XV.

Sataa kultaa.

Palaamme Radway Grangeen ja edelliseen yöhön.

Arthur Forrest saattoi Simsin portinvartijan tuvalle. Oli keskiyö eikä Simsillä ollut tietoisuutta, minne mennä, mutta Forrest tunsi, ettei hän saattaisi olla silmänräpäystäkään rauhallinen, ennenkuin tuo mies oli poissa talosta.

Kun Arthur sitten palasi talvipuutarhan kautta taloon, oli hänen ainoa ajatuksensa: mitä nyt on tehtävä? Hän oli oikeastaan -- niin sanoaksemme -- tarttunut Simsiä kurkusta ja vetänyt pois hänen myrkkyhampaansa.

Epäilemättä oli Sims pelästynyt ja Arthur oli vakuutettu, että sen roiston puolelta ei ollut enää mitään pelättävissä. Sims ottaisi varmastikin vaarin napsauksesta ja muuttaisi siistin toimintansa johonkin toiseen ilmapiiriin. Kaiken huomioonottaen oli Arthur iloinen, että hän oli toimittanut hänet pois tieltä, mutta mitä hän nyt tekisi? Aviopari Colpus oli kuitenkin aina jäljellä -- viekkaina, tutkimattomina, määrätietoisina. Miten hän menettelisi heidän kanssaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut pienintäkään todistuksen häivettä heitä vastaan. Varmalla syytteellä vastustaa heitä? Siitä ei tulisi mitään! He nauraisivat hänet ulos ja olisivat olevinaan loukattuja. Kääntyisikö hän poliisin puoleen? Poliisikin suhtautuisi häneen epäilevästi hymyillen ja joka tapauksessa haluaisi tietää, miksi hän oli antanut Simsin paeta. Ja kääntyi hän sitten tavallisen poliisin tai yksityisetsivän puoleen, syntyisi tutkisteluja entisyydestä, jotka sekoittaisivat Sylvianen asiaan.

Eräässä kohdin hän teki varman ja horjumattoman päätöksen: Arthur Peterson ei saisi tietää tästä mitään. Hän tunsi Arthur Petersonin ja tiesi, että jos hän saisi vähänkään vihiä asiasta, luovuttaisi hän heti isänsä omaisuuden, mutta silloin hänen elämänsä myös muuttuisi katkeraksi, niin, turmeltuisi.

Forrest meni taasen pukeutumishuoneeseen, aukaisi hyvin hiljaa makuuhuoneen oven ja katsoi huoneeseen. Sylviane oli nukahtanut väsyneenä kaiken mielenliikutuksen jälkeen. Arthur katseli häntä, sulki sitten oven ja istuutui eräälle tuolille. Äkkiä hänestä tuntui, että hänen täytyi herättää Arthur Peterson jonkun keksityn syyn takia saadakseen keskustella hänen kanssaan. Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jonkun kanssa ja ehkä hänelle samalla ilmaantuisi tilaisuus selittää Simsin poissaolo tyydyttävällä tavalla. Hän koetti hetken taistella tuota tunnetta vastaan -- tuntuihan verrattain kummalliselta herättää isäntänsä keskellä yötä -- mutta lopuksi se kuitenkin voitti hänet ja hän astui käytävään. Hän tiesi, että Petersonin huone oli toisella puolella, pitkän käytävän, joka tunnelin tavoin kulki rakennuksen keskitse, alapäässä.

Hän pysähtyi oman huoneensa oven ulkopuolelle ja kuunteli. Ei mitään ääntä kuulunut. Kuu valasi hyvin kelmeänä. Hänestä tuntui kaamealta tuossa hiljaisessa talossa. Hän hiipi käytävässä eteenpäin ja seisoi viimein Petersonin huoneen oven edessä. Sitä vastapäätä oli toiseen kerrokseen johtavat portaat ja oikealla puolella iso ikkuna. Hänen sydämensä takoi nopeasti ja hän hymyili kuin itseään halveksien. Hän koputti ovelle kevyesti.

-- Peterson, oletko valveilla?

Vastausta ei kuulunut.

-- Peterson, herää! Tahdon puhua kanssasi!

Ei kuulunut vastausta, hänen äänensä kajahti ihmeellisesti käytävässä ja hänestä tuntui, että ääni tunkeutui ullakolle asti. Peterson nukkui nähtävästi hyvin sikeästi, kuten nuoren miehen tuleekin nukkua, vaikkapa hän onkin miljonääri. Arthur asetti kätensä lukonkahvalle ja sanoi itsekseen: -- Minä menen sisälle. Minun täytyy saada puhua jonkun kanssa. Hän aukaisi oven. Se oli suuri makuuhuone. Vastapäätä ovea ikkunan edessä oli pukeutumispöytä ja sillä yölamppu, jonka liekehtivä valo valaisi keltaisena huonetta. Iso, vanhanaikainen sänky oli oven takana. Forrest astui sen ääreen. Hän näki, että se oli tyhjä ja ettei kukaan ollut maannut siinä. Hän raapasi tulta tulitikkuun, sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Vaatekaapissa olivat vaatteet säännöllisesti ripustettuina. Pöydällä oli käytetty kaulus ja kaulanauha. Eräällä tuolilla oli housut ja tuolinselkämyksellä riippui valkea paita. Liivit olivat kokoontaitettuina toisella tuolilla ja lattialla sängyn vieressä oli sukkapari. Peterson oli nähtävästi riisuutunut mennäkseen sänkyyn ja sitten...

Forrest kohotti kynttilää ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen huoneessa. Mitä oli tapahtunut? Olisiko Sims mahdollisesti sinä lyhyenä aikana, joka oli hänen käytettävissään ennenkuin hän tuli Forrestin huoneeseen, voinut --? Hän kuuli käytävästä kolinaa ja kiiruhti ulos huoneesta. Mustiinpuettu nainen laskeutui hitaasti portaita alas astuen askelman kerrallaan. Kun hän näki Forrestin seisova kynttilä kädessään ovella, peräytyi hän hätkähtäen ja kohotti käsivartensa.

-- Kuka siellä on? kuiskasi Forrest.

-- Minä, vastasi vanhuksen ääni, mrs Hewitt, emännöitsijä. Minä olin kuulevinani jonkun kävelevän täällä alhaalla ja päätin tulla katsomaan, kuka se oli. Onko jotain tapahtunut, mr Forrest? Onko mrs Forrest tullut kipeäksi?

-- Missä isäntänne on, mrs Hewitt? kysyi Arthur.

-- Minun isäntäni, änkytti vanhus, eikö hän ole huoneessaan?

-- Ei.

Vanhus epäröi hetken.

-- Te olette siis saanut selvän siitä? kuiskasi hän.

-- Minä olen saanut selvän, että hän ei ole huoneessaan, sanoi Forrest. Ja minä tahdon tietää, missä hän on. Minä en aio mennä levolle, ennenkuin olen saanut hänet käsiini.

Vanha nainen kumartui Forrestin puoleen ja kuiskasi tuskin kuultavasti samalla osoittaen ullakolle vieviä portaita:

-- Seuratkaa minua ylös.

Vaieten seurasi Forrest häntä. Vanhus meni edellä erääseen huoneeseen, jonka Forrest otaksui olevan hänen, vanhuksen oman.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän, olin pakoitettu tuomaan teidät tänne. Haluan, että katsotte ulos ikkunasta. Katsokaa vasemmalle, kolmanteen ikkunaan tästä lukien.

Ikkuna oli auki ja Forrest teki, kuten hän käski. Kuun valossa hän näki, että siitä ikkunasta, jonka mrs Hewitt oli osoittanut, pisti esiin jotain, joka oli suunnilleen kuuden jalan pituinen ja muistutti katon vesikourua. Tuo kouru liikkui hiukan kuin joku olisi pitänyt siitä kiinni.

-- Varokaa, ettei hän näe teitä, sanoi mrs Hewitt varoittaen ja Arthur vetäytyi taaksepäin.

-- Mitä tuo merkitsee?

-- Kuulkaa!

Arthur pidätti henkeään ja kuunteli.

-- En kuule mitään, kuiskasi hän.

-- Odottakaa!

Kaukaa, alhaalta kuului heikko loiskahtava ääni.

-- Jotain putosi, sanoi Arthur.

-- Kuunnelkaa vielä!

Hetken kuluttua kuului taasen loiskahtava ääni.

-- Mitä herra nyt sanoo? kysyi emännöitsijä.

-- Kuka tuossa huoneessa on? kysyi Arthur Forrest.

-- Isäntä, vastasi vanhus kauhunsekaisella äänellä. Joka yö, kun on kuutamo, hän menee tuonne ylös, kun toiset ovat menneet levolle ja minä kuulen tuota loiskintaa -- sataneljäkymmentäkaksi kertaa olen kuullut sen tänä yönä. Tuo huone on kalustamaton ja hän pitää sitä suljettuna. Toisinaan hän vie paketteja mukanaan mennessään sinne. Aivan ikkunan alapuolella on jonkinlainen kaivo tai lampi, joka ulottuu melkein talon seinään asti. Siitä se loiskinta kuuluu.

-- Ja mitä sinne putoo?

-- Älkää kysykö minulta, sillä minä en tiedä. Mutta minä sanon teille erään asian.

-- Minkä sitten?

Vanhus vaikeni silmänräpäyksen ajaksi.

-- Tehän olette isäntäni vanha ystävä, mr Forrest?

-- Luulen, että olen hänen läheisin ystävänsä.

-- Sitten sanon sen teille. Isäntä on mielenvikainen.

-- Mielenvikainen! huudahti Forrest huomaamattaan korottaen ääntään. Mutta...

-- Hys! Vanhus kielsi häntä puhumasta.

Kuului oven sulkeminen, avaimen kiertäminen ja sitten askelet portaissa. Arthur Forrest hiipi huoneesta ja ennätti juuri portaille parahiksi nähdäkseen Petersonin, puettuna vain pyjamaansa, katoavan huoneeseensa.

-- Hän on mielenvikainen. Mrs Hewitt seisoi taasen Arthurin rinnalla.

-- Mutta se on mahdotonta, sanoi Forrest hyvin närkästyneestä Minähän tunnen hänet niin hyvin ja parempaa ystävää...

-- Hän on mielipuoli, toisti mrs Hewitt. Se on suvussa. Mr Forrest kai tietää, että hänen veljensä Carl kuoli hullujenhuoneessa?

* * * * *

Seuraavana päivänä täytyi Sylvianen maata. Hän oli kylmettynyt ja hänellä oli kuumetta. Forrest ja Peterson söivät aamiaisen yhdessä. Simsin poissaolo oli tietysti huomattu ja Forrest, joka ei ollut vielä oikein päättänyt, mitä hän tekisi, rajoittui vain hämmästyneenä ihmettelemään, kun Peterson kertoi hänelle asiasta. Omituista kyllä ei Peterson itse näyttänyt olevan erikoisemmin hämmästynyt siitä, että hänen suuressa arvossa pidetty palvelijansa oli lähtenyt tiehensä ilmoittamatta etukäteen asiasta.

-- Hän on sellainen uneksija, virkkoi Peterson. Aika merkillinen, hän taitaa olla oikea nero. Hän on kai mennyt kalastamaan ja unohtanut ajan kulun.

-- Unohtaako hän usein ajan kulun? kysyi Arthur.

-- Ei oikeastaan voi siten sanoa. Mutta kun on kalastamassa, niin...

-- Aivan niin, myönsi Arthur. Kalastamisesta muistui mieleeni: tuolla talon toisella puolen on merkillinen pieni kaivo tai lampi.

Peterson lakkasi syömästä, hänen silmissään leimahti äkkiä ja hän katsoi pois päin.

-- Milloin sinä sen näit? kysyi hän villillä, melkein uhkaavalla äänellä.

-- No, olin tänä aamuna ulkona kävelemässä hiukan, vastasi Arthur välinpitämättömällä äänellä.

Aterian loppuaikana ei Peterson äännähtänyt sanaakaan. Kun ei Sims vielä iltapäivälläkään ollut tullut takaisin, tuumi Peterson asian ilmoittamista poliisille.

-- Odota huomiseen, Arthur, virkkoi Forrest. Se on minun neuvoni. On saattanut tapahtua paljon sellaista, joka estää häntä tulemasta, ja Sims on henkilö, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään.

Peterson oli samaa mieltä ja Forrest sai siten varatuksi itselleen vielä yhden päivän toteuttaakseen suunnitelmansa.

Melkein heti päivällisen jälkeen tuli mrs Forrestille sähkösanoma. Forrest aukaisi sen. Se sisälsi seuraavan tiedon: "Äitisi on vakavasti sairaana. Tule huomenna. Colpus. Hotel Cecil."

Arthur Forrestille selvisi oitis, miten hänen tulisi menetellä. Sylviane ei voinut matkustaa Lontooseen. Hän lähtisi yksin ja koettaisi järjestää ottelun tohtori Colpuksen kanssa. Mrs Colpuksen sairaus ei kiinnittänyt ensinkään hänen mieltään. Totuudessa pysyen: hän ei voinut toivoa muuta kuin että hänen anoppinsa ei paranisi milloinkaan. Se yksinkertaistuttaisi asiaa koko joukon. Sinä iltana Forrest hiipi -- puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli toivottanut isännälleen hyvää yötä -- talvipuutarhan kautta talon toiselle puolelle. Vetäytyen aivan seinän viereen meni hän hiljaa kaivolle asti. Hän katsoi ylös ja näki kourun pistävän ulos ikkunasta hänen yläpuolellaan. Hän kuuli loiskahduksen jalkainsa juuresta. Arthur otti hatun päästään ja piti sitä kaivon yläpuolella. Samassa putosi jokin kevyt esine siihen. Arthur tarkasti tuota korkeuksista tullutta lahjaa -- se oli kultaraha.

Pelokkaana ja nolona hiipi hän takaisin ja ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle asti, kuului kaivosta taasen loiskahdus.