Part 18

Somerin ja pappilan lapset olivat viikkokausia kestäneen kotiarestin aikana ehtineet jonkin verran vieraantua toisistaan.

— Mene pesemään kädet, sanoi Haagar Irjalle. — Tulee haavakuume, jollei ole ihan puhtaat kädet.

— En minä viitsi! sanoi Irja ja keikautti päätään.

— Täytyy viitsiä.

— Mutta minä en viitsi.

— Mene kotiin sitten, sanoi Lyydia.

— Minä olen niinkuin tahdon.

— Täällä ei saa olla niinkuin tahtoo. Pitää tehdä työtä.

Irja naurahti ja keikautti taasen päätään. Jeremias loi häneen katseen ja ehti nähdä, että Irja punehtui.

— Sinä olet tyhmä tyttö, sanoi Haagar, posket kuumina.

Irja ei sanonut mitään, mutta nousi ja varustautui lähtemään pois lasten pöydästä. Jeremias loi häneen taasen katseensa ja näki, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Hän kierteli jotakin tilkkua nuoraksi käsissään eikä tietänyt minne joutuisi. Jeremiaan kävi häntä sääli.

— Älä sinä turmele kangasta, sanoi Lyydia armottomasti. — Kankaasta on puute ja tulee paljon haavoittuneita.

Irja paiskasi rievun kädestään ja huusi, kasvot hehkuen:

— Sinun isäsi otetaan pian vangiksi, tiedätkö sinä sen!

Pappilan lasten käsissä pysähtyi työ.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Se ei ole totta!

— Kukaan ei uskalla koskea meidän isäämme, mutta sinulla on sellainen äiti, että hänet saa viedä vaikka... vaikka sikoläättiin!

Vanhat ihmiset olivat kuulleet ja tulivat rauhoittamaan lapsia. Anna-Liisa Nahinen vei nopeasti tyttärensä huoneen kulmaan ja nuhteli heitä.

— Kun Irja sanoo, että isä otetaan vangiksi! huusivat lapset väkivaltaisen itkun puistatuksessa. — Eihän se ole totta? Mutta Irjan äidin saa ottaa vangiksi, hän on huono ihminen.

— Mistä te olette saaneet sellaisia sanoja suuhunne, puheli äiti kalpeana. — Ehkä isä otetaan vangiksi sentähden, että hänen lapsensa ovat pahat... Ja äiti myöskin. Menkää nyt paikoillenne ja olkaa oikein kiltit.

Irjan äiti oli hänkin koettanut taltutella vanhinta lastaan, mutta Irja oli riistänyt kätensä hänen kädestään ja paennut häntä askel askeleelta. Äitiä hävetti. Hän päätti kotona antaa tytölle vitsaa, niin suuri kuin hän olikin, ja palasi työhönsä. Yksinään ajelehti Irja pitkin huonetta. Kaikki seurasivat häntä katseillaan.

Pappilan tyttöset tulivat paikoilleen. Heidän kohtauksensa Irjan kanssa oli sekin nähty ja kuultu.

Irja seisoi ikkunan ääressä ja hypisteli uudinta, Jeremias meni hänen luokseen.

— Tule vähän tänne, sanoi poika ja pujotteli läpi vuoteiden ja erinäisillä käsityötarpeilla kuormitettujen pöytien eteiseen ja ulos.

Tyttö seurasi häntä hetken päästä ja eksytteli katselijoita viipymällä milloin pöytien ääressä, milloin ikkunoiden luona. Vihdoin seisoi hän kuistilla, vaaleat, silkinpehmeät hiukset loistaen tummaa samettipukua vasten ikkunoista kumottavassa valossa.

— Mitä sinä tahdot? huusi hän alas.

Jeremias seisoi lumessa ja tarkkasi jotakin outoa tärinää jalkojensa alla. Kuinka kaunis Irja olikaan!

— Tule tänne lumeen, sanoi poika.

— Mitä minä siellä?

— Tule.

— No?

Jeremias kuunteli. Suuret lempeät tähdet paloivat taivaalla, niin alhaalla, että miltei saattoi luulla niiden puhjenneen esiin tummien mäntyjen oksilta. Jääpuikot katonnurkkauksissa kimmeltelivät ikäänkuin ne olisivat kuuluneet johonkin satulinnaan. Pehmoisesti putoeli silloin tällöin puista lunta. Äänettömänä kohosi metsä toisella puolen rakennusta ja miltei yhtä äänettömänä lepäsi kylä toisella puolella.

— Sano sitten? vaati Irja.

— Mitä tuo oli? kysyi Jeremias kalpeana.

— Mikä?

— Tärähdys.

— Minä menen sisään.

— Ei... virkkoi poika kuin heräten. — Minä tahtoisin pestä sinut puhtaaksi. Tässä on lunta. Tahdotko? Älä naura... Olet tahriintunut, mutta Jumala tahtoo, että olisit puhdas. Sydämessäsi sinun pitää tulla puhtaaksi. Tämä pesu on vain merkki... uusi kaste. Ee, ei... älä mene, sinä olet niin kaunis. Minä kosketan sinun otsaasi valkoisella lumella. Me menemme naimisiin jahka me tulemme suuriksi... Ei, älä vielä... Vasta kun me olemme suuria. Meidän täytyy olla puhtaita ja Herralle pyhitettyjä.

Tyttö irroitti vastenmielisesti kätensä leikkitoverin kaulasta. Hän jäi pitelemään pojan kättä ja painoi sitä huuliaan vasten.

‒ Tuletko minulle, kun me olemme suuria? kysyi poika juhlallisesti.

— Tulen.

Poika vei hennossa kädessään lunta Irjan otsalle. Yhtäkkiä vaipui hänen kätensä ja sulava lumi valui hankeen.

Nyt kuuli Irjakin. Jeremias jätti hänet, juoksi ylös portaita, tempasi auki oven, karkasi läpi eteisen ja, seisoen äitinsä edessä kalpeana ja sotilaallisen jäykkänä, hän lasisen terävällä äänellään huusi:

— Tykit!

Ja hän toisti vielä kerran:

— Tykit paukkuvat Tuunajärven takana.

Kaikki kädet pysähtyivät. Äänettömyydestä kuului yhtäkkiä Johanssonnin ääni:

— Ne... ne... ne ovat: tiplot! Jo kuuluu tännekin. Tiplot ne ovat...

* * * * *

Nämä ensimmäiset tykinlaukaukset olivat kuin merkinanto. Tapaukset alkoivat tästä puoleen huimaavalla vauhdilla seurata toisiaan Kankaan kirkonkylässä. Kaikki tunsivat ratkaisun lähestyvän. Sota likeni Kankaan kirkonkylää.

Jo samana yönä sai vastavalmistunut sairaala ensimmäiset potilaansa. Itse Fiina Juuri oli lähtenyt heitä saattamaan Leena Lipposen avustamana. Ja seuraavana aamuna varhain täytyi hevosten palata viemään tämän paikkakunnan punakaartilaisia muualle ja tuomaan tänne toispaikkakuntalaisia. Sellainen siirto oli välttämätön.

Kemppainen ymmärsi heti paikalla tämän välttämättömyyden, mutta Salenjus, Johanssonni ja muut asettuivat vastakynteen. Rouva Juuren täytyi vedota Pietikkaan, pääesikuntaan Helsingissä ja vihdoin kuolemanrangaistukseen, ennenkuin sai miehet liikkeelle.

Puhelin soi kaiken yötä.

Mutta minne oli Ahvenainen jäänyt joukosta?

Hän oli osalleen saanut ruumiskuorman. Kaikista hänen estelemisistään huolimatta oli kuorma lisäksi pantu niin suureksi, että hänen oli mahdoton pysyä toisten jäljessä. Onneton paikka se oli, että juuri hän oli joutunut likelle tavaravaunua, missä veriset, puolialastomat ihmisjäännökset viruivat läjässä päälletysten kuin eläinten ruhot teurastajan puodissa. Mikä piru hänet panikin menemään sinne juuri silloin! Tuttu junamies huusi, että tulkaa katsomaan, olisiko täällä ruumiita eli miehiä... sieltä Kankaalta. Ahvenainen ei voinut kieltäytyä, lisäksi oli hän utelias. Hän tunsi oitis paikalla läjässä Rajalan livun kasvot;... ne olivat ihka eheät... Hänen teki mieli nähdä, olisiko Eemelin käynyt yhtä huonosti... Paljon huonommin vielä oli Eemelin käynyt. Hänen ruumiinsa keskikohta oli yhtenä ainoana mustana verikuoppana. Ihan rupesi pyörryttämään ja pahasti ottamaan kiinni sydänalasta. Mutta junamiehet vain komentelivat, että sinne rekeen, oikopäätä! Ja kun Ahvenainen tahtoi nyt lähteä, huusivat he, että täällä voi olla vielä muitakin Kankaalta. Oudolta se tuntui, kun näitä vainajia vain paiskeltiin maahan ikäänkuin olisi käsitelty puuntynkiä. Suuret rukkaset käsissä tarttui elävistä miehistä mikä kiinni jalkoihin, mikä hartioihin vainajia. Hoo-op! Ja kolisten putosi ruumis maahan.

— Eikö tuo ole Halme? Onkos hänkin jo mennyt?

Hän se oli lopultakin, vaikkei häntä ollut helppo tuntea.

— Ja tuo on Linteeni! Kylläpä ovat pirut häntä repineet.

— Sitten onkin jo tarpeeksi! änkötti Ahvenainen, pitäen kiinni vaunun seinästä. — En pysy muiden hevosten jäljessä, jos kuorma tulee kovin suureksi... Älkää hiidessä enää panko... Eivät nuo ole Kankaalta...

— Ykskaikki mistä ovat, ei suinkaan niitä enää vaunuun panna, kun sieltä kerran on otettu...

— Minä en vie noita kaikkia, huusi Ahvenainen, kurkku kuivana. — En vaikka mikä olisi... Mitä helvettiä niitä kaikkia minun hevoseeni...

Junamiehet työnsivät vaununoven kiinni niin että rämisi, ja ennen pitkää seisoi Ahvenainen yksinään kaamean kuormansa ääressä. Hänen hevosensa korvat viittasivat harallaan taaksepäin eri ilmansuuntiin ja sen riippuvien huulten raosta kuului tyytymätön korskina. Tykinlaukaus teki kuitenkin silmänräpäyksessä lopun sekä hevosen että miehen epäilyksestä. Hevonen pääsi liikkeelle ja mies heittäytyi kiireesti mukaan. Kuinkahan likellä rintama jo olikaan... Sanottiin tykkien kantavan niin kauas. Oli tämä tiekin ajettu näin helkkarin huonoksi. Ja sairaiden rekijono kulki jo tuolla selällä. Kun saisi edes sen kiinni, niin kelpaisi. Hevonen meni minkä pääsi, mutta nuo edellimmäisetkin menivät keveillä kuormillaan minkä pääsivät. Koeta, koeta, Poika! Ylös-alas. Tie oli ajettu loiville laineille, reki kulki syvissä uomissa niinkuin tukkitiellä. Ylös-alas, huiskis-haiskis! Koetetaan, Poika! Pimeäkin tulee, hauskempi on kulkea joukossa. Ahvenainen oli, kiinnittäessään kaiken ponnistuksensa edellimmäisiin hevosiin ja kuunnellessaan yhä uusiintuvia tykinlaukauksia, hetkeksi unohtanut, mitä hänen kuormassaan oli. Yhtäkkiä tuuppasi joku häntä olkapäähän. Hän muisti samassa silmänräpäyksessä, mitä seuraa hänen takanaan oli ja häneen iski ajatus, että joku vainajista oli ojentanut kätensä ja käynyt kiinni häneen. Häntä karmi jäätävä kammo, täytyi karaista luontoaan kaikilla voimilla ennenkuin sai katsotuksi taakseen. Kangistunut jalkapari rikkinäisissä sukissa törrötti hänen hartioidensa takana. Ruumiit olivat ajaessa luisuneet. Täytyi nousta korjaamaan. Kun ei ollut edes peitettä, millä olisi verhonnut vainajat, eikä köyttä. Olivatpa ne käyneet raakamaisiksi nuo junamiehet, kun mättivät kaatuneet tuolla tavalla rekeen. Yksiä samoja sosialidemokraattejahan ne olivat kuin nämäkin kaatuneet, eivätkä heille sen enempää kunnioitusta osoittaneet. Peitteet olivat kaikki jääneet alle. Olisi ehkä voinut kiskoa jonkin esille, jos olisi iljennyt ruveta penkomaan reenpohjia. Mutta juuri siellä alla olivat Eemelin ja Iivarin ruumiit... ja Linteeni... ja Halme. Iivolla olivat silmät auki ikäänkuin ne anoisivat apua. Ja tuolla, joka on tuossa päälläpäin, on otsa halki. Se on tuntematon mies. Tuonne keskelle joutui joku, johon ei saanut katsotuksikaan, jotakin niin hirveää sille oli tapahtunut. Lahtarien se on tekoa tämä kaikki, sodan se on tekoa. Lahtarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa ja työväen täytyi pitää päänsä.

* * * * *

Ahvenainen oli parkaisemaisillaan: taas ne koskettivat hänen olkapäitään. Mitä ne hänestä tahtoivat? Olikohan hän ehkä sanonut yhtä ja toista, jota ei olisi pitänyt sanoa? Ei olisi pitänyt yllyttää uutta esikuntaa pappilaisia vastaan. Vieraspaikkakuntalaiset aikoivat murhata papin... Ahvenaisen tuli mieleen kuinka Nahinen istui hänen kanssaan kansliassa ja luetti hänellä vuorisaarnaa... Ei siksi, että hän lukemista olisi koskaan tarvinnut, osasi hänen vaimonsa Liisa toki lukea niin että aina sai katsotuksi lehdestä uutiset. Mutta ruustinna oli usein tunnin lopulla tullut huoneeseen ja tuonut kahvia ja Jeremias oli juossut sinne hänkin ja pyytänyt, että hän saisi opettaa Ahvenaisen kirjoittamaan. Pitää... pitää, kun tästä pääsee kotiin... mennä esikuntaan ja sanoa, että rankaisevat miten rankaisevat mutta eivät tapa... Pitää myöskin mennä puhumaan Kustaa Kemppaiselle, ettei hän vain tee pahaa Sydänmaan Miinalle. Eihän Miina mitenkään yllyttänyt lähtemään viinatehtaalle. Miinanhan luultiin kuolevan. Mutta kun Kustaa Ahvenaiselta uteli asiaa, niin Ahvenainen sanoi, että ei suinkaan pappi muuten olisi mitään tietänyt koko tehtaasta. Mitenkä tulikaan sen sanoneeksi.

Alkoi jo hämärtää ja Ahvenainen ymmärsi, ettei hän saa kiinni haavoittuneiden kuljettajia. Hevonen oli tottunut tykinlaukauksiin eikä enää pitänyt kiirettä. Yön selkään tässä joutuu. Ja luontonsa täytyy saada karaistuksi. Kuka tietää, kun tässä sota näkyy likenevän näitä kotipaikkoja, vaikka joutuisi vielä samalle kohdalle kuin nuo vainajat. Mutta hän ei ota asetta käteensä, se on sanottu. Hän panee vaikkapa kätensä havutukille ja napauttaa etusormen poikki niin ettei voi ampua. Sen hän tekee. Taikka hän lähtee sydänmaalle ja kätkeytyy, aina hän kolon löytää, jääköön muija mihin haluttaa, sillä onkin paljon rohkeampi luonto. Se on ollut tykkänään toinen asia, kun on ollut esikunnassa ja käynyt taloissa vaatimassa lehmiä ja karjaa ja hakemassa aseita ja karkulaisia, niinkuin silloinkin, kun Eeverttiä ja Lauria etsittiin Mäkimatkasta. Sitä sellaista palvelusta teki mielellään. Ja mukavaa oli esikunnassa kantaa Mantalle puita ja vettä ja paloitella vasikanruhoja ja painaa leimoja esikunnan lupalippuihin. Mutta ei koskaan hän sitä ajatellut, että hän joutuisi tällaiseen, niinkuin nyt ruumiitakin kuljettamaan. Ja että näitä oman kylän miehiä piti joutua niin koville paikoille. Helvetti yhtäkaikki, mitä Kemppainen ja Salenjus sanoisivatkaan, jos näkisivät hänet näin pehmeänä. He leimaisivat hänet oikopäätä lahtariksi, ei siinä mikään auttaisi. Mutta he eivät toki ole tässä.

Nyt ovat nuo toiset jo päässeet Pukkisaaren rantaan. Senjälkeen katoavat he näkyvistä. Ei ole enää sitäkään, että silmä voisi heidät saavuttaa. Paina päälle, Poika, kuolla pitää jokaisen!

Hän suomi ruoskallaan hevosta ja sai sen pieneen juoksuun. Heti tuupattiin häntä taasen olkapäähän. Kuolleen jalasta riippui jokin vaateriekale, joka häälyi. Ahvenainen kirosi ja päätti, että hän nousee jalaksille, ottaa tuota pirua kainaloista ja vetää sen taaksepäin niin että se kerrankin pysyy. Vaikka henki siihen paikkaan jäisi, niin sen hän tekee.

Hän pysäytti hevosen, hyppäsi alas ja korjasi rukkaset tiukasti käsiinsä. Olisi ollut edes tupakkaa, niin olisi ollut mukavampi lähestyä noita matkatovereja. Mutta tupakankin oli tullut tarjonneeksi asemalla loppuun. Tai vielä parempi olisi ollut viina. Iskien katseensa voimakkaaseen rintaan, johon paita oli liimautunut kiinni, iski Ahvenainen leuat toisiaan vasten ja tarttui vainajaa kainaloihin. Kankeat käsivarret nousivat. Mitä?... Valkoinen nauha... ryvettynyt, verinen nauha, mutta valkoinen... käsivarressa. Ei punainen nauha. Eikä se ollut jälkeenpäin siihen pistetty, se oli neulottu. Vainaja oli lahtari.

Ahvenainen joutui aivan ymmälle. Tämä oli niin uusi asia, ettei hän ymmärtänyt, miten nyt menetellä. Jos hän yhtäkkiä olisi nähnyt pirun istuvan kuormallaan, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä. Hän oli kuljettanut lahtaria. Kaikkien noiden oikeiden ruumiiden joukossa. Ruumiinakin olivat lahtarit petollisia ja tuppasivat sekoittamaan köyhälistön asiaa. Jos Kemppainen ja Salenjus saavat tietää, että lahtarin raato on virunut sankarien ruumiiden joukossa, niin hän, Ahvenainen, joutuu siitä edesvastuuseen, hänet erotetaan puolueesta, kukaties... niin, kukaties ammutaan. Mitä hän nyt sitten tekee tuolle koiralle? Ottaako hän sitä harteista ja viskaa hangelle? Mutta entä jos tuolla alla olisi useampiakin valkoisia nauhoja...?

Hänelle tuli sekainen olo ikäänkuin sisälmyksiä olisi sotkettu seipäällä tai pää olisi ollut täynnä häkää. Kunhan ei tästä kävisi niinkuin Parannan isännälle... Mutta junamiehethän ne panivat hänen kuormaansa sekä toverit että lahtarit ja sanoivat, että ykskaikki mistä ovat ja keitä ovat. Ne olivat niin samanlaiset, ettei hän huomannut heitä erottaa, haavoissa ja verissä kaikki. Sovussa ja hiljaapa kuolleet olivat olleet kuormassa keskenään, ainoastaan häntä, elävää, oli lahtari hätyytellyt. Mistä hän häntä moitti? Haava, joka oli halkaissut hänen päänsä, ei ollut lahtarien tekoa. Sitäkö hän häneltä kysyi, että miksi häneltä oli lyöty kallo halki? Pää meni sekaisin, kun näitä asioita ajatteli.

Pukkisaaren rannassa putosi hevonen yhtäkkiä sulaan. Mitään tervetulleempaa ei Ahvenaiselle olisi voinut sattua. Hän sai vielä hartioihinsa viimeisen täräyksen kauhealta syyttäjältä ja päätti samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt jättää sekä oikeat että väärät ruumiit oman onnensa nojaan. Riidelkööt tai sopikoot miten tahtovat, hän ei pane järkeänsä alttiiksi heidän tähtensä. Erottakoon hänet Kemppainen ja Salenjus puolueesta — mitä sillä on väliä! Mutta hepä eivät uskalla, kun hän sanoo, että mitenkä hän niin raskasta kuormaa kuljetti sulan läpi.

Näitä ajatellessaan riisui hän jo hevosta ja hölkötti ennen pitkää läpi Pukkisaaren pajupensaikkojen vapaana miehenä kotia kohti. Sattui niin hyvin, että saari joutui hänen ja kuorman väliin. Se auttoi häntä unohtamaan kaikkia noita avonaisia, kuolleita silmiä, käsivarsia ja jalkoja, jotka jäivät katsomaan hänen jälkeensä ja ojentumaan häntä kohti. Huomenna hän toimittaa tänne kolme hevosta. Mikä niiden siellä on hätänä, jääkööt Herran huomaan.

Ei milloinkaan ollut kotikylä tuntunut Ahvenaisesta niin mieluiselta kuin nyt sydänyön hetkellä, kun hän, ohjaskimpulla läjäytellen hevostaan, ratsain nousi ylös rantatöyrästä.

Nämä uudet Kansanvaltuutetut, joiden hallussa Kankaan kirkonkylä nyt oli, olivat tykkänään toista maata kuin oman paikkakunnan punaiset. Vahdissa ollessaan eivät he taipuneet puhelemaan kyläläisten kanssa, eivät he myöskään kiinnittäneet mitään huomiota siihen, jäikö taloihin ruokavaroja omiksi tarpeiksi — he ottivat mitä halutti. He ottivat myöskin miehiä punakaartiin ampumisen uhalla. Kyllä olikin kelvannut niin kauan, kun sai keskustella tuttujen miesten kanssa, mutta he olivat nyt osaksi ruumiina Somerin uusissa riihissä, osaksi rintamilla. Vain jotkut harvat olivat kotona ja he olivat nykyiseen johtoon melkein yhtä tyytymättömät kuin porvaritkin. Mitä pirun kansanvaltaa tämä oli? Juuri muka oli heitetty niskoilta porvarien ies, niin tulivat kaupungin toverit käskemään ja määräämään. Parhaat herkut aina tahtoivat. Kustaa Kemppainen ei ehtinyt polttaa niin paljon kuin he joivat ja kirkkoviiniäkin olivat kysyneet, olisiko sitä ja miten paljon. Sairaalaan sanoivat tarvitsevansa. Niinkuin ei sitä olisi arvattu, mihin he sitä tahtoivat. Mäkimatkan nurkissa kiertelivät Jonni ja Haru tuhannen markan setelit kourassa, etsien tilaisuutta, milloin saisivat siirtää ne uusien vallanpitäjien taskuihin, mutta ensi päivinä varsinkin olivat he jäykkiä poikia. Hyvä kun sai heidät ottamaan savukkeen. Niitä oli toki Mäkimatkan nuorimmilla pojilla kokonaiset varastot. Viisitoistamiehinen joukkue kierteli pitäjää etsimässä Tuunan Eino-Ilmaria, lyseolaista. Kun se ilmestyi kirkonkylän esikuntaan ja Johanssonni vakuuttamalla vakuutti, ettei Eino-Ilmari ole kotonaan, niin naurettiin häntä vasten silmiä ja sanottiin:

— Porvarihan tuo piru on! Täysi porvari. Kuinka sellaista täällä suvaitaan. Toimittakaa helvetissä pois tunkiolle!

Sellaisia sanoja käytettiin hänestä, Johanssonnista, joka toki oli vanhimpia työväenyhdistyksen jäseniä täällä Kankaalla! Yhdessä Arvo-herran kanssa oli talonhankekin pantu pystyyn. Ja siihen olivat yhtyneet pitäjäläiset, niin hyvin rikkaat kuin köyhät. Mutta Arvo-herra ja hän, Johanssonni, olivat kaiken aikaa olleet etunenässä. Ja punakaartiinkin oli hän, Johanssonni, kirjoittanut nimensä ensimmäisenä. Ja tällaista iljettiin tulla sanomaan hänelle! Mitä heillä oli, noilla vierailla nulikoilla, täällä tekemistä? Tukat heillä oli otsalla kuin hevosilla ja housun lahkeet leveinä. Kaupungissa oli kait sellainen muoti, mutta täällä maalla oli oma muoti ja omat tiplot.

— Itse saatte olla porvareja ja piruja! huusi Johanssonni. — Minulle ei tartte tulla puhumaan sellaisia. Itse saatte mennä tunkiolle, tuolla se on eikä siellä ole rotistakaan puutetta. Meillä on täällä omat tiplot, teitä ei tänne ole kukaan käskenyt. Vai tunkiolle... saakelin perkeleet, saisivat lahtarit teidät ampua...

— Pietikka on meidät lähettänyt! pamautettiin Johanssonnin eteen ja silloin hän meni aivan äänettömäksi.

Työlään sovittelun jälkeen läksi Johanssonni näyttämään vieraille tovereille tietä Tuunaan. Hän selitti pitkin matkaa, että hän tuntee tarkkaan tämän talon väet ja ne puhuvat aina totta, vaikkeivät ole hulluja. Neitikin täällä on sellainen, että hän aina sanoo asian niinkuin se on. Huoposenkin hän ilmiantoi, vaikka hän on hänen ystävänsä.

Otsatukkaiset eivät enää nauraneet.

Riikka Tuuna tuli heitä vastaan portailla, jalassa saappaat ja yllään vanha toppatakki. Hän loi heihin kirkkaat keltaiset silmänsä ja sanoi tyynesti:

— Hän ei ole kotona.

Otsatukat tunkivat likemmä.

— Me olemme kuitenkin saaneet määräyksen etsiä häntä kaikkialta.

— Kun sanon, ettei hän ole täällä, niin ei hän ole.

Miehet perääntyivät ja katselivat toisiinsa. He olisivat luultavasti poistuneet, jos Johanssonni olisi malttanut vaieta. Mutta nyt hän vahingoniloisesti virkkoi:

— Siinä se oli! Kun ei ole, niin ei ole. Sanoinhan minä. Tulette tänne, niinkuin ei täällä meillä olisi omiakin tiploja.

Tuunan talossa tehtiin nyt tarkastus kellareita, vinttejä ja navetanparvia myöten. Johanssonni kulki otsatukkaisten perässä kuin koira ja haukahteli:

— No, mitä löysitte? Eikös nyt mennä sikoläättiin — se on vielä tarkastamatta. Te luulette, ettei missään maailmassa osata puhua totta, mutta Tuunassa puhutaan. Jos nyt tulevaisuudessa vielä tahdotte tietää, onko meidän Eino-Ilmari kotona, niin neiti sanoo. Vaikka siihen paikkaan ampuisitte hänet, niin hän sanoo. Totta täytyy puhua. Minäkin seison totuuden puolella ja puhun vielä kerran kaikki mitä tiedän.

Otsatukat vaihtoivat silmäyksiä ja antoivat äijän räyhätä.

Seuraavana päivänä, kun Karoliina tuli esikuntaan kysymään miestään, sanottiin hänelle, ettei Johanssonnia oltu nähty sittenkuin eilen aamulla. Häntä oli kaivattu täälläkin. Oli luultu hänen olevan kotona.

— Hänet on lähetetty rintamalle! alkoi silloin Karoliina huutaa. — Sinne lähetettiin ensin toinen Linteeni, ja nyt toinen... Sinne narrattiin. Mutta jos te olette sen tehneet, niin... Ei annettu käydä kotona sanomassa hyvästi lapsillekaan. Rintamalle hänet on lähetetty, kyllä minä tiedän... Pientä Jalliakaan ei hän saanut nähdä...

Hänelle vakuutettiin, että Johanssonni on missä lieneekin. Salenjus otti Karoliinaa olkapäistä ja talutti hänet ovea kohti. Otsatukkaiset nauroivat ja käskivät hänen vähän varrota, niin saa takaisin siippansa.

Kahta päivää myöhemmin löysi Tuunan Musti Johanssonnin, löysi ruumiina. Sydän luotien lävistämänä makasi hän hautausmaan aidan takana. Aitaa vasten hänet nähtävästi oli ammuttu. Hänen kellonsa, saappaansa ja rahansa olivat poissa.

Lahtari-raakalaiset tämän tietenkin olivat tehneet. Näin rohkeita he olivat: keskelle kylää tultiin, kaikkien vahtien uhalla. Salenjus toimitti lehteen kirjoituksen Johanssonnista, kunnon toverista, sekä kuvauksen lahtarien konnanteosta ja lesken ja turvattomien lasten surusta.

Kun uutinen tuli Riikka Tuunan näkyviin, hymähti hän ja virkkoi:

— Ne vieraat miehet, jotka meillä kävivät, ampuivat Johanssonnin.

Hän sanoi sen, seisoen keittiön lieden ääressä ja sen kuuli koko väki, joka paraikaa istui aterialla. Hänen sanansa tuli nopeasti kylän tietoon ja Karoliina riensi heti paikalla kuulemaan häneltä itseltään, miten hän niin saattoi sanoa. Riikka Tuuna kertoi hänelle kaikki mitä oli kuullut Johanssonnin ja vieraiden puhuvan keskenään.

Esikunnan valtuutetut tekivät nyt paperin, jossa oli Kankaan kirkonkylän punakaartin leima ja lähettivät kaksi miestä Tuunaan vaatimaan kirkon avaimia.

Tytär istui keittiön penkillä ja kutoi sukkaa. Hän ei noussut ylös, kun miehet kysyivät isäntää.

— Hän on hyvin vanha, mutta tuolta te hänet tapaatte ... toisesta rapusta.

Hän tiesi isän nykyään vastaavan kaikille, etteivät maailman asiat häneen kuulu, hän hoitaa vain tämän vaimonsa hautaan, kun veivät sisar Hultan sairaalaan. Ei kestänytkään kauan, kun miehet taasen seisoivat Riikan edessä.

— Tekö olette tämän talon tytär?

— Minä.

— Isäntä käski kääntyä teidän puoleenne. Meillä on tässä tämä paperi. Kirkon avaimia me vain. On paras, että annatte yksintein. Teille voi tulla vaarallisiakin seurauksia, jos...

— Mitäs te nyt sitten kirkolla?

— Se on meidän asia.

— On se hiukkasen minunkin asiani. Isälläni on kauan ollut kirkkoväärtin toimi ja minä autan häntä, hän kun on vanha ja sairas.

— Nyt on toinen aika. Kirkko tarvitaan toisiin tarkoituksiin...

— Minä olen kuullut, että tahtoisitte viiniä haavoittuneille.

— Niin kyllä... siellä on heikkojakin sairaita.

— Kuulkaas, minä noudan viiniä. Vien sitä sairaalaan. Ehdittehän te saada kirkon avaimen, jos tarvitsette. Se on täällä hyvässä tallessa. Voitte tarvita kirkkoa, uskon kyllä sen.

Tuolla ihmisellä oli saakelinmoiset silmät. Ne katsoivat itkettävästi ja samalla tunkien läpi sen, johon ne katsoivat.

— No, jos toimitatte viinin... Kaiken viinin...

— En ihan kaikkea. Täytyy jättää ehtoollista varten.

— Onko se niin tarpeellista?

‒ En jätä paljon, ja kirkon avaimet säilytän kunnes te tarvitsette kirkkoa. Jokaiselle ihmiselle tulee hetki, jolloin hän tarvitsee kirkkoa.

Laiha keltasilmäinen tyttö jäi saappaissaan ja toppatakissaan kutomaan sukkaansa penkille, missä hän oli istunut, kun miehet tulivat. He olivat seisoneet ovensuussa ja nyt he kiroillen ja naureskellen kulkivat takaisin esikuntaan kertomaan, että tyttö oli luvannut viedä osan kirkkoviinistä sairaalaan. Eivät viitsineet vielä häneen koskea. Kyllä tulee sekin aika.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Eino-Ilmari oli jättänyt sisarensa korvaan säkeen eräästä uudesta laulusta, oli rauha vallannut Tuunan tyttären mielen. Arvo eli, Arvo palaa! Arvo ei hänelle, Riikalle, ole pahalla mielellä. Olli palaa, Toivo palaa, Eino-Ilmari elää! Totuuden sotajoukko saapuu. Jumala ei enää kärsi valhetta maan päällä. Hän lähettää valittunsa, valkoiset soturinsa.

»... kun vapaa on Suomen kansa!»

Pyörryttävä kiitollisuus täytti Riikka Tuunan olemuksen. Sanat seurasivat häntä hänen rukouksiinsa ja uneensa, ne antoivat hänen askelilleen siivet, ne kohottivat kodin kattoa niin että se oli kuin kirkon kupu. Oli vielä toinenkin säe, joka pyrki tutun säkeen edelle, mutta hän ei tietänyt, oliko hän kuullut sen oikein.

»Ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa.»

Varmaan se kuitenkin oli oikein. Viimeiset päivät olivat valheella ja jumalanpilkkaajilla käsissä. Valkoinen sotajoukko saapuu. Minkä merkin antaa rakas pikkuveli? Koska kurjet tulevat?

Kurjet! Niin, kurjet! Kevättä ne menivät noutamaan ja kevään ne tuovat. Ehkä he tulevat pääsiäiseksi? Heidän tullessaan on ylösnousemuksen juhla. Näkeekö Riikka Tuunan silmä tämän onnen päivän? Näki tai oli näkemättä. Ei päästetty Moosestakaan luvattuun maahan. Saatikka sitten päästetään syntistä, kovaa Riikka Tuunaa. Eli, tai oli elämättä yli Suomen kansan pääsiäisen — hän tiesi, että kurjet olivat matkalla kotiin Hän oli ennen muita kuullut niiden huudon. Läpi häpeän ja valheen oli hän kuullut:

Ei... ennen... uhmamme... uupua... voi kun vapaa on Suomen kansa.

Häntä ei enää pelottanut mikään. Häntä ei hämmästyttänyt mikään: viimeiset ajat oli valheella käsissä. Kuin unessa hän toimitti arkiset työnsä. Hänen tehtävänään oli nyt rukoilla ja tarkata kevään merkkejä. Hänen sydämensä piti yöt päivät outoa pientä yksinpuhelua niinkuin ensimmäinen kevät, joka solisee hangen alla: Jumala, minä kiitän sinua, sinä et anna kansasi hukkua, sinä näit meidän hätämme, sinä annoit meidän vajota, mutta sinä et unohtanut meitä. Kun aika oli täytetty, valitsit sinä aseesi, kolkutit nuorten sydämiin. Sinä neuvoit heille tien, niinkuin sinä sanot kurjille: kevät on läsnä, nostakaa siipenne ja lentäkää pohjoiseen. Niin sanoit sinä valituillesi. Sinä tiesit heidän sydämensä ja uskonsa. Pimeään yöhön he menivät ja omaisten kiroukset seurasivat heitä. Mutta sinun kätesi johdatti heitä, he kasvoivat suureen työhönsä otollisiksi ja nyt he tulevat. Kiitetty olkoon Herra Sebaot, kiitetty ja ylistetty...! Tähän tapaan kuiski Riikka Tuunan sydän ja hänen kätensä kutoivat lämmintä villaa. Pojat tarvitsevat lämmintä villaa, kun he tulevat!

Kun ensimmäiset tykinlaukaukset illassa kuuluivat Kankaan kirkonkylään, tuntui Riikasta siltä kuin hän olisi kuullut Eino-Ilmarin huudon. Ja kun tulipalojen kumotus alkoi hehkua taivaalla, ajatteli hän: sen täytyy käydä kärsimysten tietä.

Hänelle kerrottiin, että Sydänmaan Miina oli tavattu pirtissään ilman päätä. Hänet oli murhattu niin kauhealla tavalla... Hänelle kerrottiin, että Lennartti Mäkimatka oli kuollut. Hänet oli murhattu! ajatteli hän heti ja silloin olisi hänen tehnyt mieli soittaa Almalle. Mutta kaksi punakaartilaista istui heidän puhelimensa ääressä yötä ja päivää. Jos pääsisi Alman luo käymään. Jos koettaisikin lähteä... Pitkäperjantain kai aina pitää käydä pääsiäisaamun edellä? Ketkä kaikki Herra on valinnut ristinpuuhun, kuolemaan kansan syntien takia?