XIV.

Aviopuolisoiden kesken.

Sillä välin tapahtui Lontoossa yhtä ja toista, jolta ei puutu mielenkiintoa. Samana iltana kun Arthur Peterson putosi alas neljänkymmenen jalan korkeudesta, istuivat tohtori Colpus ja hänen silmiensä ilo Hotel Cecilin salissa. He istuivat eräässä nurkassa mahdollisimman etäällä komeasta sisäänkäytävästä ja tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet piiloutua tuon vihreällä ja kullalla kirjaillun huoneen runsaitten verhojen ja huonekalujen joukkoon. Yö oli jo pitkälle kulunut, kello oli neljännestä vailla kaksi. Eräs vahtimestari astui saliin katsoen pariskuntaa hyvin lähentelevästi.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi hän, aioin sammuttaa tulet. Minä luulin...

Tohtori Colpus viittasi hänet ulos kiivaalla liikkeellä. Miehen sanat olivat olleet melko kohteliaat, mutta hänen käytöksensä hävytön. Ei ainoakaan inhimillinen olento ole suuremmassa määrin inhimillinen kuin ison, rikkauden palvelukseen omatun hotellin vahtimestari. Tämä mies oli huomannut tohtorin ja hänen vaimonsa selvästi vaatimattoman taloudellisen tilan. Heidän oli ollut pakko muuttaa komeista huoneista, joissa he aikaisemmin olivat asuneet, pois ja vahtimestari, joka oli huomannut miten heille vähitellen oli käynyt, oli myös vähitellen muuttunut julkeammaksi heitä kohtaan, siten osoittaen olevansa syvästi inhimillinen.

-- Kirotun huono onni! virkkoi tohtori, kun vahtimestari oli mennyt.

-- Me muutamme Savoyiin, lausui mrs Colpus mankuvalla äänellä.

-- Senhän voimme tehdä, myönsi tohtori, kun olemme maksaneet laskumme täällä. Hän hymyili.

-- Sinun ei tarvitse koettaa olla sukkela minun kustannuksellani, Frank, huomautti hänen vaimonsa marttyyrimaisesti.

Tohtori sulki hänet syleilyynsä ja suuteli kolme kertaa hänen kasvojaan, joilla ei näkynyt ainoatakaan vuosien jättämää jälkeä.

-- Anna anteeksi minulle, pyysi hän, kun suututin sinut, vieläpä syntymäpäivänäsi.

Mrs Colpus hätkähti ja sulki silmänsä puoleksi minuutiksi.

-- On parasta, sanoi hän, että menemme nukkumaan.

He menivät takaisin huoneeseensa alakuloisina ja miettiväisinä. Mutta sinne mennessä poikkesi tohtori Colpus hotellin konttoriin katsoakseen, oliko siellä sähkösanomaa. Ei ollut hänelle mitään.

-- Oliko tullut mitään? kysyi hänen vaimonsa, kun tohtori astui huoneeseen.

-- Ei mitään, vastasi hän lyhyesti ja meni pukeutumishuoneeseensa. Siellä hän istui kauan ajatellen menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kello oli melkein kolme, kun hän meni nukkumaan. Nainen, joka tänään oli täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta, näytti nukkuvan. Tohtori ojensi kätensä sammuttaen sähkövalon ja pian hänkin nukkui.

Mutta kello viideltä hän heräsi siihen, että huone oli valaistu. Hänen kaunis puolisonsa istui -- puettuna ihastuttavaan aamutakkiin -- pukeutumispöytänsä ääressä suoraan ikkunan edessä. Kun hän istui selkä tohtoriin päin, ei tohtori saattanut nähdä, mitä hän teki. Mutta hän eroitti setelirahojen rapinan ja yleisesti niin mieluisan kultarahojen kilinän. Nyt oli kuitenkin tuo kilinä epämiellyttävää tohtori Colpuksesta, sillä se kaikui hänen korvissaan kuin rikkauden alakuloinen joutsenlaulu.

-- Etkö sinä palele, rakas ystäväni? kysyi hän levollisesti.

Hän ei vastannut. Rapina ja kilinä jatkui vielä hetken. Sen jälkeen mutisi mrs Colpus aivan kuin itsekseen:

-- Viisikymmentäneljä puntaa ja kymmenen shillinkiä.

-- Ja meidän tämänviikkoinen laskumme nousee ainakin kuuteenkymmeneen, vastasi tohtori.

-- Hyi, miten epämiellyttävä sinä olet! sanoi hänen vaimonsa. Minä olin niin levoton, etten voinut nukkua, ja siksi nousin ylös miettiäkseni ja katsoakseni, miten paljon meillä on, ja sitten -- ja sitten sinä olet noin epämiellyttävä!

-- Miten saatat sanoa siten, Marie. Tiedäthän sydämessäsi, etten minä ole epämiellyttävä. Sinä tiedät ettei sinulla ole mitään muistuttamista minuun nähden aviopuolisona. Kohtalo ei ole meitä suosinut ja kun sinä olet liian älykäs suuttuaksesi kohtalolle, suutut sinä sen sijaan minulle. Enkö ole pyytänyt sinua, melkeinpä polvillani, useitten kuukausien aikana, että muuttaisimme tästä loistohotellista asumaan rauhalliseen, hiljaiseen täysihoitolaan Bloomsbury Squaren varrella, josta olen kertonut sinulle?

-- Täysihoitola Bloomsbury Squaren varrella! huusi mrs Colpus ja kääntyi tuolillaan. Jos puhut siitä vielä, niin minä tulen hassuksi. Minä kuolisin Bloomsbury Squaressa.

-- Noh, sitä en usko, sanoi tohtori. Täytyy olla paljon ankarampi ilmasto kuin Bloomsbury Squaressa vallitseva, joka pystyisi ottamaan sinut hengiltä, rakas ystäväni.

-- En ikinä olisi uskonut, että meidän täytyisi istua kädet ristissä kaikkien näiden kuukausien aikana ilman, että mitään erikoisempaa tulisi tehdyksi. Minulla oli suurempi luottamus sinun kykyihisi, Frank.

-- Rakkahin, vastasi tohtori, minä olen tehnyt voitavani -- minä teen kaiken, minkä voin, ja Sims tekee kaiken, minkä hän voi. Ja sinä muistat, että minä sanoin sinulle kesällä, että me kyllä tarvitsisimme kuusi, seitsemän kuukautta. Mutta me olemme eläneet niin ylellisesti, että...

-- Me emme ole eläneet ylellisesti, keskeytti mrs Colpus. Tämä on ollut vain sellaista, mihin minä olen aina tottunut ja mitä minulla _täytyy_ olla. Mutta en voi käsittää, miksi emme saa Simsiltä mitään tietoja.

-- Varmastikin tänä aamuna tulee jokin selvitys, ja jos sinua ehkä rauhoittaa eräs asia, aarteeni, voin kertoa sinulle erään suuren salaisuuden, nimittäin sen, että minulla on lompakossani yksi sadanpunnan seteli. Me emme ole siis aivan vielä nälkärajoilla ja voimme maksaa laskumme viikon lopulla ilman pienintäkään vaikeutta.

-- Sinä erehdyt. Sinä olit jättänyt lompakkosi esiin toissa iltana. Minä näin setelin ja otin sen haltuuni.

-- Marie! huudahti tohtori kiivaasti.

-- Niin, minä lähetin sen ompelijattarelleni, hän alkoi käydä epämiellyttäväksi.

Syntyi hiljaisuus.

-- Huomenna, virkkoi tohtori arvokkaalla äänellä, otan minä viisikymmentä puntaa niistä viidestäkymmenestäneljästä punnasta kymmenestä shillingistä, jotka sinulla on, ja matkustan Monte Carloon. Sinä saat rukoilla itsellesi hyvää onnea.

Näin sanoen hän kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui. Hänen vaimonsa huokasi, pani rahat talteen, riisui aamutakkinsa ja ryömi melkein häpeissään omaan sänkyynsä taasen.

Neljännestä vailla kahdeksan, kun Lontoon talviaurinko vaivaloisesti yritti tunkeutua ikkunaverhojen läpi, kuului ovelta koputus ja Adela astui sisälle tuoden teetä ja käristettyä leipää. Adelalia oli myös viisi kirjettä. Neljä niistä oli laskuja, viides oli leimattu Crewessä. Kun Adela oli antanut ne ja vetänyt verhot ylös poistui hän. Tohtori luki kirjeen hyvin tarkkaan. -- Ei mitään onnea, virkkoi hän ja antoi kirjeen vaimolleen.

-- Sims alkaa käydä vanhaksi, vastasi tämä. Hänen olisi pitänyt ajatella, että...

-- Rakas ystäväni, katkaisi tohtori hänen puheensa, sinä olet sairas. Tohtori hymyili.

-- En minä tosiaankaan ole sairas, vastusti mrs Colpus.

-- Kyllä, sinä olet. Sinä olet sairas, sillä minä tahdon, että sinä olet. Minä olen keksinyt erään suunnitelman.

-- Minkä sitten? mrs Colpuksen kasvoille ilmaantui hieno toivonväre.

Tohtori kuiskasi jotain hänen korvaansa ja rouva tuntui hyväksyvän sen.

Neljännestuntia myöhemmin tiedoitettiin Adelalle, että hänen emäntänsä oli hyvin sairas. Tohtori nousi ylös ja söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla. Puolipäivällistä syödessä oli kuitenkin hänenkin ruokahalunsa huomattavasti vähäisempi, sillä hän oli silloin saanut Simsiltä sähkösanoman, joka pakoitti hänet muuttamaan suunnitelmimiaan useammassa kuin yhdessä kohdin.