IV.

Arthur ei erikoisemmin hämmästy.

-- Ilmoitahan meille nyt se merkillinen uutinen, äiti, sanoi Sylviane.

Arthur ja Sylviane lopettivat juuri päivällisensä, jonka he olivat nauttineet yhdessä mrs Cavalossin ja tohtori Colpuksen kanssa eräässä Metropole hotellin yksityishuoneessa Folkestonessa. Kuului mrs Cavalossin tottumuksiin pitää yksityiskerroksia kalliissa hotelleissa.

Tohtori Colpus oli tullut Lontoosta. Hän oli syönnin jälkeen hymyilevä, hyvätuulinen ja luonteva kuten aina. Sylviane oli täysin parantunut Kanaalin aiheuttamista epämiellyttävyyksistä ja hän ja hänen äitinsä olivat iloisia, hilpeitä, säteileviä ja lumoavia. Sattumalta oli heillä melkein samanlaiset puvut: harmaasta silkistä, V:n muotoisilla, viehättävillä liiveillä. He näyttivät sisaruksilta, ja he tiesivät sen, ja tieten tai tietämättään he korostivat sitä pienin samantapaisuuksin puheissa ja eleissä. Arthur istui heidän välissään, suoraan häntä vastapäätä tohtori Colpus. Heidän häikäisevä kauneutensa ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt Arthuriin sellaista vaikutusta kuin tänä iltana. Mutta kaiken tämän keskellä: huolettoman naurun ja naisellisen kauneuden keskellä, huoneessa, jossa herkästi verhottu valo häivähteli erilaisin varjoin puoliksi tyhjennetyillä laseilla ja kauniilla naisten käsivarsilla, tunsi Arthur itseluottamuksensa särkyvän, niin, hän tunsi pelkoa. Hän tunsi tulleensa omasta maailmastaan -- opintojen, taiteen ja yksinkertaisuuden maailmasta.

Kädenliikkeellä antoi mrs Cavalossi tarjoilijalle poistumismerkin. Sitten hän kohotti lasinsa lausuen:

-- Minä juon suuren uutisen kunniaksi!

-- Suuren uutisen kunniaksi! toistivat tohtori Colpus ja Sylviane.

-- Minä pyydän tohtori Colpusta kertomaan sen, jatkoi mrs Cavalossi.

-- Onko se siis tohtori Colpuksen "uutinen"? kysyi Arthur.

-- Tohtori Colpus saa kertoa sen. Mitä minuun tulee, olisi minun aivan mahdotonta muistaa kaikkia seikkoja. Se on niin sotkuinen juttu, sanoi mrs Cavalossi. Sitäpaitsi lankee kaikki kunnia täysin rakkaan tohtorimme osalle, sillä hän on asian keksinyt. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi on hän minun erikoisesta pyynnöstäni ollut kyllin ystävällinen tullakseen tänne Lontoosta varsin vain ollakseen luonamme tämän illan.

Tohtori kumarsi.

-- Koko asia on hyvin ihmeellinen, aloitti hän. Niin ihmeellinen, että se on melkein uskomaton. En ole voinut olla ihmettelemättä sitä siitä hetkestä asti, jolloin se minulle selvisi.

-- Milloin se tapahtui? kysyi Arthur.

-- Omituista kylläkin, tapahtui se samana päivänä, kun teidät vihittiin. Minä istuin joutilaana Hotel Cecilin lukuhuoneessa ja osuin silloin erään sattuman kautta saamaan käsiini vanhan Graphic-nimisen lehden numeron -- se oli kolmen vuoden vanha. Aioin juuri kysyä tarjoilijalta, miten lehti oli joutunut sinne, kun katseeni osui erääseen kuvaan Carl Petersonista.

Arthur maisteli samppanjaansa. Hän asetti rauhallisesti lasinsa pöydälle ja rummuttaen pöytää sormillaan virkkoi:

-- Tarkoitatte Staffordshiren miljonääriä, Petersonia?

-- Aivan niin, vastasi tohtori. Te muistatte ehkä, että hän kuoli pari vuotta sitten jättäen jälkeensä kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.

-- Taivas! huudahti mrs Cavalossi suloisesti hymyillen. Minä tunnen itseni vain kerjäläisparaksi.

-- Niin, jatkoi tohtori Colpus, kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa. Omaisuus oli niin suuri, että sanomalehdet julkaisivat hänen testamenttinsa koko laajuudessaan. Ei se silti ollut erikoisen pitkä asiapaperi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen heistä, Carl, nuorempi, oli vähäjärkinen. Hänen sairautensa johtui, kuten useat arvelivat tietävänsä, eräästä onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen äitiänsä, lady Evelyne Petersonia, ja jonka johdosta hän kuoli. Mutta minä luulen, että tuossa suvussa virtaa outo veri. Testamentissa olevan määräyksen mukaisesti kuului tuhat puntaa vuodessa Carlille, joka myöhemmin kuoli, ja koko jälelle jäänyt osa testamentteeraajan omaisuudesta "vanhemmalle pojalleni Arthurille" -- sama nimi kuin teidän miehellänne on, Sylviane.

-- Kuuluuko kaikki tämä uutiseen? kysäisi Sylviane viattomasti. Se tuntuu olevan tavattoman sekava.

-- Kyllä se kuuluu uutiseen. Mutta nyt minä jatkan. Vaikkakin Carl Peterson oli tavallaan hyvin julkinen henkilö, en ollut milloinkaan ennen tuota päivää nähnyt hänen valokuvaansa. Minä muistan äärettömän hyvin ihmisten kasvot, haluan huomauttaa siitä tässä välillä, ja minä sanoin heti itselleni: "Olen nähnyt tuon miehen jossakin". Ja minun onnistui muistaa aika ja paikka. Minä olin kerran lyhemmän ajan harjoittelijana Edinburgissa ja eräänä yönä -- siitä täytyy olla noin kolmekymmentä vuotta -- herätti minut eräs mies, joka pyysi minua tulemaan vaimonsa luokse, joka oli vaikeasti sairaana.

-- Mikä häntä vaivasi? Pelastitteko te hänet? kysyi Sylviane.

Arthur asetti koneellisesti kätensä Sylvianen käsivarrelle kuin estääkseen häntä puhumasta.

Tohtori Colpus hymyili lempeästi tuon keskeytyksen takia.

-- Kyllä, minä pelastin hänet. Mitä tautiin tulee, niin sinä yönä syntyi eräs poika. Istuessani -- kuten äsken kerroin -- Hotel Cecilin lukuhuoneessa, tulin täysin vakuutetuksi siitä, että mies, joka oli herättänyt minut tuona yönä Edinburgissa, ei ollut kukaan muu kuin Carl Peterson, jonka valokuvan juuri näin Graphicissa. Eikö se ollut kummallista?

-- Oli tosiaankin, mutisi Arthur ja maistoi taasen samppanjaansa.

Tohtori jatkoi:

-- Koska minä pidän salaperäisistä asioista ja tiesin, että Carl Petersonilla, sen mukaan kuin maailman tiedossa oli, oli ainoastaan yksi vaimo, erään päärin tytär, lähdin eräänä kauniina päivänä Edinburgiin ja tein muutamia tiedusteluja. Minulla oli onni matkassani. Varustettuna valokuvalla vierailin minä ravintolain emännöitsijäin ja lukkarin luona, tutkin kirkonkirjoja, ja kolmen päivän kuluessa sain varmoja todisteita siitä, että Carl Peterson oli asunut Edinburgissa pari vuotta, mennyt siellä naimisiin ja saanut yhden pojan.

-- Omalla nimelläänkö? kysyi Arthur.

-- Ei, ei omalla nimellään. Sanon pian teille nimen.

-- Sanokaa se nyt minulle, pyysi Arthur ja katsoi mrs Cavalossia.

-- Nimi oli Forrest ja minä voin samalla sanoa, että te olette se poika.

-- Oo! huudahti Sylviane. Siispä --. Hän vaikeni ja katsoi äitiään.

Arthurin lasissa oli vielä vähän samppanjaa. Hän kaatoi sen levollisesti pöytäliinalle ja asetti lasin taasen pöydälle. Mrs Cavalossi nauroi katsellessaan tuota kummallista menettelyä.

-- Sinä olet kummallinen nuori mies, sanoi hän.

Arthur kumarsi.

-- Tohtori tekee siis sen johtopäätöksen, sanoi Arthur, että Carl Petersonin luuloteltu vaimo ei ollutkaan hänen vaimonsa, että Carl Peterson oli tehnyt itsensä syypääksi moniavioisuuteen ja että nuo kaksi poikaa, jotka kasvatettiin Staffordshiressä, eivät olleet laillisia perillisiä?

-- Teen sen johtopäätöksen, myönsi tohtori. Nyt ei ole kysymys siitä asiasta. Minä tunnen laillisen todisteen ja minulla on se todiste.

-- Tiedättekö, miksi Carl Peterson hylkäsi Edinburghissa olevan vaimonsa?

-- Sitä en tiedä ja luulen, että se salaisuus ei tule milloinkaan ilmi. Mutta sanokaapa minulle, onko se mitä äsken kerroin, yhtäpitävä aikaisempien muistojenne kanssa?

-- Sikäli se on yhtäpitävää, etten ole milloinkaan tuntenut isääni, vastasi Arthur, ja äitini myös sanoi minulle avoimesti, että isäni on kadonnut.

-- Ahaa, huudahti tohtori.

Mrs Cavalossi loi hymyillen säteilevän katseen vävypoikaansa ja sai siten tilaisuuden näyttää ihmeen kauniita hampaitaan.

-- Olen kuullut kerrottavana että äitinne on kuollut, sanoi tohtori.

Arthur nyökkäsi myönnytykseksi. Tohtori jatkoi:

-- Carl Petersonin testamentti on voittanut lain voiman. Se määrää, että "vanhin poikani Arthur" ei saa perintöään, ennenkuin hän on täyttänyt määrätyn iän ja että hän siihen mennessä tulee nauttimaan ainoastaan viidensadan punnan määrärahaa vuodessa. Petersonilla oli paljon päähänpistoja, mutta tässä määräyksessä näen tärkeän ajatuksen. Jos ne seikat, jotka minä olen saanut tietooni, ovat oikeat, jätti miljonääri Edinburgissa olevan vaimonsa, teidän äitinne, kun te tuskin olitte parin päivän vanha. Onko asia siten?

-- Kyllä, äiti sanoi siten minulle kerran.

-- Ahaa, virkkoi tohtori taasen. Siispä ei Carl Peterson voinut tietää, että te saitte Arthur nimen ja että hänellä -- ei erikoisen ihmeellisen sattuman kautta -- oli kaksi Arthur nimistä poikaa. Kuitenkin olette te, eikä Staffordshiren Arthur, juuri tuo "vanhin poikani Arthur", joka mainitaan testamentissa. Tohtori Colpus vaikeni silmänräpäykseksi. Otatte asian varsin rauhallisesti, huomautti hän viimein.

Sylvianen rannerenkaan kilinä, kun hän liikutti käsivarttaan, oli ainoa ääni, joka kuului.

-- Sanon teille, miksi, vastasi Arthur. Minä tiesin tuon kaiken aikaisemmin. Olen tietänyt sen siitä päivästä lähtien, kun äitini kuoli.

Mrs Cavalossi ja tohtori vaihtoivat salamannopean silmäyksen. Sylviane pidätti henkeään.

-- Siitä asti, kun äitisi kuoli? kuiskasi Sylviane, toistaen Arthurin sanat melkein koneellisesti.

-- Äitini kertoi kuolinvuoteellaan minulle, miten konnamaisesti isäni oli menetellyt, virkkoi Arthur katkerasti.

Ja sitten syntyi hiljaisuus.

-- Se on tietystikin seikka, joka on teille hyvin tuskallinen? kysyi tohtori Colpus lempeästi.

-- Kyllä, myönsi Arthur.

Kun nuo kaksi liittoutunutta katselivat nuoren miehen tiukasti yhteenpuserrettuja huulia ja päättäväistä ilmettä hänen suunsa ympärillä, peittyivät heidän kultaiset tulevaisuudenunelmansa levottomuuden ja pelon pilveen. Heillä oli kummallakin sellainen epämiellyttävä tunne, että tuo yleensä niin nöyrä ja olemukseltaan yksinkertainen taidearvostelija saattaisi menetellä äärimmäisen merkillisesti ja hämmästyttävästi. Tohtori koetti ajatuksissaan järjestää tällaisia mahdollisuuksia, nainen koetti luontonsa mukaan väistää sellaista mahdollisuutta, kuvitella, ettei sellaista saattaisi ilmaantuakaan.

-- Aavistimme, luonnollisestikin, virkkoi mrs Cavalossi, että toiset niistä seikoista, jotka tohtori esittäisi, olisivat sinulle tuskallisia, mutta me toivoimme -- hän hymyili veitikkamaisesti -- että uutisen erikoinen sisältö olisi tuottanut sinulle -- hm -- iloa, rakas Arthurini.

-- Teidän toivomuksenne on anteeksiannettavaa, vastasi Arthur kylmästi ja äänellä, joka selvästi ilmaisi, että sellainen toivomus oli sangen typerä.

-- Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, jatkoi tohtori, kun keskustelu oli vähällä katketa aivan kokonaan ja muodostua täydellinen hiljaisuus, mutta tiedättekö ensinkään, miksi isänne ja äitinne tekivät sopimuksen erotakseen?

-- Isäni ja äitini eivät ensinkään tehneet erosopimusta keskenään, vastasi Arthur.

-- Mutta he lopettivat yhdyselämänsä?

-- Isäni hylkäsi äitini. Tehän sanoitte siten itse vähän aikaa sitten.

-- Vaikuttivatko siis erilaiset mielipiteet uskonnollisista asioista siihen?

-- Ei ollut kyseessä mikään uskonnollinen asia. Sen mukaisesti kuin äiti raukkani minulle kertoi, tapahtui se seuraavasti: isäni uskotteli hänelle, että he eivät olleet laillisesti vihityt. Hän vakuutti äidille, että hän oli pettänyt häntä, äitiä -- hän kuvasi itsensä lurjukseksi sille naiselle, jota hän rakasti.

Syntyi taasen hiljaisuus. Ainakin kaksi seurueen jäsenistä oli ajatellut tämän illan muodostuvan miellyttäväksi, vieläpä suorastaan rattoisaksi illaksi. He olivat ajatelleet, että ihmeellinen uutinen Arthurin oikeuksista suuriin rikkauksiin maustettaisiin naurulla ja painettaisiin alas kurkusta viinillä. Ja sen sijaan ympäröi heitä painostava, synkkä ja salaperäinen ilmapiiri.

-- Kysyin teiltä äsken, jatkoi tohtori, miksi isänne jätti äitinne. Ettekö haluaisi valaista hieman tätä kiinnostavaa seikkaa?

-- Ehkä, virkkoi Arthur äskeisellä kylmällä, onnettomuutta ennustavalla äänellä. Ennenkuin isäni meni naimisiin äitini kanssa, oli hän ollut suhteissa lady Evelyne Hartin kanssa, mutta se katkesi piankin ladyn vanhempien pakotuksesta; isäni ei ollut silloin vielä kyllin rikas kosiakseen päärin tytärtä. Sittemmin jäi lady Evelyne orvoksi ja saattoi itse huolehtia itsestään. Hän kirjoitti isälleni, tietämättä, että tämä oli mennyt naimisiin äitini kanssa. Isäni keksi heti keinon, miten hän saattoi hyljätä äitini: hän teki avioliiton mitättömäksi mennäkseen uuteen avioliittoon lady Evelynen kanssa. Hän aloitti häpeällisen hankkeensa sanomalla, kuten jo äsken mainitsin, että hänen avioliittonsa äitini kanssa ei ollut laillinen. Hän varmisti asian äidilleni täydellisesti ja vasta moniaita vuosia jälkeenpäin sai äitini tietää, että isäni oli pettänyt häntä. Sitten isäni sanoi äidille, että hän oli kyllästynyt häneen, että äidillä ei ollut mitään oikeuksia häneen nähden ja että hän aikoi jättää hänet. Hän tarjosi äidille rahoja, jotka äiti kuitenkin työnsi suuttuneena pois. Isä nimitti häntä mielettömäksi naiseksi ja lähti tiehensä etsiäkseen lady Evelynen käsiinsä. Äitini jätettiin Edinburgiin ilman pennin pyörylää parin päivän vanhan lapsen kanssa -- ymmärrätte, että oli äärimmäisen tärkeätä, että isäni viipymättä vastasi lady Evelynen viittaukseen. Suunnitelma oli rohkea -- kuulumattoman rohkea -- mutta se onnistui. Isälläni tuntuu olleen taito saada asiat onnistumaan. Juuri tämä taito yhdessä äärimmäisen välinpitämättömyyden kanssa teki isästäni kahden miljoonan omistajan. Määrätyltä näkökannalta katsoen oli isäni suuri mies.

-- Ja niin aloitti mr Peterson aivan uuden elämän Staffordshiressä? kysyi mrs Cavalossi.

-- Kyllä, aivan uuden elämän.

-- Toivottavasti ei äitinne tarvinnut milloinkaan kärsiä todellista puutosta?

-- Hän ei ollut milloinkaan varsinaisessa rahapulassa. Jumala auttoi häntä. Eräs hänen omaisistaan kuoli ja testamentteerasi verrattain suuren rahasumman äidilleni, joka luuli olevansa häväisty nainen, vaikka hän itse asiassa oli laillisesti vihitty vaimo. Näillä rahoilla osti äitini minulle eläkkeen. Se ei ollut erikoisen viisaasti menetelty, mutta hän oli kokematon liikeasioissa. Jos hän olisi ollut vähemmän herkkäuskoinen, ei Carl Peterson ehkä olisi niin helposti kyennyt pettämään häntä.

-- Ottakaa vastaan osanottomme, mr Forrest, lausui tohtori Colpus. Olkoot mullat kevyet isänne ja äitinne haudalla -- syntisen ja sen haudalla, ketä vastaan hän on syntiä tehnyt!

Tohtori lausui tuon kauniin toivomuksen todellisen näyttelijän tavoin. Sen jälkeen hän jatkoi kuin olisi asia juuri juolahtanut hänen mieleensä: Sanoitte tuntevanne kaiken asiaa koskevan, tiesittekö siis Carl Petersonin testamentin yksityiskohdat?

-- Kyllä, vastasi Arthur järkähtämättömän levollisesti, tiesin kylläkin. Kerron nyt vielä, mitä tiedän. Staffordshiren Arthur täyttää ensi syyskuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja voi silloin ottaa vastaan omaisuuden. Staffordshiren Arthur sattuu olemaan eräs tuttavistani.

-- Eräs tuttavistasi! huudahti mrs Cavalossi selvästikin hyvin hämmästyneenä.

-- Niin, eräs ystäväni -- hyvin läheinen ystäväni, sanoi Arthur.

-- Miten se ystävyys syntyi?

-- Tapasimme ensi kerran Espanjassa, missä minä matkustin kaupungista toiseen tauluja tutkien. Yksityiskohdat eivät ole merkitykselliset. Arthur Peterson luotti minuun ja kertoi minulle isänsä testamentin määräyksistä.

-- Ja sinä kerroit hänelle, kuka sinä olet?

-- Ei, minä en sanonut hänelle, kuka minä olen.

-- Miksi et?

-- Minä katsoin paremmaksi olla tekemättä sitä. Voin mainita, että minä en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin ennenkuin tänään boulognelais-faivassa. Hän on nyt Folkestonessa. Hän aikoo tulla huomenna aamupäivällä tänne vierailemaan tullakseen esitetyksi Sylvianelle. Luulitte hämmästyttävänne minua, tohtori. Myöntäkää, että minä olen hämmästyttänyt teitä.

Mutta tohtori istui vaiti täysin syventyneenä Arthurin kasvojen tarkasteluun.

-- Kirpeätä! mutisi mrs Cavalossi. Ja miten epämiellyttävältä sinusta mahtaakaan tuntua, Arthur, kun sinun täytyy kertoa ystävällesi, että nuo kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa tulevat livahtamaan hänen nenänsä ohi. Ehkäpä olisi parempi, jos pyytäisit tohtoria sanomaan sen hänelle.

-- Minä pyydän, että tohtori on hyvä, eikä sano kerrassaan mitään Arthur Petersonille.

-- Niin, tietysti menetellään, kuten sinä tahdot. Mutta saanko luvan kysyä sinulta, Arthur, miksi olet jättänyt asian näin myöhäiseksi? Päivä päivältä tulee asia vaikeammaksi sinulle, jos tuo poika raukka on ystäväsi.

-- Minä en aio esittää vaatimuksia isäni omaisuuteen nähden.

-- Tarkoitatteko todella sitä? kysyi tohtori Colpus matalalla äänellä, tai lasketteko vain leikkiä kanssamme?

Arthur vaikeni noin puoli sekuntia ennenkuin vastasi.

-- Tarkoitan sitä. Hänen äänensä oli täysin rauhallinen.

-- Arthur! huudahti Sylviane terävästi ja osoitti värisevällä kädellä äitiänsä.

Kaunis mrs Cavalossi oli noussut äkkiä seisomaan. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän vapisi vihasta. Hänen ilmeensä oli muuttunut ja hänen silmistään välähteli suuttumus Arthuria kohti.

-- Sinä olet mieletön, huohotti hän, mutta Jumal'avita, minä pakotan sinut selviytymään tuosta mielettömyydestä!