II.

Sylviane ummistaa silmänsä kerran.

-- Mr Forrest, ilmoitti palvelija muutamien minuuttien kuluttua.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus vaihtoivat nopean katseen. Heti sen jälkeen astui huoneeseen nuori mies, joka oli pääosanesittäjä siinä murhenäytelmässä, joka tultaisiin nyt esittämään. Arthur Forrest oli suunnilleen kaksikymmentäviisivuotias, ei kovin pitkä eikä myöskään erittäin voimakasrakenteinen; käytökseltään oli hän hieman neuvoton, kuten yksinäiset opiskelijat useimmiten ovat. Hänen ulkonaisesta olemuksestaan huomasi hänen olevan ylioppilaan ja ehkäpä hänen kasvoissaan oli jotain runoilijamaista -- totista, kysyvää, ystävällistä, jota silloin tällöin valasi hätäinen hymy, ihmettelevä tai ihastunut. Kuten tohtori oli hänkin puettuna matkapukuun.

-- Rakas Arthur, huudahti mrs Cavalossi -- ja hänen tapansa toivottaa tervetulleeksi aivankuin piiritti vastatulleen -- miten iloinen olenkaan nähdessäni sinut. Minä luulen, että sinä tulet pari minuuttia liian aikaisin.

He seisoivat keskellä huonetta. Tohtori Colpus oli jäänyt ikkunan ääreen.

-- Tulen hiukan aikaisin, vastasi Arthur, mutta se ei kai ole niin ihmeellistä tällaisena päivänä? Missä Sylviane on?

Sillä välin kun hän puhui, pujahti Adela hiljaa huoneeseen ja jätti mrs Cavalossille parin neitseellisen valkeita käsineitä.

-- Hän tulee pian, vastasi mrs Cavalossi. Adela, sanokaa mrs Drewille, että me olemme valmiit.

-- Toivon, että Sylviane voi hyvin? virkkoi Arthur.

-- Oletteko milloinkaan kuullut, että Sylviane ja minä voisimme muuta kuin hyvin? kysäisi mrs Cavalossi levollisesti.

-- En milloinkaan, vastasi Arthur, mutta olenkin tuntenut teidät vain puoli vuotta.

-- Minusta melkein tuntuu, että tämä aika on ollut pitempi, sanoi mrs Cavalossi vetäen käsineitä käteensä.

-- Minulle se on ollut kuin uni, virkkoi Arthur Forrest melkein kuiskaten ja katsahtaen hajamielisesti tohtori Colpusta, joka edelleen seisoi ikkunan ääressä. Minä tuskin voin uskoa, että kaikki tämä on totta -- että minä tulen... Onko se totta? Tulenko minä, ylioppilas ilman tuttavuuksia ja jolla on tuloja kaiken kaikkiaan neljäsataa puntaa vuodessa, tulenko minä --

-- Rakas Arthur, miten usein minä olenkaan pyytänyt ettet puhuisi rahoista! Sinähän tiedät, että minulla on tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi Sylvianelle, sinulle ja minulle. Sinähän tunnet tohtori Colpuksen? Hän on perheemme vanha ystävä ja on luvannut olla kanssamme tänään. Parahin tohtori, tulkaa tänne ja vuodattakaa herra Forrestiin hieman sitä käytännöllistä viisautta, josta te olette niin tunnettu. Tällainen tilaisuus vaatii sitä ehdottomasti.

Tohtori Colpus astui tottelevaisesti toisten luo.

-- Minä onnittelen teitä, mr Forrest, sanoi hän.

-- Kiitos, vastasi Arthur.

Molemmat herrat kääntyivät samassa oveen päin, joka oli auennut. Siellä seisoi nuori tyttö -- ei mitään muuta kuin vain eräs nuori tyttö yksinkertaisessa, valkeassa puvussa, mutta molemmat herrat seisoivat kuin lumottuina, vaikka he olivat nähneet hänet monta kertaa ennen.

-- Oh, Jumala, huudahti Arthur puoliääneen. Hän on liian kaunis!

Sylviane seisoi liikkumattomana puoli sekunttia. Hän oli todellakin äärettömän kaunis. Hänellä oli ihmeteltävästi samannäköiset kasvonpiirteet ja vartalo kuin mrs Cavalossilla, mutta voitti hän kuitenkin ehdottomasti hänet kauneudessa. Hänellä oli nuoruuden, kahdeksantoistavuotiaan ainutlaatuinen sulous, silkinhienon kukanlehden kuulakka kauneus, joka ei ollut tärveltynyt ajan ja maailman pahennuksesta. Omistaen kasvot, jotka olivat täydellisemmät kuin marmoriveistoksen, ja hienot, herkät piirteet, joiden hienoissa viivoissa kuvastui hänen sielunsa jokainen tunne, näytti hän siltä kuin hän olikin -- ruumiillistunut korkea ihanne -- ihanne, joka on alituisesti uusi.

Arthur juoksi hänen luokseen, kun hän astui huoneeseen.

-- Saanko minä? kuiskasi hän.

Sylvianen hymyily oli vastaus hänelle. Arthur suuteli häntä.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus olivat kyllin herttaisia kärsiäkseen tämän välikohtauksen.

-- Onko hetki jo koittanut? kysyi Sylviane, kun hän oli tervehtinyt tohtoria. Hänen äänensä oli hiljainen, värähtelevä, suloinen. Arthur kuunteli sitä ihastuneena, kuten hän oli ihastellut sitä tuhat kertaa ennen.

-- Melkeinpä. Meidän pitänee kai lähteä, sanoi mrs Cavalossi.

-- Asia, jota ei voi peruuttaa, on paras suorittaa nopeasti, jatkoi Colpus välinpitämättömällä äänellä. Mrs Cavalossin katse kohtasi tohtorin katseen hänen puhuessaan. Rouva veti parhaillaan vasempaan käteensä käsinettä. Luoden pilkallisen katseen tohtoriin hän painoi sähkönappulaa.

-- Adela, sanoi hän, antakaa minulle toinen käsinepari. Nämä ovat repeentyneet. Mutta pian, meidän täytyy lähteä.

-- Ja minun aamiaiseni, huomautti tohtori.

-- Ettekö ole syönyt aamiaista? Mistä se johtuu? kysyi Arthur Forrest.

-- Minä -- minä olen niin tottumaton nousemaan aikaisin ylös.

-- Minä valitan, herra tohtori, sanoi mrs Cavalossi huolettomasti, mutta koska olette noussut myöhään, saatte myös aamiaisen myöhään. Tulkaa nyt, nuoret.

Hän puheli iloisesti heidän mennessään hissiin.

-- Minä johdan tätä hupaisaa toimitusta, sanoi hän, juuri kun he menivät ulos. Kaikkien täytyy totella minua.

Kahden hevosen vetämät vaunut odottivat hotellin ulkopuolella ja puolen tusinan kultanauhaisiin virkapukuihin puetun hotellipalvelijan auttamina he nousivat vaunuihin.

-- Onko sinulla tuo kallisarvoinen sininen paperi, Arthur? kysyi mrs Cavalossi kumartuen häntä kohti. Arthur vastasi kysymykseen myönteisesti. Mrs Cavalossi nyökäytti määräävästi palvelijalle ja niin lähdettiin ajamaan länteen päin, rantaa pitkin ja pienelle sivukadulle, joka oli lähellä Charing Crossia. Ajoneuvot pysähtyivät epämiellyttävän, likaisen talon eteen, jonka ovella oli messinkikilpi. He astuivat sisään. Toinen ryhmä, johon kuului neljä henkilöä, tuli samassa ulos.

-- Onko se todellakin täällä? kysyi Sylviane käytävässä ja katsoi syrjäsilmällä kahta tyttöä, joilla oli tulipunaiset sulat hatuissaan. Toinen tytöistä itki hiljaa.

-- Nimi? kysyi notario, joka tuli ulos eräästä huoneesta.

-- Forrest, vastasi Arthur. Notario katsoi erästä paperia.

-- Arthur Forrest ja Sylviane Drew?

-- Niin.

-- Tätä tietä. Tämä on kyllä hieman liian aikaisin, mutta se on aivan sama, virkahti notario ystävällisesti.

Kaikki neljä astuivat nyt huoneeseen, joka oli kalustettu kuin konttori. Huoneessa istui kaksi virkamiestä erään pöydän ääressä. Notario antoi esimiehilleen välttämättömät tiedot.

-- Sopimuksentekijät voivat astua esiin. Onko teillä lupatodistus, mr Forrest? Kiitos.

Virkailijat tutkivat ojennettua asiapaperia.

-- Tässä on varmasti erehdys, sanoi toinen. Sylviane Drew ilmoitetaan leskeksi.

Mies katsoi -- vasten tahtoaan ihmetellen -- nuorta tyttöä, joka seisoi hänen edessään punastuen ja hieman hermostuneena.

Tohtori Colpus hypähti seisomaan ja viittasi virkailijan sivulle.

-- Kyllä se on oikein, kuiskasi hän. Hän on ollut ennen naimisissa kuusitoista vuotiaana. Hyvin surullinen tarina -- minä pyydän, jos on suinkin mahdollista, että ette ottaisi asiaa puheeksi.

Virkailija viittasi kädellään. Hän oli toimittanut kansanomaisia vihkimisiä kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä hämmästynyt mistään.

Seuraavassa minuutissa olivat Arthur Clinton Forrest ja Sylviane Drew mies ja vaimo.

-- Todistajat suvainnevat kirjoittaa nimensä alle, sanoi notario virkamiehen äänellä.

Tohtori Colpus ja mrs Cavalossi astuivat pöydän ääreen.

-- Sukuako morsiamelle ja sulhaselle? kysyi toinen virkailijoista.

-- Ei, vastasi tohtori Colpus.

-- Sukuako morsiamelle tai sulhaselle, toisti virkailija koneellisesti.

-- Minä olen morsiamen äiti, vastasi mrs Cavalossi.

-- Morsiamen -- anteeksi, miten oli?

-- Minä olen morsiamen äiti.

-- Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tähän, kuului lakooninen vastaus.

-- Onko asia valmis nyt? kysyi mrs Cavalossi.

-- Aivan valmis, sanoi tohtori Colpus. Ja vastavihityt naurahtivat hieman ujosti.

He ajoivat takaisin hotelliin, ja aamiainen, joka tarjoiltiin mrs Cavalossin yksityisessä ruokasalissa, oli tosiaan niin valittu ja tyydyttävä kuin tohtori Colpus katsoi olevansa oikeutettu odottamaankin. Hän sanoikin sen useita kertoja. Arthur ja Sylviane eivät puhuneet paljon, mutta mrs Cavalossi ja tohtori kilpailivat pitääkseen keskustelua yllä. Aterian aika kului nopeasti kuin unessa.

-- Milloin lähtee juna Charing Crossilta? kysyi Sylviane mieheltään.

-- 12.40, ilmoitti mrs Cavalossi ennenkuin Arthur ennätti vastata. Teidän täytyy jättää meidät puolen tunnin kuluttua. Ehkä on parasta, että menet laittamaan itsesi kuntoon, Sylviane. Minulla on vähän keskusteltavaa Arthurin kanssa. Hän, tohtori ja minä menemme saliin.

-- Niin, äiti, vastasi Sylviane ja katosi.

-- Nyt, Arthur, aloitti mrs Cavalossi, kun he olivat käytävän kautta tulleet saliin. Hän piti veitikkamaisesti yhtä sormeaan ylhäällä.

-. Niin, äiti, vastasi hän ja seurasi nöyrästi hänen jäljessään kädet selän takana. Mitä äidillisiä neuvoja minä tulen saamaan?

-- Sinä olet nyt aviomies, Arthur.

-- Niin minun pitäisi olla, vaikka minusta tuskin itsestäni tuntuu todelta, että siten on asianlaita.

-- Niinkö? Ja Arthur näki hänen katseensa leimahtavan. Vastaamatta sanoilla viimeiseen nyökäytti Arthur päätään.

-- Sinä tulet hyvin pian huomaamaan sen liiankin todeksi, vastasi mrs Cavalossi nauraen.

-- Miten niin? kysyi Arthur.

-- Avioliitto on hyvin arkipäiväistä.

-- Minun avioliittoni ei muodosta sellaiseksi.

Mrs Cavalossin silmissä leimahti taasen.

-- Ehkäpä olet oikeassa, sanoi hän. Mutta nyt kerron sinulle: Sinähän tiedät, miten syvä suru Sylvianea kohtasi -- hän oli vain kuusitoista vuotias, kun se tapahtui. Näyttää siltä kuin hän olisi unohtanut sen nyt, mutta sitä on mahdoton unohtaa. Huolehdi hänestä, Arthur! Minä tiedän, että jokainen äiti sanoo täten vävypojalleen, mutta sinä ymmärrät kyllä, että tässä tapauksessa on erikoinen syy siihen.

-- Kyllä, kyllä, vastasi Arthur innokkaasti, voit luottaa minuun, äiti.

-- Tiedän, että voin, Arthur, mutta ei liene paha, vaikkapa huomautankin sinulle, että vaikka oletkin mennyt naimisiin lesken kanssa, on hän kuitenkin nuori ja herkkä tyttö. Ja nyt johdumme toiseen asiaan, josta haluan sinulle sanoa.

-- Minä olen pelkkänä korvana.

-- Sinun täytyy laatia testamenttisi.

-- Nyt?

-- Nii-in. Juuri nyt on se asia hoidettava. Se on velvollisuutesi. Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua.

-- Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, huomautti tohtori miettivästi.

-- Minkäänlainen paktumi ei voi tulla kysymykseen, jatkoi mrs Cavalossi. Sinä ilmoitit kunnioitettavalla avomielisyydellä asemasi, silloin kun kosit Sylvianea, Arthur, joten et ole pettänyt minua, mutta sinun täytyy kuitenkin kirjoittaa testamentti vaimosi hyväksi.

-- Suurimmalla mielihyvällä, sanoi Arthur. Minulla on neljän sadan punnan elinkorko vuodessa, joka tietysti lakkautetaan, kun minä kuolen. Pitääkö minun määrätä se testamentissani Sylvianelle?

Mrs Cavalossi nosti toisen kätensä kuin valittavaksi, naiselliseksi vetoomukseksi.

-- Älä nyt toki laske leikkiä anoppi raukkasi kanssa! Sinustahan voi tulla myöhemmin rikas. Eihän ole mahdotonta, ettetkö voisi ansaita jotakin, jatkoi hän sitten hymyillen, vaikkakin arvelen, että sinun toimesi taidearvostelijana ei ole erikoisen tuloja tuottava.

-- Se on totta, vastasi Arthur ja puri huultaan, mutta minä tahdon testamenteerata Sylvianelle kaiken, mitä minulla nyt on tai tulee myöhemmin olemaan.

-- Sen juuri tahdonkin sinun tekevän. Tässä on kynä. Meillä ei ole paljoa aikaa.

-- Miten minä kirjoitan? kysyi Arthur istuutuen tuolille arvokkaan näköisenä.

-- Kirjoittakaa minun saneluni mukaan, sekaantui nyt tohtori Colpus puheeseen luoden pikaisen katseen mrs Cavalossiin. Minä olen todistanut oikeaksi monta testamenttia ja minä tiedän aivan täsmälleen, miten se pitää kirjoittaa. Oletteko valmis?

-- Kyllä, siunatkoon, vastasi Arthur kynä kädessään.

-- Minä Arthur Clinton Forrest ilmoitan tämän olevan viimeisen tahtoni. Minä testamentteeraan kaiken omaisuuteni -- mitä laatua se lieneekin -- vaimolleni Sylvianelle. Lontoossa 20 p:nä kesäkuuta 189-.

-- Onko tässä tarpeeksi, kysyi testamentteeraaja hyvin yllätettynä.

-- On, vastasi tohtori, mutta siihen täytyy saada myös todistajat. Se on hyvin tärkeätä. Siitä huolehdimme me, mrs Cavalossi ja minä. Mutta kirjoittakaa nyt ensin oma nimenne alle.

Tohtori Colpus näkyi ottaneen johdon käsiinsä.

-- Nyt saat kuulla, Sylviane, huudahti Arthur silmänräpäyksen kuluttua, kun hänen kaunis nuori vaimonsa matkapukuun puettuna astui huoneeseen. Nyt olen kirjoittanut testamenttini. "Minä Arthur Clinton Forrest... testamentteeraan kaiken omaisuuteni -- mitä laatua se lieneekin -- vaimolleni Sylvianelle." Joten, jos minä kuolen huomenna --

Hän vaikeni peljästyneenä, sillä hän huomasi samassa, mitä hän oli tehnyt.

Nuori tyttö oli vaipunut tuoliin tukahtuneesti huudahtaen.

-- Mutta Arthur, miten saatoit menetellä siten? kuiskasi mrs Cavalossi.

-- Oletteko unohtanut, että Drew raukka kuoli seuraavana päivänä häitten jälkeen? sanoi tohtori Colpus ihmeen rauhallisella äänellä.

-- Anna anteeksi minulle, Sylviane, huudahti Arthur ja kietoi Sylvianen syleilyynsä. Tuokion kuluttua oli Sylviane täysin saavuttanut levollisuutensa.

-- Osh, tuo oli hyvin typerää minun puoleltani, sanoi hän hymyillen. Mutta morsiusparin ruvetessa hyvästelemään valtasi läsnäolijat kylmähkö, synkkä tunne, jota tohtori Colpuksen virassaan saavuttama taito ei kyennyt poistamaan. Arthurista tuntui, tahtomattaankin, tapaus pahalta enteeltä.

-- Hyvästi, Sylviane, hyvästi, sanoi mrs Cavalossi ja suuteli tyttärensä poskia. Hyvästi, Arthur. Tulkaa oikein onnellisiksi ja kirjoittakaa kumpikin hyvin pian -- muistakaa, että minä jään yksin.

-- Hyvästi.

-- Hyvästi ja onneksi olkoon! Tohtori Colpus tarttui heidän käsiinsä ja kumarteli kumartelemistaan.

-- Sylviane! Mrs Cavalossi pyysi tyttärensä sivulle. Yksi ainoa sana -- hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan -- saat kirjeen Montreauxiin. Samalla lähetän Simsin. Täytyy menetellä kuten näytelmässä. Sinähän ymmärrät?

Vastaukseksi ummisti nuori tyttö silmänsä kerran. Vastanaineet olivat matkustaneet. Kuherruskuukausi oli alkanut.

-- Minähän hoidin sen hyvin? sanoi mrs Cavalossi heidän lähdettyään tohtori Colpukselle.

-- Asia onnistui erinomaisesti, vastasi tohtori. Otanko minä nuoren miehen testamentin?

-- En tahdo vaivata teitä sillä, mutta kiitos joka tapauksessa, vastasi mrs Cavalossi. Minä säilytän sen itse.

-- Minkätähden halusitte porvarillisen vihkimisen? kysyi tohtori.

-- En oikein tiedä, vastasi mrs Cavalossi. Minulla oli kai omat syyni.

-- Kirkkohäät --, aloitti tohtori.

-- Parahin ja ihastuttavin Colpus, keskeytti hänet mrs Cavalossi, miksi puhutte niin paljon tuosta?

-- Ettekö voi arvata sitä?

-- En, sitä en tosiaankaan voi -- koska se nyt on tehty.

-? Siis sanon sen teille. Hän rykäisi muutamia kertoja ja kulki edes takaisin huoneessa. Ettekö ole huomannut, että yhdet häät usein aiheuttavat toiset seuraajakseen?

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Tarkoitan, jatkoi tohtori, että katsellessani mr Forrestin avio-onnea, tulen mustasukkaiseksi.

-- No, entä sitten?

-- Näyttäkää edes hieman tunteitanne, Marie! Menkää naimisiin kanssani -- minä rakastan teitä -- teidän kauneutenne ja teidän syntienne tähden. Eikö minun rakkauteni ole jo kyllin kauan ollut pidättyväistä?

-- Rakkaudesta minuun, virkkoi hän ilkkuvasti, te kai aamulla kävitte kauppaa minun kanssani kuin oikea juutalainen?

-- Rakas Marie, puolesta miljoonasta ei käydä kauppaa. Puolesta punnasta käydään kauppaa, mutta kun on kyseessä puoli miljoonaa, sanotaan sitä kauppasopimukseksi. Sitäpaitsi minä tein kauppaa vain osoittaakseni itselleni, että --

-- Mitä sitten?

-- Että minä voin kiertää teidät pikkusormeni ympärille. Tohtori piti ylhäällä kyseellistä ruumiinosaa ja heristi sitä mrs Cavalossia kohti.

-- Te mairittelette itseänne, rakas Colpus. Ei ainoallakaan miehellä ole minuun mitään valtaa.

-- Minullapa on, aivan yksinkertaisesti sen takia, että te rakastatte minua. Te olette rakastanut minua siitä asti, kun olitte kuusitoistavuotias, Marie, siitä hetkestä, jolloin minä näin teidät Berlinissä ensi kerran tuon ylhäisen lähettilään luona, jonka lapsen kotiopettajattarena te olitte. Minä olin köyhä silloin -- enkä minä nytkään ole erikoisen rikas.

-- Mutta te toivotte ennen pitkää tulevanne rikkaaksi, jatkoi mrs Cavalossi terävästi.

-- Minä olin köyhä silloin, uudisti tohtori ja koetti puhua vakavassa äänilajissa. Ja oli tosiaankin suorastaan ritarillisesti ja epäitsekkäästi minun puoleltani menetelty, kun järjestin siten, että te jouduitte naimisiin Italian lähetystön toisen sihteerin kanssa. Minä en totta tosiaan tiedä, miksi menettelin siten. Minun on täytynyt olla siihen aikaan ihan täydellinen pyhimys. Minähän olisin yhtä hyvin voinut itse mennä kanssanne naimisiin.

-- Ja tuomita meidät molemmat elämään köyhyydessä, lisäsi mrs Cavalossi.

-- Me olisimme nopeasti rikastuneet, te ja minä, sanoi tohtori.

-? Siihen aikaan -- mrs Cavalossi katsoi tohtoria silmää räpäyttämättä -- en minä vielä ollut oppinut heittämään kaikkia epäilyksiä yli laidan.

Tohtori hyräili jotain sävelmää ja sanoi sitten suruttomasti:

-- Kuulkaahan, te ette ole milloinkaan kertonut minulle, mihin tautiin signor Cavalossi kuoli.

-- Mieheni kuoli sydäntautiin, vastasi mrs matalalla äänellä.

-- Hm! Siihenhän kaikki kuolevat, vastasi tohtori. Sen jälkeen hän jatkoi, kuin päästäkseen eroon tuosta liian arkaluonteisesta asiasta: Oli tosiaankin vahinko, että minä kadotin teidät näkyvistäni kaksitoista vuotta sitten! Me olisimme ennättäneet pitkälle sinä aikana -- jos minä vain olisin tietänyt, että te olitte leski! Mrs Cavalossi tuijotti miettiväisenä ulos ikkunasta.

-- Me kohtasimme kyllä tarpeeksi ajoissa, virkahti hän ajatellen. Te olette minun paha henkeni.

-- Niin kylläkin, vastasi tohtori, ja löytyy yksi keino, millä voi lumota minut -- avioliiton kautta. Olkaa ymmärtäväinen, Marie. Antakaa tunteenne puhua -- tulkaa omakseni!

Tohtorin lempeä ääni kuullosti suorastaan rukoilevalta.

-- Enkö ole teidän sieluni, vaikkakaan en ruumiini puolesta? kuiskasi hän.

-- Minä rakastan teitä, sanoi tohtori, te tiedätte sen. Hän kumartui mrs Cavalossin puoleen.

-- Ja minä vihaan teitä! Hänen silmänsä katsoivat ylös tohtorin silmiin. Tohtori näki niiden olevan täynnä kyyneleitä. Kerran minä ehkä rakastin teitä, mutta nyt minä vihaan teitä, enkä tahtoisi mennä kanssanne naimisiin, vaikka sillä voisin pelastaa sieluni ijankaikkisesta kadotuksesta.

Tohtori ei ollut milloinkaan ennen nähnyt pienintäkään kosteuden jälkeä mrs Cavalossin silmissä. Hän peräytyi tämän nähdessään aivankuin äkkiä peräytyy syvyyden reunalla.

-- Se on minun onnettomuuteni, vastasi tohtori vakavalla ja lempeällä äänellä, se on onnettomuuteni, mutta ei minun syyni. Kunnioittavana, kuten aina, huomaan olevani pakoitettu edelleen säilyttämään rakkauteni pidättyvänä. Hän suuteli mrs Cavalossin kättä ja poistui huoneesta.

Heti hänen lähdettyään soitti mrs Cavalossi kamarineitsyensä luokseen.

-- Adela, sanoi hän, matkustamme täältä huomenna.

-- Niin, rouva.

-- Lähettäkää Sims luokseni puolen tunnin kuluttua.

-- Kyllä, rouva.

-- Ja tuo minulle vähän konjakkia ja venäläiset paperossini.

-- Kyllä, rouva.

Kun mrs Cavalossi sytytti savukkeensa, sanoi hän itsekseen:

-- Hän on oikeassa ja hän tietää sen. Rakastan häntä mielettömästi ja antaisin miljoonan, jos voisin olla rakastamatta.