V.

Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee.

Ei ainoastaan Arthur, vaan itse lujatahtoinen tohtori Colpuskin hämmentyi tuon hillitsemättömän kohtauksen takia. Sylviane sen sijaan näytti olevan enemmän levoton kuin hämmästynyt -- tuntui siltä kuin hän olisi tottunut sellaiseen. Molemmat herrat katsoivat vuoroin kumpaakin naista, Arthur selvästi hämillään ja neuvottomana. Nopea-ajatuksinen vanha tohtori ajatteli keinoa, millä selviytyä tilanteesta.

Ilma tuntui olevan kuin sähköllä ladattu. Jokainen ihmetteli, mitä nyt tapahtuisi. Arthurin katse osoitti, että vihanilmaus saattoi puhjeta minä hetkenä hyvänsä kuin äkillinen ukonilma. Kaikki riippui siitä sanasta, joka ensimmäiseksi lausuttaisiin.

Samassa mrs Cavalossi hymyili ihastuttavaa hymyään ja hänen ilmeensä muuttui taasen lempeäksi, kuten tavallisesti.

-- Suo anteeksi, rakas Arthur, sanoi hän, mutta kiusaus oli voittamaton. En saattanut olla näyttelemättä silmänräpäyksen aikaa. Mutta näyttää siltä kuin olisin peloittanut sinut, sen sijaan, että olisin saanut sinut nauramaan. Oikeastaan oli tarkoitukseni, että sinä olisit nauranut. Sinun olisi pitänyt nauraa vähäiselle pilalleni -- sinä, joka voit niin huolettomasti heittää miljoonat luotasi.

Hän istuutui taasen ja kaatoi itselleen vähän viiniä.

Ilma oli puhdistettu silmänräpäyksessä. Sylviane vilkaisi arasti äitiään ja sitten miestään. Tohtori Colpus tarttui asiaan ja alkoi puhua matalalla, tasaisella, rauhoittavalla äänellään.

-- Niin, miljoonat, virkahti hän. Ihmiset puhuvat usein miljoonasta hitusen vertaakaan erittelemättä, mitä merkitsee miljoona ja miten paljon se on. Sanopas, Sylviane -- vanha tohtori saanee kai edelleen kutsua sinua siten? -- onko sinulla esimerkiksi minkäänlaista käsitystä, mitä on miljoona puntaa?

-- Ei pienintäkään aavistusta, vastasi puhuteltu rauhallisesti. Ja sitten hän lisäsi äkkiä -- luoden kylmän, tutkivan katseen mieheensä: -- Ja minä luulen, ettei Arthurillakaan ole.

Arthur Forrest kohautti olkapäitään.

-- Minulla ei ole mitään käytännöllistä kokemusta miljoonien suhteen, virkkoi hän, ilmeisesti koettaen näyttää kiusaantuneelta. Tarkoitan...

-- Minä koetan selostaa teille, mitä miljoona on, lausui tohtori antamatta Arthurin puhua enempää. Miljoona merkitsee sadan punnan tuloa päivässä. Omaisuus, jonka Carl Peterson jälkeensä jätti, kasvaa nyt korkoa kaksituhatta puntaa viikossa. Ajatelkaa sitä! Ei kukaan tee sille mitään ja kuitenkin se korottuu kymmenellä punnalla tunnissa, päivät ja yöt. Se on koron ihmeellinen mekanismi. Siitä, joka viimein saa käsiinsä tuon omaisuuden, tulee eräs mahtavimmista miehistä maailman mahtavimmassa valtakunnassa. Ilman minkäänlaisia edellytyksiä saattaisi hänestä tulla mitä hän ikänään tahtoisi, vieläpä markiisikin. Hän saattaisi kuluttaa tuhat puntaa viikossa ja kuitenkin säästää puolet tuloistaan. Hän voisi laittaa sairaalan, rakennuttaa taidegallerioita ja museoita, tehdä lahjoituksia kirjastoille, pystyttää ihania kirkkoja, huolehtia kokonaisen kaupungin köyhistä ja tuskin hän huomaisikaan näitä menoja.

-- Löytyykö mitään, mitä hän e i voisi tehdä? Arthur virkkoi nauraen.

-- Kyllä, vastasi tohtori, löytyypä niinkin. Hän ei voisi käyttää koko omaisuuttaan yksityistarpeisiinsa eikä nauttia sen täydestä arvosta. Ei suurikaan tuhlari, joka omistaa lähes kolme miljoonaa, voi -- olipa hänellä miten paljon maksavia totuttuja tapoja tahansa -- kuluttaa yksityiselämässään tuota rahamäärää. Siitä johtuu, että useimmat niistä jenkeistä, joista kuulee puhuttavan -- miehet, joiden omaisuus arvioitiin suunnilleen miljoonaksi kymmenen vuotta sitten -- omistavat kymmenen, kaksikymmentä miljoonaa tänään; ei siksi, että he olisivat halunneet näitä miljoonia, vaan siksi, etteivät voineet välttää niitä.

-- Minusta tuntuu, virkkoi Arthur, että te esitätte erittäin pätevän syyn, miksi minun täytyy kieltäytyä tuosta ennen kuulumattoman suuresta omaisuudesta, joka suurenee suurenemistaan, tahdonpa tai en. Teidän käsityksenne mukaan tulisi minusta vuoden, parin kuluttua niin inhoittavan, painostavan rikas, että minä olisin rasitukseksi ei ainoastaan itselleni vaan vieläpä ystävillenikin.

-- Tuskinpa ystävillenne, mr Forrest, hymyili tohtori. Ja mitä siihen asiaan tulee, että te rasittaisitte omaa itseänne, niin jos tuntuisikin sietämättömältä tietäessään voivansa toteuttaa jokaisen toivomuksensa ja oikkunsa, niin voin sanoa, että löytyy suuri joukko ihmisiä tällä taivaankappaleella, jotka eivät toivo mitään mieluummin kuin saada kärsiä tuollaista sietämättömyyttä.

-- Minä puolestani, lausui Arthur kuin saadakseen asian päättymään, tein lopullisen päätökseni kerta kaikkiaan jo useita vuosia sitten.

Tohtorin kasvojen ilme muuttui vakavaksi ja arvokkaaksi.

-- Sallikaa minun lausua teille pari sanaa, mr Forrest, vaimonne ja vaimonne äidin läsnäollessa, aloitti hän. Olen vanha mies ja suonette siis minulle anteeksi, jos lausun avoimesti mielipiteeni. Te olette niin nuori, että voisitte olla poikani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sysätä luotanne tällaista omaisuutta. Se kuuluu teille. Jos te sallitte toisen tallettaa sen ja nauttia siitä, silloin teette vääryyden, suurimman kaikista vääryyksistä, itseänne kohtaan. Suureen omaisuuteen sisältyy yhteiskunnallinen vastuu -- ei kukaan ole oikeutettu vetäytymään syrjään sellaisesta. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että omaisuus kuuluu teille, ja silloin teidän täytyy myös tietää, että velvollisuutenne on katsoa, että tuota omaisuutta oikein hallitaan, oikein käytetään. Jos emme ota huomioon äitinne muistoa....

-- Olen kiitollinen teille, tohtori, keskeytti Arthur, jos jätätte äitini muiston pois väittelystä.

-- Sanon vain, että jos emme nyt ota huomioon äitinne muistoa, toisti tohtori päättävällä äänellä, teette sangen väärin hylätessänne tämän rikkauden, joka täydellisesti kuuluu teille, vain liioitellun ystävyysihanteen takia.

-- Ystävyysihanteen takia! toisti Arthur.

-- Niin, lausui tohtori viisaasti hymyillen. Luuletteko te, etten näe vaikutteitanne, nuori mies? Nuori, onneton Arthur Peterson on kasvatettu siinä mielessä, että hän voisi ottaa kerran vastaan suuren, luonnottoman suuren omaisuuden. Teidät on sitä vastoin kasvatettu toisin. Teillä ei ollut ensinkään sellaisia kultaisia tulevaisuuden toiveita silmäinne edessä. Ja sitten eräänä kauniina päivänä saattekin tietää, että tuo rikkaus, josta te olette unelmoinut, ei olekaan hänen, vaan teidän. Te olette hänen ystävänsä, sanoitte, te pidätte hänestä -- hän on ehkä oikeutettu saamaan teidän kiitollisuutenne. Silloin sanotte te suuremmoisella epäitsekkyydellä itsellenne: "Isku olisi liian ankara hänelle. Minä en halua rahoja. En milloinkaan kerro hänelle, että ne kuuluvat minulle!" Siten te olette, mr Forrest, sanonut itsellenne. Minä ihailen teitä sen takia, mutta sellainen menettely ei kuitenkaan ole puolustettavissa. Minun täytyy sitä paitsi sanoa teille, että te ette ole vielä käsittänyt, mitä aiotte tehdä.

-- Miten tiedätte kaiken tämän? kysyi Arthur hievahtamatta.

-- Näen sen selvästi, vastasi tohtori.

-- Sallikaa minun sitten sanoa, herra tohtori, että te erehdytte täydellisesti. Mitkään erikoiset syyt ystävyyteemme eivät ole milloinkaan juolahtaneet mieleenikään. Vaikuttimet menettelyyni ovat paljon syvemmät.

-- Te halveksitte rahaa -- niinkö? Lempeä tohtori puhui melkein pilkallisesti.

-- Kyllä, jos haluatte siten, vastasi Arthur.

Herrat olivat tähän asti vain kahden kesken keskustelleet, mutta nyt ei mrs Cavalossi voinut enää pitempää aikaa vaieta.

-- Jos unohdatkin itsesi, Arthur, virkkoi hän, niin älä kuitenkaan unhoita tytärtäni.

Mrs Cavalossi oli rauhallinen, mutta hän sai ponnistella pysyäkseen rauhallisena.

Arthur katsoi vaimoaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat, muistuttaen kaunista naamiota.

-- Rahoihin nähden, vastasi Arthur, en ole Sylvianelle velvollinen. En ole mennyt naimisiin hänen kanssaan missään väärässä valossa. Sinä tunsit tuloni. Sinä lupasit antaa Sylvianelle yhtä paljon kuin minulla oli. Suostuin siihen. Mitä me teemme enemmällä? Nuo miljoonat -- mitä ne merkitsevät minulle? Minulla on elämänkutsumukseni ja kaikki Euroopan miljoonat eivät voi auttaa minua sen täyttämisessä.

-- Elämänkutsumuksesi? kysyi mrs Cavalossi.

-- Niin, vastasi Arthur.

-- Ja saammeko kunnioittaen tiedustella, mikä se on?

-- Luulen, vastasi Arthur myöntyväisesti, mutta peloittavan rauhallisesti, luulen, että olen useasti puhunut työstäni, joka koskee italialaista taidetta. Useamman kuin yhden kerran olet ollut kyllin ystävällinen kuunnellaksesi lämpimästi esitystäni. Olet innostanut minua jatkamaan, olet sanonut, että tuo työ, jonka minä olen aloittanut, on kyllin arvokas loppuun asti suoritettavaksi ja että siitä tulisi kautta aikojen maailman taide-elämässä säilyvä teos.

-- Niin, virkkoi mrs Cavalossi hieman muuttuneella äänellä, se on kyllä totta, mutta...

-- Niin, se olisi kyllä sopiva elämäntehtävä köyhälle miehelle, puuttui tohtori puheeseen, mutta rikkaan miehen, hyvin rikkaan miehen -- Englannin erään rikkaimman -- täytyy ehdottomasti omaksua itselleen joku laajempi ala, joku ihmiskunnalle suurmerkityksellisempi.

-- Te unohdatte erään asian, herra tohtori, vastasi Arthur.

-- Minkä sitten?

-- Te unohdatte, että minä en ole rikas mies -- minä olen köyhä. Kuten sanoin, menin Sylvianen kanssa naimisiin köyhänä miehenä. Minut on kasvatettu köyhyyteen, olen aina päättänyt pysyä köyhänä ja toivon edelleenkin olevani köyhä, toisin sanoen, jos sitä, jolla on kaikki, mitä hän tarvitsee, voi nimittää köyhäksi.

-- Te ette ole rikas tänä hetkenä, vastasi tohtori, mutta teidänhän tarvitsee vain astua esiin ja pyytää, mikä teille kuuluu.

-- Sitä en tule milloinkaan tekemään.

-- Suo anteeksi, rakas Arthur, lausui mrs Cavalossi, mutta minun täytyy sanoa, että jos sinä aiot käyttäytyä niin omituisesti, katson minä olevani oikeutettu esittämään vaatimukset tuohon rikkauteen nähden sinun nimissäsi tyttäreni tähden.

-- Ei mitään voida tehdä ilman minua, virkkoi Arthur kohteliaasti. Minä tunnen lakia hyvin vähän, mutta tästä olen aivan varma. Sitten hän lisäsi: Se ei ole asia, josta voidaan keskustella, se on jotain, jonka täytyy tuntea -- se on tunteen eikä järjen asia. Ja minä vakuutan, ettei mikään voi saada minua vaatimaan Arthur Petersonilta isäni miljoonia -- ei mikään!

Nuori mies puhui päättävällä, ratkaisevalla äänellä. Hänen sanojaan seuranneen kohtalokkaan hiljaisuuden kestäessä hän katsoi uudelleen vaimoaan. Tällä kertaa kohtasi hän Sylvianen katseen. Tuskin havaittava punastus häivähti yli hänen marmorimaisten kasvojensa. Pitkien, mustien silmäripsiensä takaa katsoi hän arasti äitiään. Hieman huokaisten kumartui hän lähemmäksi miestään ja hyväili pienillä sormillaan hänen kättään, joka oli pöydällä.

Arthur säpsähti. Tuntui kuin tuon yksinkertaisen teon kautta kohtalon peloittava arpanoppa olisi heitetty. Mrs Cavalossi tuijotti jäykkänä nuoria.

-- Tule, Sylviane, virkkoi Arthur ja hypähti seisomaan. Pane takki päällesi. Me kaksi menemme hieman ulos kävelemään.

Päästyään oven ulkopuolelle veti Arthur vaimonsa lähemmäksi itseään pimeässä käytävässä.

-- Sylvie! kuiskasi hän.

Sylviane kiersi hoikat, pitkät käsivartensa kiihkeänä hänen kaulaansa.

Mies ja vaimo kulkivat rantasärkkiä pitkin Rantakadulle ja kääntyivät sitten kiemurtelevalle polulle, joka johti pensaikon kautta aivan veden rajaan asti. Kun he olivat ennättäneet melkein alas, pysähtyi Sylviane erään penkin luona, jonka kaupungin isät ajattelevaisesti olivat asettaneet erääseen pieneen, vihreään kulmaukseen.

He istuutuivat. Oli aivan pimeä. Jyrkkä vuorenseinämä kohosi melkein kohtisuorana heidän ylitseen ja varjosti heitä kuunsäteiltä. Laineet liplattivat rauhallisina, viihdyttävinä vasten rantaa.

-- Arthur, virkkoi Sylviane kuiskaten. Hänen kuiskauksensa muistutti meren hiljaista huminaa.

Arthur puristi hänen pientä kättään, joka loisti valkeana pimeyden halki.

-- Toivoisin voivani sanoa sinulle, miten suuremmoisena sinua pidän! lausui hän ujon ihastuneena.

-- Minä pelkäsin, että pitäisit minua heittiönä, vastasi Arthur onnellisena.

-- Nyt syntyy vaikeuksia! jatkoi Sylviane sitten.

-- Vaikeuksia? Miksi syntyisi vaikeuksia? Mehän huolehdimme itse itsestämme.

-- Mutta niitä syntyy sittenkin, joka tapauksessa, virkkoi Sylviane. Mutta, Arthur, sinun täytyy aina luottaa minuun.

-- Rakkaani, lausui Arthur puoliksi levottomana, puoliksi rauhoittaen, mitä sinä tarkoitat sanoessasi siten? Tietysti luotan aina sinuun. Miksi puhut sellaista?

Mutta Sylviane ei vastannut. Hän suuteli Arthuria ja hänen silmästään putosi kyynel Arthurin poskelle.