Part 4

Riikka Tuunan rintaa pusersi vuosikausien toivojen ja pettymysten paino. Se tukahdutti häntä niin ettei hän saanut sanaa suustaan.

— Minä tiedän, jatkoi mies, — olen sinut monet kerrat pettänyt, sitä sinä tahdot sanoa. Ja kuitenkaan en ole sitä tehnyt. Sydämessäni en ole. Katso, en ole sinusta koskaan päässyt irti, vaikka kuinka olen koettanut...

— Koettanut olen minäkin! tyrskähti kuin kuuma suihku tytön rinnasta.

— Etkö ole päässyt! huudahti Mäkimatka ja tarttui hänen hartioihinsa.

— Olen, sanoi Riikka ikäänkuin hän olisi lyönyt sydämensä veräjän selkoselälleen, ja suoristi selkänsä. — Minä olen taistellut itseni sinusta irti. Pala palalta. Minä olen sammunut, minä...

— Se ei ole totta! Ja tänä iltana täytyy meidän välimme selvitä. Katso, minä matkustan.

— Silloin, kun sinä...

Riikka Tuuna alkoi, mutta vaikeni.

— Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa, osaan sen ulkoa...

— Silloin kun näin sinut humalaisena... Ja silloin kun sinä tanssissa... niin, niin, silloin — osaat sen ulkoa, mutta saat aina kuulla sen uudelleen, kun alat minulle puhua näistä asioista, joista ei kuitenkaan tule valmista.

— Niistä täytyy nyt tulla. Kerran sinä lepäsit rentona minun rintaani vasten, kerran olet sydämelläni unohtanut kaikki — silloin keväällä, kun muuttolinnut lensivät päämme päällitse. Minä olin silloin poikanen ja sinä olit sairas tyttö. Siitä asti sinä olet ollut minun.

Riikka Tuuna pani molemmat kätensä hänen rintaansa vasten ja työnsi hänet luotaan.

‒ Älä koskaan enää puhu minulle tällä tavalla, Jumala varjelkoon minua olemasta heikko. Kymmenet kerrat olen antanut anteeksi ja tahtonut unohtaa. Sinä lupasit pysyä määrätyllä työalalla, valmistua ja suorittaa tutkinnot. Sinä muutit yhä uudelleen alaa. Sinä joit, vaikka olit luvannut minulle... Sinä rakastelit, vaikka olit luvannut minulle... Minun toivoni kuoli, minun uskoni kuoli... ja minun rakkauteni myöskin.

He vaipuivat kumpikin istuimelleen ja heidän ympärillään tuntui olevan lumiaavikko, niin kylmää oli. Tumma muratti kiersi aution valkoisen salin kattoa. Kahden ihmisen raskaat, huokauksentapaiset hengenvedot vuorottelivat pitkän välimatkan päässä toisistaan.

— No niin, sanoi nuori mies vihdoin ja nousi, — sinä olet kai oikeassa: en ole sinua ansainnut. Aika kuluu, veljesi on heti täällä.

— Miksi sinä jätit minut vanhenemaan ja rumenemaan! parahti Riikan sydän hiljaa ja kipeästi.

— Minulle sinä et koskaan tule vanhaksi ja rumaksi. Sinä olet aina se sairas tyttö, joka minun käsivarsiltani katseli kurkia ja parani.

Riikka Tuuna puserteli käsiään vastatusten niin että niihin koski.

— Ah, minun on niin ikävä! pääsi häneltä äänettömästi.

Arvo Mäkimatka ei sitä kuullut. Hän sytytti paperossin ja astui Riikan eteen.

— Minun täytyy pitää kiirettä. Katso, sinä Tuunan tytär, minä rakastan sinua, minä olen koettanut siitä päästä, mutta en pääse. Sinulla on sellaiset silmät, että joka kerran on katsellut niiden pohjaan, ei niitä unohda. Minä katsoin varhain, silloin keväällä, kun olin poikanen. Sinulla on jalot keltaiset silmät, omituiset, viisaat silmät... Jumala panee usein viininsä niin hauraihin ja raihnaisiin maljoihin. Minä olen niitä ihmisiä, joiden henki on altis, mutta liha heikko. Sydämeni levottomuudessa minä olen etsinyt ja hapuillut. Ja nyt minä lähden.

Riikka havahtui.

— Mitä varten Toivo sitten matkustaa?

— Mutta Riikka Tuuna, kuinka hän voisi jäädä tänne!

— Pitääkö tähän matkaan sitten todella uskoa?

— Ole vain uskomatta. Mutta ennen aamun koittoa ottaa veljesi hevosen, joka ilman ohjaajaa löytää kotiin.

— Kaikkia joutavia, taisteli Riikka vastaan. — On toki talossa miehiä kyytiin. Ja lähden vaikkapa minäkin. Jos kerran matkan täytyy tulla.

— Ei. — Arvo astui aivan lähelle häntä. — Sinä et saa tietää tästä matkasta.

— Kuinka minä sitten en tietäisi, koska itse olet siitä minulle puhunut.

— Ei, sinä rehellinen sielu, sinun täytyy valehdella, ettet tiedä, sillä...

— Sitä minä en tee. Minä en valehtele. Mitä minulle sitten jäisi. Jos te lähdette rehellisille retkille, niin mitä siinä on salaamista.

— Jyväkin itää salassa, sinä paha tyttö. Jos revit sen ylös, niin olet sen tuhonnut. Jos kerrot meidän lähteneen, niin meidän käy huonosti...

— Miten huonosti? Miksi? Mitä minä nyt menisin sitä kertomaan. Mutta jos kysytään, niin en suinkaan valehtelemaan rupea.

Arvo ei enää nauranut.

— Sinun täytyy. Kerron sinulle, jos säilytät salaisuuteni. Sano, ettet mitään tiedä.

— Mutta minä en voi valehdella.

— Hyvä, sitten en kerro mitään. Ehkä Alma ei ole niin arka. No, oletko nyt tyytyväinen.

Riikan sydäntä vihloi. Hän ei enää loukkaantunut ivasta Arvon äänessä, mutta hän tunsi kauhulla lukinneensa itseltään tien heidän yhteiseen salaisuuteensa.

— Et tule tietämään mitään muuta kuin että yöllä helmikuun kolmattatoista päivää vastaan nähtiin Kankaan kirkolta päin reen ajavan viittatietä Tuunanselkää pitkin asemalle päin. Reessä oli kaksi miestä...

— Ja minne te lähdette? pääsi Riikalta ajattelematta.

Arvo rupesi nauramaan.

— Sitähän sinä et voi saada tietää, jotta rehellisesti saattaisit sanoa, ettet mitään tiedä.

Riikka tulistui.

— Ja onko se sinusta niin ihmeellistä, jos joku ihminen edes hiukan koettaa pitää itseään totuuden puolella, kun kaikki nykyään valehtelevat.

— Ei ole, koeta vaan pysyä totuudessa, jos voit. Mutta nyt kestää tilinteko veljesi ja minun sisareni välillä jo liian kauan. Meille tulee vähitellen kiire.

He astuivat kumpikin ikkunaan ja tuijottivat ulos. Riikka tunsi, että jos tahtoo saada sovinnon sanan jäämään heidän välilleen, niin se nyt on lausuttava. Hänen sydäntänsä pakotti kuin kipeää paisetta. Kauheaa tulee olemaan jäädä sovittamattomaan mielialaan, jos Arvo viipyisi matkalla. Mutta tämä on tietenkin taasen hänen oikkujaan ja kujeitaan: tietenkin hän matkustaa Helsinkiin joksikin viikoksi ja ilmestyy sitten taas Mäkimatkan vinttikamariin. Sellaistahan se aina on ollut. Juuri näin hän ennenkin on pelotellut matkoilla ja lepytellyt tulevilla tutkinnoilla. Riikassa leimahti uudelleen suuttumus, kun hän tätä muisteli. Ja vielä kerran hän tässä antaisi itseään pettää ja heltyisi ja taipuisi ja jättäisi Arvon siihen luuloon, että hän on tyytyväinen. Ei! Näin hän päätti tahdollaan, mutta sydäntä poltti ja vihloi. Hänen on mahdoton elää, jos Arvo lähtee ilman sovinnon sanaa. Hän menehtyy. Hän ei voi! Mutta jalat veivät häntä jo ovea kohti, pois sovinnosta.

— Täytyy kai laittaa herroille vähän evästä? sanoi hän kylmästi.

Ei, hän on sairas, hän lyyhistyy tähän paikkaan! Hänen sydämensä pakahtuu!

Mutta hänen oikea kätensä avasi hiljaa oven ja pani sen jälleen kiinni. Kylmässä eteisessä se kohosi siihen minne kyynel hersyy, mutta kyyneltä ei lohjennut.

Toivo oli jo tullut. Hän puheli Alman kanssa heidän huoneessaan. Tuska Riikan sydämessä helpotti hiukan. Hän päätti lausua Arvolle sovinnon sanan. Hän päätti kuiskata hänelle, että hän on hänen omansa. Kun Arvo palaa matkaltaan, menevät he naimisiin. Sillä Arvo on oikeassa: eivät ikinä he toisistaan pääse. Koko tämä rakkaus on mahdoton, mutta Arvo on siinä aivan oikeassa: he eivät voi unohtaa toisiaan. Riikka oli neito, kun Arvo oli poika, suhde ei ole oikea. Riikka on ruma ja kuiva, hänellä on silmät kuin kauriilla. Mutta jos Arvo on hullu ja pitää niistä, niin...! Parhaimman elämänsä he jo ovat kuluttaneet taistelemalla toisiaan vastaan. Heillä on kiire. Heidän rakkautensa on Jumalan lahja. Tämän hän vielä sanoo Arvolle. Heti, kun Arvo tulee tänne. Miksei hän jo tule? Jumala panee joskus kalliin viininsä niin hauraaseen maljaan. Ihana on tämä hauras malja, ihana on Arvo Mäkimatka. Miksei hän jo tule?

— Niin, sanoi Toivo, — Arvo on kai jo kertonut sinulle meidän matkastamme. Täytyy kiirehtiä. Pian tuntuu päivän salo. Minä olen jo tässä puhunut Almalle.

— Ei Arvo mitään ole kertonut, sanoi Riikka nopeasti.

— Minulla ei ole enää aikaa puhua. Alma saa kertoa sinulle, jos vaan pidät kaikki salassa. Tai emmehän me oikeastaan itsekään tiedä minne me menemme. Onhan se meidän vanha hevonen monta kertaa yksinään löytänyt kotiin?

Alma oli pukeutunut ja meni houkuttelemaan sisään koiraa. Hän itki kaiken aikaa hiljaa. He liikkuivat kaikki kuin sokeat, pidellen käsiä edessään.

Sokeana seisoi heidän edessään koko tulevaisuus. Ei askeleen alaa voinut nähdä eteenpäin.

Porstuan ovessa törmäsi Riikka yhtäkkiä Arvoa vastaan. Tyttö tunsi, että viimeinen hetki nyt oli käsissä. Viimeisen kerran he nyt olivat kahden. Hänen sydämensä täytti lyönneillään koko hänen olentonsa. Arvo, puhu, ota minut, auta minua! huusi ääni hänen sisimmässään. Mutta huulet pysyivät mykkinä. Arvo ei sanonut mitään. Toivo tuli ovesta.

— Onpa hyvä, että on pilvessä, sanoi hän ja läksi ulos.

— Odota, sanoi Arvo ja läksi hänen mukaansa.

Riikka painoi päänsä oven pihtipieltä vastaan. Nyt se kauhea tapahtuu: sovinnon sana heidän välillään jää lausumatta.

Hän viipyi kuin tunnottomana tuskansa kourissa. Vihdoin jokin melu herätti hänet. Koira oli vingahtanut. Silloin hän pakotti itsensä liikkeelle ja riensi Alman luo. Viipyisivätkö pojat kauankin poissa? Eivätkö tietäneet? Toivo sanoi, etteivät he voi palata. Mitäs se sellainen sitten merkitsi? Olivatko he tehneet jotakin, jota heidän täytyi pakoilla? Oliko Toivo sittenkin? Ei, ei. Mutta niin Toivo vakuutti, etteivät he tule koskaan.

Alma purskahti taasen itkuun, pää koiran niskaa vasten.

Eikö koskaan?

Niin Toivo vakuutti.

Mutta sehän on mahdotonta!

Niin Toivo vakuuttaa.

Oli kuin jäätävä koura olisi tarttunut kiinni Riikan sydämeen. Lyönnit harvenivat niinkuin kuolevan sydämen. Hänellä ei enää ollut tarmoa eikä ajatuksia. Toivo ja Arvo tulivat ulkoa ja sanoivat hänelle hyvästi. Alma ei voinut jättää koiraa, koska se olisi vinkunut, vaan kuljetti sitä mukanaan kaulanauhasta. He seisoivat kaikki tyttöjen huoneessa. Heidän keskellään paloi paperossi niinkuin jonkin hirviön silmä. Vuoroin sen hehku valaisi Arvo Mäkimatkan sormia, vuoroin hänen huuliaan, joiden yli ruskeat viikset kaartuivat. Tällä hetkellä Riikka Tuuna ymmärsi, etteivät hänen huulensa koskaan saisi koskettaa noita huulia. Eikä elämässä ollut mitään muuta arvokasta. Ei minkään arvoinen elämä enää ollut. Yhtäkkiä hän leimahti elämään ja aikoi heittäytyä Arvon kaulaan. Samassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin puraisi huuleensa niin että suolainen veren maku tuntui. Toivo ja Alma puhuivat joistakin kintaista, jotka Toivo oli ottanut Somerin eteisestä. Riikka sekaantui heidän keskusteluunsa ja sanoi ikäänkuin joku toinen olisi puhunut hänen suullaan:

— Voitko, Toivo, lähteä sanomatta isälle hyvästi?

— Minun täytyy, vastasi Toivo. — Alma tietää, mitä isälle on sanottava. Tämä lähtö tuli nyt näin kiireellinen. Saattaa tapahtua, että viivyn. Koettakaa te, tytöt, pitää huolta lapsista. Äiti ei suostu antamaan heitä pois. Mutta koettakaa käydä siellä ja pitää heitä silmällä. Jos jompikumpi teistä kävisi tapaamassa Ollia. Ettei pelästy. Niin, ja Lennartti on ottanut haltuunsa minun asiani. Voikaa hyvin sitten.

Toivokin puhui oudolla äänellä.

— Koska sinä palaat? kysyi Riikka hätäänsä pidätellen. — Koska te palaatte...?

— En tiedä. Mutta onhan sitä maailmaa muuallakin. Älkää nyt ruvetko siinä itkemään, ettei isä herää. On jo muutenkin meluttu liiaksi. Ja näyttäkää, että pidätte suunne kiinni.

Toivo puhui kuin ulkopuolelta itseään, vieraalla äänellä ja vieraalla vauhdilla. Vaikea tämä lähtö hänellekin oli.

— Mitä sinä puhut! sanoi Arvo ja naurahti. — Me palaamme. Mutta me emme palaa ennenkuin me... tuomme jotakin tullessamme.

— Mitä te tuotte? kuiskasivat tytöt yhdestä suusta.

— No... jotakin hyvää vain!

— Sanokaa Jumalan tähden! rukoili Alma.

— Tuo Riikka ei voi vaieta!

Hätääntynyt parahdus nostatti Riikan rintaa, mutta huulet olivat yhä kuin liimatut toisiinsa.

— Sanokaa nyt, pyyteli Alma, — minne te menette ... mitä te tuotte?

— No... vaikkapa — Kevään! kuiskasi Arvo ja jatkoi nopeasti, ikäänkuin jäähyväisten pitkittäminen jo olisi alkanut käydä hänellekin ylivoimaiseksi: — lähdetään nyt, Toivo.

— Keväälläkö te palaatte? kuiskasi Alma ja piteli kiinni veljensä hihasta.

— Ei kai koskaan, sanoi Toivo ja pani lakin päähänsä.

— En mitään minä ymmärrä, sopersi Alma. — En mitään, en mitään.

— Mitä joutavia: tietysti me palaamme, nauroi Arvo.

Hän ojensi nopeasti kätensä tytöille, ensin Almalle, sitten Riikalle ja läksi jo ovesta. Alma toisteli ikäänkuin jotakin hokemaa, ettei hän ymmärrä mitään. Riikka keräsi viimeiset voimansa ja juoksi miesten jälkeen. Hänen täytyi vielä kerran, viimeisen kerran saada painaa Arvon kättä. Mutta hän tuli myöhään. Sanoiko Arvo hänelle jotakin? Hän oli kuulevinaan hänen lausuvan sanan »leikkitoveri». Sitten ovi armottomasti sulkeutui ja hän istui portailla.

Kun hän palasi heidän huoneeseensa, seisoi Alma kasvot ruutua vasten ja tuijotti pimeään. Riikka asettui toiselle puolelle pöytää ja tuijotti ulos hänkin. Navetta ja tyttöjen kamari olivat kuitenkin edessä, ei mitään näkynyt. Oliko Arvo sanonut »leikkitoveri»? Kun olisi saanut sen tietää. Se oli sanomattoman tärkeää. Jos se olisi ollut totta, olisi koko tämä kuorma siirtynyt hartioilta. Mutta sitä ei voinut saada tietää. Kanna kuormaa, kanna, kanna elämän loppuun...

Nyt he varmaan ajavat alas rantatöyrästä... Nyt he ajavat avannon ohi. Nyt he jo ovat jäällä. Navetta on tosiaan pahalla paikalla, ei mitään voi nähdä. Hänen silmiensä pohjalla poltti, mutta hän tuijotti tuijottamistaan.

Nyt oli isä herännyt ja kulki keittiössä. Hänen keppinsä kolisi. Riikka irroitti itsensä nopeasti pöydästä, johon hän oli ikäänkuin kasvanut kiinni, ja karkasi vaatteineen päivineen vuoteeseen. Hänen kuumat silmäkuoppansa jäähtyivät vähitellen, hän odotti ja oli nukkuvinaan. Alma tuskitteli koiran kanssa. Isä ei tullut. Askeleet jo etenivät.

* * * * *

Ja taasen lepäsivät Tuunan tyttäret rinnatusten ja kuuntelivat sydäntensä lyöntejä. Suunnattoman pitkä yö alkoi vihdoinkin vaihtua aamuksi ja heidän mielenmyrskynsäkin hiljeni vähitellen. Kumpikin ajatteli asioitaan, unta eivät he odottaneet. Hitaasti kuluivat hetket. Alma oli veljelleen kiitollinen siitä, että hän oli Lennartille uskonut asioittensa hoidon. Lennartti oli niin hyvä ja luotettava, Toivo sen kyllä tiesi. Pian he viettävät häitä, hyvin pienet häät vain, mutta valkoisen puvun Lennartti morsiamelleen tahtoo. Taloja kyllä nykyään saa ostaa. Lennartti tahtoo suurta taloa ja Alma pientä. Mutta kyllä he toki sopivat.

Riikka Tuuna tunsi autiuden leviävän ympärilleen ja oman itsensä hukkuvan siihen niinkuin lumiaavikkoon. Ei mitään tehtävää hänellä enää ollut. Eino-Ilmarikin jo oli suuri poika, ja Olli — ehkäpä hän vielä oli liiaksi lapsi menehtyäkseen häpeäänsä.

Arvo oli poissa. Tuolla kaukana jäällä Ummen saaren toisella puolella liikkui pieni tumma piste. Siinä oli kaikki mitä hän omisti, kaikki mihin hänen sydämensä ja mielensä oli kiintynyt. Se eteni auttamattomasti. Vaikka hän täällä olisi huutanut loppuun koko äänensä, vaikka hän olisi itkenyt maalle silmänsä, vaikka hän olisi väännellyt kätensä sijoiltaan, niin ei Arvo olisi tullut. Sovinnon sana oli jäänyt lausumatta. Ja näin täytyy elää. Vai oliko Arvo lausunut sanan »leikkitoveri»? Suloinen sana, sovinnon sana! Mutta ei saanut tietää oliko se lausuttu.

Tänään on sunnuntai ja he menevät kaikki kirkkoon. Riikka taluttaa isän sakaristoon ja käy itse sivuovesta vanhalle paikalleen saarnatuolia vastapäätä. Kuinka kauan siitä onkaan, kun oli sunnuntai ja hän istui kirkossa. Kaukana on koko mennyt elämä. Jokin seinä on pudonnut ja jakanut elämän kahtia.

Ikäänkuin ei kohtalokkaan yön vielä sittenkään olisi ollut lupa loppua alkoi Alma yhtäkkiä puhua aivan uudesta asiasta. Riikka ei vastannut, hän ei kuunnellut, hän ei jaksanut. Mutta Alma jatkoi itsepintaisesti ja tarttui vihdoin sisarensa olkapäähän.

— Kuka se oli se mies, jolla oli huopahattu?

— Nukutaan, vastasi sisar äänellä, jolla puhutaan kuoleman unesta.

— Se mies, jolla oli huopahattu?

— Mikä mies?

— Se joka sanoi, ettei hän ole käynyt pitkään aikaan täällä kotipuolessa.

— En minä tiedä. Anna minun olla.

— Mutta minäpä tiedän. Minä olen nähnyt hänet. Ja sinä myöskin. Hän oli osallisena varkaudessa... silloin, etkö muista... kun Mäkimatkan vanhan isännän rahat varastettiin. Näimmehän, kun häntä vankina vietiin. Hänhän on Janne Kemppainen.

Riikka Tuuna muisti jo ja heräsi täydellisesti. He olivat kaikki olleet tiensyrjässä katsomassa, kun vankeja vietiin. Vanhaa Kemppaista oli epäilty murhasta, viinakauppaa hän oli pitänyt, tämän isä. Ja veli, Kustaa, poltti vieläkin korvessa. Äiti eli metsämökissään Somerin mailla, sellainen likainen vanha eukko.

— Tosiaan, sanoi Riikka ja unohti hetkeksi surunsa.

— Mikähän hänet on tänne tuonut?

— On kai tullut tervehtimään äitiään.

— Joko hänen rangaistusaikansa sitten nyt on mennyt umpeen?

— On kai.

— Kuinka vanhat me silloin olimmekaan?

Mutta Riikka ei enää ajatellut sitä. Hän muisti vain, että Arvo siinä kestikievarin pihassa oli kinastellut tuomarin kanssa ja sanonut, että Kemppaista olisi pitänyt kohdella kuin sairasta. Heillä oli silloin ollut kestikievari Tuunassa ja herrat olivat istuneet eteisessä ja odottaneet hevosta. Ja Riikka oli sinne tuonut heille kahvia. Arvo oli sanonut, että tällainen rikollinen todistettavasti monessa sukupolvessa oli syyntakeeton, yhteiskunta iski harhaan, kun tuomitsi tällaisen miehen. Tuomari ei ollut hyvillään, sillä Arvo oli häntä paljon nuorempi. Täytyihän yhteiskunnan suojella itseään, sanoi tuomari. Kemppainen oli tuomittu hyvin moneksi vuodeksi. Mutta nyt hän siis oli vapaa. Oliko hänet armahdettu, vai olivatko nuo monet vuodet kuluneet? Mitä Kemppainen todella täällä teki?

— Kyllä hän oli kauhean näköinen, sanoi Alma. — Kyllä hän vielä voi varastaa. Kuule, ehkäpä murhatakin?

— Ehkä. Mutta jos vähän saisi tästä vielä unta.

Riikka tahtoi olla rauhassa ajatuksineen. Hänen mieleensä oli taasen johtunut kuinka toisenlainen Arvo sentään oli kuin kaikki muut. Silloinkin, kun tämä varas tuomittiin, niin hän oli väittänyt, että hän oli sairas. Ja todella: mitä hänestä muuta olisi voinut tulla, sellaisten vanhempien lapsi kuin hän oli. Mitä oli koko tämä paikkakunta nyt, kun Arvo oli lähtenyt? Arvo oli puhaltanut hengen kaikkeen. Mitä erilaisimmissa asioissa hän oli antanut neuvojaan. Mitä erilaisimmat asiat hän oli pannut alulle. Kuka sitä enää edes muisti, että Arvo oli huomannut mikä mainio turvepehkutehdas tulisi Hauveden suosta. Aivan ohimennen hän oli sanonut isännille: ryhtykää toimeen, siinä on kultakaivos. Nyt siitä jo vuosikausia koko kylä oli nostanut turpeensa. Arvo oli toimittanut lämmityslaitoksen kirkkoon, Arvo oli käynyt Helsingissä puhumassa ja saanut postin tulemaan tänne viisi kertaa viikossa. Sitä ei kukaan enää muistanut. Kaikki, mihin Arvo tarttui, rupesi elämään. Kaikkialla missä Arvo oli mukana, oli virkeää. Kun hän puuttui, oli hengetöntä. Ja nyt Arvo auttamattomasti menee. Mahdotonta! Minne hän menee? Mitä hän aikoo tuoda? Koska hän tulee?

Ei koskaan, sanoi Toivo.

Ei koskaan!

Karmiva kylmyys kulki pitkin Riikan pintaa, kun hän tätä ajatteli. Jokin kankeus löi hänen jäsenensä niin ettei hän enää voinut kättä liikuttaa. Syvällä hänen surunsa hehkuvan tuhkan alla poltti vielä, kuin kekäle pelko siitä, ettei ehkä tämä kidutus ollutkaan tarpeellinen ja Jumalalle otollinen. Mutta hän ei jaksanut selvittää itselleen tätä asiaa. Häntä väsytti. Kumean tuskansa uuvuttamana hän vihdoin meni unenhorroksiin.

He olivat ajavinaan yli Ummen saaren. Toivo ja Arvo istuivat reen perällä, Riikka ajoi hevosta. Pajujen varvut raapivat reen syrjiä, reki kallistui ja oli kaatumaisillaan. Riikka hyppäsi alas ja piteli kiinni laidoista. Yhtäkkiä hän huomasi, että reki oli tyhjä. Hevonen pelästyi ja läksi karkuun. Ohjakset valloillaan laukkasi se jo kaukana. Mutta taivaan sineä vastaan näkyi lintuparvi, joka tuli etelästä. Pyörryttävän korkealla lensivät linnut. Yhtäkkiä putosi yksi ja vaipui Riikan jalkojen juureen. Se oli suuri valkoinen lintu.

Kaamea tunne painoi Tuunan tytärtä rinnasta, hän ei voinut huutaa, hän ei voinut puhua. Ei päätään hän saanut nostetuksi. Hänen täytyy tukahtua.

Huusivatko kurjet?

Se oli kuin hukkuvalle pelastuksen ääni rannalta.

Riikka sai ilmaa keuhkoihinsa, ponnahti ylös ja karkasi suinpäin ikkunaan.

Harmaassa aamuhämärässä näki hän keskellä lumista pihamaata venäläisen sotamiehen pumppuavan vettä kotinsa kaivosta.

Silloin hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut. Hänen veljensä ja leikkitoverinsa olivat kaukana. Häpeä oli tullut taloon, häpeä Jumalan ja ihmisten edessä. Häpeä painoi kylää, pitäjää, maata. Ilman pelastusta, ilman toivoa.

JAA-JAA JA EI-EI

Kankaan pitäjäläisillä oli nyt yhteen tullessaan muutakin tekemistä kuin pitää puhetta naapureistaan ja kylänmiehistään. Tapahtui paljon. Ja pelätä saattoi, että tulisi tapahtumaan vieläkin enemmän.

Pitäjän metsät kaatuivat. Niitä tarvittiin juoksuhautoihin, sanottiin. Asemalle ne kuljetettiin, juniin ne pinottiin ja itäänpäin ne lähetettiin, kohti jättiläiskaupunkia, joka värisi Nevajoen varrella. Kirkonkylä kuunteli pauketta Tuunajärven toiselta puolelta, missä suurten talojen metsäalueet sijaitsivat. Maahisten kartanon satavuotinen puistokin oli mennyt. Lintuja tuli kaiken syksyä suurissa parvissa pohjoista kohti. Jotkut lensivät kuin päästään sekaisin latojen seiniä vasten, menivät tainnoksiin ja jäivät sitten räpyttämään hangelle kunnes kuolivat.

Parannan talo oli niin kauttaaltaan piiritetty juoksuhaudoilla, että pääportaista suoraan piti astua sillalle, joka johti syvän kaivannon yli. Ei ollut ihme, että isäntä oli menettänyt järkensä. Vähemmästäkin saattoi tulla hulluksi. Sellaiseen kuntoon kuin he emännän kanssa olivat talon panneet: karja oli kauttaaltaan jalostettua, monet kerrat näyttelyissä palkittua. Ja nyt oli isäntä lähetetty Helsinkiin sairashuoneeseen eikä ollut toipumisesta tietoa. Isäntä oli tunkeutunut piikkilanka-aitaukseen ja kuvitteli olevansa hämähäkin verkossa. Hyvä päällystakki oli mennyt pilalle, kun häntä siitä kiskottiin irti. Ja kaikkein kummallisinta oli, että hulluudenpuuska oli tullut hänelle juuri kirkosta saavuttua. Isäntähän oli ahkera kirkossakävijä niinkuin emäntäkin, ei hänellä ollut mitään syytä säikähtää niistä opetuksista, joita kirkkoherra sinä pyhänä antoi. Mutta puolen vuoden aikana katsellessaan talonsa hävittämistä oli hän tietenkin niin kiusaantunut, että järki meni.

Haapalan isäntä oli pitänyt venäläisille upseereille suuret kemut, juottanut heidät niin että he makasivat päiväkausia ja sillä lailla pelastanut metsänsä. Maahisten herra koetti samaa keinoa, mutta se ei enää tepsinyt: metsä meni, satavuotinen puistokin meni. Maahisten kartano piti nyt myytämän. Myytämän piti moni muukin talo. Eikä suinkaan velkojen takia.

Kirkonkylä kuunteli tätä kaikkea jännityksellä. Ehkäpä täältä kuitenkin oli liian pitkä matka lähettää puut asemalle. Kirkonkylä eli toivossa, että se unohdetaan ja iloitsi ensi kertaa kaukaisesta epämukavasta asemastaan vesien takana. Siitä asti kuin juna joutui pyyhkäisemään pitäjän äärimmäistä kulmaa, oli kirkonkylä kadehtinut takalistoja, jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet liikepaikoiksi. Nyt se jälleen tunsi etuoikeutetun asemansa takalistojen rinnalla. Varmaan ei metsiin täällä koskettaisi, varmaan tyydyttäisiin sotilasmajoitukseen. Oli toki viidessä sadassa venäläisessä rasitusta tarpeeksi yhden kylän osaksi. Kuitenkin painoi uhka alituisesti kirkonkyläläisiä. Kaukaiset taivaanrannat muuttivat heidän silmiensä edessä ääriviivoja, muhkea Kattilavuorikin kävi kuin miksikin paljaaksi limpuksi. Tätä kaikkea ei katsellut ilokseen. Ja sitten tulivat metsien pakolaiset, turvattomiksi joutuneet linnut ja huusivat varoittaen. Turhaa oli tulla etsimään suojaa tänne kirkonkylään, täällä ajettiin ruutia ilmaan, jollei muunkaan tähden, niin huvin vuoksi.

Mäkimatkan nuori agronomi katseli itselleen taloa. Maahisten pellot hän kulki poikki ja pitkin, olipa jo herran kanssa puheissa huonekaluistakin. Herra lupaili tykkänään muuttaa ulkomaille ja oli valmis myymään huonekalustojakin, niin kiusaantunut hän oli. Lennartti Mäkimatka piti komeudesta. Alma Tuuna näki vain sulhasensa ilon ja iloitsi siitä. Ei Tuunan tyttäriä oltu totutettu koreilemaan, Tuunan isäntä, vanha kirkkoväärti oli kätkenyt rahansa, kerrottiin. Minne? Sitä ei kukaan tietänyt.

Häpeällisestä elämästä tuli todistuksia peräperään. Huoposella, kauppiaalla, oli jo täytynyt panna pois palvelustyttö. Kyllä kai Niinimäessä kävisi samalla tapaa. Tuunan pitkä Milja seisoskeli alituisesti nurkissa ryssien kanssa. Pian ei pitäjässä enää ollut ainoaa säädyllistä naista. Eikähän se ihme ollutkaan, kun suuren talon emännätkin, joilla oli isoja lapsia, sillä lailla unohtivat arvonsa. Vihdoinkin viimein Somerin isäntä oli huomannut millä kannalla asiat olivat. Missä hän nykyään oli? Kuinka hän tällä tavalla viipyi? Tuunan vanha Virma oli erään helmikuun päivän ehtoona tullut tyhjänä kotiin ja vanhempi tyttäristä oli ottanut sen vastaan ikäänkuin hän olisi sitä odottanut. Riikka Tuuna oli riisunut hevosen ja tyhjentänyt koko reen, kantaen heinät lampaille, näytti melkein siltä kuin hän olisi reen pohjalta etsinyt jotakin. Riikka ei kieltänyt, että hänen veljensä oli lähtenyt hevosella. Mutta minne, sitä ei hän sanonut tietävänsä. Hän tunnusti senkin, että Arvo Mäkimatka oli lähtenyt samalla hevosella. Täytyi pysyä totuudessa, muuten ei ihmisellä ollut tukikohtaa. Vanha kirkkoväärti ei paljon udellut. Ainahan Somerin isäntä viime aikoina oli ollut matkoilla — hän ei yleensä maininnut poikaansa ristimänimeltä, vaan kutsui häntä Somerin isännäksi — niitä kauppamatkoja kun hän teki Pietariin. Kunhan hän vain muistaisi pysyä erossa keinottelusta. Aika oli petollinen ja ihminen luonnostaan paha. Miksei Somerin emäntä käynyt katsomassa? Eikä lähettänyt lapsiakaan, vaikkei ollut kylmä? Kukaan ei vanhalle kirkkoväärtille vielä ollut ilmoittanut totuutta. Paras olisi tietysti, jos hän pääsisi hautaan siinä uskossa, että hänen lastenlastensa äiti oli kunniallinen nainen. Mutta tuskinpa saattoi toivoa, että vanhus säästyisi totuudelta. Monien muiden — ja suurempien — tapausten pyörteessä hukkui Kankaan miesten matka verraten näkymättömiin. Paanasen Emmi tahtoi kivenkovaan vihkimistä ryssän kanssa. Vanhemmat olivat kauan vastustaneet, mutta mikäpä siinä enää auttoi. Ja siinäkin oli varakkaan talon tytär. Oliko tässä enää kukaan varma itsestään, ei äiti tyttärestä eikä tytär äidistä.

— Kansamme luonto muuttuu, mikä hänestä tuleekaan, sanoi kirkkoherra matalaan kauppias Huoposelle joka oli entinen valtiopäivämies ja kaikin puolin kunnon ihminen, — kun tässä nyt nämä ryssänlapset alkavat syntyä, kasvaa ja ottaa haltuunsa äitiensä maan.

— Ja siellä etelämpänä kun vielä kuuluvat kiinalaisetkin jättävän seurakuntiin jälkeläisiä, vastasi kauppias ja ravisti päätään.

— Kyllä nyt Suomen papistollakin on vaikeat ajat: rohkeasti tulisi puhua ja varoittaa, mutta yhtäkkiä voi saattaa koko maan vaaraan, jollei itsestäänkään välittäisi.

Pitäjäläiset tunsivat sielunpaimenensa rohkeuden näissä varoittamisasioissa. Hän ei totisesti pelännyt henkeään. Peittelemättä hän sekä saarnatuolissa että liikkuessaan pitäjällä puhui tapainturmelusta vastaan. Kirkon ystävät olivat usein huolissaan hänen puolestaan ja suorastaan salasivat häneltä erinäisiä asioita. Niinkuin esimerkiksi viinanpolton Kankaan pitäjän sydänmailla. Kemppainen poltti korvessa ja hänen viinansa oli kuuluisaa. Lakimiehetkin Helsingistä ostivat sitä matin taskuunsa, lähtiessään käräjiltä kotiin. Helposti olisi voinut päästä hengestään, joka olisi ilmiantanut vanhan Kustaan. Sellainen tulisielu kuin Nahinen olisi oikopäätä syössyt keskelle Kemppaisen tehdasta ja omilla käsillään hajoittanut kaikki tyynni. Mutta Kankaan kirkkoherra olisi saanut Kustaasta pahan vihamiehen! Ja tarvitsevathan oikeastaan kaikki täällä viinaa lääkkeenään. Kaikenlaisia uusia kuumetauteja ilmeni yhtämittaa. Ja sitten panivat venäläiset arvoa hyvälle viinalle. Hyvällä viinalla heidät sai taipumaan paljoon. Niin että Kustaa poltti rauhassa. Vastaiseksi.

Ostettavissakin venäläiset kuuluivat olevan. Mutta raha täytyi antaa niin salaa, ettei antajan oma ajatuskaan siitä tietänyt.

Paljonkohan tuollaiselle upseerille saattoi tarjota? Tai oikeastaan: mitenkähän vähään hän tyytyi? Saattoi tuottaa itselleen suurta vahinkoa, jos tarjosi liian vähän: sata markkaa oli liian vähän, mutta viisi sataa ehkä liian paljon. Vai kuinka olisi ollut? Haapalan herra oli ehkä antanut tuhat. Eikä se paljon ollutkaan, jos onnistui.