IX.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Mrs Cavalossi kiiruhti saliin. Tohtori Colpus veti parhaillaan hansikkaita kädestään.

-- Minähän sähkötin, että sinun olisi tultava huomenna, aloitti mrs Cavalossi tuskin havaittava tyytymättömyys äänessään.

-- Minä pidin parempana tulla heti, sanoi tohtori Colpus. Tapaus näyttää vakavalta.

-- Ei se ole enää vakavaa, virkkoi mrs Cavalossi kevyellä äänellä suljettuaan oven. Käänne on tapahtunut.

-- Onko hän parempi?

-- Hän on kuoleman kielissä -- hän ei voi parantua. Jokin erikoinen hänen äänessään herätti tohtorin huomiota.

-- Mitä sinä olet tehnyt? kysyi hän komentavalla äänellä. Mitä sinä olet tehnyt täällä omin päin?

-- Täkäläinen tohtori sanoi, vastasi mrs Cavalossi levollisesti, että pieninkin muutos huoneen lämpötilassa olisi kohtalokas. Siksi aukaisin ikkunan puolen tunnin ajaksi hänen nukkuessaan -- mielestäni se oli parasta, mitä saattoi tehdä. Se on nyt tehty ja se on oikein hänelle. Ihmisillä, jotka ovat niin tyhmiä kuin hän, ei ole oikeutta elää. Kun hän on poissa tieltä, voimme osoittaa hänen sukulaisuutensa Petersonin kanssa ja niin ei synny enempiä vaikeuksia. Hän on kirjoittanut testamenttinsa, kuten tiedämme, ja kaikki siirtyy Sylvianelle, niin muodoin kaikki on minun. Tunnusta, että olen menetellyt aivan oikein -- ja anna minulle yksi suudelma!

Tohtori Colpus vaipui eräälle tuolille välittämättä hänen kurkoittamistaan punahuulista.

-- Marie! huohotti hän. Tohtorin kasvot muuttuivat ensin punaisiksi, sitten valkoisiksi. Peloittavalla voimanponnistuksella onnistui hän hillitsemään itsensä.

-- Voitko pahoin? kysyi mrs Cavalossi jääkylmästi.

-- En, vastasi tohtori. Hän kohosi istumaan tuolilleen keppisuorana ja puhkesi nauruun. Minä hämmennyin todellakin sinun tähtesi.

-- Miksi niin? kysyi mrs viattomasti.

-- Sinun julkeutesi tähden, kun yrität tuota metkua uudelleen.

-- Mitä metkua?

-- Ikkunan auki avaamista, noita!

-- Saanko pyytää sinua selittämään minulle tarkemmin, mitä tarkoitat?

-- Eikö signor Gabriel Cavalossi muka kuollut avatun ikkunan takia, kun hän makasi keuhkokuumeessa? Ja eikö ikkunaa avannut hänen vaimonsa?

Mrs Cavalossi tuijotti tohtoria hiljaisuuden vallitessa.

-- Sinä luulit, ettei kukaan tietänyt syytä Cavalossin kuolemaan, mutta minä tiesin, miten asia oli, ja vieläpä sain tietää sen eräältä henkilöltä, palvelijalta, joka ulkoa näki, kun tuo tapahtui.

-- Giovanni paimenelta? kysyi rouva.

-- Aivan niin!

-- Mutta Giovannihan on kuollut, virkkoi rouva naurahtaen luontevasti.

-- Niin on, mutta kuka tietää, eikö Giovanni kertonut asiaa eräälle toiselle ennenkuin hän kuoli -- jollekin, joka ei vaikene ja ole niin luotettava kuin minä?

-- Pyh! virkkoi mrs Cavalossi, astui tohtori Colpuksen luo ja suuteli häntä. Jumalan kiitos, ettei kumpikaan meistä ole hempeämielinen.

Tämä kunnioitettava pariskunta, joka liittyi yhteen yhtä paljon rikoksen kuin voimakkaan intohimon kautta, tämä pari, jonka pahuus oli niin kylmää, älykästä ja määrätietoista, seisoi käsikädessä vaitonaisena suunnilleen minuutin verran.

Äkkiä tohtori Colpus hätkähti kuin olisi hän herännyt tietoisuuteen hetken todellisuudesta.

-- Sanon sinulle, Marie, että jos hän kuolee, on kaikki menetetty. Siksi tulin tänne niin pian.

-- Menetetty? toisti mrs Cavalossi synkän näköisenä. Mutta sinähän vakuutit minulle, että paperit olivat selvät.

-- Niin ne ovatkin, jos Forrest jää elämään ja esittää vaatimuksensa. Mutta jos hän kuolee, miten voimme silloin osoittaa yhdenpitäväisyyden, josta kaikki riippuu? Siitä saattaisi syntyä haudan aukaiseminen ja joukko muita vaikeuksia. Se ei käy päinsä. Se olisi liian epämiellyttävää, Marie. Hänen äänestään erottui hieno nuhde. Sinä näytät päättäneen saattaa meidät perikatoon. Etkö muista, että Arthur Forrest varsin selvästi sanoi sinulle pienillä päivällisillämme eräänä iltana, että mitään vaatimuksia ei voitaisi esittää ilman hänen henkilöllistä myötävaikutustaan? Arthur Forrest oli aivan oikeassa siinä.

Mrs Cavalossi istuutui. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja niin syntyi hiljaisuus. Hänen sydämensä oli vähällä haljeta suuttumuksesta ja harmista.

-- Minä luulin, että hän vain kerskui, mutisi hän.

-- Forrest on mies, joka ei milloinkaan kersku eikä milloinkaan sano mitään ilman varmoja perusteita.

-- Niin, virkkoi rouva, tehtyä ei saa kuitenkaan tekemättömäksi.

-- Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että toinen Arthur on paljoa enemmän tiellä. Tohtori hymyili rauhallisesti.

-- Toinen Arthur!

-- Niin.

-- Ah! Tuo pieni sana pujahti mrs Cavalossin huulilta kuin hänelle äkkiä olisi kirkastunut jokin seikka.

Syntyi taasen hiljaisuus.

-- Hän on hauska poika, se toinen Arthur, virkahti hän.

-- Mistä sen tiedät -- oletko tavannut hänet?

-- Hän esittäytyi itse minulle tässä eräänä päivänä. Hän oli ihastuttavan julkea ja poikamainen. Vaan arvelenpa hänessä löytyvän enemmänkin kuin vain julkeutta ja poikamaisuutta. Mutta mitä sinä aiot nyt tehdä? Minun arvoisa vävypoikani on lopussa.

-- Minä menen nyt heti katsomaan vävypoikaasi, vastasi tohtori Colpus ja lähti huoneesta.

-- Se ei kannata, voin vakuuttaa sinulle, virkkoi mrs Cavalossi katkerasti. Ei löydy hiukkaakaan toivoa.

-- Aina on toivoa. Minä pelastan hänet. Niin, aina on toivoa, toisti hän.

-- Ei ainakaan silloin, kun minä olen ollut asiassa osallisensa.

Tohtori aivankuin peräytyi kuullessaan nuo peloittavat sanat, mutta vain hetkeksi.

-- Vie minut hänen luoksensa, sanoi hän. Minä pelastan hänet.