XVI.

Loppu.

Seuraavana aamuna kyyditsi Peterson Arthur Forrestin Crewen asemalle.

Vaikka se oli pikajuna, jolla Forrest meni, lähestyi se Lontoota hyvin hiljaa sinä aamuna. Forrest istui kuin neuloilla. Hän nautti ajatellessaan tapaavansa mr ja mrs Colpuksen ja tietäessään saavansa tehdä jotain. Hän tunsi, ettei hän saattaisi enää pitempää aikaa pysyä toimettomana. Willesdenissä oli juna jo paljon myöhässä. Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli yhden. Eräs lähtevä juna, Eustonin 1.30-juna, lähti juuri asemalta. Forrest tuijotti ajatuksissaan vaunuja, jotka liukuivat ohitse. Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn. Hän oli nähnyt eräät kasvot -- vain vilauksen eräistä kasvoista tuossa junassa -- mutta hän oli täysin vakuutettu, että ne olivat tohtori Colpuksen kasvot. Hän kysyi kiihkeänä konduktööriltä, mihin se juna meni. Creween ja pohjois Walesiin, kuului vastaus. Hän tahtoi hypätä alas junasta ja juosta toisen jälkeen, hän tahtoi lentää, aikaansaada ihmeen nopeudessa.

-- Milloin lähtee seuraava juna Creween? kysyi hän.

-- Se lähtee kello kahdelta Eustonista. Se on Skottlannin pikajuna. Ei pysähdy missään matkan varrella. Saapuu Creween 5.15, minuuttia ennen kuin tuo juna, joka nyt lähti.

-- Ennätänkö Eustoniin ennen sen junan lähtöä?

-- Ennätätte kylläkin.

Mutta matkalla sattui vielä pitkä seisahdus ja kello' oli minuuttia vailla kaksi, kun he tulivat Eustoniin. Forrest hyökkäsi ulos ja lähtevän junan sillalle. Skottlannin pikajuna oli juuri lähtenyt liikkeelle. Eräs kantaja yritti asettua hänen tielleen, mutta hän juoksi miehen taitse, aukaisi oven erääseen toisen luokan vaunuun, joka sattui olemaan lähinnä ja hyppäsi ylös. Hän oli onnistunut! Hän hymyili voittajan hymyä. Hänelle oli nyt selvinnyt totuus. Mrs Colpuksen sairaus oli tietystikin vain keksintö ja sähkösanoma oli lähetetty vain sitä varten, että saataisiin hänet ja Sylviane tieltä pois siksi ajaksi kuin tohtori täytti tehtävänsä Radway Grangessa. Mikä tuo tehtävä olisi, ei Arthur voinut aavistaa. Se saattoi merkitä Arthur Petersonin murhaamista, mutta ehkä myöskin sitä, että tohtori ilmoittaisi hänelle vanhan Petersonin ensimmäisen avioliiton. Joka tapauksessa Arthur Forrest vannoi, että kunnioitettava tohtori ei tulisi suorittamaan suunnitelmaansa loppuun. Hän oli onneksi sattunut näkemään Colpuksen ja hän päätti käyttää hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta. Hän tunsi itsensä melkein iloiseksi, että avoin vihollisuus alkoi, tunsi, että hän oli valmis mihin tahansa. Ainoa, joka teki hänet levottomaksi, oli Sims. Miksi tohtori Colpuksella oli niin kiire? Siksikö, että hän oli saanut tietoja Simsiltä tai siksi, ettei hän ollut kuullut häneltä mitään ja sen vuoksi pelkäsi, että jotain odottamatonta oli tapahtunut.

Skottlannin pikajuna osoittautui maineensa veroiseksi ollen yksi valtakunnan nopeimmista junista. Arthurilla oli aikataulu ja hän laski, että hänen junansa saavuttaisi toisen junan jossakin Whitmoren lähettyvillä. Kun lähestyttiin sitä paikkaa, huomasi Arthur helposti tuon, vain yhden veturin vetämän junan, jonkun matkan päässä pikajunasta toisella raiteella. Neljän minuutin ajan kiisivät nuo kaksi junaa eteenpäin melkein vieri vieressä suunnilleen kuudenkymmenenviiden englantilaisen penikulman nopeudella tunnissa. Kun Skottlannin pikajuna parhaillaan kiisi toisen ohi, veti Arthur nopeasti verhon alas ja katseli varovaisesti sen takaa ulos. Hänen onnistui viimein huomata tohtori Colpus, joka istui yksinään eräässä ensi luokan vaunussa. Tohtori Colpus näytti olevan hyvin syventynyt erään kävelykepin tutkimiseen -- niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt ensinkään huomiota noiden kahden junan kilpa-ajoon. Äkkiä hänen huomiokykynsä heräsi joko jonkun äkkinäisemmän tärähdyksen tai jonkun muun seikan takia. Hän katsoi ylös ja näki toisen junan. Nopealla, vaistomaisella liikkeellä laski hän kävelykepin alemmaksi. Arthur huomasi, että tohtori näytti siltä kuin hänet olisi yllätetty jostain luvattomasta teosta.

Samassa sai Skottlannin pikajuna merkin pysähtyä ja Arthur näki surukseen toisen junan kiitävän ohi. Kun Skottlannin pikajuna sitten ajoi Crewen asemalle, olivat Crewen matkustajat, jotka olivat tulleet pohjoiswalesilaisella junalla, jo lähteneet asemalta. Arthur kiirehti ulos. Oli melkein pimeä jo. Hän otti hevosen ja käski ajurin ajaa Radwayhin niin nopeasti kuin ikänään saattoi. Hän toivoi tavoittavansa tohtorin matkalla. Jonkun matkaa Radwaysta tuli heitä vastaan tyhjät ajoneuvot paluumatkalla ja aivan portinvartijantuvan luona eroitti Arthur jonkun olennon pimeydessä. Hän huusi ajuria pysäyttämään, maksoi ja hyppäsi maantielle. Synkkä olento seisoi epäröiden portinvartijatuvan luona varjossa. Forrest odotti, kunnes hänen ajoneuvonsa olivat ajaneet tiehensä ja astui sitten tupaa kohti. Kuullessaan askelten äänen, kääntyi tuntematon nopeasti ympäri.

-- Hyvää iltaa, tohtori Colpus, virkkoi Arthur rauhallisesti kooten kaiken itsehillintänsä.

-- Onko se mr Forrest! huudahti tohtori silminnähtävästi hämillään. Sitten hän lisäsi rauhallisesti: -- Mitä kuuluu, rakas Forrest?

-- Kiitos, erittäin hyvää, vastasi Arthur kuivasti. Mutta mikä tarkoitus on odottamattomalla käynnillänne? Te sähkötitte, että mrs Colpus on vakavasti sairaana!

-- No, hän voi paremmin. Hän voi paremmin. Vaimoni on erittäin voimakasrakenteinen ja ihmeellisen vastustuskykyinen.

-- Sehän on hyvä, että hän voi paremmin. Mutta te ette ole sanonut minulle, miksi te olette täällä. Oletteko tullut kertomaan Sylvianelle, että hänen äitiänsä ei uhkaa vaara?

Tohtorin kasvojen ilme muuttui kuin hän olisi vainunnut Forrestin äänessä jotain pisteliästä.

Hän heilautti kävelykeppiään -- samaa keppiä, jonka Arthur oli nähnyt hänen kädessään junassa -- ja veti sitten Arthurin mukanaan lehtokujalle päin.

-- Minä kerron teille, että olen tullut tänne hyvin erikoisen asian takia -- niin erikoisen, etten oikein mielelläni tahdo puhua siitä äänekkäästi. Mutta ennemmin tai myöhemmin tulette te kuitenkin tietämään sen. Te olette epäilemättä huomannut, että entinen palvelijamme Sims on lähtenyt luotamme ja ruvennut Petersonin palvelukseen?

-- Kyllä, vastasi Arthur, ja minä olen myös huomannut jotain muuta.

-- Mitä sitten?

-- Jatkakaa, niin sanon sen sitten teille.

-- Niin, Sims kirjoitti pari päivää sitten vaimolleni ja kertoi, että hän oli keksinyt erään kauhean asian, nimittäin, että mr Peterson on mielenvikainen.

-- Mielenvikainen? Arthur peljästyi vasten tahtoaan.

-- Niin, hän on sairaalloinen, kun on kyseessä kultarahat. Hänellä on älyä peittää sairautensa, mutta Simshän on erittäin älykäs, kuten tiedätte. Erinäisissä tapauksissa on tuollainen sairaalloisuus kaikkein vaarallisinta mielenvikaisuutta. Vaimoni on levoton Sylvianen ja teidän tähtenne, eikä hän voinut millään rauhoittua, ennenkuin minä lupasin tulla tänne katsomaan, miten voitte. Minun täytyy tietysti keksiä jotain selvittääkseni mr Petersonille täällä oloni syyn. Onko Sims täällä?

-- Sims on jättänyt täkäläisen paikkansa. Hän on kyllä selvittänyt teille asian?

-- Miksi hän olisi selvittänyt minulle sen? kysyi tohtori matalalla äänellä.

-- Minä olen ajanut hänet tiehensä, sanoi Arthur päättäen viedä asian heti viime huippuunsa. Heti kun vaimoni näki Simsin täällä, epäili hän teidän inhoittavaa suunnitelmaanne. Hän kertoi minulle epäilyksensä. Minä otin Simsin kahdenkesken ja annoin hänen valita vankilan ja täydellisen tunnustuksen välillä. Hän valitsi niiden ilmiantamisen, jotka olivat hänet palkanneet.

Tohtori Colpus kohotti keppinsä määrätyllä tavalla, mutta laski sen taasen. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei nähtävästikään keksinyt mitään sopivaa.

-- Ja minä sanon teille vielä muutakin, jatkoi Arthur. Minä tiedän, että sähkösanomanne oli petosta. Minä tiedän, että mrs Colpus ei ole ollut sairas, vaikka minä olin kyllin tyhmä uskoakseni sen ensin. Minä matkustin tänä aamuna Lontooseen, satuin onneksi näkemään teidät junassa Willesdenissä ja seurasin teitä takaisin Creween. Luulenpa tietäväni teidän käyntinne tarkoituksen. Te ette olleet saaneet tyydyttäviä tietoja ystävältänne Simsiltä. Te pelkäsitte, että jokin oli hullusti, ja aioitte sitten tulla tänne ja järjestää asian mielenne mukaisesti. Yksi murha enemmän tai vähemmän ei merkitse paljoakaan teille. Jos Arthur Peterson olisi pois tieltä, saisin minä hänen miljoonansa ja sitten olisi helppo asia lähettää minut samaa tietä kuin hänetkin.

Forrest oli -- huolimatta siitä, että hän oli päättänyt hillitä itsensä -- tulistunut. Hän astui lähemmäksi tohtoria ja loi häneen uhkaavan katseen. Oli niin pimeä, että he töin tuskin saattoivat nähdä toistensa kasvot.

-- Oletteko tekin mielisairas? kysyi tohtori.

Jokin rasahti heidän takanaan pensaikossa.

-- Mikä se oli? huudahti tohtori.

-- Jos ei se ole Sims, niin sitten se kai oli kaniini, virkkoi Arthur pilkallisesti.

-- Minä en tosiaankaan voi vastata teidän ihmeelliseen syytökseenne, aloitti tohtori. Epäilen teidän kadottaneen tasapainonne jotenkin. Minä luulen tekeväni parhaiten jättämällä teidät.

-- Ennenkuin jätätte minut, tahtonette ehkä vastata erääseen kysymykseeni, virkkoi Arthur.

-- No hyvä on, sanoi tohtori kuin myöntyäkseen mielenvikaisen tahtoon.

-- Miten se tapahtui, kun otitte mr Drewin hengiltä?

Syntyi hiljaisuus. Tohtori Colpus hengitti huohottaen ja kuuluvasti.

-- Sims on siis lörpötellyt? virkkoi tohtori.

-- Eikö teillä ole vastausta kysymykseeni?

-- Mitäpä se hyödyttää. Minä menen.

-- Kyllä, virkkoi Arthur, te menette, mutta poliisiasemalle.

-- Varmastikaan en, vastasi tohtori. Älkää luulkokaan, että minä olen typerä. Minunlaiseni mies on aina varustautunut onnettomuustapausten varalle ja täällä tuntuu tapahtuneen onnettomuus.

-- Te tunnustatte siis?

-- Jos siten tahdotte. Mutta ei puhuta mitään poliisiasemasta ja minä sanon teille, miksi. Syyte minua kohtaan on sama kuin syyte vaimonne äitiä kohtaan, ettekä te voi menetellä siten. Ajatelkaa Sylvianen tunteita, ajatelkaa häväistysjuttua! Tohtori hymyili.

-- Vaikka häpeä olisi viisikymmentä kertaa suurempi, joudutte te kuitenkin hirtettäväksi. Vaimoni tunteista tulen minä itse nyt pitämään huolen.

-- Hm, sanoi tohtori. Mutta vastatkaa erääseen kysymykseeni, se on viimeinen, mitä teiltä pyydän. Miksi kieltäydyitte vastaanottamasta miljoonia?

-- Sanon teille. Lupasin äidilleni hänen kuolinvuoteellaan, että en milloinkaan yrittäisi saada haltuuni isäni omaisuutta velipuolen oikeuksilla. Äitini oli ylpeä ja minä olen ylpeä. Vaikka tuo summa, joka on kyseessä, olisi kymmenen kertaa suurempi kuin se nyt on, en sittenkään alentuisi ottamaan niitä rahoja siltä mieheltä, jolle isäni on ne testamenteerannut.

-- Minä en totisesti voi ymmärtää sellaista tunnetta, virkkoi tohtori.

-- Ette, sen kyllä uskon.

-- Olen kuitenkin saanut tyydytetyksi uteliaisuuteni.

-- Ja nyt lähetän portinvartijan hakemaan poliisia.

-- Älkää tehkö sitä, lausui tohtori Colpus, sillä minä aion tappaa teidät. Tohtori kohotti keppinsä kaksin käsin. Tämä on vain ilmapyssy, jatkoi hän, mutta se on erikoislajia ja se tappaa ehdottoman varmasti neljän askelen etäisyydeltä. Ei siitä synny myöskään mitään melua. Älkää liikahtako paikaltanne. Minä annan teille kymmenen sekuntia aikaa rukoillaksenne tyhmän sielunne puolesta. Yksi -- kaksi -- kolme --

Pensaikossa kahisi ja esiin syöksähti äkkiä joku olento, joka veti tohtorin kiivaasti taaksepäin alas ojaan tien vierellä. Molemmat miehet katosivat näkyvistä ja Arthur Forrest kuuli peloittavan kamppailun käyvän.

Kun Forrest ja portinvartija tulivat lyhtyä kantaen, löysivät he tohtorin kuolleena. Hänet oli kuristettu ja Arthur Petersonin kädet puristivat vielä tohtorin kurkkua kuin ruuvipihdit. Peterson itsekin oli kuolemankielissä. Häntä oli ammuttu kaulaan. He kantoivat hänet pihamaalle.

-- Forrest, kuiskasi hän, me olemme nyt kuitit. Minä pelastin sinun henkesi.

-- Kiitos siitä, rakas ystävä, mutta älä nyt puhu.

-- Hän sanoi, että minä olen mielenvikainen, Forrest, ja niin minä olenkin. Minä koetin taistella sitä vastaan, mutta minä en voinut. Minusta tuntui, että minun täytyi upottaa tuhat sovereignia tuohon kaivoon joka viikko. Minun täytyi se tehdä. Turmeltunutta verta, Forrest. Anna kätesi minulle, Forrest -- hyvästi!

Kun Arthur Forrest sulki kuolleen ystävänsä silmät, muistui hänen mieleensä lause eräästä itämaitten vanhimmasta pyhästä kirjasta: "Katsokoon hän, joka rikkauksia perii, ettei hän niiden kautta mene sisälle _vihan porteista_."

Arthur Forrestista tuli vasten tahtoaan miljonääri. Hän eli elämänsä turmellen vaimonsa luonteen täyttämällä kaikki hänen toivomuksensa ja ostaen vanhoja, aito vanhoja liinoja, jotka hän lahjoitti yleisiin taulugallerioihin. Hänen oma taulukokoelmansa on eräs mahtavin yksityishenkilön omistama kokoelma Euroopassa.

Viimeiset tiedot mrs Cavalossista kertoivat, että hän oli asettunut Buenos Ayresiin, jonka kaupungin yli hänen kauneutensa syysaurinko levitti loistettaan.

Loppu.