III.

Mr Sims saapuu.

Arthur Forrest ja hänen vaimonsa olivat olleet naimisissa kolme viikkoa. Matkustettuaan Itävallan alpeilla olivat he pysähtyneet Hotel Splendideen Montreuxissa nauttiakseen parin päivän aikana Genevejärven kauneudesta. Oli pilvetön heinäkuun aamu. Arthur oli juuri lopettanut englantilaisen aamiaisensa ja hänellä oli nyt sellainen miellyttävä tunne, jonka vain englantilainen aamiainen voi antaa. Sylviane oli noussut pöydästä ja istui taaksepäin nojautuneena lepotuolissa. Hän valitti väsymystä. Suurimman osan eilispäivästä he olivat viettäneet junassa. Hänen istuessaan tuolissa raukea hymy huulillaan, puettuna sinisilkkiseen, chifongilla koristettuun aamupukuun, villiruusun heleä puna poskillaan, tarkasteli Arthur häntä niin tutkivasti ja hievahtamatta, että, Sylvianesta alkoi hänen katseensa tuntua epämiellyttävältä.

-- Mikä on? kysyi hän.

-- Ei mikään, rakkaani, mutta jos sinun kasvosi ovat näköpiirissäni, täytyy minun katsoa vain niitä.

Hänen lauseensa alkupuoli ei ollut yhtäpitävä totuuden kanssa. Oli sittenkin jotakin, mutta tuo jokin oli niin merkityksetöntä, niin epämääräistä ja naurettavaa, että Arthur oli melkein oikeutettu nimittämään sitä "ei miksikään". Tosiasia kuitenkin oli, että vaikka Arthur rajattomasti rakastikin ihmeen kaunista vaimoaan, oli tämä kuitenkin hänelle, niin sanoaksemme, salaisuus. Hänen luonteensa oli Arthurille sokkelokäytävä, jossa Arthurin sielu eksyi. Hän ajatteli itsekseen, että siten oli ollut laita heidän ensi tapaamisestaan asti kuusi kuukautta sitten. Tuo tutustuminen oli -- kumma kyllä -- tapahtunut Brittiläisen Museon erään korkean virkamiehen, oppineen, luona, jonka kanssa Arthur oli hyvissä väleissä ja jonka luona hänellä oli tapana käydä. Eräissä virkamiehen luona olleissa kutsuissa olivat mrs Cavalossi ja hänen tyttärensä olleet myös ja Sylviane lumosi Arthurin, luonnollisestikin, heti.

Siten alkanut tuttavuus oli nopeasti kehittynyt. Arthur havaitsi molempien naisten asuvan loistokerroksessa suuressa Hotel Cecilissä The Embankmentin varrella. Heidän varansa olivat silminnähtävästi niin suuret, että ne käytännöllisesti katsoen olivat rajattomat. Heillä oli kokonainen liuta omia palvelijoita, jotka asuivat hotellissa. Arthur ei ollut mikään herkkusuu, mutta hän oli täysin vakuutettu, että Cavalossien hyvin yksinkertainen ruoka ja viinit -- ei milloinkaan enempää kuin vain yksi laji ateriaa kohti -- olivat ehdottomasti ensiluokkaiset. Kuitenkin viettivät molemmat naiset hyvin hiljaista yksityiselämää. Selvästi huomasi, että he eivät käyneet paljon ulkona, eikä milloinkaan ollut havaittavissa minkäänlaista kerskailua tai ylvästelyä. Jonkun ajan kuluttua oli Arthurille tullut tavaksi syödä päivällinen heidän luonaan. Joskus he kävivät yhdessä teatterissa. Pian oli heidän ja nuoren miehen välillä hyvin luottavainen suhde. Hän ei yrittänyt milloinkaan vaimentaa tunteitaan Sylvianea kohtaan -- kaikkinainen pakko soti hänen luonnettaan vastaan -- ja kun sekä mrs Cavalossi että Sylviane itse enemmän rohkaisivat kuin yrittivät ehkäistä näitä hänen tunteitaan, ei löytynyt mitään, joka olisi hillinnyt hänen rakkauttaan.

Eräänä iltana käytti hän tilaisuutta hyväkseen sanoakseen mrs Cavalossille, että hän oli vailla perittyä arvonimeä ja varallisuutta, että hän ei elämässään ollut tehnyt muuta mainitsemisen arvoista kuin matkustanut pitkin Eurooppaa, katsellut tauluja ja kirjoittanut niistä ja hänen korkein kunnianhimonsa oli kirjoittaa teos Euroopan taidegallerioista. Mrs Cavalossi oli osoittanut hänelle varsin selvästi, että vaikka hän itse olikin rikas, ei hän kiinnittänyt erikoista huomiota rikkauteen tai arvonimeen.

Viikon kuluttua oli Arthur kosinut Sylvianea ja saanut myönteisen vastauksen.

Hän rakasti Sylvianea, hänen rakkautensa kasvoi päivä päivältä, mutta Sylviane oli hänelle arvoitus, jumaloitava, ainutlaatuinen, hurmaava -- mutta arvoitus. Juuri tämä tietoisuus kiusasi häntä hieman hänen istuessaan Sylvianea katsellen tuona aamuna Montreuxin hotellissa.

Samassa nousi Sylviane, astui ikkunan luo ja katsoi ulos.

-- Tule katsomaan, Arthur! virkkoi hän ihastuneena. Arthur kiiruhti hänen rinnalleen.

Suuri järvi, valtameri läikkyvästä sinestä, levittäytyi heidän jalkojensa alapuolella, auringossa kimaltaen. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan. Kaukana etäisyydessä erottui epätasainen juova, joka siellä täällä yleni häikäisevän valkeaksi läikäksi -- lumihuippuiset alpit. Joku heleä purje lipui hiljaa pitkin vettä ja melkein yhtä hiljaa parveilivat isot vesilinnut edes takaisin hotellin avattujen ikkunain ulkopuolella odottaen ruokkimistaan. Se oli näky, joka olisi saattanut oluenpanijan hempeämieliseksi ja saanut rahanvälittäjän kirjoittamaan runoja. Sylviane antautui sen valtoihin. Hän ei puhunut milloinkaan paljoa, eikä hän nytkään puhunut. Hän käänsi säteilevät silmänsä Arthuriin päin ja tarttui tämän käteen.

He astuivat yhdessä parvekkeelle. Sen alapuolella kulki ihmisiä edes takaisin.

-- Mutta katsohan! huudahti Sylviane äkkiä. Tuossahan kulkee itse Sims.

Hän laski irti Arthurin käden. Kaikki oli muuttunut.

-- Sims? kysäisi Arthur.

-- Niin, sinähän tiedät, vastasi Sylviane kärsimättömästi, äitini korvaamaton lähetti. Hän tulee tänne. Jotain on tapahtunut.

-- Toivonpa, että mikään ei olisi hullusti.

-- Hullusti? Oh, ei, varmastikaan ei. Tuo on eräs äidin oikuista. Minua ei ihmetyttäisi ensinkään, jos hän olisi lähettänyt Lontoosta tiedustelemaan, miten me voimme. Sinä et tunne äitiä, Arthur, hän saattaa olla hyvin kummallinen.

Nuoren tytön äänessä oli jotain käsittämättömän kovaa.

-- Jos hän on lähettänyt Simsin vain kuullostamaan, miten me voimme, niin on hän todellakin merkillinen, sanoi Arthur. Menemmekö alas häntä vastaan?

-- Jäädään tänne. Hän koputtaa ovellemme muutaman tuokion kuluttua, saatpa nähdä, sanoi Sylviane. Sims ottaa aina tarkan vaarin ajasta.

Sylviane oli oikeassa. Kun Sims oli saanut tietää heidän numeronsa, oli hän -- silmänräpäystäkään viivyttelemättä -- heidän luonaan. Hän koputti, astui huoneeseen ja lausuen hiljaisen "hyvää huomenta, rouva Forrest, hyvää huomenta, mr Forrest!" ojensi hän Sylvianelle kirjeen. Sims oli puettuna tummansiniseen pukuun, kaulassa musta huivi. Järkkymätön levollisuus ja vakava vaikeneminen kuvastui hänen kasvoiltaan.

-- Tuletko suoraan mrs Cavalossin luota? kysyi Arthur häneltä huvitettuna hänen kasvonilmeestään, joka selvästi osoitti hänen arvelevan tehneensä jotain varsin typerää.

-- Kyllä, mr Forrest.

-- Oletko matkustanut nopeasti?

-- En erikoisesti.

-- Miten mrs Cavalossi voi?

Sylviane lopetti hymyillen kirjeen lukemisen.

-- Vastaus on "kyllä", Sims.

-- Kiitos, mrs Forrest. Hyvää huomenta. Ja Sims oli kadonnut.

-- Tosiaankin, nauroi Arthur. Sepä oli merkillistä --

-- Nyt saat kuulla, sanoi Sylviane keskeyttäen hänen puheensa. Onpa tämä tosiaan ihmeellistä. Saatpa kuulla, mitä äiti kirjoittaa:

Rakas Sylviane ja Arthur!

Kirjoitan vain muutaman rivin sanoakseni, että minulla on eräs merkillinen uutinen ilmoitettavana teille. Se on niin merkillinen, etten voi kirjoittaa sitä. Minun täytyy sanoa se suullisesti. Minä matkustan tänään Folkestoneen ja menen asumaan Metropoleen. Tahdotteko tuottaa minulle sen ilon, että matkustatte kotiin Boulognen kautta Calais'en asemesta, niin voimme tavata Folkestonessa? Minä ikävöin teitä ja toivon tapaavani teidät molemmat. Minä toivon saavani pian kertoa teille tämän merkillisen uutisen, joka, sivumennen sanoen, koskee lähemmin Arthuria. Voin myös mainita, että tohtori Colpus erään sattuman kautta keksi sen. Viiden päivän kuluttua te olette Folkestonessa, eikö totta? Siihen asti: näkemiin ja monet terveiset

M. C.

-- Joka koskee lähimmin minua? toisti Arthur. Sylviane hymyili hänelle puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta.

-- Aavistatko sinä, mitä se on? kysyi Arthur Sylvianelta, kun hän huomasi hänen hymyilevän katseensa.

-- En hituistakaan. Mutta sehän on totta, minähän annoin vastauksen Simsille kysymättä ensin sinulta. Oletko vihainen minulle sen takia, kalleimpani? Se oli hyvin väärin minulta.

Sylviane oli katuvinaan. Arthur astui hänen luokseen ja suuteli häntä. Yksi tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin kuherruskuukausien aikana.

-- Minä kuolen uteliaisuudesta, kun en saa tietää, mikä se asia on, kuiskasi Sylviane. Voit olla varma siitä, että kun äiti sanoo sen olevan merkillistä, niin se myös on sitä.

-- Olet oikeassa, vastasi Arthur.

-- Äiti ei liioittele milloinkaan.

-- Missä on kirje päivätty? kysyi Arthur äkkiä. He tutkivat kirjoitusta päät vaarallisen lähellä toisiaan. Mutta lähetepaikkaa ei ollut millään tavoin esiintuotu.

-- Äiti sanoi, että hän lähtisi Hotel Cecilistä päivän kuluttua meidän matkamme jälkeen, sanoi Sylviane, ja minä luulin hänen matkustavan suoraan Folkestoneen. Mutta tässä hän kirjoittaa: Minä matkustan Folkestoneen tänään.

-- Kysytään Simsiltä, mistä hän tulee.

-- Sinä unohdat, että Sims on jälleen lähtenyt. Tällä hetkellä on hän jo verrattain pitkällä kotiin päin menossa.

-- Varmastikin, pieni älykäs ystäväni. Rakastunut nuorukainen hyväili Sylvianen kauniita hiuksia.

-- Eräästä asiasta olen aivan varma, nimittäin siitä, että äiti ei ole ollut Lontoossa yksin koko tätä pitkää aikaa. Se olisi ollut liian pitkäveteistä hänelle.

-- Tohtori Colpuksen seurassa? huomautti Arthur kujeellinen hymy huulillaan.

-- Mitä tarkoitat, rakkaani?

-- Tohtori Colpus ei kai ole milloinkaan ikävystyttävä?

-- Luuletko sinä siis, että äidin ja tohtori Colpuksen välillä olisi jotakin?

-- Minä en mieti milloinkaan sellaisia asioita, Sylviane, mutta minä huomasin, että tohtori Colpus näytti olevan äitisi alituinen seuralainen.

-- Tohtori Colpus ei merkitse äidille mitään. Hän on paha mies.

-- Varsin mahdollista, rakas ystäväni, mutta mistä tiedät sen?

-- Minä -- minä -- minä tunnen sen jotenkin itsessäni, sanoi Sylviane punastuen.

Ja vielä kerran teki Arthur sen käsittämättömän huomion, että hänen vaimonsa olemuksessa oli jotakin, jota ei hän, Arthur, kyennyt tutkimaan.

-- Sinä et siis itse asiassa tiedä mitään, mistä voisit syyttää häntä? jatkoi Arthur.

Sylviane suuteli miestään keskelle suuta. Tämä oli ensimmäisen kerran heidän kuherruskuukautensa aikana, kun hän pyytämättä hyväili Arthuria. Arthur kiitti häntä, kuten rakastajan pitääkin tehdä ja unohtaa koko ulkopuolinen maailma, jollaisen menettelyn tulee aina olla merkkinä todellisen rakastajan esiintymisestä.

Kahden päivän kuluttua he saapuivat Pariisiin ja viidentenä päivänä kirjeen saapumisesta olivat he ennättäneet Boulogneen. Meri aaltoili verrattain voimakkaasti ja Sylviane tarkasteli pientä keinuvaa boulognelais-laivaa levottomana.

-- Odotetaan huomiseen, ehdotti Arthur heidän seisoessaan rannalla.

-- Mutta äiti odottaa meitä.

-- Mitä se tekee? Äiti voi odottaa.

Sylviane katsoi merta.

-- Tahdon mieluummin matkustaa tänään, niin sekin on tehty.

He menivät heti laivaan. Sylviane tahtoi välttämättä mennä alas naisten-salonkiin. Arthurin todisteluihin, että hän voi paremmin kannella, asetti Sylviane kivenkovan vastalauseen.

Arthur kulki matkan kestäessä laivan toisesta päästä toiseen. Kun Englannin rantariutat alkoivat näkyä paljaalla silmällä, alkoivat hänen ajatuksensa askarella mrs Cavalossin kirjeessä. Sylviane oli puhunut siitä monet kerrat näiden päivien aikana. Hänen suhtautumisensa tähän asiaan oli Arthurille arvoitus. Sylviane pysyi arvelussaan, että kirje käsittelisi jotain hyvin tärkeätä asiaa, jotain, joka tuottaisi heille onnea, ja kuitenkin hänen uteliaisuutensa näytti olevan verrattain laimeata. Arthurin omat ajatukset eivät saattaneet häntä kovinkaan pitkälle. Ne osoittivat vain yhdelle taholle ja hän oli täysin vakuutettu siitä, että se ei voinut olla oikea. Hänen parhaillaan seisoessa laivan keulassa laskeutui äkkiä käsi takaapäin hänen hartioilleen.

-- Hyvää päivää, Arthur! Mihin sinä olet matkalla?

Hän kääntyi ja näki edessään noin kaksikymmentäviisivuotiaan nuoren miehen, jolla oli pyöreät, sileiksi ajellut pojankasvot ja poikamainen hymy huulillaan.

-- Hyvää päivää, vastasi Arthur tervehdykseen, jonka jälkeen he puristivat toistensa käsiä voimakkaasti.

-- Mitä sinä olet toimitellut viime aikoina? kysyi kaksikymmentä viisivuotias poika.

-- Olen aivan äskettäin mennyt naimisiin, vastasi Arthur ja niin he siirtyivät heti hyvin luottavaiseen keskusteluun.

-- Kuka on ollut kyllin sokea sinun vikoihisi nähden mennäkseen naimisiin kanssasi? kysyi nuorukainen.

Arthur nauroi kuten henkilö, joka on pakoitettu nauramaan lähimmäisiensä typerälle leikinlaskulle.

-- Eräs tyttö, vastasi hän.

-- Joku leski, arvelen, tuumi nuori mies.

-- Oikein arvattu, vastasi Arthur vakavana.

-. Älä, todellako! Nyt oli nuoren miehen vuoro hämmentyä. Siinä tapauksessa on hän varmaan nuori, virkkoi hän kohteliaasti.

-- Taasen oikein arvattu. Hän on kahdeksantoistavuotias.

-- Kahdeksantoistavuotias ja leski! Lasket leikkiä, Arthur.

-? Rakas ystäväni, en ole vielä ollut kyllin kauan naimisissa, jotta olisin oppinut laskemaan leikkiä vaimoni kustannuksella. Hän meni naimisiin ensimmäisen kerran kuudentoista vanhana -- oli naimisissa vain yhden päivän; mies raukka kuoli. Oletko nyt tyytyväinen?

-- Täydellisesti. Kuten tiedät, olen minä aina ollut epäkohtelias, siitä huolimatta, että se ei ole ollut minun tarkoitukseni. Saanko nyt myös tiedustella, jatkuuko kuherruskuukautta edelleen?

-- Tänään on viimeinen päivä. Arthur huokasi tahtomattaan sanoessaan nämä sanat.

-- No miten luonnistuu taidearvostelusi? kysyi toinen.

-- Olen aivan unohtanut sen. Olen unohtanut, että on olemassa jotain sellaistakin kuin taulu. Mutta kuulehan, sinä olet unohtanut onnitella minua avioliittoni johdosta.

-- Olenko tosiaan? Silloin pyydän anteeksi. Ota vastaan onnentoivotukseni, äläkä luule, ettenkö minä ilolla kuulisi näitä uutisia. Totuus on, että minulla on omat asiani etusijalla ajatuksissani. Olen kyllä tietoinen siitä totutusta tavasta, että puhun itsekseni ja kun yritän pidättyä tuosta tottumuksesta, unohdan mistä oikeastaan oli puhe.

-- Ystäväiseni, puhu itseksesi, hyvänen aika. Niin teit aina, kun ennen vanhaan olimme yhdessä. Älä hylkää vanhoja tapojasi.

Kaksikymmentäviisivuotias poika katseli hetken merelle.

-- Tiedätkö, sanoi hän viimein, vähän pitemmän ajan kuin kahden kuukauden kuluttua on minun syntymäpäiväni.

-- Onnittelen sinua, virkkoi Arthur. Minä arvasin, ettei kestäisi kovinkaan kauaa, ennekuin sinä ottaisit vastaan sen.

Nuori mies nauroi.

-- Minä otan vastaan sen syyskuun kahdentenakymmenentenä. Tuskin voin itsekään uskoa sitä todeksi. Mutta minä olen asettanut itselleni ehdoksi, että panen silloin toimeen hillittömät kemut viettääkseni sitä. Pyydän sinua ja vaimoasi tulemaan Staffordshireen lokakuun alkupäivinä. Tuletteko?

-- Me tulemme, vaikkapa vain katsomaan, miten typerästi sinä käyttäydyt. Arthur katseli miettiväisenä satamaan, jota he juuri lähestyivät. Niin, jatkoi hän sitten, me tulemme varmaan. Se tulee ehdottomasti huvittamaan Sylvianea.

-- Sylviane, onko se sinun vaimosi? Miten kaunis nimi! Jos vaimosi on yhtä kaunis kuin hänen nimensä on, niin --

-- Hän on seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi, vanha veikko, mutta --

-- Mutta --

-- Mutta, katsohan, jos olen totuudenmukainen, joka on aina samaa kuin olla epäkohtelias, niin luulenpa, että koska vaimoni on ollut sisällä -- hm -- erään määrätyn epämieluisan tunteen takia tämän matkan aikana, niin eipä hän varmaankaan halua, että esitän hänet sinulle heti maihin päästyämme. Siksi on parasta, että lähdet tiehesi. Sinä kai ymmärrät? Sanoit jääväsi huomisaamuun Folkestoneen. Niin mekin jäämme. Me asumme Metropolessa. Käyhän tervehtimässä meitä huomenna. Missä sinä aiot asua?

-- En ainakaan Metropolessa -- siihen ei minulla ole varaa. Minulla on "Matti" kukkarossa.

Arthur nauroi äänekkäästi.

-- Minä lainaan sinulle kymmenen puntaa.

-- Älä, älä tee sitä, epäsi nuori mies.

-- Sinä olet siis koko tämän ajan elänyt määrärahojesi varassa, etkä ole lainannut hituistakaan?

-- Ei vähäisintäkään, vastasi nuori mies. Hän ei peittänyt ylpeyttään voidessaan sanoa siten.

-- Siinä tapauksessa onnittelen sinua vielä kerran. Sinä olet merkillinen.

-- Mutta syksyyn mennessä otan vahingon takaisin! kuului vastaus.

Laiva laski laituriin. He puristivat toistensa käsiä lausumalla: "Huomenna tavataan" ja Arthur meni alas hakemaan sitä naista, joka oli seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen nimensä.