Part 14

Kolmen viikon aikana oli Tuunan muonamies Virmalla kuljettanut: lankkukuorman ensin tuonne, sitten tänne ja vihdoin sinne — tälläkin kerralla oli lankuilla kiire, mutta kun hän sai ne perille, ei kukaan tietänyt, mitä niillä piti tehtämän ja niin hän kuljetti ne muualle; pienen, hyvin painavan laatikon asemalle — oli käsketty salaa viemään yllämainittu laatikko heinäsäkkiin kätkettynä asemalle; kaksi kuormaa piikkilankaa notkoon keltaisten kukkien joukkoon. Sitten hän oli ollut kymmenen muun hevosmiehen kanssa vedättämässä santaa erään ojan täytteeksi, johon piti tehtämän silta. Kolme päivää miehet puskivat rautaseivästä samaan läpeen.

Ikävät oltavat oli Alma Tuunalla, suuren Maahisten kartanon emännällä. Johanssonni oli ensin puhutellut häntä rouvaksi, mutta Alma oli hymyillen sanonut, että emäntä hän vain oli. Aivan portaitten edessä oli juoksuhauta ja vieraita miehiä vilisi joka nurkassa. Upseereille ja päällysmiehille oli täytynyt antaa huoneet. Laihtunut Alma oli, mutta oli toki sentään säilyttänyt järkensä ja pisti nauruksikin, heidän juodessaan kahvia ruokasalissa. Tuunan asioita hän kyseli hyvin tarkkaan. Sitten he olivat äänettöminä. Yhtäkkiä hän sanoi:

— Kuulkaas, Johanssonni, voitteko te sanoa: asuuko työmies perheineen mieluummin yhdessä likaisessa huoneessa kuin kahdessa puhtaassa?

Johanssonni katseli oudoksuen kahvikuppinsa päällitse puhujan vakaviin sinisiin silmiin.

— Mitä Alma... hehheh, rouva... hehheh, emäntä sillä tarkoittaa?

— Niin, tiedättekös, kun minä ole ajanut läpi, että jokaisella perheellä meillä nyt on keittiö ja kamari. Se on maksanut paljon rahaa. Olen itse ollut auttamassa äitejä kalustamaan. Mutta he ovat kaikki minulle suutuksissa.

Johanssonnin silmissä välähti häijysti. Hän muisti kuinka he Johanssonnskan kanssa olivat suuttuneet, kun Tuunan tyttäret ja pappilan rouva aina tulivat heille neuvomaan ja sotkemaan. Ei yhtä ateriaa saanut rauhassa syödä, aina ne perkeleet olivat sanomassa, mikä oli terveellistä, mikä ei. Ikäänkuin ei sitä työmiehen oma vatsa olisi tietänyt. Sortovaltaa ja kapitalistista maailmanjärjestystä se oli.

— Entisen isäntäväen aikana, jatkoi nuori emäntä huolissaan, — asui yhdeksän hengen perhe yhdessä pienessä pimeässä huoneessa. Ja nyt kuulen yhtämittaa, miten hyvä entisten haltioiden aikana oli. Ymmärrättekö te sitä?

Johanssonni viivytteli vastaustaan ja nuori emäntä kertoi kuinka kauniin uuden työväenrakennuksen he juuri olivat saaneet asuttavaan kuntoon. Piirustukset olivat arkkitehdin tekemät, jokaiselle eri perheelle kuului puutarhamaa, syksyllä istutetaan pensaita ja mansikoita ja kukkia. Hän näytti uskovan, että kun kaikki marjat ja kukkaset ovat paikoillaan, niin ihmisetkin pakosta tulevat tyytyväisiksi.

Johanssonni pääsi lausumasta mielipidettään. Ei hän pitänyt niistä pienistä likaisista huoneista. Mutta ei hän pitänyt myöskään uusista ja mukavista. Mistäs sitten syyttää kapitalismiakaan, jos kaikki on hyvin.

Eräänä yönä keskellä linnunlaulua ja tuomien kukkimista heräsi vallityömaa kellonsoittoon. Heräsivät vanhemmat miehet, jotka nukkuivat lautaparakeissa ja heräsivät sakilaiset, jotka istuivat ojansyvennyksessä, käsi tytön kaulalla. Maahisten kartanon emäntä seisoi paljasjaloin, hiukset hajalla ja soitti ruokakelloa: uusi työväenasumus paloi heleällä lieskalla. Hän veti nuorasta kuin hengenhädässä, kellon läppäyksistä kuuli selvästi, että kysymyksessä oli kalleimman pelastus, kodin. Hän pelkäsi, siinä seisoessaan tuoksuvassa nuoressa nurmessa, vakavasti, etteivät ihmiset olisi heränneet ja päässeet pelastumaan. Jokisen vaimolla oli kolmen päivän vanha lapsi. Herra Jumala, jolleivät he kaikki ole pelastuneet! Hän paiskasi kellonnuoran palvelustytön käsiin ja läksi juoksemaan onnettomuuspaikalle. Siinä ihmisjoukossa, jonka oli pakko hiljentää askeliaan ylämäessä, kuuli hän puhuttavan, että tuli ei ole päässyt irti vahingossa. Siellä on yksi perhe, jonka kaikki lapset ovat ulkona täysissä vaatteissa. Kukapa tässä mainitsemaan nimiä, mutta sopii panna merkille vain, että kun kaikki muut tuskin pääsivät vuoteista, kun rakennus oli ilmi liekissä, niin nämä kaikki olivat mäellä puettuina. Niin, ja niillähän oli tavarat vakuutettuina niin korkeasta. Se on se mies sellainen, että se halusi vakuutusrahat... Tämä kaikki lausuttiin kuiskaten. Mutta Alma Mäkimatka painoi käsiä sydäntään vasten ja hänen huulilleen tunki kysymys: mitä varten minä ponnistan ja taistelen — he eivät tahdo! Hän pani kuitenkin kaikki voimansa liikkeelle rientääkseen hädänalaisten luo: täytyy rakastaa ilman ehtoja ja ilman rajoja.

Kuinka tuo kello soi niin huonosti, eikö se tyttö nyt osaa soittaa? Oliko tästä käännyttävä takaisin. Täytyi saada väkeä liikkeelle, ettei tuli pääsisi leviämään. Hän sanoi siis naisille, jotka olivat matkalla palopaikalle, että he lähettäisivät taloon kaikki, jotka eivät saaneet kattoa lähempää, naapureiltaan, ja alkoi juosta takaisin. Täytyi soittaa hätäkelloja!

Hänen sydämensä salpaava tykintä esti kuulemasta tulen kohinaa. Leivoset liversivät hänen päänsä päällä ja yli kuolemankojeiden, jotka peittivät peltoaukean, kohosi kevättaivas. Hän oli paljasjaloin ja yön kosteudessa olivat hänen jalkansa kohmettuneet. Hän kasasi hajallisia hiuksiaan päälaelle ja juoksi. Eivätkö nyt ihmiset heränneet ja tulleet apuun? Hän kulki kuin yksinään koko maailmassa.

Niin paloi siis nyt heidän kaunis uusi Honkalansa paraikaa tuhkaksi. Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen sen valmiiksi juhannukseksi. Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen kaikki yhtä kauniiksi kuin itseään varten! Oliko mahdollista, että Virtala vakuutusrahojensa vuoksi, tuon pienen summan tähden, sytytti tuleen kuuden perheen kodin, rakennuksen, jossa oli suuret ikkunat, parvekkeet ja kaikki mahdolliset säiliöt ja komerot? Mitä auttoi parantaa oloja, taistella ihmisonnen puolesta, jos ihminen pysyi petona. Ihminen, ihminen on ensin parannettava! Sen oli Nahinen sanonut ja se oli totta... Vihdoinkin alkoi kylä herätä, koirat haukkuivat ja rattaat rämisivät. Hän poikkesi sisään portista, mistä hän talvella ensi kerran oli ajanut reessä Lennartin rinnalla. Ei hän silloin ollut aavistanut, että Maahinen oli niin strategisesti huomattava paikka, niinkuin herrat sanoivat. Hän oli luullut, että sotavarustukset pysähtyisivät siihen missä ne silloin olivat. Jalat savessa ja sorassa hyppeli hän yli silvottujen puunjuurten, laudanpalasten ja pienten rautaesineiden. Jostakin vuoti verta, mutta häneen ei ollut sattunut, hänen ruumiinsa oli ikäänkuin tunteeton. Vasta nytkö ne täällä pääsivät liikkeelle. Voudin ääni kuului käheänä. Hän torui tyttöä, joka soitti kelloa. Emäntä juoksi yli nurmikon ja tarttui kellonnuoraan.

— Kiirehtikää! huusi hän voudille. — Sanokaa isännälle, että minä palasin soittamaan kelloa. Joka ei mahdu naapuriin... tulkoon taloon. Tottahan Jokisen vaimo on viety turvaan. Lapsi on vasta kolmen vuorokauden vanha.

— Emännällä on suuri haava jalassa, huusi vuorostaan vouti, ajaessaan ohi ensimmäisessä hevosessa, jonka rattailla vesitynnyri hölskyi.

Jalat verissä seisoi Alma Mäkimatka ja veti kellonnuorasta. Selkeinä ja hätääntyneinä kaikuivat kellonläppäykset yli juoksuhautojen, piikkilanka-aitojen, vallien ja kaivantojen, yli koko tuon peltoaukean, joka ei saanut kantaa kukkaa ja hedelmää, vaan joka valmistautui sotaan. Yli kotien kaikuivat kellonläppäykset, yli kaikkien noiden ihmisten ja eläinten, jotka täällä päivisin hääräsivät ja öisin nukkuivat, tietämättä mitä huominen päivä toi mukanaan. Alma Mäkimatka tunsi voimiensa olevan lopussa, mutta hän tahtoi soittaa ja hän jaksoi. Sisätyttö juoksi hänen luokseen ja kertoi, että tulipalo oli sytytetty — murhapoltto tämä oli. Eikö se ollutkin kauheaa! Alma Tuunan kello huusi maailmalle, että ihminen on hädässä. Ihminen menehtyy, ihminen hukkaa ikuisen itsensä, ihminen surmaa sieluraukkansa. Hänelle itselleen huusi kello: tulee rakastaa enemmän, tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa rajattomasti, ilman ehtoja, ilman toivoa...

Hän ei enää nähnyt eteensä, kun hänen miehensä ehti hänen luokseen. Kellonnuora irtaantui hänen kädestään, ja hän raukesi isännän olkapäätä vasten. Lennartti Mäkimatka otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sisään. Siinä oli hyvä, siinä hän kiitti Jumalaa... elämää... kaikesta.

* * * * *

Tuli sireenien kukinta-aika. Päivät olivat ainoaa sineä ja yöt rusotusta. Ei yhtä sadepisaraa antanut taivas. Maa eli vanhoista varastoistaan, siitä kosteudesta, minkä se oli koonnut sulavasta lumesta. Iltaviileässä lemusi kasvillisuus kipeästi, ikäänkuin huutaen apua janoonsa. Taivas ei kuullut sen huutoa: päivin helotti aurinko, öisin rusottivat ilmojen ääret.

Sireenit Kankaan kirkonkylässä olivat kuitenkin onnistuneet imemään tarvitsemansa kosteuden ja kantoivat oksillaan täyteläisiä terttuja. Tuunanselkä näki kauniit talorykelmät rantaäyräällään kuin sinipunervien harsojen peitossa. Kirkon ympärillä oli harso valkoinen — rippilapset olivat kerran istuttaneet sinne valkoisia sireenejä. Pappilan sireenien alla lauloivat linnut, leikkivät lapset ja veisasivat uskovaiset ihmiset. Kirkkotarhan kukkien alla nukkuivat vainajat, huokasivat jälkeenjääneet ja hymisivät urut. Somerin vanhojen puiden suojassa taas pingottuivat riippumatot rungosta runkoon ja muukalaiset sotilaat poimivat tuoksuvat kukkatertut ja läjäyttivät niillä kasvoihin sitä rehevää kirkonkylän morsianta, jonka kanssa he saattoivat puhua ainoastaan yleismaailmallista lemmen kieltä. Myöskin emännän ja hänen rakastettunsa välillä tapahtui täällä kohtauksia, mutta niissä ei käytetty sireeninkukkia, niihin sopivat paremmin nokkoset. Myöskin lasten ja äidin välillä tapahtui kahakoita. Irjasta uhkasi tulla äidille todellinen risti. Hänellä oli jo oma järkkymätön tahto. Kun äiti lupasi lähettää hänet Tuunaan Riikka-tädin hoitoon, niin Irja viskeli niskojaan ja sanoi, ettei hän viitsi mennä mokoman vanhanpiian luo. Hän turvautui Fedja-setään. Ja Fedja-setä otti hänet polvelleen ja suuteli häntä. Äitiä kammotti sitä katsella.

— Tule pois siitä, Irja! huusi äiti.

— Miksi? nauroi kirjuri, painaen poskensa varhaisvanhan lapsen ruusuista poskea vasten.

Ja Irja sanoi itsepäisesti:

— Mene sinä, äiti, everstin luo, minä pidän Fedjan! Mäkimatkassa oli sireenejä enemmän kuin missään. Niitä kulki pitkä rivi ikkunoiden alla, ne muodostivat lehtoja ja siellä täällä aurinkoisilla kohdilla kasvoivat vielä äidin, isän, Piinan ja lasten nimikkosireenit. Kaikki sireenipuut, jotka talvella oli tuotu kaupungista nimipäiviksi, oli otettu talteen ja kukkivat yhä uusina keväinä Mäkimatkan väkevässä maassa. Ikäänkuin laiskasti uiden kulkivat villit mehiläiset tuoksussa pensaiden välillä, humaltuivat täyteläisinten kukkamaljakkojen ääressä ja läksivät huumaantuneina liikkeelle uusia riemuja kohden.

Mäkimatkan emäntä vietti hänkin huumauksessa päivänsä ja yönsä. Sireenin tuoksu meni hänen vereensä ja piteli häntä unentapaisessa tilassa. Hän seisoskeli sireenimajoissa, silmät suljettuina, syvään hengittäen ja rauenneena auringon lämpöön. Hän katseli läpi sinipunervien kukkaterttujen ylös avaruuteen ja kuului ilmaan enemmän kuin maahan, hän makasi nurmessa ja sairasti haluttomuuden tautia. Vanha Piina, joka kulki töissään keittiön ja puutarhan välillä, kasasi hänen ympärilleen piiraitaan ja hillojaan. Emäntä ikävöi Arvoa, kauneinta poikaansa. Olisi mieluummin saanut hävitä joku noista toisista.

Isäntä tuli nurmeen emännän luo. Hän oli toisellakymmenellä ja koko maa tärähti, kun hän putosi peitteelle aviopuolisonsa viereen. Hän tuli lohduttamaan emäntäänsä talon tapojen mukaisesti. Oli tässä ilon aihettakin, mamma kulta.

— Nyt, sanoi hän nauraen ja viekkaasti iskien silmää jonkin näkymättömän asian johdosta, jota ei toinen vielä voinut tietää, — nyt ostetaan itsetoimiva piano. Ne ovat perhanan hienoja koneita, kuulin Rojaal-ravintolassa viimein ja jo siitä asti olen sitä ajatellut. Perhana sentään, mamma, ole nyt iloinen. Ja muutakin ostetaan. Sano vain mitä tahdot. Rahalla saa ja nyt on rahaa. Tiedätkö minkä hintaisia kengät ovat — nämä näin, nimittäin jalkineet, ymmärräthän, mamma, mitä pidetään jalassa. Minä tarkoitan jalkojen turkkeja — tiedätkö mitä ne maksavat vuoden perästä? Mammaseni, osaatko pitää asian hampaitten takana? Jonni on poika, siitä pojasta vielä tulee miljoonamies. Osaatko ajatella kymmentätuhatta paria kenkiä. Kymmenessä tuhannessa parissa on niin paljon, että tuo meidän sali on täynnä, perhana vie, katosta lattiaan asti. Wieniläisiä ja parisilaisia ja... ja kasanilaisia... ja amerikkalaisia... Mamma, saat kengittää joka sormesi, jos haluat. Kymmenen tuhatta paria — peeveli sentään mikä kauppa. Ne ovat nyt... arvaas sinä missä ne ovat? En sano sentään, piru vie. Tiedätkös, että siitä voi saada linnaa, jos tulee ilmi. Jonni sai ne melkein ilmaiseksi, sellainen poika Jonni on. Mutta vuoden perästä ne maksavat rahaa. Meistä tulee rikkaita! Perhana sentään, mamma, sinä olet lihava ja pulska. Katsos, kyllä ne ravintoloissa... ne puhvettitytöt ja sensellaiset linnut ovat heittäneet silmiään Mäkimatkan isännän puoleen. Sekin se Essi siellä Rojaalissa, se tahtoi nähdä minun lompakkoni, että kuinka paljon rahaa maan papalla oikein on. Mukava tyttö se on Essi, mutta minä en ottanut polvelleni. Mitä perhanaa sinulla on tekemistä minun lompakkoni kanssa, sanoin, — antaa herrojen maksaa koreat höyhenet lintujensa kaulalla, sanoin. Ja minulla on mamma kotona ja vaikka meillä on seitsemän suurta poikaa, niin Mäkimatkan mamma on kauniimpi kuin sinä, senkin nälkäkurki... Kas Essi on sen näköinen niinkuin olisi ikänsä elänyt vesivellillä. Mutta meidän mamma syö kermaa ja saa vaikka kylpeä kermassa, kyllä Mäkimatkan lehmät lypsävät, sanoin. Se suutahti, Essi, ja sipsutteli ja heilutteli. Mutta sellainen palmikkokin kuin on meidän mammalla — näytähän tänne — sanoi, niin niitä saa olla sata Essiä ja heidän hiirenhäntiänsä ennenkuin tulee sellainen palmikko. Niin, ei se heistä mitään hauskaa ole. He ovat tottuneet siihen, että heitä vain lellitellään ja pyöritellään polvella. Perhanan pulska sinä olet, mamma. Ei sinun tarvitse mitään tehdä, makaa sinä vain, minä soitan sinulle pianoa ja pojat soittavat huiluja. Tiedätkös sinä, että meidän Harustakin tulee vielä miljoonamies hänestäkin. Piru vie, mikä äly siinä pojassa piilee... Mamma, sinä saat nyt sairastaa horkkaa ja nuhatautia vaikkapa sadan vuoden vanhaksi ja lääkettä on tulossa. Meidän vesamme ovat pitäneet siitä huolen...

Rouva Mäkimatka nauroi. Mikä siinä auttoi.

— Nuhatautia... sadan vuoden vanhaksi! voihki hän.

Ja taas hän nauroi. Isäntä hytki hänkin, maaten vatsallaan peitteellä kuin jättiläishylje.

— Niin, mamma, piru vie, vaikkapa tuhannen vuoden vanhaksi: lääkettä ei pidä puuttuman! Tiedätkö mitä Haru kuljettaa kotiin? Kohta alkaa näkyä venhe... Voi sentään sinua, mamma, mikä syöttöporsas sinä olet...

— Nuhatautia! voihkaisi rouva Mäkimatka, pääsemättä eroon naurunpyörteestä, joka oli riistänyt hänet mukaansa. — Voi-voi-voi-voi, nuhatautia!

— Niin, nuhatautia! huusi isäntä riemun vallassa ja kellisteli toiselta kyljeltä toiselle, kasvot kokonaan rypyillä ja laskoksilla. — Oletko sinä nauttinut salipyriiniä? Tiedätkö miltä se maistuu? Harulla on sitä kokonainen vuori. Hän on löytänyt kalkkivuoren... salipyriinivuoren piti minun sanoa! Ja vasta kun salipyriini loppuu Suomen maasta, niin käydään Harun salipyriinivuoren kimppuun — salipyriini maksaa silloin rahaa! Mutta pidä suusi kiinni, mamma... Tiedätkös sinä, että silloin sinä olet miljoonapoikien äiti! Atte ja Lauri ja Lennu ne ovat torakoita! Ei maanviljelys ole mitään, mutta se sellainen... sellainen... sellainen — sinä ymmärrät, sinä et ole mikään tyhmä! Sellaisesta minä pidän, sellaisesta että pian rikastuu. Kenkiä ja salipyriiniä...

Isäntä vaikeni yhtäkkiä ja laskokset hänen kasvoillaan silisivät. Hänen vaimonsa oli nimittäin avannut silmänsä selkoselälleen ja katsoi häneen totisena.

‒ Ettei teitä vain saada kiinni...

Isäntä hymyili taas ja kietoi käden vaimonsa kaulaan.

— Meitä pidetään silmällä Arvon tähden.

‒ Eikö mitä. Olen minä aina siksi hyvää pataa herrojen kanssa, ettei minuun mikään varjo lankea. Pyydetään herrat taas jahtiin, ne tulevat mielellään. Piina saa paistaa piiraita. Otetaan everstit ja kirjurit mukaan. Minä sanon niille niinkuin asia on, että piruako niistä penikoistaan kukaan osaa vastata. Voiko kuvernööri sille mitä, että veljenpoika istuu Krestissä majesteettirikoksesta — voiko Mäkimatkan pappa sille mitä että poika ja vävy lähtevät Ruotsiin? Ne on sitäpaitsi ammuttu ja saaneet rangaistuksensa... Älä, mamma, tuijota. Ollaan hyvällä päällä. Ota sinäkin vähän viskiä, tiedätkös kuinka hyvää se tekee. Sylvillä on takanaan koko everstin varasto, kävin häneltä noutamassa. No, punssiako tahdot, sehän on makeaa ja vallan soveliasta naisten juoda. Älä, mamma, tuijota. Arvo oli sittenkin huonoin meidän pojista...

— Ei ollut! huusi Maria rouva, itku kurkussa.

— Ei ollut — mutta mitä hänestä tuli? Ei mitään. Kyllä se niin on, että pitää myydä vähän monta grammaa salipyriiniä, ennenkuin Arvon velat ovat maksetut. Mutta ei sentään hätäillä: viljakin maksaa rahaa ensi vuonna...

— Arvo ei sittenkään ole kuollut. Minun on ikävä Arvoa, poikaani!

— Annas tuota tyynyä tuolta. Raukaisee niin riivatusti. Mossa-Mossa-Mossa-kisi... Tule tänne, kisi... Pane maata sinäkin, mamma. Arvo ei osannut pitää kiinni rahoista eikä koota niitä. Kaikille oli hänen kukkaronsa auki ja kaikki ottivat. Pappa maksakoon.

— Piina, tule!... Arvo ei voi olla kuollut. Eikä myöskään Olli. Piina...

Isäntä hörisi unisena.

— Kukas meidät kiinni ottaisi. Hyvää pataa herrojen ja hyvää pataa järjestyneiden kanssa. Suostuinhan minä heti siihen kahdeksantuntiseen — heti paikalla, piru vie. Nimittäin minä sitä itse ehdotin. Ja koreat kirjoitukset oli lehdessä — muistathan, mamma. »Esimerkiksi kelpaava maanviljelijä», niin seisoi päällekirjoituksessa. »Eivät sentään kaikki rusthollarit ole yhtä verenahneita... Ilahuttavia poikkeuksia löytyy, nimittäin Mäkimatkan omistaja Ferdinantti Mäkimatka...» Osaan minä sen laskettaa päästä päähän kuin synnintunnustuksen, jos tahdot, mamma. Niin että kyllä me saadaan turvassa nauttia salipyriiniä ja vaikkapa... vaikkapa rikkihappoa... Mutta pahempi on Lennartin, sillä hän ei taipunut vapaasta tahdostaan kahdeksantuntiseen. Attea ja Lauria en tiedä, eivät he niin jyrkkiä olleet kuin Lennu. Mutta, piru vie, ei jyrkkyys mitään auta, kun kansa tahtoo. Vanhan Tuunan ne vielä voivat jauhaa nuuskaksi, ne ovat hänelle vihoissaan, kuka käskikin olemaan niin härkäpäisen. »Palvelijat, olkaat teidän herrallenne alamaiset» — käykös nyt sellainen meidän aikanamme... Mamma, nouse katsomaan, näkyykö venettä? Minua nukuttaa aivan hitosti... Kuka meidät kiinni ottaisi? Eikös vatsa ole herralla ja työmiehellä sama? Viinaa kaadetaan kumpaankin. Ja ne ovat kaikki veljiä keskenään, vatsat ja miehet. Vatsa se on joka komteeraa — aatteet huut helkkariin... Tuleeko meidän Haru-vesamme...? Mamma... ota auki nappi...

Isäntä kuorsasi jo sireenipensaan alla. Hänen vaimonsa kömpi ylös ja alkoi etsiä vanhaa palvelijatarta. Näiden lyhyiden onnenpäivien osalle nyt tuli tällaisia huolia. Olisi Arvo saanut säästää äitiään sellaisista. Sireenit kukkivat tänä vuonna nopeasti loppuun. Päivät olivat sinisen kuivat ja yöt rusottavat.

— Jos Tuunan tytär olisi osannut rakastaa, niin ei Arvo olisi mennyt.

* * * * *

Riikka Tuuna virui polvillaan turnipsimaassa, ollen kuumeisessa kitkemistyössä. Hän meni edellä ja häntä seurasi kolme vaimoa ja kolme lasta. Naiset olivat hänelle suuttuneita, kuka hänen kanssaan jaksoi tehdä kilpaa, eihän hän edes nostanut päätään saralta. Mutta mikä hänen oli raataessa, sellainen laiha kuikka kuin hän oli, ei hän hikoillut eikä häntä ruumis painanut. Huolet — niitä hänellä mahtoi olla, milloinkaan ei hänen suunsa vetäytynyt hymyyn. Mutta kyllä kai porvarillisilla nyt saattoikin olla huolia. Ei ollut tietoa siitä miten kauan heillä pää saa pysyä kaulan varressa. Varsinkin sellaisilla jumalisilla ja salarikkailla kuin tuunalaiset.

Päivä paistoi ja maa pölysi tuhkankuivana. Venäläisten huudot kuuluivat rannasta. Siellä heitä oli uimassa. Ja heitä riitti olemaan joka paikkaan muuallakin. Heitä istuskeli aidoilla, heitä kulki tiellä, heitä oli kaivolla, heitä oli veneessä ongella, heitä makasi nurmella, he pelasivat korttia ladoissa ja lehtimajoissa.

— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka lapsille.

Hän ei tietänyt miten monta kertaa hän oli sen sanonut. Hänen korvansa kuunteli erästä ääntä, joka puhtaampana ja hellempänä erottautui muista. Se oli pysähdyttänyt hänet illoin rannassa, se oli tullut häntä vastaan kirkkotiellä, se pysytteli vaietessaankin jossain likettyvillä, odotti häntä ja valvoi hänen askeliaan. Se oli Johan Kitsin ääni. Riikka Tuuna tiesi miehen nimen, tiesi että hän oli maanviljelijä ja vanhin poika. Hänen kanssaan saattoi puhua, hän puhui viron-suomea. Ei mitään sopimatonta hän ollut tehnyt, hän toimi tulkkina paikkakuntalaisten ja venäläisten kesken ja hän oli aina koettanut välittää ja sovittaa. Ei yhtä sanaa hän ollut sanonut Riikka Tuunalle siitä minkä Riikka aavisti liikkuvan hänen mielessään. Uskaltakoonkin! ajatteli Riikka ja hänen verensä kohisi ohimoissa. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään, että hänen viluinen sydämensä taipui sitä lämpöä kohti, joka säteili Johan Kitsin olennosta. Ehkä minä en vielä ole mennyt aivan hirvittävän rumaksi, ajatteli hän, koska tuo muukalainen viitsii hiukkasen pitää minusta. Ehkäpä voisi olla mahdollista, että Arvo huolii minut.

— Täytyy ottaa tarkkaan juuret, sanoi hän. — Täytyy oikein kaivaa sormet maahan. Vesiheinät katkeavat aina.

Ja kaitaisilla lujilla käsillään kiskoi hän maasta naurisheinää, polviheinää, saviheinää, piikkisiä ja muita viljatainten vihollisia. Rikkaruohoja oli kokonaiset läjät pitkin sarkoja, joissa turnipsinalut kuivuutta kituen seisoivat porossa, odottaen sadetta. Taivas vastasi kuuman sinisellä säteilyllä. Kuiva multa tunki kitkijäin kurkkuun, sieraimiin ja sisään kasvojen huokosista.

Johan Kits oli rannassa uittamassa hevosia. Riikka Tuuna kuuli hänen silloin tällöin laulahtavan ja tiesi hänen silmiensä kulkevan ylängölle navetan taakse, missä Tuunan turnipsimaa oli. Siellä pensaissa heidän vaatteensa olivat olleet kerran kauan sitten, kun he olivat lapsia ja uivat täällä. Tuolla mäntyjen alla olivat Mäkimatkan pojat silloinkin viskelleet kivillä oravia... silloinkin pääsiäisenä. Uneliaana uiskenteli Ummen saari utuisen siintävällä ulapalla. Sinne oli Arvo kadonnut — sieltä hän tulee. Tuleeko? Onko kuollut?

— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka.

Rannassa alkoi soida hanuri.

Riikka Tuuna kaivoi sormensa syvälle maahan ja repi ikäänkuin hän olisi samalla repinyt jotakin vihattavaa mielestään.

Lapset kuuntelivat.

— Täytyy tästä oikaista selkäänsä, sanoi Johanssonnin vaimo ja nousi, jäsenet natisten.

— Nousen minäkin, vaikkei tuo Riikka nouse, sanoi toinen.

Ja ennen pitkää olivat he kaikki kolme pystyssä.

— Kauniisti hän soittaa, sanoi vanha kutoja-Anna ja hymyili.

— Kaunis siinä on mieskin, sanoi Johanssonnin vaimo suutaan maiskauttaen. — Se on se kaunis virolainen.

Hän soittaa minulle, ajatteli Riikka ja iski hyppysensä polttavaan nokkoseen. Hän soittaa minulle.

— Mikä hänessä lienee, huomautti nyt Ahvenaisen nuori vaimo, — ettei hän välitä kenestäkään tytöstä. Hän olisi saanut vaikka kenen. Kyllä se Paanasen emäntäkin oli kuin hulluna häneen. Ja se Helmisen Jenny... ja vaikka kuka. Mutta ei tämä...

Siksi että hän pitää minusta, ajatteli Riikka ja kuuma aalto läikähti yli hänen kasvojensa.

Tämä on minulle mieluista, ajatteli hän samassa, ottaen itsensä kiinni itse synnin teosta, vaikka minä en ensinkään hänestä välitä. Jos hän uskaltaisi minulle sanoa, että hän pitää minusta, niin minä löisin häntä korvalle. Onko minun niin kauhean vilu, että minun täytyy lämmitellä vieraiden lieden ääressä. Vai sitäkö minä iloitsen, että koska tämä pitää, niin ehkä Arvokin voisi pitää? Mikä on ihmisen sydän? Mikä on ihmisen sielu-raukka?

Naiset puhuivat jo muista asioista, Ahvenaisen vaimo harmitteli, että kirkkoherra oli teettänyt vanhasta takistaan vaatteet pojalleen. Niinkuin ei hänen olisi kannattanut teettää Jeremiaalle uusiakin ja niinkuin ei Ahvenainen olisi ansainnut noita vanhoja vaatteita. Ahvenainen oli ollut niin suuttunut, että oli luvannut ajaa kirkkoherran nurin. Leikillä tietysti hän niin sanoi. Johanssonnin vaimo kertoi, että Janne Kemppaisesta tulee valtiopäivämies, nimittäin kansanedustaja. Hän oli jo kaiket kesää käynyt puhumassa juhlilla. Pietikka itse oli sanonut, että se ei mitään merkitse, vaikka on linnassa istunut. Se on kaikki kapitalismia, että istuu linnassa.

Hanurinsoitto lakkasi. Suuret poutaiset pilvet purjehtivat esiin taivaanrannalta.

— Mitähän hän oikein kiskoo noissa veneissä? huomautti Ahvenaisen vaimo, katsoen ulapalle. — Se on Mäkimatkan Haraltti. Eilen hän kävi hakemassa tavaraa kaksi kertaa ja tänään hän taas on kulussa.

— Älä puhu mitään, sanoi Johanssonnin vaimo, — Mäkimatkassa suostuttiin ensimmäisenä kahdeksantuntiseen.

— Onkos Riikka kuullut, alkoi vanha Anna, — että syksyllä tapahtuu jotakin... niin, ne ovat niin julmia asioita, ettei niitä voi puhuakaan.

— Ainoastaan siinä tapauksessa, että porvarit eivät suostu työkansan oikeutettuihin vaatimuksiin, sanoi Johanssonnin vaimo.

— Kyllä olisi paras, alkoi Anna taas, — että Tuunankin isäntä antaisi perään.

— Isä on vanhanajan ihmisiä, vastasi Riikka.

— Minä kävin Kemppaisen muorin luona ja siellä oli Kustaa... Kyllä se sentään kalliiksi tulee, kun saa kustantaa senkin Miinan. Hän on nyt jo sairashuoneella viidettä kuukautta eikä vielä ole leikattu. Mutta joka päivä tulee maksamaan kunnalle toista markkaa. Kirkkoherran rouvahan häntä rupesi toimittamaan parannukselle. Ei sitä sentään jokainen tekisi sellaista köyhän hyväksi. Mutta kunta on kirkkoherralle suuttunut Kirkkoherra ei pelkää... mutta hän saisi pelätä...

— Mitä hän pelkäisi, pääsi Riikalta kylmästi.

Kitkemistä riitti runsaasti viikoksi. Iltapäivällä tuli tavallisesti sisar Hulta, Tuunan kipeän emännän hoitajatar, tuomaan pellolle kahvia.

— Tietääkös Riikka, kertoi hän eräänä päivänä, että meillä kävi vieraita. Mäkimatkan nuorin herra. Lainaamassa rahaa isännältä. Mutta isäntä oli niin kiukuissaan, että tuskin sai puhutuksi. Äää... äää... äää ... hänestä vain läksi. »Vai pitäisi minun antaa rahoja, että sinä tuottaisit sielullesi kadotuksen...» Harald-herra oli suuttunut. Mutta isäntä saattoi häntä aitan nurkalle ja ähisi ja pauhasi vielä siinä, että mitä se ihmistä auttaa vaikka hän voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa kadotuksen...

Eräänä päivänä taas istuutui sisar Hulta pientareelle ja rupesi lukemaan rasvaista lehteä, joka oli ollut Johanssonnin vaimon eväiden ympärillä.

'Neljän kuukauden vanha poikalapsi annetaan kasvatiksi kokonaan. Eteläinen Rantakatu numero 4, Aaltola.

Nykyajan tehokkaimmaksi tunnettua kolotusvoidetta...

Poreet ja kappaleet posliinissa juotetaan pitäviksi...

Kaksi haaksirikon kärsinyttä keski-ikäistä rouvaa ja leskeä haluaa kirjeenvaihtoon kunnon miesten kanssa. Samanikäiset ja vanhemmat otetaan huomioon...'

— Älä hyvä ihminen! sanoi Riikka.

Mutta venäläisten hevosten kaviot alkoivat samassa tömistä maata vasten. Kuului läiskinää, naurua ja huutoja, kun notkeat miehet hyppäsivät märkien ja laukkaavien hevosten selkään ja alkoivat ajaa ylös mäentöyrästä. Oli kuin sisar Hultan vereen olisi kaadettu mettä ja viinaa. Hän rupesi keikuttelemaan itseään, nauramaan ja lukemaan kimakalla, luonnottoman lujalla äänellä.

'Kaksi iloista poikaa on vielä vailla ystävää. Kirjoittakaa tytöt kiltit meille, niin rupeamme ystäviksi teille. Nimemme ja osoitteemme piirrämme näin kuuluvaksi että kirjeet ja valokuvat tulisi kotiin... Osuuskauppaan...

Pojat huom.! Kymmenen tyttöä haluaa kirjeenvaihtoon poikain kanssa. Koivu, Leppä, Saarni, Mänty...

Kolmekymmentäkahdeksan vuotias leski haluaa kirjeenvaihtoa järjestyneen miehen kanssa. Alli. T.l.k.

Vanhatpiiat! Täällä olisi yksi leski, joka haluaa kesäheilaa...'

— Mutta Hulta...

Riikka Tuuna seisoi hänen vieressään ja laski multaisen kätensä hänen käsivarrelleen. Sisar Hulta rauhoittui hiukan. Häntä hävetti, sillä hän muisti olevansa kristitty ihminen. Hän käänsi nopeasti lehden ja lasketti kuin vettä:

'Viulun, kitaran ja klarinetin soittoa iltama- ym. huvitilaisuuksiin tilataan puhelin 8756.

Uusi pruuni puku pienelle miehelle...

Kaksirivinen harmonikka, viisikymmentä markkaa.

Nuori hevonen myydään...

Kaksi yksinäisen ihmisen pikkutyttöä otetaan ilmaiseksi asumaan omien lasten ratoksi...

Kuolemantapauksen johdosta myydään kahdenmaattava sänky patjoineen, rautasänky, Singerin ompelukone, pesukomodi, lasten kätkyt, pöytiä, tuoleja, naisen alus- ja pitovaatteita, myös uusi musta leninki...'

— On siellä oikein kirjoituksiakin, huomautti nyt Johanssonnin vaimo.