VII.

Mrs Cavalossi ja Sylviane.

-- Kuulehan, virkkoi tohtori Colpus ja kumartui alas ensi luokan vaunun ikkunasta mrs Cavalossia kohti, miten paljon sinulla on vielä rahaa jäljellä?

Lontoon-junan piti juuri lähteä. He olivat syöneet aamiaista yhdessä, sitten he olivat lähteneet asemalle ja keskustelleet ahkerasti tunnin ja neljänneksen ajan. Ulkonaisesti katsottuna olivat kumpikin ihmissuvun oivallisia edustajia. Tohtori Colpus oli yhtä joustava kuin mies parhaassa iässään. Mrs Cavalossin vyötäiset ja kaula olivat kuin nuoren tytön ja hän oli aina terve kuin kasakka.

-- Miten paljon sinulla on jäljellä? toisti tohtori. Mrs Cavalossin otsalle ilmestyi hetkeksi varjo.

-- No, koko paljon, vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen.

-- Onko sinulla viisituhatta?

-- Ei.

-- Kolmetuhatta?

-- Kyllä, vähän enemmänkin.

-- Tarkastelkaamme asioita sellaisina kuin ne esiintyvät. Sinä sanoit minulle tässä eräänä päivänä -- muistaakseni -- että sinä laskit menosi sadaksi punnaksi viikossa?

Rouva nyökkäsi.

-- Kyllä, suunnilleen sen verran.

-- Se on neljätoista puntaa päivässä.

-- Niinkö? Minä olen niin huono laskemaan päässä.

-- Se on koko suuri summa, jatkoi tohtori.

-- Sinähän tiedät, miten kallista hotellissa on.

-- Kyllä, tunnen kyllä hieman hotellielämää ja luulen, että voisin asua jossakin hotellissa maksaen pari puntaa päivässä tai vieläpä kolmekymmentä shillinkiä.

-- Minulla on myös Sims ja Adela. Älä unohda näitä tärkeitä henkilöitä.

-- He eivät riitä selvittämään kahden ja neljäntoista erotusta.

-- Niin no, täytyyhän myös pukeutua, vastasi mrs Cavalossi. Täällä ei minulla ole langanpätkääkään päälleni pistettäväksi.

-- Ehkei langanpätkää, virkahti tohtori leikillinen hymy huulillaan, mutta syvä vakavuus äänessään, ehkei langanpätkää, mutta silkkipuku, jonka on täytynyt maksaa yhtä monta puntaa kuin kuukaudessa on päiviä.

-- Entä sitten? sanoi mrs Cavalossi kiusoitellen.

-- Sanohan minulle, uudisti tohtori, miten paljon kulutat verhotaksesi tuon kauniin vartalon, salataksesi tuon voittamattoman ihanuutesi maailman silmiltä?

-- En tiedä.

-- Tahdon, että teet laskelman. Etkö voi?

-- Mitä hyödyttää tehdä laskelmia? virkkoi mrs Cavalossi ja laski kätensä tohtorin kädelle, jolla hän nojasi vasten vaununikkunaa. Tohtori katsoi hänen pientä kättään tai pikemminkin hienoa, uutta hansikasta, joka sen peitti.

-- Miten kallisarvoiset hansikkaat! huokasi hän. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä: -- Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä, Marie. Elämä on kyllin vakavaa. Jos sinä kulutat sata puntaa viikossa ja sinulla on vain kolmetuhatta puntaa...

-- Oh, miten inhoittava olet, Frank! katkaisi mrs Cavalossi tohtorin puheen samalla hyväillen taasen hänen kättään.

-- ... niin merkitsee se, että sinulla on liikuntoväline kolmeksikymmeneksi viikoksi, virkkoi tohtori rauhallisesti kuin ei olisi huomannut mrs Cavalossin menettelyä. Kolmekymmentä viikkoa kuluu pian. Etkö voisi vähän supistaa menojasi?

-- Mahdotonta, vastasi hän ja pudisti vilkkaasti päätään. Meillähän on silti niin äärettömän hyvää aikaa --

-- Marie, keskeytti tohtori hänen puheensa, sinä olet taivaallinen, mutta sinä olet pieni ajattelematon hupakko ja pahinta on, että sinä luulet olevasi äärettömän älykäs. Sinä tulet saattamaan meidät molemmat perikatoon tuollaisella elämälläsi. Kuule nyt mitä sanon ja supista menojasi. Sanon vielä kerran, että kolmekymmentä viikkoa ei ole pitkä aika.

-- Se on tavattoman pitkä aika, lausui mrs Cavalossi uudelleen papukaijan itsepäisyydellä ja kyyhkysen lempeydellä.

-- Nyt suutun pian sinulle, vastasi tohtori.

-- Muista, että emme ole vielä naimisissa, rakas ystäväni, huomautti rouva, ja että minä voin vielä muuttaa päätöstäni.

Tohtori huomasi, ettei hän halunnut olla ymmärtäväinen.

Itse asiassa ei mrs Cavalossi tarkannut asioita milloinkaan aamusella. Hän oli samanlainen kuin kaikki oikein terveet ihmiset: hän oli iloisin ja virkein varhaisina aamuhetkinä. Vain sairaat, synkkämieliset ja sellaiset henkilöt, jotka ahtavat sisäänsä huijauslääkkeitä, tulevat pirteämmiksi päivän mittaan.

-- Sinä olet auttamaton, sanoi tohtori. Toisinaan sinä olet aivan vastustamattoman tervejärkinen. Mutta muista, Marie, että me liikumme hyvin ohuella jäällä.

-. Sellaiseen lopputulokseenko sinä olet päässyt nukuttuasi asian jälkeen?

-- Niin olen. Jos jää pettää, niin älä sano, etten minä ole varoittanut sinua!

-- Turhaa! huomautti mrs Cavalossi. Sinä et tiedä, mitä minä voin tehdä. Sinä käsittelet minua kuin pientä lasta. Miten luulet minun tulleen toimeen kaikkina niinä vuosina, jolloin minulla ei ole ollut tilaisuutta saada käyttää hyväkseni suunnitelmieni toteuttamisessa sinun kallisarvoista apuasi?

-- Voi, onni on aina kauneuden puolella.

-- Niinpä niinkin! Siihen minäkin luotan. Mrs Cavalossi riemuitsi saavuttamastaan pienestä voitosta.

-- Mutta kuinka ollakaan, onni kääntyy, virkkoi tohtori unelmoiden ja vilkaisi rataa.

-- Ei minulle, lausui mrs Cavalossi rauhallisesti.

-- Kuka tietää?

Hän vain hymyili tohtorille, puolittain anteeksi antavasti, puolittain ylenkatseellisesti. Tuolla hymyllään hän hienosti osoitti tohtorille, ettei vielä monien tulevien vuosien aikana mikään voinut tuottaa perikatoa henkilölle, jolla oli niin kauniit kasvot kuin hänellä, mrs Cavalossilla, oli.

-- Jään tänne viikon loppuun asti, virkkoi hän päättävästi. Kuvittele itseksesi, että minä olen lähtiessäsi suudellut sinua! Näkemiin! Tapaamme maanantaina -- luota minuun siihen asti!

-- Näkemiin, kirkas tähti! lausui tohtori kohteliaasti. Teit hyvin ystävällisesti tullessasi saattamaan minua junalle.

Hän nosti hattuaan ja kumarsi. Konduktööri puhalsi pilliä, veturista kuului vihellys ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastunut pari eronnut.

Mrs Cavalossi asteli takaisin hotelliin miellyttävästi tietoisena vaalean silkkipukunsa täydellisyydestä. Aamu oli kaunis, mutta ilmassa oli lähestyvän ukonilman tuntua. Hän istuutui korituoliin lähelle hotellin sisäänkäytävää ja katseli päätään kääntämättä ja ajatuksiinsa vaipuneena merelle. Hänen huulillaan ja nenänpielissään kuvastuva hieno, taipuisa piirre näytti osoittavan, että se tunne, jolla oli ylivalta hänen sielussaan, oli syvä halveksinta -- ihmisen halveksiminen, joka, tietoisena omasta ehdottomasta voimastaan, kärsimättömänä katselee alas muuhun maailmaan.

-- Hyvää huomenta, äiti!

-- Sylviane!

Nuoren tytön ilmestyessä äkkiä ja ihastuttavana hämmentyi mrs Cavalossi. Sylvianella oli heleän kirkas puku -- aamun ruusuinen kirkkaus. Pitkä puku kietoutui ilmavana hänen hoikan vartalonsa ympärille ja hänen neitseelliset kasvonsa loistivat kuin kukka loistaa, kun aurinko on juuri kohonnut taivaalle. Tuota täydellistä kauneutta lisäsi hieno surumielisyyden piirre, joka syvensi silmien ilmettä ja pehmensi suun piirteitä.

Mrs Cavalossi tunsi pientä pelkoa, kun hän katsoi tytärtään. Jos hänen omalla kauneudellaan oli voimaa, niin minkälainen voima mahtoikaan sitten olla Sylvianen rakastettavuudessa? Hän tunsi olevansa mitätön tuon nuoren tytön rinnalla.

-- Istuudu tähän, Sylvie, virkkoi mrs Cavalossi ja tarttui hänen käteensä. Oletko syönyt aamiaista? Missä Arthur on?

-- Adela toi minulle teetä. Arthur makaa. Hän ei voi hyvin.

-- Ei voi hyvin? Mrs Cavalossi kääntyi nopeasti ja katsoi tytärtään ja sitten näkyi joku erikoinen ajatus välähtävän hänen mieleensä. Mikä häntä vaivaa?

-- Hänellä on hyvin paha päänsärky. Hän arvelee paranevansa puoleksipäiväksi. Minusta hänellä on hieman kuumetta. Minä pyydän tohtori Colpusta käymään hänen luonaan.

-- Tohtori Colpus on palannut Lontooseen. Minä saatoin hänet asemalle. Tiedätkö, Sylviane, minulla on jotain uutta kerrottavaa sinulle ja Arthurille myöskin. Haluaisin, että hän olisi ollut ylhäällä. Tohtori Colpus on pyytänyt minua vaimokseen.

-- Aiotko mennä naimisiin, äiti?

-- Sanoin vain, että hän on pyytänyt minua vaimokseen. Sanohan, Sylviane, tahtoisitko, että vastaisin myönteisesti?

Nuoren tytön katse liikkui sinne tänne.

-- Sinä olet liian nuori tohtori Colpukselle, ja liian kaunis.

-- Siten ei hän arvele. Hän on harmaatukkainen, mutta hän on ihanteellinen rakastaja. Minä olen antanut suostumukseni. Menemme naimisiin ensi viikolla. Sinä tiedät paikan.

-- Rakastatko sinä siis häntä, äiti?

Mrs Cavalossi nauroi.

-- Mahdollisesti, vastasi hän. Ja sitten: -- Minä ihailen häntä.

Sylvianen olisi täytynyt sanoa jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta hän ei voinut keksiä mitään ja syntyi kiusallinen äänettömyys. Mrs Cavalossikin näytti vaivaantuneelta ja tuntui siltä kuin äidin ja tyttären välille olisi tullut jotain väkinäistä. Poistaakseen sen he alkoivat katsella hotellin palvelusväkeä, joka kaikin voimin kiilloitti kaksoisoven messinkejä. Ei oltu arvattu, että jotkut hotellin asukkaista olisivat näin aikaisin ulkona, kaikkein vähiten naiset. Palvelijat tulivat nyt lähemmäksi ja olisi ollut mahdotonta jatkaa yksityisluontoista keskustelua.

-- Minä luulen, että menen Arthurin luo, sanoi Sylviane nousten seisomaan.

-- Minä tulen myös ylös. Mrs Cavalossi nousi. He menivät yhdessä ylös pitkin leveitä portaita.

Arthurin huoneen ovella Sylviane pysähtyi. Pitkässä käytävässä ei ollut ketään muita kuin he kaksi.

-- Voi, äiti, kuiskasi hän ja suuteli äitiään, miksi menet hänen kanssaan naimisiin? Mitä se merkitsee?

-- Merkitsee? Mrs Cavalossi toisti sanan. Se merkitsee sitä, etten tahdo jäädä yksinäiseksi vanhuuteni päiviksi. Se merkitsee sitä, että rakas, vanha tohtori tarvitsee jonkun, joka huolehtii hänestä. Mitä muuta se merkitsisi? Mene huolehtimaan omasta rakastetustasi, Sylvie, niin minäkin unelmoin omastani.

Tuntia myöhemmin, juuri kun mrs Cavalossi valmistelihe kävelylle, tuli Sylviane juosten saliin.

-- Äiti, hän on sairas!

Hänen vapisevassa äänessään oli jotain pyytävää ja hätääntynyttä. Mrs Cavalossi sattui juuri tarkastelemaan erään uuden auringonvarjon vartta. Hän katsahti nopeasti nuorta tytärtään, jonka kasvot ilmaisivat samaa kuin äänikin.

-- Sairas? toisti mrs Cavalossi.

-- Niin -- niin minä ainakin luulen.

-- Sinä sanoit, että hänen päänsä vaan oli kipeä.

-- Minä sanoin, että hänellä oli myös vähän kuumetta, äiti.

Nuoren rouvan käytös äitiään kohtaan oli kuin aran koulutytön.

-- Kun pää on hyvin kipeä, tuntee itsensä aina vähän kuumeiseksi. Sinä olet lapsellisen levoton, rakas ystävä.

-- Tiedän sen, äiti, mutta en voi auttaa sitä. Minä pelkään niin kauheasti, että hän sairastuu.

-- Sairastuu! toisti mrs Cavalossi ja hänestä tuntui kuin olisi hänen äänensä kuulunut kaukaisuudesta.

Taasen näytti hänen mieleensä juolahtavan jokin merkillinen ajatus. Hänen kasvoillaan ei huomannut mitään, mutta sielussaan hän näki kohtalon sormen ojentuvan esiin, houkutellen häntä tarttumaan siihen. Hänen ihmeellinen onnensa, joka ei milloinkaan ollut jättänyt häntä pidemmäksi aikaa, oli jälleen hänen vallassaan. Eräs suunnitelma alkoi jo muodostua hänen mielessään. Hän näki tulevaisuuden, näki tapaukset, jotka odottivat mahtavan käden ohjeita. Hän tunsi kiusausta puhjeta nauruun, kun hän salamannopeasti hahmoitteli sen kauhean tapauksen ääriviivat, joka pian osuisi kohdalle. Tohtori Colpus saisi nähdä, mihin hän kelpaisi ilman tohtorin apua. Hän oli luotu onnistumaan -- itse helvetti seisoi hänen puolellaan.

-- Minä menen katsomaan Arthuria, virkkoi hän.

-- Niin, tee se. Hän tahtoo puhua kanssasi, äiti. Sylviane hyväksyi innokkaana tämän ehdotuksen. Hän käski minun pyytää sinua tulemaan hänen luoksensa.

-- Miksi et sanonut sitä ennemmin? virkkoi mrs Cavalossi nousten seisomaan.

-- Minä -- minä luulin, ettet haluaisi mennä sairashuoneeseen. Sinä et tahtonut milloinkaan tulla luokseni, kun minä olin sairas.

-- Sairashuoneeseen! Lorua! Minun mielestäni Arthur tulee sairaaksi kovin helposti. Luulenpa tosiaankin, että sinä olet levoton turhan tautta, lisäsi hän. Miksi sinä olet levoton? Sinä hetkenä oli hänen äänessään jotain ystävällistä.

-- Oletko rakastunut mieheesi? jatkoi mrs Cavalossi ja hänen äänensä kuulosti jälleen kovalta.

-- Äiti, vastasi tyttö kiihkeänä, hän ei mennyt kanssani naimisiin rahojen tähden. Hän ei tee laskelmia. Sylviane katsoi lattiaan.

-- Oletko vakuutettu siitä?

-- Eikö hän osoittanut sitä eilen illalla?

-- Älä nyt ole typerä, Sylvie. Hän tulee pian muuttamaan päätöksensä, saat nähdä. Se oli vaan keksitty syy. Saatpa huomata, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän elää sinun omaisuudestasi. Sitäpaitsi on sinun asiasi saattaa hänet ajattelemaan toisin.

-- Sitä en voi, äiti.

-. Sinä voit, jos yrität.

-- Minä en tule milloinkaan yrittämään, äiti.

Mrs Cavalossi laski auringonvarjon kädestään.

-- Sylvie, silloin käy onnettomasti, jos sinä ja minä riitaannumme. Olen kasvattanut sinut maailman naiseksi, en ole antanut sinun saada mitään harhaluuloja. Puoli vuotta sitten vastasit sinä täydellisesti toivomuksiani. Sinä katsoit avioliittoa siltä kannalta, mitä se todellisuudessa on -- liikeasia. Minä esitin suunnitelman, jonka avulla meistä tulisi todella rikkaita, ei ainoastaan puoleksi rikkaita, ja silloin ei sinulla ollut omatunnonvaivoja. Meidän täytyi tutustua Arthur Forrestiin, joka, kuten luulimme, oli tietämätön oikeuksistaan Petersonin omaisuuteen, ja sinun piti mennä naimisiin hänen kanssaan. Sanoin sinulle, että hän oli varsin halukas menemän naimisiin kanssasi, kun hän saisi kuulla, että sinä olit kahdenkymmenentuhannen punnan arvoinen. Olin oikeassa! Sekä sinun kauneutesi että rikkautesi houkuttelivat häntä. Hän menetteli, kuten joka mies olisi menetellyt -- hän tarttui koukkuun.

-- Ei, äiti, hän rakastui minuun.

-- Lörpötystä, Sylviane! Miten tahansa, hän meni kuitenkin kanssasi naimisiin. Nyt on käynyt selville, että hän tiesi oikeudestaan Petersonin omaisuuteen, vaikkei hän syystä tai toisesta ole tarttunut asiaan. Me kärsimme eilen pienen tappion. Mutta mitä se merkitsee? Jos hän, kuten sanot, rakastaa sinua, vaikuttaisi pari sinun sanaasi häneen siten, että hän hyökkäisi käsiksi Petersonin miljooniin kuin tiikeri.

-- Mutta minä en tule lausumaan niitä paria sanaa.

Mrs Cavalossi nauroi raikkaasti.

-- Olet muuttunut hempeämieliseksi, Sylviane. Mutta se häviää kyllä ja ajan mittaan sinä teet minut levolliseksi. No, niin, ei puhuta nyt enää siitä. Sinä sanot, että Arthur on sairas ja tahtoo puhua kanssani. Minä menen hänen luoksensa. Luulen, että nuo sairauden enteet ovat vain pääasiassa sinun mielikuvituksessasi. Hänhän oli aivan terve eilen illalla.

Mrs Cavalossi otti auringonvarjonsa ja seurasi tytärtään makuuhuoneeseen. Hän astui sinne hymyilevänä: ruumiillistunut terveys ja ilo. Tuntui mahdottomalta, että mitään sairautta tai heikkoutta saattoi olla siellä, missä hän oli. Huone oli iso ja valoisa. Korkean ikkunan ja oven välissä oli sänky, jossa sairas makasi. Sängyn edessä oli väliverho.

Mrs Cavalossi näki heti, että Arthur oli tosiaankin sairas. Hän oli elämässään nähnyt sangen monenlaista sairautta. Nuori mies näytti väsyneeltä. Hänen silmänvalkuaisensa olivat punaiset ja silmistä vuosi vesi. Hänen päänsä oli kuuma, hiukset olivat kosteat ja kasvonsa olivat hieman punaiset.

Hän vastasi mrs Cavalossin tervehdykseen heikosti hymyillen -- mrs Cavalossin iloiseen ja harkittuun tervehdykseen. Hän asetti auringonvarjonsa vasten sängynjalkaa ja kosketettuaan ensin hajamielisesti hattuansa, ollakseen varma, että se oli oikein päässä, astui hän sängyn ääreen. Sylviane seisoi hänen takanaan.

Sairas nyökkäsi äänettömästi vaimolleen.

-- Arthur, sanoi mrs Cavalossi hetkeäkään epäröimättä, minä mittaan kuumeesi. Sylvie, juokse Adelan luo ja pyydä häntä hankkimaan lämpömittari.

-- Sano nyt minulle, kuiskasi hän nopeasti, kun Sylviane oli mennyt, miten voit, rakas Arthur.

-- Olen saanut influenssan, vastasi hän. Se muuttuu vakavaksi. Keväällä ja vuosi sitten oli minusta vähällä tulla loppu influenssan takia. Lähetä heti hakemaan lääkäri. En tahdo, että Sylviane pelästyisi. Rauhoita häntä -- sano hänelle, ettei tämä ole mitään vaarallista.

-- Ymmärrän, virkkoi mrs Cavalossi hellästi ja rauhoittavasti, ymmärrän. Minä huolehdin kaikesta. Sinä et tiedä, miten hyvin minä ymmärrän sairaita. Minä ymmärsin heti, että tämä oli influenssaa, mutta ei ole mitään syytä ottaa asiaa niin vakavalta kannalta. Hyvä huolenpito on kaikki, mitä tarvitaan. Sitä et sinä saanut edellisillä kerroilla. Viikon kuluttua olet sinä terve taasen. Minä ihmettelen, miten sait sen.

-- En ensinkään käsitä, mumisi Arthur. On kai siten, että minä kuljeskelen taudinsiemenet ruumiissani ja kun tulee kesä, puhkeavat ne esiin.

Mrs Cavalossi hymyili hyväntahtoisesti kuin pahankuriselle lapselle.

-- On luonnollisempaa, että sait sen, kun olit ulkona myöhään eilen illalla. Englantilainen ilmanala ei ole milloinkaan terveellistä pimeyden tultua, rakas Arthur. Kuuleppas, miksi sinä lähdit eilen illalla niin äkkiä ulos?

-- Tahdoin kävellä hieman Sylvien kanssa.

-- Olet hyvin ihastunut häneen, mikäli käsitän.

-- Rakastan häntä, vastasi Arthur rauhallisesti.

-- Ja sinä et pidä vanhasta anopistasi, kun hän asettui eilen illalla sinun tahtoasi vastaan? Eikö niin? Tunnusta vain.

Arthurin huulille kohosi heikko hymy.

-- Älä unohda, mitä minä sanoin Sylvianesta, pyysi hän kiihkeästi.

-- Luota minuun, Arthur, vastasi mrs Cavalossi.

* * * * *

-- Äiti, sanoi Sylviane seuratessaan äitiään huoneesta, sitten kun mrs Cavalossi oli mitannut Arthurin kuumeen ja lähettänyt Simsin hakemaan lääkäriä. Minä pelkään niin. Minä --

Hänen äänensä vaimeni nyyhkytyksiin.

-- Tämä on kuin kohtalon onnettomuutta, nyyhkytti hän.

-- Sylviane, mitä taivaan nimessä sinä tarkoitat?

-- Muistathan, äiti -- kaksi vuotta sitten.

Sylviane tuijotti jäykästi eteensä äkkiä kuivin silmin. Hän näki ensimmäisen miehensä kuolleen ruumiin edessään pimeydessä.

-- Olisiko se kohtaloni onnettomuus? kuiskasi hän taasen.

-- Hiljaa, kuiskasi mrs Cavalossi, Arthur saattaa kuulla. Tule huoneeseeni hetkeksi, niin saat lasin konjakkia. Sinun täytyy hillitä itsesi. Arthur on parin päivän kuluttua taasen terve. Influenssa ei kai ole vaarallista.

Kun Sylviane oli jälleen rauhoittunut ja mennyt takaisin miehensä huoneeseen istuakseen hänen luonaan, kunnes lääkäri tulisi, katsoi mrs Cavalossi peiliin ja hymyili.

-- Niin, virkkoi hän, influenssa ei kai ole vaarallista! Tarkka huolenpito --

Hänen puheensa keskeytyi, kun Adela tuli sisälle nimikortti kädessään.

-- Täällä on eräs herra, joka kysyy mrs Forrestia, ja siksi toin kortin rouvalle.

Mrs Cavalossi vilkaisi nimikorttia. Siinä oli: Arthur Peterson.

-- Luulen, että puhun itse hänen kanssaan, Adela. Sitten hän epäröi taasen. Ei, sanoi hän viimein, sanokaa mr Petersonille, että mr Forrest makaa sairaana, influenssassa ja että me odotamme juuri lääkäriä.

-- Kyllä, rouva. Ja jos hän tahtoo puhutella rouvaa?

-- Hän ei tunne minua.

Adela poistui.

-- Antaisin aika paljon, jos voisin keskustella neljännestunnin tuon Arthur Petersonin kanssa, puheli mrs Cavalossi itsekseen, kun hän oli taasen yksin. Mutta jos tutustuisin häneen nyt, saattaisi se vaikeuttaa tilannetta.

Kun lääkäri tuli, otti mrs Cavalossi itse hänet vastaan, ja vaikkakin Sylviane seurasi heitä Arthurin huoneeseen, jäi hän neuvottelussa täydellisesti sivulliseksi. Lääkärin käytös oli ystävällistä ja rauhoittavaa. On kahta lajia lääkäreitä -- toiset ovat vakuutettuja siitä, että potilas kuolee, kunnes heidän äärimmäinen älykkäisyytensä epäämättömän varmasti on johtanut niin pitkälle, että potilas voi syödä pihviä aamiaiseksi, ja toisia, jotka ovat täysin vakuutettuja, että potilas voi aivan hyvin, siksi kunnes hän kuolee. Folkestonen lääkäri kuului viimeiseen lajiin.

-- Hm! mutisi hän laskettuaan Arthurin valtimon lyönnit ja mitattuaan itse kuumeen. Hm! Sitten syntyi hiljaisuus. Viimein hän sanoi: Selvästi influenssaa. Helppo tapaus. Ei ole mitään syytä levottomuuteen.

Hän katsoi Sylvianea ja hymyili.

-- Enkö sanonut sitä, rakas Sylviane, virkkoi mrs Cavalossi tyttärelleen.

-- Lähetän tänne heti vähän lääkettä.

-- Minä tahtoisin niin mielelläni, että tohtori tulisi uudelleen iltapäivällä, sanoi Sylvie, joka viimeinkin uskalsi esiintyä vaimon-oikeuksin.

-- Onkohan se välttämätöntä? kysyi mrs Cavalossi.

-- Minä tulen joka tapauksessa, vastasi tohtori lyhyesti tarkastettuaan potilasta uudelleen.

Mrs Cavalossi saattoi hänet ulko-ovelle asti.

Sen jälkeen hän lähti aamukävelylleen rannalle. Mrs Cavalossilla oli tapana tehdä kävelymatka, tapahtuipa mitä tahansa. Mahdollisesti tuo tottumus juuri selvitti syyn, miksi hänellä oli niin kaunis iho ja hyvä terveys.

Oli vielä verrattain varhaista ja Folkestonen lukuisat kesävieraat eivät olleet vielä tulleet alas tervehtimään aurinkoa ja merta. The Leasilla ei ollut vielä montakaan ihmistä. Orkesteri ei ollut aloittanut päivän työtä. Mrs Cavalossi otti tuolin, maksoi siitä pennyn ja rupesi tuumimaan asioita ja syitä yleensä. Hänen mietteensä lienevät olleet tahdikkaita, sillä tuon tuostakin polkaisi hän maata pienellä verrattomalla jalallaan kuin olisi hän soittanut jotain sävelmää. Äkkiä hänen mietteensä keskeytyivät. Eräs nuori mies, joka kulki hänen ohitseen, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häntä.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi nuori mies, mutta luulenpa, että minulla on kunnia puhutella mrs Cavalossia.

-- Nimeni on Cavalossi, myönsi hän ja hymyili vasten tahtoaan.

-- Ja minun on Peterson -- Arthur Peterson, sanoi hän. Olin juuri hotellissa tavatakseni ystäväni Forrestin. Toivon, ettei hän ole vaarallisesti sairas.

-- Toivon niin, vastasi mrs Cavalossi. Toivomme ettei siihen tarvitse kiinnittää erikoista huomiota. Mutta influenssan suhteen ei ole milloinkaan varma, kuten tiedätte.

-- Arthur alkaa tottua influenssaan, huomautti mr Peterson.

-- Niin, hän on kertonut minulle, että hänellä on ollut se pari kertaa aikaisemmin hyvin vaikeana.

-- Vaikeana, toisti mr Peterson, se on kaikkein lievimmin sanottu.

Mrs Cavalossi kohotti kulmakarvojaan.

-- Lähetin hakemaan lääkäriä. Teemme voitavamme. Olen vain ulkona hengittääkseni raitista ilmaa puolen tunnin ajan ja sitten minä autan hänen hoitamisessaan.

-- Autatteko? huudahti mr Peterson. Jos minä olisin sairas, pitäisin siitä, että te hoitaisitte minua.

-- Miksi sanotte siten?

-- Koska te olette niin ihmeen kaunis.

-- Te olette hyvin vilpitön, mr Peterson.

-- Olenko ollut epäkohtelias? kysyi mr Peterson häpeissään. Toivon, etten kuitenkaan ole ollut. Mutta jos olen, niin pyydän anteeksi. Katsokaahan, minä en ole tottunut naisseuraan. Minä käyttäydyn aina typerästi. Mutta te olette ihmeen kaunis, mrs Cavalossi. Saanko istua hetkisen tällä tuolilla?

Odottamatta vastausta istuutui hän tuolille, kumartui eteenpäin, sysäsi hattunsa takaraivolle ja leikitteli kepillään.

-- Minun täytyy pian mennä, sanoi mrs Cavalossi. Vain hänen käyttäytymisensä selvensi eron hänen ja jonkun puotitytön välillä. Miten saatoitte tietää, kuka minä olen?

-- Minä tapasin Arthurin eilen höyrylaivalla ja minä näin hänen lähtevän laivasta erään naisen kanssa, jonka tiesin olevan hänen vaimonsa. Ikävä kyllä en saanut tilaisuutta tulla esitellyksi hänelle. Hän oli kuin teidän ilmetty kuvanne ja kun Arthur oli puhunut teistä molemmista, arvasin heti, kuka te olitte, kun näin teidän istuvan täällä.

-- Ymmärrän, vastasi mrs Cavalossi.

-- Toivon että ette pahastunut, kun esittäydyin itse. Tahdoin vain kuulla, miten Forrestin laita oli.

-- En ensinkään, mr Peterson. Luulenpa, että tulette huomaamaan, lisäsi hän, että kellään ei ole mitään sitä vastaan, että tulee tutuksi niin rikkaan miehen kanssa kuin teistä pian tulee.

Mr Peterson punastui.

-- Te olette siis kuullut puhuttavan isäni testamentista ja kaikesta tuosta?

-- Kyllä, luonnollisestikin. Kukapa ei olisi? Pian teidän kuvanne on joka viikkolehdessä -- kun teistä tulee täysi-ikäinen.

-- Toivon säästyväni siitä.

-- Oh, pahempaakin saattaisi teille tapahtua.

-- Esimerkiksi?

-- Minä en tahdo esittää mitään esimerkkejä. Mutta minä olen eräissä asioissa hyvä naisprofeetta, uskokaa vaan, mr Peterson.

-- Ennustakaa sitten kädestäni. Hän kurkoitti innokkaana käsiään ja mrs Cavalossi oli tutkivinaan niitä.

-- Elämänviiva on pitkä, sanoi hän.

-- Onko se! huudahti mr Peterson. Se on hyvä. Annoin pari vuotta sitten erään mustalaisen ennustaa minulle Epson Downissa ja hän sanoi, että elämänviiva on hyvin lyhyt.

Mrs Cavalossi katsoi äkkiä häneen.

-- Hyvin lyhyt? kysyi hän terävästi.

-- Niin.

-- Mustalaiset ovat sellaisia petkuttajia, virkkoi hän. Älkää uskoko niitä. Elämänviiva on pitkä. Mutta minun täytyy varoittaa teitä suuresta onnettomuudesta.

-- Minkälaisesta onnettomuudesta?

-- Niin, miten sen tietäisin.

-- Te laskette leikkiä kanssani, virkkoi mr Peterson. En usko, että ymmärrätte hituistakaan kädestä ennustamisesta, mrs Cavalossi.

-- Saattepa nähdä, hymyili hän olematta millänsäkään. Hyvää huomenta!

-- Enkö saa saattaa teitä hotelliinne?

-- En tahdo vaivata teitä, mr Peterson, vastasi hän kylmästi.

-- Ei siitä ole mitään vaivaa.

-- Hyvää huomenta! toisti mrs Cavalossi ja lähti hyvästelemättä häntä kädestä pitäen.

-- Ihmeellinen nainen! mutisi mr Peterson, kun hän jäi yksin. Mutta hän on verraton joka tapauksessa. Minä käyn vierailemassa tuossa hotellissa kaksi kertaa päivässä siihen asti, kun Forrest alkaa parantua -- käyn kun käynkin!