallukkaissaan, jotka olivat kuin kokonaiset mättäät, siirtyivät pari askelta nokisella, mäskin ryvettämällä tantereella. Tämän Nahisen saarna sen oli vaikuttanut, että Sojasen Santra toissa talvena tuli tuomaan takaisin ne viisi litraa, jotka oli Kustaalta vaihettanut jauhoihin. Ja eikö liene ollut samaisen Nahisen aiheuttamaa mielenmuutosta, että Mäkimatkan pappa viime tingassa kielsi antamasta jyvänsä? Mäkimatkan pappa ei ollut niitä miehiä, jotka joutuvat mielenmuutokseen, mutta hän pelkäsi mainettansa, Nahinen kun oli selittänyt viinanpolton veriruskeaksi häpeäksi. Ja Nahinen sen oli toimittanut tänne senkin kaupungin herran, joka oli tulitikulla sytyttänyt palamaan viinalasin ja sanankuulijoilleen selittänyt, että tuolla tavalla viina palaa ihmisen sisälmyksissäkin. Ehkä joku hourupäinen sellaiseenkin uskoi.

— Mitäs olisi asiaa? kysyi Kustaa karheasti, käsi puukon kahvassa.

Nyt astui turkkiniekka pelsepuupi likemmä ja toivotti hyvää päivää. Ja sanoi vain tulleensa katsomaan, kun oli paljon kuullut puhuttavan Kemppaisen veljeksistä. Janne oli nyt hänkin ryöminyt ulos pesästään ja astui vielä leukojaan liikutellen veljensä rinnalle. Hän tunsi kirkkoherran hän, hänellä oli paraikaa taskussaan kirkkoherran antama paperi, paperi, jolla ei suorastaan ollut mitään virkaa.

— Tehän olette Kemppaisen veljekset? puhui musta mies ystävällisesti. — Tuon teille terveisiä äidiltänne. Vaimoni ja lapseni käyvät usein hänen luonaan.

Tässä ojensi kalpea musta mies kätensä ja iski veljeksiin silmänsä ikäänkuin lävistääkseen heidät. Hän oli maininnut heidän äitiään ja he antoivat hänelle äänettöminä kätensä.

— Te olette olleet äidillenne hyviä poikia, jatkoi kalpea mies, yhä pidellen vanhemman Kemppaisen kättä pitkien valkeiden sormiensa välissä. — Mutta tämä viinanpoltto — kuinkas sen on laita?

Hän katsoi eteensä polttavalla silmäyksellä, joka niinkuin pitkä auringonsäde meni läpi jonkin sielun ruudun, ja puhui, suu pienessä hymyssä, sanojen tulo muistuttaen kiehumisen ensimmäisiä köykäisiä poreita mäskipadassa. Silmänräpäykseksi sai hän Kustaan ymmälle. Samassa huomasi korven salapolttaja avonaisen turkin alta mustan papintakin ja paksut kellonperät. Silloin sai hän varmuuden, vetäisi pois kätensä valkoisten hyppysten välistä ja viha välähti esiin kaikista laskoksista hänen nuuskaisilla kasvoillaan. Tämä viha ei vielä ryhtynyt toimintaan, vaan jähmettyi äänettömään odotukseen, tarkaten mitä tulisi. Janne Kemppaisen silmät kulkivat ylhäältä alas pitkin vieraan vaatteita ja pysähtyivät siihen missä kultaketju kimalteli. Sitä tuskin näkyi, auringonsäteet vain löysivät sen ja iskivät siitä irti kipunoita. Oli kuin olisi läpäytetty kelloa Janne Kemppaisen sielussa. Mutta se ei ollut mikään kirkonkello. Se oli hälytysvehje, joka yön pimeydestä kutsui esiin nukkuvia voimia. Jos Kankaan kirkkoherra olisi katsonut nuorempaan Kemppaiseen, olisi hän nähnyt miten värit hänen silmissään menivät sekaisin niinkuin kananmunassa menee, kun se hämmennetään. Pitäen varsinaista viinanpolttajaa pahempana syyllisenä, seurasi Nahinen kuitenkin pääasiassa häntä. Hänen katseensa meni Kustaan perässä kivistä kokoonkyhätylle uunille, minne tämä tallusti ja missä hän kävi kiinni palavaan näreeseen, pidellen sitä paljain sormin ennenkuin viskasi sen takaisin tuleen. Janne Kemppainen puhui hyvän aikaa ennenkuin Nahinen kiinnitti huomiota häneen.

— Pitää taas mennä äitiä tervehtimään. Hyvissä voimissa kai se siellä on, eukko. Se on vanhankansan ihmisiä, ahkera kahville ja nuuskalle. Täytyy taas mennä viemään sille kahvia. Kyllä sen pitää saada juoda niin paljon kuin tahtoo. Kehui viimein, että herrasväet olivat tuoneet. Mikäs hätä sillä siellä on. Kanathan sillä ovat tovereina. Munivat sen sängyn jalkapäähän ja melkein suusta syövät palasen. Kemppaisen muori ei ole koskaan kaivannut ihmisiä. Mekin kun tullaan käymään ja kun on pannu tyhjennetty, niin akka sanoo: menkää pois taas jo kauemma, tulee kuuma, kun tuossa haudotte luitanne, menkää omiin toimiinne, kyllä minulla on, en minä mitään tarvitse... Hakekaa, kun olen kuollut, tarkasti kaikki paikat. Täällä on rahat, että saatte hautaan, omillani minä kirstuni lunastan, en minä ikänä ole muilta ottanut... Sellainen se eukko on, kuvittelee, että hän vielä elää omalla ansiollaan. Ja me annetaan hänen olla siinä luulossa. Viedään aittaan leipää, suolakalaa, sianreittä — täytyy vain viedä sillä lailla, ettei hän tiedä. Silloin luulee, että siellä vielä on omia entisiä. Ei silti, että häneltä paljon kuluisi. Muuta kuin kahvia. Sitä hän joisi. Ja leikillään sanoo, että kun hänet ruumiina pestään, niin kahvilla hänet pitää pestämän.

Kirkkoherra keskeytti hänet.

— Tekee hyvää kuulla, että pidätte vanhasta äidistänne. Mutta ettekö ole tulleet ajatelleiksi minkä surun hänellekin tuotatte, jos taasen joudutte linnaan. Sillä eihän tätä menoa voi jatkua. Löytäähän lain koura teidät kuitenkin kerran, jollei omatuntonnekaan heräisi...

Nahinen oli puhunut sillä äänellä, millä sanotaan: taitaa tulla sade. Ei sen ankarammin eikä juhlallisemmin. Ja nyt hän levollisesti tuli padan luo, jonka toisella puolella Kustaa pimeänä ja kummastuneena seisoi kädessänsä jättiläiskauha. Katsahtaessaan makeaan höyryyn Nahinen hiukkasen nyökytti päätään. Sitten hän meni ja istuutui kannon nenään havumajan edessä, keskelle sulavaa lunta. Veljekset antoivat äänettöminä tämän tapahtua. Toiselle tuli mieleen, että jos tuon miehen pistäisi vaatteineen päivineen tuohon kattilaan, niin ei siitä jäisi muuta kun kultavitjat. Aurinko etsi taasen esiin kauniin kappaleen ja iski siitä irti kipunoita. Silmät täyttyivät keltaisilla kipunoilla ja keltaisella valolla, kun katseli sinne, missä aurinko välkytteli kallista koristusta. Mitä tuo tuollainen mies sillä, tuollainen taivaan enkeli maallisella kullalla...? Teki mieli ottaa sitä kauluksista kiinni ja pistää se pataan. Mitä pirua se tänne tuli? Kyllä he kahden Kustaan kanssa olisivat jaksaneet sen pataan mäjäyttää. Vai olisivatkohan? Oli ärsyttävää saada koettaa. Kyllä siinä oli kahdeksankymmenen kilon paino tuossa mustatakissa. Nuorempaa veljeä rupesi yhtäkkiä naurattamaan. Ensin hän vaistomaisesti pidätteli sitä, mutta sitten hän nauroi, silmät sekavina. Toisen veljen kasvoilla oli viha yhtäkkiä tehnyt hyppäyksen esiin kaikista rypyistä. Vai tuohon tuo yritti pesiä, senkin Kaifas ja Herodes. Jos vain oli Sydänmaan Miina papin lähettänyt, niin kyllä tästä tiedetään nopeasti passittaa Miina taivaallisen ylkämiehensä syliin. Että ilkeääkin istua tuossa ja popottaa niinkuin ei niitä papin lukuja tunnettaisi. Eikö hän ymmärrä tätäkään kauhan heilutusta, eikö hän näe, että korpikuusen kyynelten keittäjä on kiukkuinen... Vai vallesmanni ja poliisi ja ehkä kuvernööri — niitähän piruja tässä kaivataan. Niin kyllä, ja Jumalan vihaa ja viimeistä tuomiota ja helvetin mäskiuurnia — niin, Hattulan apupapin papupata pirun paksuna porisee ja paukkuu...

— Etkö sinä, perhana, jo ymmärrä lyödä lukkoon leukojasi! tuli nuuskaiselta mieheltä vihdoin kuin pitkänä sylkynä. — Mene helvettiin popottamaan, mitäs täällä teet. Vai tahdotkos tästä näin? Jollet pääsekin siitä pystyyn, niin tulee kauhallinen mäskiä päin silmiä... Mene, mene sinä kuvernööriin — sittenpähän nähdään mitä siellä voitat. Laita luusi vähän nopeasti sinne mistä tulit, taikka saat sellaisen vauhdin, että yhtenä läjänä makaat tuossa tunkiolla... Älä sinä siinä härnää, hyväkin taivaan lammas... Kustaa Kemppaista et sinä petä. Älä enää määikään, mene mistä tulit. Jos sinä et jo tottele, niin... niin...

Kirkkoherra ei liikahtanut, hymyili vain ja sanoi silloin tällöin jotakin. Vanha viinanpolttaja ei koskaan ollut nähnyt näin hävytöntä miestä. Hän seisoi pitkän aikaa äänetönnä, päätään ravistaen ja kauha kädessä, vavisten.

— Sääli, sääli, sanoi pappi, — sääli ihmistä, joka päästää omantuntonsa kuolemaan. Kyllä minä menen, mutta en suinkaan senvuoksi, että teitä pelkäisin. Ihmisen henki on Jumalan kädessä.

— Jaa-a, läksi Kustaan nuuskaisesta suupielestä. — Luuletteko te Jumalan panevan sormensa vastaan, jos minä haluan tällä puukolla kutittaa kylkiluitanne? Saa olla vielä tämän kerran, mutta... Te olette saarnatuolista ahdistaneet viinanpolttoa — kuka sen on sanonut, että se on huonompi elinkeino kuin pöntönpaukutus? Te villitsitte senkin Santran, jolle ei enää viina kelvannut... Ja minä läksin teidän tieltänne ja jätin sinne äiti-muorin. Minulla oli siellä hyvät oltavat, oli maja hirsistä... Kaikki minä jätin... lasiputkikin oli ja se meni matkalla rikki. Ja nyt sinä, saatana, tulet tänne minun kotiini... Sinulla on salit ja kamarit — minulla maakuoppa, mutta sekin sinun pitää minulta tulla riistämään... Ryöväri sinä olet, etkö sitä ymmärrä...

Kirkkoherra nousi ja napitti takkinsa. Kultainen kääty peittyi ja Janne Kemppaisen silmissä ikäänkuin pimeni. Hetken hänen katseensa vielä ikäänkuin hyväillen kulki pitkin vieraan hyvää turkkia, sitten hän istui silmät kiinni.

Kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi. Ei koskaan hän ollut nähnyt vihaa niin sammumattomana kuin tuossa vanhuksessa, joka seisoi hänen edessään suu vaahdossa, joka jäsen nuortuneena vihan voimasta.

— No niin, sanoi Nahinen, — menköön kaikki laillista tietä.

Kustaa naurahti pahasti.

— Kyllä sentään nykyistenkin virkamiesten joukossa löytyy joku rehellinen, jatkoi kirkkoherra. — Kun vaimoni huomenna menee äitinne luo, niin kai hän saa sanoa terveisiä...?

— Ei mitään terveisiä. Siihen muijaan ei pappila herrasväellä ole mitään sanomista. Piru vie, antakaakin hänen olla rauhassa. Pitääkö minun toimittaa verikoira vartioimaan äitini ovea...

Siniset aallot kulkivat yli kirkkoherran kasvojen. Vaivoin tukahdutti hän rintaansa ne miekanterät, jotka pyrkivät linkoamaan herjaajia vastaan. Hän oli jo menossa, kun Janne Kemppainen hyppäsi pystyyn ja rupesi puhumaan.

— Ei, kuulkaas nyt, Nahinen, — minä varoitan teitä. Annoitte minulle sellaisen rekisterin, että mitä te luulette sellaisella tekevän. Tämä täällä, tässä on monta pykälää. Mutta minä kuitenkin varoitan. Katsokaas, nyt on aika toinen eikä köyhälistöä enää pidetä sokkona. Kirkkojärjestelmä on raa'asti raivannut tietänsä, mutta ei enää. Nyt lyödään alas itse Moolok. Ja silloin on kesä. Mutta jollette ole ihan läpikotaisin rahajumalanne ja omanvoitonpyyntönne sokaisema, niin ehkä vielä on armonaikaa. Niin sanoi Pietikkakin, että rakkaus kantakoon valtikkaa ja annettakoon anteeksi niille, jotka ryhtyvät taistelemaan mädännystä ja kapitalistijärjestelmää vastaan. Ja köyhälistö ei kosta, sen minäkin sanon, kun lähden puhumaan. Ja Pietikka kovin kehoitti. Niinkuin minäkin olen istunut yksitoista vuotta kruunun tiilipalatsissa, niin minä kyllä ne mädännykset tunnen. Ja kun siellä syötettiin sellaistakin velliä, että oli homehtuneita jauhoja ja toukkia, niin kyllä vain saan sanoa, että olot ovat Moolok, joka on lyötävä alas. Ja vanha kirkkojärjestelmä pitää hajoittaa maan tasalle ja hyvyys kantakoon valtikkaa. Ihminen on luonnostaan hyvä ja järjestelmät ovat pahat...

Kirkkoherra oli kääntynyt ja seisoi pää painuksissa, katse maassa. Viime sanat kuullessaan hän yhtäkkiä nosti silmänsä.

— Mitä te sanoittekaan, Kemppainen, huudahti hän, — lähdettekö te puhumaan? Teillä on ehkä jo matkakassa taskussa? Ja se on niin runsas, että äitinnekin siitä saa kahvirahoja eliniäkseen? Vai niin, vai niin. Ja te aiotte sanoa, että ihminen on luonnostaan hyvä ja että olot ja järjestelmät ovat syypäät kaikkeen onnettomuuteen? Kuulkaas Kemppainen, jos te näette kanssaihmisellä kultakellon ja teidän rupeaa tekemään sitä mieli ja te otatte sen — niin kapitalistinen järjestelmäkö tästä asetetaan syytteeseen?

Janne Kemppaisen silmät, jotka äsken olivat olleet aivan selkeät, kävivät yhtäkkiä sameiksi ja outo hymy sekoitti hänen piirteensäkin niin ettei saattanut tietää mitä hän ajatteli. Itse asiassa hän oli säikähtynyt. Kirkkoherra sai nyt hänen puolestaan puhua miten paljon halutti.

‒ Lienee turha puhua, sanoi kirkkoherra hiljaa, — minä pelkään, että teidän tapaisellanne ihmisellä eivät aivot ensinkään toimi. Mutta jos teille tulisi jokin valoisampi hetki, niin koetan sitä varten kylvää sanat: ihminen on paha, ihminen on parannettava. Koettakaa ajatella ennenkuin puhutte ja mitä puhutte.

Nuoremman Kemppaisen kasvot selkenivät taasen.

— Kiitoksia, kiitoksia, sanoi hän tyytyväisenä, — kyllä minä nyt tiedän. Pietikka sanoi, että pitää olla lähtökohta, sellainen asia, mistä lähtee aloittamaan. Ja nyt se on minulle selvillä. Niin, sillä lailla juuri, Nahinen. Te tulitte kaivamaan köyhälistölle kuoppaa, mutta itse siihen putoatte. Sillä minä voin nyt vain kertoa, kuinka me veljekset olimme rakentaneet korpeen havumajan ja kuinka kapitalistijärjestelmän sortovalta sinnekin tuli meidän perässämme ja uhkasi poliiseilla. Vaikka kyllä kirkkoherra siinä erehtyy, että Kankaan poliisi Kemppaisille mitään tekee. Meidän miehiämme on poliisi, köyhälistöä hän puoltaa. Mutta minä sanon puheessani sen, että kirkkojärjestelmän peto, joka puhuu rakkaudesta, onkin sellainen, että se pönkittää juuri tuota samaa kapitalistiyhteiskuntaa. Näettekös nyt, arvon kirkkoherra, kuinka kävi. Kenen puolella on voitto, teidänkö vai köyhälistön? Kesä tulee kerrankin niille, jotka ovat kituneet orjuuden yössä ja totuus on ojennusnuorana...

Janne Kemppainen seisoi kuin yleisön edessä ja teki samoja liikkeitä kuin suurpuhuja Pietikka. Aurinko paistoi hänen uusiin saappaihinsa niin että ne hohtivat kuin peili. Kirkkoherra loittoni jo pensaiden joukossa, pää painuksissa. Sillä lailla ne pirut masennetaan. Kelpaapa se tiilenpäittenkin lukija johonkin. Kaikki voimat tarvitaan, kun historian näyttämö avautuu...

— Ole vaiti, keskeytti vanhempi veli malttamattomana. — Et itsekään tiedä mitä puhut. Kelpaat lukemaan tiilenpäitä, mutta et puhumaan. Anna sinä viisaitten ja oppineitten puhua. Mikä pakana tuon miehen tänne toi? Oletko tullut hulluksi, kun tuossa pauhaat? Maailma on elänyt ilman sinun oppiasi ja elää vastakin. Vai oletko ottanut liikaa? Mitä pirua sinä kosket, kun et pidä määrää. Sontiainen sinä olet aivan niinkuin sinun Pietikkasikin. Se siitä tuli, että muuta pois toisen kuusen alle. Koditon on ihminen maan päällä, sen ne sanovat oikein nuo papit. Muuta, muuta... Mutta kyllä hänkin sen vielä katuu, että täällä kävi. Ja Miina ryökäle myöskin...

Pää pystyssä ja kasvot valoisina astui kirkkoherra esiin metsikön laidasta. Kun hän näki rengin, tuli hänen mieleensä: teetän vanhasta palttoostani vaatteet pojalle, Jeremiaalleni. Tuo tuolla on jo saanut niin paljon... Älköön hän tässä luulkokaan, että viinanpolttajat vievät minulta uskoni elämään. Ei... Anna-Liisa on oikeassa: meidän täytyy rakastaa enemmän. Tuonkin täytyy sentään saada jotakin: annan hänelle toisen huopahattuni, mitä minä kahdella. Rakastaa enemmän, rakastaa enemmän... Jahka olemme saaneet olla täällä Kankaan pitäjässä vähän useamman vuoden, niin sittenpä nähdään... Mikä Jumalan lahja sellainen vaimo kuin minulla. Ja sellainen poika... »Jumalalle pyhitetty»...

* * * * *

Seuraavana päivänä auringon kallistuessa laskuaan kohti oli Anna-Liisa Nahinen tyttärineen liikkeellä kirkonkylän tanhualla entiseen tapaansa, mutta entistäkin alttiimpana. Hän oli miehensä kanssa viettänyt yön, jonka voima yhä varjosti häntä taivaallisella onnella ja kirkkaudella. Leväten käsi kädessä olivat he puhuneet pitkältä, rukoilleet ja vihdoin nukkuneet, ympärillään lasten hengenvedot ja tutut kotoiset esineet aamun sarastuksessa. Sekä äidillä että molemmilla tyttärillä oli korit käsivarrella ja tiehaarassa kutoja-Annan mökin luona he, kukin tietäen tehtävänsä, erkanivat eri haaroille.

Ruustinna tahtoi tänään itse käydä Kemppaisen muorin luona.

Hän tapasi eukon syömässä, rahilla vastapäätä ikkunaa. Kanat kärttivät ruokaa kahdenpuolen, hypäten emäntänsä helmaan ja siitä pudoten lattialle. Mitäpä niille muutakaan saattoi kuin nauraa, noin kesyjä ne olivat. Suuhun tulivat, kieleen oli noukkaissut tuo tuolla, tuo kaikkein rohkein, viimekeväinen poikanen. Kuka sellaista uskoisi. Ruustinna oli nähnyt kuvia, missä joku nuori tyttö seisoo torilla, syöttäen kyyhkysiä, räpyttelevät valkoiset linnut hartioillaan ja jalkainsa juuressa. Tämä muistutti noita kuvia, vaikka runollisuus tässä oli tuiki toista laatua. Eukon täytyi ottaa luuta ja vetäistä rahia ennenkuin käski ruustinnaa istumaan ja ruustinnan täytyi voittaa jokin syntinen vastahakoisuus ennenkuin asettui istumaan eukon ja kanojen äskeiseen oleskelupaikkaan. Oli mahdoton tietää, mitä ruokaa kivivadissa oli. Se saattoi olla puuroa tai papurokkaa... Kauheaan siivoon olivat kanat ja eukko ehtineet laittaa pirtin. Toissapäivänä olivat toki lapset olleet täällä siivoamassa.

— Se... tuo vanha-parka, alkoi eukko hyväntuulisena —... muni molskautti tänään sellaisen munan, ettei luulisi kanan munaksi. Se on tuolla hyllyllä suolatuokkosessa, jos otatte ja viette kotiin. Kauan se olikin munimatta, niin että minä jo ihmettelin, mutta sitten tulikin sellainen muna. Se pitää Haakarin ja Lyytin panna kahtia. Kyllä siinä on kahden munan verta. Ja sanovat venäläisten jo tarjoavan munista viisikymmentä penniä kappaleelta. Se on niin paljon kuin markka. Minä en ota ilmaiseksi, tiedätte sen. Enkö aina olekin lähettänyt takaisin, kun olette tuonut minulle tuliaisia... Kerma ei ollut viimein oikein vahvaa ja happani kanssa niin että annoin kanoille. Tämä taitaa olla hyvää. No, vanha-parka, sinunko tätä nyt pitäisi saada? On, on tämä oikein hyvää. Mutta kai sulle antaa pitää, kun munit sellaisen munan... Noh, tule nyt... kyllä sinä papinrouvan kerman permannoltakin latkit... Tällä kermalla minä menen monta päivää. Tämä on oikein sellaista makeaa kermaa. Kas, kas... kahvia! Ja poltetuita. Onkos tässä neljänneskilo...? Puoli! No kyllä nyt... Ei siksi, että kyllä minulla vielä on. Tuolla on jalkapäässä purkki vielä puolillaan. Täytyy pitää piilossa. Venäläiset veivät kerran... Pojat kun taas tulevat käymään, tuovat. Ne ovat taas toimissaan, missä lienevät, kaukana. Ei silti, että minä ilman ottaisin. Minä en ota keneltäkään enkä kaipaa ihmisiä. Olenhan teillekin aina maksanut. On minulla rahoja, ei minua tarvitse kunnan kustannuksella haudatakaan... Sanon teille sitten missä ne ovat, sitten kun tästä tulen huonommaksi. Minä elän vielä kauan. Enkähän minä niin vanha olekaan. Niin, siellähän se on kirkonkirjoissa minunkin syntymävuoteni ja päiväni. En minä sitä koskaan ole pitänyt mielessäni. Mutta kai minä siinä seitsemättäkymmenettä mahdan lähetä... Aijai, kun oli vehnäleipä! Tästä nuo pitävät... No pois siitä, pois, pois! Meillä oli ennen lehmä, Mansikki se oli. Siinä oli niin rasvainen maito, että kermakin oli sellaista, että lusikka pysyi pystyssä. Tämä näkyy olevan sellaista... Ei, en anna enempää.

— Tässä on tällainen matto, sanoi Anna-Liisa Nahinen, vihdoin väkisinkin ottaen suunvuoron. — Jahka siistimme pirtin, niin panen sen permannolle sänkynne ääreen. Olen kauan aikonut sellaista tuoda. Onpa lämpöisempää astuaksenne maahan...

Se oli hamppukankaalle kirjaeltu sänkymatto. Eukko pyyhki kädet alushameensa helmaan ja kävi kiinni sinikirjavaan kankaaseen.

— Kai tuosta voisi saada viisi markkaa, sanoi hän tunnustellen.

— Mutta ettehän te sitä myy, kun meidän lapsetkin ovat neuloneet sitä juuri teille. Onhan se toki parinkymmenen markan arvoinen.

— Parin kymmenen! Sanoitteko parin kymmenen? Minun jalkojani ei ole vielä koskaan palellut.

Anna-Liisa Nahinen kuuli hänen äänestään, että maton kohtalo oli ratkaistu. Eukko vaikeni ja katseli siroa kangasta polvillaan, nähtävästi laskien, mihin käyttäisi rahat. Yksinäinen se täällä olikin, tässä nokisessa töllissä, joka ei tietänyt, mille puolelle se kaatuisi. Lapsellisuutta oli ollut valmistaa se tänne. Lapset sitä olivatkin tahtoneet. Tuskallinen avuttomuus hiipi pappilanrouvan rintaan, hänen siinä laastessaan lattiaa, joka paremmin olisi kuulunut johonkin navettaan kuin ihmisasuntoon. Olisihan hän voinut lähettää tänne palvelustytön auttamaan eukkoa. Hän oli tahtonut omin käsin tehdä niin paljon kuin suinkin. Pesihän Kristuskin omin käsin opetuslastensa jalat. Yhtäkkiä hän sai takaisin voimansa ja virkkoi iloisesti:

‒ Terveisiä pojiltanne. Kirkkoherra tapasi heidät eilen.

Akan käsi meni korvan taakse ja hän taivutti kuihtunutta korvanlehteä puhujaan päin. Hän oli kaikesta päättäen hiukan säikähtynyt.

— Tapasiko kirkkoherra pojat? Sielläkö... missä he ovat toimissaan? Heillä on siellä sydänmaalla... tukinajoa. Ostivat tässä hiljan hevosen. Saavat hyvää palkkaa. Kustaa aina laskee leikkiä, että kun hänen äitinsä ruumiina pestään, niin kahvilla se pestään. Oikeinko kirkkoherra kävi siellä tukkimetsässä? No mitenkä pojat voivat? Ei suinkaan vain tullut kirkkoherran kanssa mitään riitaa?

Valehteleeko eukko tieten tahtoen? ajatteli pappilanrouva. Ovatko pojat ehkä valehdelleet hänelle? Ei, hän kyllä tietää... Hän vaikenee ja miettii asiaa.

— Laulanko teille vähän? kysyi Anna-Liisa Nahinen.

— Ei ole väliä, sanoi eukko. — Pankaa ovi kiinni, täällä on jo kuin tallissa. Ja menkää sitten pois omiin oloihinne. Teidän lastenkaan ei tarvitse tulla viikkoon... tai kolmeen päivään. No, kanalinnut, nyt pannaan mammimaan. Nuo riitelevät aina, tuo vanha-parka ja tuo viimekeväinen... Ei suinkaan tuosta leikkikalusta kuitenkaan kukaan anna kymmentä markkaa enempää...

— Kuulkaa nyt, hyvä ystävä, ettehän myy sitä, kun juuri olemme sen teille valmistaneet.

— Mitä minä... kenellekäs minä sen? Kukas sitä tahtoisi ostaa... Ei suinkaan kirkkoherralle ja pojille vain tullut mitään riitaa...? Hyvästi vaan ja Herran haltuun. Tulikos se ovi oikein kiinni. Kun kertovat, että pappilassa on tehty reikä seinään ja se on maatessa auki. Kyllä se on oikein hullujen tekoa. Herran haltuun vaan...

Anna-Liisa Nahinen astui taas vapaan taivaan alla. Hän oli surullinen, hän ei itsekään tietänyt miksi, ja häntä suututti tämä raukkamaisuus. Sillä eihän ihminen elä siitä rakkaudesta mitä hän saa, vaan siitä minkä hän antaa. Tuoksuva tuuli lensi yli peltoaukeiden. Ah, kun olisikin voinut olla vapaa niinkuin tuo tuuli, vapaa ja iloinen... Lähetessä tiehaaraa huomasi pappilanrouva omien pienten tyttöjensä juosten tulevan polkua työväenasunnoilta päin. He juoksivat niin että lakit kiikottivat takaraivolla, Haagar jonkin verran edellä, Lyydia jäljessä.

— Äiti, mitä meidän pitäisi pelätä? huusi vanhempi tytöistä hengästyneenä ja itku kurkussa. — He kysyivät emmekö me pelkää... Eikö isä saa kirjeitä...? Mitä kirjeitä ne ovat, äiti? Mitä meidän pitäisi pelätä?

— Minä luulen, sanoi toinen, käyden kiinni äidin käsivarteen, — että ne tulevat yöllä ja tekevät pahaa. Ne panevat tulta nurkan alle.

— Ei, ole sinä hiljaa... Ne tarkoittavat, että isä pannaan pois viralta. Mitä isä on tehnyt? Eihän mitään. Minä sanoin, että minun isäni on niin hyvä ja Jumala rankaisee jokaista, joka puhuu hänestä pahaa. Ja siihen he nauroivat... Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut ottaa pois kaiken ruuan, jonka äiti lähetti, mutta se oli jo syöty.

Tyttöset tanssivat eteenpäin kahdenpuolen äitiään.

— Ollaan rauhallisia, lapset, ollaan, saneli äiti ja antoi kevättuulen selvittää päätään. — Kysyivätkö he pelkäämmekö. Kuinka he niin ymmärtämättömiä olivat. Mitä me pelkäisimme... Mutta nyt te ette enää ajattele sitä, vaan läksyjänne. Täti sanoi, että on mennyt viime aikoina huonosti. Te leikitte liian paljon...

— Salenjus istui ja luki sanomalehteä, toimitti taasen Haagar, — ja siinä oli, että joku isäntä oli piiskannut renkiänsä...

— Ja lopuksi sanottiin, että kuinka kauan saa sellainen... sellainen...

— ... sortovalta rehoittaa.

‒ Kuuletteko? keskeytti äiti.

He pysähtyivät. Jossakin laulettiin. Tuuli toi sävelet yli lumisten aukeiden. Auringonlaskussa kimmelsivät kirkonruudut. Myöskin ikkunat Somerin keskimmäisessä tornissa olivat kuin tulessa. Keltaista iltataivasta vasten kohosivat metsät mustina varjokuvina. Laulunsävelet tulivat pitkinä surullisina aaltoina.

— Kaunista, sanoi äiti.

— Ei, äiti, nehän ovat venäläiset, sanoi Lyydia.

— Ne ovat kaukana kotimaastaan, sanoi äiti.

— Jerekin on hyvin suuttunut niille, puhui Lyydia jälleen. — Jere ei tervehdi Irjan äidin ryssää. Jere sanoo, että sellainen mies on Jumalalle kauhistus.

— Sanooko Jere? pääsi äidiltä eikä hän voinut estää hymyn varjoa liitämästä yli kasvojensa. — Mutta kuka sanoo sillä tavalla Irjan äidin ja isän ystävästä...

— Ei kirjuri ole Irjan isän ystävä. Juuri siksi Irjan isä läksi matkalle, että hän oli suuttunut ryssälle. Äiti nyt luulee, että me olemme niin pienet, mutta kyllä me ymmärrämme...

— Me ymmärrämme senkin, että Liisa saa lapsen. Siksi hänet pantiin pois Someriltakin...

Häpeän kuumotus kulki yli äidin koko olennon. Hän turvautui säveliin, jotka nyt kuuluivat lähempää.

— Olkaapa hiljaa. Tuo on niin kaunista ja surullista. Mies raukat ovat niin kaukana kodeistaan.

Muukalaiset lauloivat todella täyteläisellä kaipauksella, sillä, millä ihminen laulaa vain, kun hänen sydämessään on suru. Anna-Liisa Nahisesta tuntui siltä kuin koko ihmiskunnan kaipaus olisi nyyhkyttänyt tuossa hänen kansansa sortajain laulussa. Sanomaton alakuloisuus alkoi painaa häntä. Yhtäkkiä hän pusersi molempien tyttöjensä kättä, joka oli hänen lämpöisessä kainalossaan.