Part 13

— Juoskaapa noutamaan Tuunasta kirkon avain. Mennään sinne, sieltä saamme lohdutusta.

— Onko äiti surullinen? huusi Lyydia, jo pienen matkan päässä. — Pelkääkö äiti sittenkin, että isälle tehdään pahaa?

Milja seisoi aitan rappusilla ja söi vesirinkeliä. Hän sanoi Riikan äsken lähteneen siistimään kirkkoa.

Riikka Tuuna oli todella kirkossa, mutta ei hän nyt ollut kajonnut puhdistamistyöhön. Hän istui tutulla paikallaan, unohtuneena katselemaan ristiinnaulittua alttaritaulussa. Kun hän kuuli askelia portaissa, niin hän kimmahti ylös ja seisoi jännittyneessä puolustusasennossa ikäänkuin valmiina käymään rakkaan kirkkonsa puolesta koko maailmaa vastaan. Anna-Liisa Nahinen syleili häntä ja vaipui penkkiin hänen viereensä. Molemmilla oli sydän niin raskaana, että tuntui siltä kuin vuoret olisivat sitä painaneet.

Jos minä tietäisin heistä edes jotakin, ajatteli Riikka Tuuna. Elävätkö vai ovatko kuolleet? Ovatko vankeudessa? Kidutetaanko heitä? Ovatko he minulle suuttuneet? Ja hän huokasi syvään, kun hän ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen toisti nämä kysymykset.

Miksi he vainoavat häntä? ajatteli puolestaan Anna-Liisa Nahinen. Miesten mies hän on. Jumalan mies hän on. Jumala, varjele häntä!

Pikkutyttöjä paleli ja he alkoivat käydä levottomiksi. Vähitellen rupesivat pappilanrouva ja Tuunan tytärkin puhelemaan. Ruustinnan piti huomenna lähteä katsomaan Sydänmaan Miinaa yhdessä Hultan, Tuunan emännän hoitajattaren kanssa. Entä jos hänen tautinsa todella vielä oli parannettavissa. Sairashuoneella oli moni saanut avun näennäisesti toivottomaankin tilaansa.

Aurinko oli jo laskenut ja suuret iltatähdet välkkyivät vanhan hautausmaan päällä.

— Aina sieltä lähtee keveämmällä mielellä, sanoi rouva Nahinen.

Riikka Tuunan ääni hukkui kirkon avaimen ruosteisen äänen vikinään. Se oli hänelle rakas ja tuttu ääni.

* * * * *

Toukokuussa tuli Kankaan pitäjän taloihin käsky, että mies ja hevonen oli lähetettävä vaihtoihin. Tämän paikkakunnan miehillä ei ollutkaan pitkä matka, sillä Maahisten kartanon ympärillä oli se strateegisesti tärkeä seutu, joka heidän piti varustaa.

Tuotti jonkin verran vaikeutta löytää sopiva mies. Hänen piti olla laiska, mutta ovelalla tavalla, niin ettei häntä saatu kiinni. Hänen täytyi olla hyvänahkainen niin ettei hän vastustanut päällystöä. Hänen täytyi myöskin olla luotettava niin että hänen käsiinsä saattoi uskoa hevosen.

Tuunan miehistä huomattiin Johanssonni, muonarenki soveliaimmaksi lähtemään vaihtoihin. Hevosekseen sai hän vanhan Virman. Johanssonni ei enää ollut mikään nuori ja hurja. Hänellä oli jo kahdentoista vanha tytär ja toiselta puolen poikalapsi ensimmäisellä ikävuodella. Hän ei juonut, hidas hän oli, mutta tasainen työssään. Tuunassa hän oli ollut kuudetta vuotta.

Saatuaan kevätkylvönsä tehdyiksi ja perunat maahan, ojensi hän käden vaimolleen ja kaikille lapsilleen sekä nousi, kyyneliä niellen, rattaille. Hänellä oli sellainen hullu luonto, että kyyneleet tulivat niin helposti. Ei silti, että eihän siellä nyt henki mene. Ja onhan siellä muitakin tämän paikan miehiä. Mäkimatkastakin on Salenjus.

Kyllä sitä oli hänelle selitetty tuota tuollaista työmaata, mutta ei sitä kuitenkaan voinut kuvitella, millaista se oli. Ei, ei ollut ihme, että Parannan isäntä oli tullut hulluksi. Kyllä joutui se Almakin oikein pahaan paikkaan, se heidän Alma.

Kartanon ympärillä ei enää ollut peltoja ja vainioita eikä metsää ja puutarhaa, vaan niin pitkälle kuin silmä saattoi katsoa, oli hiekkaa ja multaa, kaivantoja, kuormia, ihmisiä, hevosia, ajopelejä, ampuma-aseita, työkaluja, ratakiskoja, aitauksia puusta ja hämähäkin verkon tapaisia aitauksia, laudoista kyhättyjä vajoja, kojuja, vallituksia. Ei, ei ollut ihme, että Parannan isäntä tuli mielenvikaan. Vieläköhän se Alma oli järjissään.

Vanha Virma veti vastenmielisesti, kulkien hiljaa ja korviaan höristellen. Johanssonni istui sydän jyskyttäen kuormallaan ja hoputti jonkin pelottavan näkymättömän mahdin käskystä hevosta juoksemaan. Koko hänen mielensä paloi takaisin kotiin, siihen huoneeseen, missä hänen vaimonsa seisoi savuttavan lieden ääressä ja missä hänen seitsemän lastansa täyttivät penkit, sängyt ja kehdot sekä sen tyhjän tilan, mikä oli pöydän ja lieden välillä. Tällaista siis oli sota. Ja hän kun viimeinkin ihan kiusalla jätti heinänrippeet navetan eteen, kun tiesi Riikan siitä suuttuvan. Ja maitoa hän salaa oli saanut navettatytöiltä useampaankin kertaan. Ja Johanssonnska se oli, joka jätti perunakuopan oven auki niin että pakkanen meni kuoppaan. Johanssonnilla nauroivat lapsetkin, kun Riikka oli lähtenyt. Mutta hyvää kai se Riikka vain sillä tarkoitti, kun kävi heillä ja kuljetti sinne rääsyjä ja kartiineja ja käski pesemään ja hankaamaan. Ja yrittihän se muija, vaikka sellainen saamatonhan se oli tullut otettua, mitenkä sattuikin silloin kerran pyhäyönä joutumaan matkaan. Se oli toukokuuta niinkuin nytkin. Hän, Johanssonni, ajoi tyhjää hevosta ja tytöllä oli kannettavana seitsemän kilon voipytty. Pytty meni hyvästi tyhjillä rattailla. Tyttö oli lihava ja korea. Hauveden suon laidassa he astuivat rattailta. Siinä oli lato... Mutta tämä on sotaa. Entinen elämä on jäänyt kauas, entinen elämä oli onnellista ja rauhallista. Ei vielä kuulu pauketta, ainoastaan hiljainen, tasainen särinä ja kalkutus. Missä mahtaa tänä vuonna kasvaa viljaa Maahisten asujamille? Virmakin kuuntelee kalkutusta ja vitinää. Mikä koje mahtaakaan olla tuo, jota miehet köysin kiskovat kahdenpuolen. Heitä on kaksi... neljä... kahdeksan... pitkä jono miehiä köydenpäässä kahdenpuolen. Hih! he ponnistavat ja ponnistavat... pysähtyvät. Hih! ja taas lähdetään liikkeelle. Mikä se onkaan tuo, jota he kiskovat? Taivaanrantaa vastaan seisoo joitakin torneja, jotka eivät ole kivistä eivätkä ole tiilistä — mitä lienevätkään. Niiden läpi loistaa sininen ilma. Mitähän ihmettä ne ovat? Johanssonnille tulee se tunne, että ne ovat jotakin hyvin vaarallista. Ehkä ne ovat jotakin räjähtävää lasia, jonka on tarkoitus mennä vihollisen silmiin ja tehdä hänet näkemättömäksi. Ja nuo ovat sitten juoksuhautoja, nuo jotka noin käärmeinä menevät vainioiden halki. Ne ovat niitä nykyajan ojia. Tuossa sitä sitten tehdään lihaa... Se kuului sadulta vain, kun Pietikka siitä puhui, se tuntui mukavaltakin, mutta kun se tulee näin lähemmä, niin se sentään hirvittää. Miltä sitten oikein tuntuneekaan, kun tässä paukkuu, kun ihmiset kaatuvat ja veri vuotaa. Mitä perhanaa tuo hevonen tuossa torkkuu! Kun on mentävä, niin on mentävä. Ja tuskinpa sitä elävänä siitä leikistä pääsee. Taisi vaan olla viimeinen kerta, kun näki senkin pienen Jallin, joka on niin lihava ja terve poika, vaikka tässä talvella sairasteli. Pään laskun mukaan ei tämän matkan pitäisi kestää kuin kolme viikkoa, mutta siltä tuntuu, että täytyy kuolla kaikkien noiden kuoleman kojeiden keskellä. No mitä perhanaa...!

Johanssonni noitui hevostaan, mutta itse hän oli yhtä säikähdyksissään. Kauhea laukaus oli pamahtanut. Ihan se oli viedä maan jalkojen alta. Taisikin olla se, joka pani nuo ojanreunat noin halkeilemaan. Ei, ei täältä ikinä pääse elävänä. Pieni Jalli ei muista isäänsä, kun tulee suureksi, kuulee vain, että isä meni vaihtoihin ja kuoli sillä matkalla.

Sädehtivässä auringonpaisteessa puhkeilivat puut ja lauloivat linnut. Tuossa pani mökin muija perunoita. Varmaan ne olivat jotakin aikaista lajia. Siinä oli kanoja ja lapsia ja vesisankonen. Tuolla alkoi sellainen ala, jossa ei näkynyt puuta eikä kuultu lintua eikä leikkinyt lapsia eikä nokkinut kukko jyvää maasta. Ne olivat Maahisten kartanon suuret pellot, joilla vilja ennen oli ollut kuin metsä. Maailma vielä tässä tämän töllin kohdalla oli tuttu, kotoinen ja ikäänkuin Jumalan luoma — tuli tässä mieleen Jumala. Johanssonni ihmetteli sitä itsekin. Sillä ei hän ollut viljellyt jumalansanaa eikä uskontoa moniin monituisiin aikoihin. Nyt tuli ajatelleeksi, että Jumala oli tehnyt tämän maailman tässä, tämän vihreän, jossa vaimo pani perunoita maahan ja lapset tekivät auringonpaisteessa kruunuja voikukkasista. Tuo maailma tuolla oli hiekankarvainen ja outo. Ei siellä tullut kevät, ei siellä kyntäjä puhunut Pollellensa. Hengettömät kappaleet, niinkuin vitjat ja ruuvit ja mutterit siellä olivat äänessä ja kun joskus niihin oikein tulee henki, niin se onkin sellainen, ettei mikään enää hengitä, kun ne ovat tehneet puhdasta. Kuka on luonut tämän maailman? Saatanako? Johanssonni oli viime vuosina ollut parempi ystävä saatanan kuin Jumalan kanssa. Kaverit kaikki tunnustivat saatanan joksikin, mutta Jumalaa tuskin naurunkaan arvoiseksi. Hän ei siis oikeastaan tahtonut panna tätä huonompaa maailmaa saatanan laskuun. Ihminen toki oli luonut tuon kilometrien pituisen sora-aavikon. Ihmisen se oli tekoa. Yhtäkkiä hän osasi naulanpäähän: kapitalistinen maailmanjärjestys. Sitä se oli: kapitalistinen maailmanjärjestys. Hänen tuli parempi olla, kun hän nyt tiesi, ketä kohti hän saattoi suunnata syyttävän vihansa. Kapitalistinen maailmanjärjestys — se oli puoleksi pappi, puoleksi pormestari, nimittäin sellainen syöttiläs, joka oli lihotettu köyhänkansan hiellä ja kyynelillä. Niinkuin muurahaiset häärivät ihmiset tuolla hiekka-aavikolla lihottaen syöttilästä. Sitä ei näkynyt. Se istui kamarissaan samettituolissa, poltteli sikaria, silkkihattu päässä ja ryyppäsi välillä pitkäkorkkisesta pullosta. Ampua se olisi pitänyt, piikkilankoihin se olisi pitänyt pistää. Seis... tuo tuossa, jota ne vetävät... se on kanuuna! Nyt sen näki selvään. Sitä kuljetettiin pyörien päällä, siinä oli kaula ja suu. Kyllä siinä menee mäsäksi möhömaha, kun sekin poika veisaa. Antaa veisata... Sen se sanoi Pietikkakin, ettei ennen tule hyvää ennenkuin tehdään lihaa. Ja läjittäin.

Mäen päällä tuli hevonen vastaan ja Virma hirnui sille heti paikalla. Hirnuvalla naurahduksella tervehti Johanssonnikin tulijoita. Salenjushan se oli. Olipa onni, olipa tosiaankin onni, että tässä ensimmäiseksi kohtasi oman kylän miehen.

— No niin, mikäs hätä täällä sitten on, selitti Salenjus, — kun tähän tottuu. Tämä on sitä tiplomaattista elämää. Tämä melska on se tikasrappu, jota myöten köyhälistön asia kiipeää kuin orava. Syksyllä, syksyllä se paukahtaa. Helvetinmoinen leikki siitä tulee.

Johanssonni nieli kyyneliään, niin iloiseksi hän tuli. Ei niin paljon sanojen vuoksi mitä hän kuuli, kuin tutun reippaan äänen vuoksi, joka kerrassa hilasi hänet ylös kuin masennuksen alhosta, minne hän oli pudonnut, kintut pystyssä kuin hevonen ojaan. Ei hän ollut paha itkemään, mutta sellaisessa tuskassa hän oli tänään ollut, että ilosta itketti, kun tapasi oman kylän miehen.

— Ei, ei tässä kelpaa hempeys. Se on kaikki sitä lapsuuden-aikaista. Nyt ollaan tiploja, taikka tiplomatioja, kuinka vaan. Helvetin korkeita herroja joka tapauksessa. Täällä ei tehdä työtä eikä kehrätä. Sääntö on juuri se, että pitää olla liikkeessä, mutta ei saa tehdä. Kas niinkuin ymmärrät, kaveri, niin köyhän työ juuri on elättänyt rikkaan. Ja nyt pitää tulla veljeys. Mutta tätä soppaa keitetäänkin vihan tulella. Rakkaus on kattilassa. Mutta kattilan alla täytyy olla vihan...

Johanssonni hirnahti ilosta ja toisteli kotipuolen miehen sanoja.

— Rakkaus on kattilassa, mutta kattilan alla täytyy olla vihan... Se on niin järjelle käypää, että kyllä sen vaan käsittää tyhmempikin... Se sinun eukkosi lähetti vehnäpytkyn. Se on täällä eväspussissa...

‒ Vai lähetti... Antaa olla siellä vain. Täytyy tästä käydä asemalla hakemassa sähkökaapelin kantta. Se on saakelinmoinen kuorma, mutta viikon ajan minä sitä vedätänkin. Kyllä minä osaan vedättää sitä viikon — kaksikin, jos tahdot. Annan vierähtää kuorman ojaan. Menee päivä ennenkuin saan miehiä nostamaan kuorman. Kun on vähän aikaa ajettu, lähtee pyörästä mutteri... Joko ymmärrät... No, joko se muija siellä on kuinka pahasti sekaantunut venäläisten kanssa...?

Johanssonnin silmät tuijottivat suurina.

— Ei, ei toki... Ei ole mitään kuullut... Ei toki...

— No mitä se sitten. Vaimoväki — yhteistä karjaahan se on. Ja yksiä tovereita ovat venäläiset, saman suuren köyhälistön aatteen palveluksessa ollaan.

— Niin aina, niin aina, kapitalismia vastaan... Rakkaus on kattilassa, mutta alla palaa viha — se oli sitten naulanpäähän sanottu. Sinun täytyy pitää siitä puhe...

— Mitäs niistä. Nyt minä lähden noutamaan kaapelin kantta... Ja sanot siellä tiplomaateille, ettei sellaista vehjettä vähemmässä ajassa kuin viikossa työmaalle ajeta... Jaa että minne sinä menet? Eteenpäin vaan, mars! Siellä joudut heti samaan myllyyn.

Salenjus lasketti jo alas mäkeä. Johanssonni tunsi taasen suurta turvattomuutta. Että pitikin olla se kaapelinkansi, olisi ollut mukavaa Salenjuksen kanssa joutua myllyyn.

Mylly se todella oli. Tuulenpuuskat kiskoivat irti hiekkaa tantereesta. Vihurit kulkivat pyörteissä ja hyppelivät patsaiksi tiivistyneinä taivasta vastaan. Pitkät, vastakkaisiin suuntiin mataavat hevosjonot huojuivat eteenpäin multauomissa, joihin rattaanpyörät upposivat akseliaan myöten. Vetelässä tahdissa liikkuivat niinsanotun »jalkaväkikomppanian» käsissä lapiot ja kanget. Siellä oli kaikenkarvaista vaatteenjätettä ja siellä oli paljaita selkiä ja rintoja, ihmisiä oli tuhansia ja hevosia oli satoja. Vormuniekat kulkivat ja pitivät valvontaa. Tulkit selittivät ja toruivat. Mitähän tuokin vaivainen oli tehnyt, jota kuljetettiin santarmien välissä. Ei ollut sillä edessä leikin paikka. Eikös tuolla joku itkenyt. Ei tarvinnut Tuunan muonamiehen kauankaan kulkea avuttomuuden tilassa. Tulkki sai hänet käsiinsä ja selitti, että hänen oli mentävä hakemaan lankkuja tuolta noin — lankkuja oli siellä vaikka kuinka paljon. Ne oli vietävä tuonne noin, siellä kyllä oli miehiä, jotka sanoivat mihin.

— Mutta pitäähän minun evääni purkaa, sanoi Johanssonni. — Missä täällä on miesten kortteeripaikat?

— Tuolla ne ovat, mutta sinne on kaksi kilometriä matkaa. Ja lankut tarvitaan heti. Purkakaa vaikkapa tuohon. Siinä on passipaikka, ei niitä siitä kukaan varasta.

Tulkki puhui jo venäjää jonkun niin korkean herran kanssa, että hän tykkänään muutti kasvoja ja pani lakkinsa oikoiseen.

— Mutta jos varastavat, sanoi Johanssonni. — Millä minä sitten elän? Kauanko minä sitä kahta kilometriä ajan. Kai siellä sitten on oikein lukitut vajat. Tuo on Tuunan tyttären kori, siellä on kahdet aivan uudet alushousutkin, kun antoi juuri se Tuunan neiti kankaan. Se on hänen omaa kutomaansakin.

— No ettekö te ole lähtenytkään? ärjäisi tulkki samassa. — Menkää hiidessä. Niillä lankuilla on kiire.

Johanssonni nieli kirouksen ja pauhasi itsekseen. Se oli sen näköinen paikka, että siinä ei tavara pysy. Ja siinä oli sen näköistä sakkia, että se ei katso mikä on omaa, mikä toisen omaa. Tulkki oli siinä kuitenkin kuin koira ympärillä. Mikäpä lopuksi muu auttoi kuin käydä kiinni nuoriin, joilla tavarat olivat köytetyt kiinni. Sitä oli suuri kuorma.

— Mutta kuinkas sen asian laita on, alkoi Johanssonni taas, — eikö näitä papereita pitäisi jossakin näyttää. Se meidän neiti sanoi, että todistus pitää tuoda kotiin, ettei tänne toistamiseen tarvitse tulla...

— Sen te kyllä ehditte saada. Pitäkää nyt vaan kiirettä.

Kuorma ei vielä ollut maassa, kun jo yksi vormuniekka kävi kiinni hevosen suupieliin.

‒ Ei siihen saa koskea, minä sitä ajan! kivahti Johanssonni kiukkuisesti. — Ei ihminen voi yhdellä kertaa olla kahdessa paikassa. Sitäpaitsi pitäisi hevosen saada huoata.

— Täytyy mennä asemalta hakemaan sähkökaapelin kantta, sanoi suomalainen mies, joka oli vormuniekan kanssa.

— Menkää ja noutakaa lankut, niinkuin sanoin, ärjyi tulkki. — Te menette sinne, sillä hyvä. Tuolla päin ovat lankut. Kasa on suuri kuin vuori, kyllä löydätte. Ja tuonne ne viedään, saatte siellä kuulla mihin ne kaadetaan.

Johanssonni mutisi itsekseen. Eivät nämä vaatteetkaan olleet tällaisia ajoja varten, työvaatteet olivat säkissä eväiden kanssa. Mutta muuta nyt tässä kaikkien nähden. Huono komento täällä yhtäkaikki oli, ei tämä sentään sitä ollut, miksi Salenjus iloisella äänellään sen kuvasi.

Hevonen kulki vastahakoisesti, korvat luimussa, pitkä häntä hulmuten tuulessa. Paikat olivat sille oudot, äänet oudot ja hajut oudot. Sieraimet levällään se kuorskasi ja puhalteli. Mentävä oli, kukapa tässä toinenkaan sitten niin ilokseen tallusti. Kiskoo tuo tuuli irti sadetta, kyllä se viljoille hyvää tekee, mutta mitenkäs näillä teillä silloin kuljetaan. Tämä on nyt jo sellaista sotkua, että tyhjillä rattaillahan tästä juuri pääsee. Mutta mitenkäs tämänkin sillan yli kuorma kulkee. Mentävä on. Älä sinä perkele siinä töllistele, en minä ole tätä siltaa tehnyt, enkä minä ole tänne tahtonut... Johanssonni tarttui ohjaksiin, juoksi pari askelta ja kokosi nuoranpätkän kimpuksi, sitten hän alkoi lyödä hevosta tavalla, jolla hän tuskin oli kohdellut luontokappaletta muuta kuin silloin joskus ihan mukulana. Kirotuksikin tuli, vaikkei hän paljon ollut sitä tapaa viljellyt, Tuunassa kun sitä niin vihattiin. Hän oli onneton, sitä se oli. Avuttomuus ja turvattomuus kävivät häneen käsiksi pitkin kynsin. Elävänä ei täältä pääse, ei muista pieni Jalli suurena isäänsä...

Rattaat rytyyttivät yli sillan, joka johti juoksuhaudan poikki. Sitten läksi tie viemään peltoa pitkin, joka oli siltä kulmalta täynnä sementtitynnörejä, savensotkentakaivoja, savisia läkkiämpärejä ja läjään pantuja työaseita. Notkossa olivat miehet koolla lasitornien ympärillä. Mutta nepä eivät ensinkään olleet lasia. Niitä purettiin. Pienempiin kiehkuroihin ne hajosivat. Niissä olikin piikkilankaa. Paaluja hakattiin maahan. Mitään lautatapuleja ei näkynyt. Hevonen olisi pitänyt juottaa. Johanssonni pysäytti sen ja silmäili ympärilleen. Virma kävi nälkäisesti vihreiden korsien kimppuun, joita oli noussut tiepuoleen. Puhdasta ruislaihoa se oli. Olivat pakanat hävittäneet kojeillaan ruispellon. Mitähän tämäkin talo ensi talvena syö? Ja vieläköhän se Alma on järjissään? Johanssonni sitoi ohjat hevosen etujalkojen ympäri ja läksi pujottelemaan sementtitynnörien lomitse notkoon, missä nakutettiin kiinni piikkilankaa.

Kyllä tuli kauhea koje. Ei ollut ihme, että Parannan isäntä luuli olevansa hämähäkinverkossa. Paaluläjän vieressä istui mies, hioen kirvestä. Kun Johanssonni häntä puhutteli, nosti hän päätään, mutta liikutti yhä käsiään kirveenterää vastaan, ikäänkuin ei siinä mitään näkemistä olisi tarvittukaan.

— Missähän täällä olisivat ne laudat? kysyi Johanssonni, vetäisten lakin toiselle korvalleen.

— En minä vaan tiedä.

Johanssonni seisoi neuvottomana.

— Niitten pitäisi olla täällä. Ja ne pitäisi vietämän tuonne. Ja kiire piti oleman.

Mies katsoi Johanssonniin. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut.

— Hakekaa sitten täältä...

Johanssonni katseli ympärillensä.

— Eihän niitä täällä missään ole.

Mies torkkui jo äskeisessä asennossaan ja hioi. Kylläpä oli kummallinen mies. Olikohan tuo hullu? Ehkä hänkin kuvitteli olevansa jossakin helvetissä, missä aina hiottiin kirvestä.

Johanssonni asteli likemmä piikkilankaa ja katseli. Nuori poika, hiukset pörröisinä, löi vasaralla kiinni naulaa.

‒ Missähän ne laudat täällä ovat? kysyi Tuunan muonamies, taasen vetäisten lakkia toiselle korvalle.

‒ Tuolla, vastasi nuorukainen vakuuttamalla, ikäänkuin hän olisi luullut vieraan epäilevän sanojaan.

Johanssonni ei saanut selvää, minnepäin hänen päänsä nyökkäsi, ja kysyi uudestaan. Nuorukainen uudisti sanansa ja liikkeensä ja naurahti. Johanssonni epäili todenteolla hänen sanaansa. Tuokin käyttäytyi niinkuin hekkali. Mitäpä näiltä auttoi kysyä. Huono täällä tuntui olevan järjestys. Piti ruveta hakemaan lautoja vain omin päin. Nuorukainen iski samaa naulaa. Johanssonnin teki mieli jäädä katselemaan milloin hänen käsityksensä mukaan naula pysyisi paikoillaan.

‒ Helkkarissa, sanoi hän, — halkaisette paalun.

Nuorukainen katsoi Johanssonniin ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli sanoa: se on tarkoitus! Johanssonni laski entisten lisäksi kymmenen vasaraniskua, viisitoista vasaraniskua... Silloin risahti paalu rikki.

— Sanoinhan minä, huudahti Johanssonni.

Nuorukainen nauroi ikäänkuin hän olisi pitänyt Johanssonnia hulluna. Johanssonni sen kyllä huomasi. Nuorukainen tarkasti nyt huolellisesti haljenneen paikan, otti sitten savukelaatikkonsa ja puhalteli, hengitti, sytytti. Veti pari sauhua. Ja nyt hän varustautui alkamaan irroittaa paalua kokonaan maasta. Hän oikaisi itsensä ja taipui sitten alaspäin, haeskeli nyt kirvestä ja koetteli paalua käsin. Hän sytytti uudelleen savukkeensa, veti pari sauhua. Alkoi taasen, savuke hampaissa, haeskella kirvestä ja löysi sen. Johanssonnia rupesi naurattamaan. Olisi ollut mukavaa katsella kuinka kauan aikaa tarvittiin yhden naulan lyömiseen. Jollei olisi ollut hevosta tuolla, niin olisi viipynyt katsomassa. Äskeinen mies istua torkkui yhä, hioen kirvestään. Johanssonnin täytyi siinä ypöyksinään ruveta nauramaan. Ei hän sentään tällaista työntekoa ollut ikinä nähnyt. Mutta hyvä se oli, mitäpä sitä rupesi pönkittämään kapitalismia. Tämä oli sitä tiplomaattista elämää. Mukavaa se oli.

Johanssonni tuli hevosensa luo ja kirosi. Mitä se siinä rimpuili ja reistasi. Oliko nyt olevinaan niin nälkä... Nyt mennään hakemaan lautoja. Etsitään niin kauan kuin löydetään. Mennään ensin päin tätä ilmansuuntaa Kaippa joku siellä tietää.

Tientapainen johti ylös loivasti viettävää rinnettä. Siellä olivat vielä paikoillaan ojat ja niiden pohjilla kasvoi kukkia. Kas, kas noita, kun uskaltavat kukoistaa tässä ikäänkuin ei olisi likellä mitään vaarallista. Taisivat luulla nuo tyhmät keltaiset kukat tuolla, että tässä saapui kyntäjä tai äestäjä. Nyt tuli näkyviin rivi joitakin vehkeitä, joita ei Johanssonni ollut ennen nähnyt näin likeltä. Hänen sydämensä seisahtui ja hän pidätti hevosen ikäänkuin joku olisi tullut vastaan. Ketään elävää olentoa ei kuitenkaan näkynyt. Ainoastaan pitkät, sikarinmuotoiset oliot maata motkottivat rattaillaan, suut ammottaen sinitaivasta vastaan.

Nuo... nuo... nuo... ajatteli Johanssonni voimakkaiden ja aivan sekavien tunteiden vallassa, löytämättä mitään täsmällistä kiinteyttä tai muotoa oudolle ihmetykselleen. Sen ainoastaan hän selvästi tajusi, että tuo tykkirivi tuossa saattoi, kun niiksi tuli, lakaista pois kokonaisen kylän, ihmisineen, elukoineen päivineen. Sellaisia tiplomaatteja ne olivat. Nuo... nuo... nuo tuossa. Niitä täytyi kunnioittaa. Pomoja ne olivat. Täytyi kunnioittaa, siitä ei päässyt mihinkään.

Mutta lankut... niillähän oli kiire. Niitä ei kuitenkaan näkynyt missään. Tuossa alkoi jo Jumalan luoma maailma, siinä oli puita ja nurmea ja lehmiä ja kylä — juuri se kylä, jota kohti pomojen suut olivat tähdätyt. Lautoja ei näkynyt. Huono järjestys täällä on.

Johanssonnin oli nälkä ja häntä suututti. Hän päätteli, että olkoon lankkujen miten kiire tahansa, se on varma se, että hän nyt lähtee syömään. Ihanhan tässä suoletkin kutistuvat kokoon. Huono on järjestys tässä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä.

Mitäpä muuta kuin aja takaisin samaa tietä. Jääkööt tykkipomot siihen kidat auki kylää kohti.

Hän ajoi alas loivaa rinnettä, ajoi yli ojien, ohi rohkeiden keltakukkasten ja seurasi huvitettuna nakutusta piikkilankaverkolta. Varmaan se hauska poika siellä nyt lyö paalua maahan — sitten hän sataan kertaan iskee samaan naulaan ja lyö halki tämänkin paalun. Ja se toinen poika ehkä yhä hioo kirvestään. Kyllä tämä sellaista mukavaa elämää on. Jollei olisi ollut niin hiton nälkä, niin olisi poikennut sementtitynnyrien taakse katsomaan, vieläkö ne todella ilkesivät pitää peliään.

Tuuli alkoi tyyntyä, pilviä ilmaantui taivaalle. Jahka tästä sade liottaa paikat, niin kyllä saa vaeltaa vellissä.

Johanssonnia kuitenkin hiukan pelotti liketä niitä herroja, jotka olivat lähettäneet hänet noutamaan lankkuja. Voivat suuttua ja tehdä ties mitä, kun lankuilla oli kiire. Hän kokosi siis puolustussanoja suuhunsa ja koetti rohkaista luontoansa pois siitä hempeydestä, joka taas väkisinkin alkoi ruveta muistuttamaan kotoisia asioita. Kukaan ei nähnyt häntä, kaikki menivät hänen ohitsensa, siviili-herrat ja vormuniekat. Mitä varten häntä tänne oli vaadittu, kun ei kukaan ottanut hänestä vaaria? Itku pyrki väkisinkin nousemaan kurkkuun. Yhtäkkiä seisoi hänen edessään venäläinen sotaherra, kädessään kartta, sopotti jotakin ja liikutti käsiään. Samassa kävi joku hänen hevosensa suupieliin ja sanoi:

— Hän sanoo, että anna hänelle hevonen.

Johanssonni lensi aivan kuumaksi. Tuntui siltä, että jos häneltä nyt viedään hevonen, niin ei hän sitä koskaan enää näe, se hukkuu niille teilleen ja silloin on häneltä poikessa viimeinen turva.

— Minä menen syömään, huusi hän kurkku kuivana.

— Se on annettava, intti herra ja tulkitsi asian venäjäksi.

— Minut käski jo toinen herra hakemaan lankkuja, keksi Johanssonni. — Niillä on kiire, en minä uskalla mennä muualle.

Tulkki jäi selittämään asiaa venäläiselle ja Johanssonni pääsi menemään. Hän löi hevostaan minkä jaksoi ja repi sitä suupielistä. Se oli aika menoa. Rattaat kestivät kuitenkin ja hän pääsi kojulle, mihin oli purkanut tavaransa. Hän ilostui, kun näki heinäsäkkinsä — hänellä oli ollut salainen pelko, että ne ehkä voisivat olla poissa. Ja tuossa oli leipäsäkkikin. Mutta missä oli kontti? Siihen oli Riikka pannut särpimet. Sitä sai hakea hiki päässä, kiukku kurkussa ja vedet silmissä. Sitä sai kysyä tulkilta, upseerilta, hevosmiehiltä ja jalkamiehiltä. Asia ei kysymisestä parantunut. Siitä kulki sitten ohitse sakki poikia ja kun he näkivät miehen onnettomana kääntelevän säkkejään, kysyivät he mikä häneltä puuttui. He puhuivat niin ihmeellistä kieltä, ettei Johanssonni ollut vielä ikinä sellaista kuullut. Kyllähän Kankaan kirkonkylässäkin osattiin kirota, ei kiroamista toki muualla niin vastustettu kuin Tuunassa. Mutta näitten poikain puheessa ei muita sanoja ollut paitsi siteeksi. Kaikki perkeleet ja helvetit asuivat lakkaamatta heidän suussaan. Yksi sanoi Johanssonnille:

— Mitäs saatanan helvettiä itket. Tee helvetissä niinkuin sinulle on tehty. Saakelin tyhmä pitää olla...

Johanssonni kysyi asiaa uudestaan. Poika oli korea ja punaposkinen, paksu pörrö otsalla. Hän tarjosi Johanssonnille tupakkaa. Vihdoin viimein Johanssonni ymmärsi, että piti mennä ottamaan toisen eväät, jos mistä löysi.

Hänen täytyi hymähtää. Yksinkertainen keino kyllä, mutta se ei olisi johtunut hänen mieleensä. Kai se sillä lailla oli. Tosinhan hän olisi voinut emännältä, Tuunan entiseltä Almalta mennä pyytämään särpimiä, muutenkin piti käydä viemässä hänelle terveiset kotoa. Mutta sanoivat, että taloista oli niin tyyten otettu kaikki tämän mahdottoman ihmisjoukon ruokkimiseksi. Ja vähäkös siinä riitti. Paras ruveta katsomaan, eikö tässä kukaan ollut unohtanut eväskonttiaan minnekään.

Toisella kulmalla suurta peltoaukeamaa tulla jyryytti pitkä junallinen avonaisia vaunuja täynnä halkoja. Vaunut kulkivat pitkin kiskoja, niitä oli kumminkin kymmenkunta. Koko maa tärisi. Kyllä tätä Suomen valtion omaisuutta yhtäkaikki tuhlattiin, sillä mitäpä ryssällä oli. Suomen valtion omaisuutta tämä kaikki oli. Oli kuin salama yhtäkkiä olisi välähtänyt Tuunan muonamiehen silmien edessä, kun hän käsitti tämän asian.

Samaan tapaan kuin tämä ensimmäinen päivä, menivät muutkin päivät. Kaikkeen tottuu ja Johanssonni tottui. Hän tottui tekemään työtä sillä tavalla, ettei mikään valmistunut. Hän tottui siihen, että piti hävittää missä ikinä taisi. Hänestä oli aivan oikein, että Hannuksen mies piiskattiin salaa sakin kesken, kun hän teki työtä niinkuin kotonakin. Hannuksen miehen täytyi luvata lähteä kotiin ja lähettää toinen mies, joka alistui toverihengen määräyksiin, muuten hänet luvattiin passittaa toiseen maailmaan. Hannuksen miehen todella täytyikin lähteä, sillä hän oli saanut hyvin pahasti selkäänsä. Johanssonni nauroi makeasti, kun sakilaiset laskettelivat pirujaan — tarvittiin siinä taitoa, että osasi muistaa niitä niin joka paikkaan panna ja niin monta peräkkäin. Hän kuunteli huvikseen, että mies koko viikon saattoi hioa yhtä kirvestä, tai kuinka Salenjus pelasi sen sähkökaapelin kannen kanssa, niin että kun kuorma kaksi kertaa oli virunut ojassa, jonne se kaatui — päivän molemmilla kerroilla, — ja kun se kolmantena ja neljäntenä oli joukolla nostettu tielle, niin se viidentenä joutui siihen notkoon, missä kasvoi keltaisia kukkia, kuudentena sille mäelle missä tykit oikoivat kaulojaan ja kahdeksantena samaisen mäen alle. Siellä riisui Salenjus hevosensa, keikautti kuormansa pellolle ja jätti sen sinne. Harmittavat olivat sakot, joita sai siitä, että oli seisahtunut tai lähtenyt liikkeelle sopimattomaan aikaan. Mutta se oli sitä, että herrat tarvitsivat tupakkarahoja! Pahalta tuntui, kun joskus piikkien ja pistimien keskellä vietiin miehiä päävartioon. Sen näköiset ne olivat kuin niitä olisi kuljetettu hirsipuuhun. Eivätkä ne koskaan tulleetkaan takaisin työmaalle. Tämä oli sitä tiplomaattista elämää.