I.

Ihastuttava mrs Cavalossi.

Hän istui sievässä yksityishuoneessaan hotelli Cecilissä. Suoraan häntä vastapäätä oli iso ikkuna, josta avautui näköala yli The Embankmentin, Themsin, siltojen ja josta voi tarkastella vilkasta näytelmää virralla ja maalla. Aurinko oli korkealla taivaalla ja ilma oli kesäistä. The Embankmentiä reunustavat puut olivat täydessä lehdessä, käytävien vierillä hehkuivat pelargoniat tulipunassa, ohikiitävien vaunujen auringonvarjostinkatokset loistivat, suuret harmaat jokialukset tekivät kulkuvuorojaan Hampton Courtiin täynnään naurua ja valkeita puseroita, vesi näytti yhtä siniseltä kuin taivaskin: koko maailma hymyili.

Paitsi mrs Cavalossi, joka selvästikin oli levoton ja hermostunut.

Ja kuitenkin hän oli vielä verrattain nuori ja silminnähtävästi rikas ja hänen kauneutensa oli huomiotaherättävä, häikäisevä, kiistämätön. Ensi silmäyksellä olisi häntä saattanut luulla kaksikymmentäviisi- tai kaksikymmentäkuusi-vuotiaaksi, mutta lähemmin tarkastellessa saattoi hänen suunsa ympärillä olevista, päättäväisyyttä ilmaisevista juonteista, hänen silmissään vivahtavasta salaperäisyydestä ja hänen suhtautumisestaan täydellä tuntemuksella yleisiin asioihin tulla siihen lopputulokseen, että hän oli ehkä vanhempi. Todellisesti hän oli kolmenkymmenenneljän vuoden vanha ja oli ollut leskenä seitsemäntoista vuotta. Hän oli erikoinen, arvoituksellinen nainen ja erikoisinta, arvoituksellisinta hänessä oli se, ettei hän ollut mennyt naimisiin näiden vuosien kuluessa. Tuntui uskomattomalta, ettei hän ennemmin tai myöhemmin olisi langennut niihin houkutteleviin tarjouksiin, joita -- niin ainakin olisi luullut -- oli täytynyt tulla niin kauniin naisen osaksi. Sitten katse ehkä pysähtyi pitkille, kapeille kasvoille -- hän ei ollut tumma eikä vaalea, vaan jotain siltä väliltä -- helmimäisiin, vaaleanruskeisiin silmiin, kreikkalaisen nenän ihastuttavaan kaarevuuteen, harvinaisen kauniiseen, kiinteään suuhun punaisine, hieman ohuine, yhteenpuristettuine huulineen, leukaan ihastuttavan hienoine syvennyksineen, pyöristyneisiin rusoposkiin, joilla ei ollut ihomaalin tuntua, korkeaan, valkeaan otsaan, pieniin, puoliksi peitettyihin korviin -- kaikkea tätä ihaili ja katseli nautinnolla, mutta tunsi samassa aivankuin pelkoa ja kauhua tuon syvän, onnettomuutta ennustavan katseen edessä, joka tuon tuostakin välähti noissa vaaleanruskeissa silmissä; ja epäämättömästi olisi vakuuttanut itselleen, että se mies, joka olisi uskaltanut kosia mrs Cavalossia, olisi ollut hyvin rohkea, hyvin hurjapäinen.

Hän nousi äkkiä seisomaan ja kulki pari kertaa edes takaisin lattian poikki. Hän oli puettu valkeaan, liinaiseen kävelypukuun; päässään hänellä oli valkea hattu, jonka alla hänen ruskea tukkansa aaltoili kevyesti. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista ja kuitenkin oli tuo puku ja tukkalaite hienoin ja miellyttävin mitä ajatella saattaa. Hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tuijotti laajaa näytelmää ulkona -- mutta ei nähnyt sitä -- ja painoi sitten äkkiä sähkönappulaa.

Kamarineitsyt astui sisään edessään tavanmukainen musta esiliina.

-- Paljonko kello on, Adela? Tämä on pysähtynyt.

-- Täsmälleen viittätoista yli yhdeksän.

-- Eikö tohtori Colpus ole tullut?

-- Ei, ei vielä.

-- Sanokaa Simsille, -- mrs Cavalossi puri huultaan -- että hän menee alas eteishalliin ja odottaa tohtoria sekä tuo hänet tänne heti, kun hän saapuu. Antakaa sitten minulle käsineeni ja se auringonvarjo, jonka sain eilen kotiin Doucetsista. Menkää senjälkeen ja pyytäkää mrs Drewiä pysymään huoneessaan siihen asti, kunnes minä lähetän kutsumaan hänet.

-- Kyllä, rouva. Adela poistui.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua hänen jälkeensä, kun se taasen avautui ja hän astui sisälle ilmoittaen:

-- Tohtori Colpus.

Vastatullut oli kookas, solakka, vilkas, hiukan yli keski-iän oleva mies. Hänen tukkansa ja pitkät viiksensä olivat harmaat. Hänellä oli päällään moitteeton, harmaa matkapuku, saman värinen kuin viiksetkin. Hän näytti olevan hyvin hengästynyt.

Mrs Cavalossi astui hänen luoksensa suopea hymy huulillaan ja puristi hänen kättään.

-- Minä soitan, kun haluan jotain, sanoi hän kamarineitsyelle ja Adela lähti. Niin pian kuin mrs Cavalossi ja vastatullut jäivät kahdenkesken, muuttui edellisen kasvojen ilme.

-- Te sanoitte olevanne täällä kello yhdeksältä, sanoi hän vakavasti. Oletteko unohtanut, että Arthur Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin kuluttua?

-- Juna myöhästyi. Se oli myöhässä jo silloin, kun se lähti Edingburghistä ja myöhästyminen lisääntyi yhä enemmän ja enemmän yön kuluessa.

-- Juna! huudahti mrs Cavalossi purevasti aivankuin tohtori Colpus olisi voinut määritellä junien kulut.

-- Niin, juna, vastasi tohtori ja näytti kauniita hampaitaan hymyillessään kylmän huolettomasti. Luulitteko, että minä voisin määrätä skottilaisen pikajunan lähtemisajat?

Mrs Cavalossi pyysi hiljaisuutta kädenliikkeellä.

-- Noo-o? huudahti hän kärsimättömästi. Onko asia selvä?

-- Aivan selvä.

-- Onko teillä todisteasiapaperi?

-- Kyllä.

-- Ja vihkimis- ja kastetodistukset?

-- Kyllä.

-- Ja oletteko aivan varma siitä, ettei ole kyseessä minkäänlainen erehdys?

-- Olin aivan varma siitä jo puoli vuotta sitten, teidän armonne. Ennenkuin matkustin, sanoin teille, että mielestäni matka oli aivan turha. Mutta naisten tapaan te päätitte -- luonnollisestikin viimeisessä silmänräpäyksessä -- että sen täytyi tapahtua ja siksi se tapahtui. Olen teidän nöyrin palvelijanne, sangen nälkäinen ja välttämättömästi unen tarpeessa.

-- Te olette korvaamaton, mutisi mrs Cavalossi ja laski valkean kätensä vanhan miehen käsivarrelle. Tehän näytätte niin pirteältä kuin nuori poika.

Mrs Cavalossi hymyili taasen.

-- Pukeutumisosasto junassa oli ihastuttava, vastasi tohtori, ja tehän tiedätte, että elämäni kiihoite on olla nuori keikari. Mutta sehän on totta, eräästä asiasta minun täytyy vielä puhua teille. Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoitte. Siis meillä on aikaa sitä asiaa varten kaksikymmentä minuuttia.

-- Mitä asiaa varten?

-- Saatte kuulla. Mehän olemme sopineet siten, että minä saan satatuhatta, jos tämä yritys onnistuu.

-- Jos se onnistuu? toisti mrs Cavalossi pannen ihmettelevän äänenpainon lauseen ensimmäiselle sanalle. Jos se onnistuu? Eikö se ole sitten onnistunut?

-- Ei, virkkoi tohtori Colpus, se ei ole vielä onnistunut.

-- Te ehkä otaksutte, sanoi mrs Cavalossi pilkallisesti, että meidän nuori ystävämme voi saada halvauksen kadulla tai joutua johonkin muuhun miellyttävään onnettomuuteen?

-- En, enhän toki, minä toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään, hymyili tohtori ja vaikeni. Sitten hän jatkoi, hänen kasvojensa ilmeen käydessä kovaksi, totiseksi ja onnettomuuttaennuatavaksi: -- Siksi kunnes --

-- Toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään siksi kunnes --

Tohtori hillitsi taasen itsensä. Hänen katseensa kohtasi kauniin mrs Cavalossin katseen. He katsoivat pitkän aikaa salaperäisellä yhteisymmärryksellä toisiaan, eikä se ollut naisen katse, joka ensiksi painui.

-- Siksi kunnes hän lakkaa nauttimasta tavallisesta terveydestään, jatkoi mrs Cavalossi olematta millänsäkään asiasta.

-- Aivan niin, sanoi Colpus. Ja sallikaa minun lisätä, te kallis ja jumaloitava olento, että te olette kylmäverisin ihminen, minkä minä olen ollut tilaisuudessa tapaamaan.

-- Älkää nyt olko niin tyhmä, vastasi mrs Cavalossi. Te siis myönnätte, että asia on onnistunut?

-- Myönnän, että siten tulee todennäköisesti käymään. Mutta otaksukaapa aivan vain lystiksenne, että --. Hän epäröi.

-- Mitä sitten? kysäisi rouva ja oli -- ihastuttavaan tapaansa -- olevinaan loukkaantunut.

-- Oh, eipä mitään, vastasi tohtori. Olkaamme iloisia ja optimistisia tänä tärkeänä ja kauniina aamuna. Oletetaan, että kaikki onnistuu hyvin. Laulakaamme morsiusmarssi. Mutta ennenkuin laulamme morsiusmarssin nuorelle ystävällemme, täytyy minun puhua siitä seikasta, josta aloin. Me olemme, kuten sanottu, päättäneet, että tulen saamaan satatuhatta.

-- Kyllä, virkahti mrs Cavalossi.

-- Toivon voivani muuttaa sen päätöksen.

-- Muuttaa sen, parahin Colpus?

-- Aivan niin. Minä haluan viisisataatuhatta.

-- Viisisa --

He katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa toisen kerran tänä aamuna, mutta nyt tuo katse sisälsi voimankoetuksen, se ei ollut enää yhteisymmärrystä.

-- Toisilla sanoilla, lausahti tohtori Colpus huolettomasti, puoli miljoonaa.

-- Olen pahoillani, jos teille on sattunut laskuvirhe, vastasi mrs Cavalossi merkillinen välähdys vaaleanruskeissa silmissään, mutta teidän kai täytyy kuitenkin myöntää, että satatuhatta on kylliksi -- puoli miljoonaahan olisi suorastaan mahdotonta.

-- Teidän armonne, minä pidän tänään mahdottomuuksista.

-- Puoli miljoonaa, jatkoi mrs Cavalossi kuin ei vanha narri olisi sanonut mitään, on enemmän kuin minkä arvoinen te olette.

-- Te saisitte silloin tasan kaksi miljoonaa, sanoi Colpus. Ja kun kaikki ympäri käy, ei ole kai ollut niin helppoa tulla toimeen ilman minua.

-- Te olette taidokas ja turhia uskomaton mies, virkkoi mrs Cavalossi rauhallisesti. Menen vieläkin pidemmälle ja myönnän, että te olette äärimmäisen taitava mies. Mutta tässä maassa löytyy useita tuhansia taitavia ja eteviä miehiä, kun sitä vastoin tuskin löytyy kuin vain yksi nainen, joka on niin kaunis kuin Sylviane, ja tuskin montakaan niin kaunista kuin minä. Meidän ihastuttava suunnitelmamme on tarvinnut toteuttamisekseen apua taitavalta, ymmärtäväiseltä mieheltä, mutta pääasiassa kuitenkin naiselliselta kauneudelta, parahin tohtori. Siksi --

-- Siksi minun täytyy tyytyä sataantuhanteen. Niinikö tarkoitatte?

-- Niin. Summa, jonka te alkujaan pyysitte.

-- Naisellista logiikkaa! Mutta minä pyydän joka takauksessa enemmän. Se, mitä -- hm -- vielä on tehtävä, osuu minun kohdalleni ja minä tulen päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, mikä vaara siihen liittyy.

-- Pyh! hymähti rouva. Tehän hoiditte sen asian niin hyvin ensimmäisellä kerralla.

-- Silloin oli vähemmän kyseessä. Aivoni olivat silloin kylmemmät, käteni varmempi. Ja mies vanhempi, paljon vanhempi.

-- Ette kai aio hermostua?

-- Näytänkö hermostuneelta? Minä vaan arvioin sen vaaran, johon antaudun, oikeaan arvoonsa. Ja sen oikea arvo on puoli miljoonaa -- ei enempää eikä vähempää.

Mrs Cavalossi pudisti lumoavaa päätänsä. Miehen kasvoilla häivähti nopeasti suuttumus.

-- Te uskotte, että minä olen teidän ihailijanne, sanoi hän katkerasti. Minä olenkin. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan teidän ihailijanne. Hadeksessa, jonne me molemmat viimein joudumme, tulen alati ihailemaan teitä. Mutta minä en ole teidän sokea välikappaleenne. Minä en ole vanha hempeämielinen narri, joksi minua luulette, Marie. Minä sanon, että teidän täytyy suostua pyyntööni. Tulen pakottamaan teidät.

Hänen äänensä oli hillitty, arvoituksellinen.

-- Pakoittamaan minut?

-- Niin.

Mrs Cavalossi vastasi menemällä tohtorin luo ja laskemaila kalpean, hieman hyväilevän käden hänen olkapäälleen.

-- Älkää puhuko siten, ystäväni, kuiskasi hän hetken äänettömyyden jälkeen. Se koskee minuun. Te ette ole nukkunut yöllä ja olette melkein hysteerinen.

Tohtori nauroi voittajan naurua.

-- Ja minun puoli miljoonaani? kysyi hän.

Mrs Cavalossi asettui istumaan entiselle paikalleen ja tohtori seurasi hänen jäljessään.

-- Tulette saamaan sen, vastasi rouva viimein hyvin rauhallisesti.

-- Te myönnätte, että minä ansaitsen sen?

-- Myönnän.

-- Silloin suutelen kättänne.

Hän kumartui ja suuteli kättä hovimiehen tavalla. Se oli sopiva loppu tälle hankkeelle. Ja nuo kaksi, jotka pelasivat miljoonista, jotka kuolleet olivat koonneet, rupesivat puhumaan kaikenlaisesta turhanpäiväisestä.