XII.

Mr Sims havaitsee oven olevan lukossa.

Peterson, Arthur Forrest ja Sylviane seisoivat pian ylhäällä harjulla, jolle komea herraskartano piti rakennettaman. Kummallakin herralla oli lyhty, mutta kirkkaan kuutamon takia ne olivat tarpeettomat. Kuten Peterson oli sanonut, tekivät keskeneräiset seinät samanlaisen romanttisen vaikutuksen kuin mahtavat, satoja vuosia vanhat rauniot. Siinä oli pitkä, säännötön rivi muureja, joissa oli aukot ikkunoita ja ovia varten, ja suorakulmaisia väliseiniä oli pystytetty sinne tänne. Suunnattomat rakennustelineet kohosivat yläpuolelle kaiken muun ja erottuivat selvästi taivasta vasten. Eräässä kohdassa, lähellä rakennuksen julkisivun keskustaa, olivat rakennustelineet selvästi korkeammat kuin muualla.

Kun he lähestyivät rakennusta, hämmästytti heitä kaikkia syvä hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi.

-- Se näyttää aivan hylätyltä, kuiskasi Sylviane.

-- Eikö täällä ole yövartijaa? kysyi Arthur Forrest.

-- Ei, vastasi Peterson, mitä minä sillä tekisin? Tilukseni ulottuvat puolen penikulman päähän joka suunnalle ja niiden ympärillä on muuri.

Kun he olivat ennättäneet noin viidenkymmenen metrin päähän rakennuksesta, pysähtyi Sylviane vastahakoisena.

-- Tulkaa! virkkoi Peterson.

-- Se on niin kaamea! vastusti Sylviane.

-- Niin, se on kyllä hieman kaamea, vastasi Peterson, varsinkin jos annatte vallan sellaiselle tunteelle. Mutta meidän täytyy edemmäksi, jotta voitte nähdä seitsemän mailin päässä täältä sijaitsevan Viiden Kaupungin sulattimojen savutorvet ja tulen. Se on näky, jota ette hevillä unohda.

He astuivat julkisivun eteen ja rakennuksen valtavat mittasuhteet esiintyivät nyt täydellisinä.

-- Rakas ystäväni, huomautti Arthur Forrest, tästähän tulee suuremmoinen.

-- Niin, vastasi omistaja ylpeänä, ymmärrän, että se sinun mielestäsi on suuri. Minä olen nyt jo tottunut siihen.

-- Ja sinä olet tehnyt tämän kahdessa kuukaudessa?

-- Työmiehet ovat sen tehneet. Tämä on luonnollisestikin vasta alussa. Tämä ei ole mitään. Se tulee maksamaan 200,000 puntaa ja sisustus vielä lisäksi 100,000.

-- Sinä, Peterson, olet mies, jolla on suurpiirteiset aatteet. Onnittelen sinua.

-- Pötyä! Te näette nuo telineet tuossa keskellä -- Siihen tulee iso, kaksinkertainen keskitorni. Jos ei teillä ole mitään sitä vastaan, voimme kiivetä telineille. Se maksaa vaivan. Jos emme mene ylös, emme voi nähdä näköalaa paitsi kiertämällä koko rakennuksen. Mitä arvelette, mrs Forrest?

-- Täytyykö meidän mennä tikapuita myöten? kysyi Sylviane naisellisen arasti.

-- Ei, portaat ovat verrattain mukavat -- olen antanut laittaa ne sellaisiksi työmiesten takia. Tämä ei ole mikään urakkatyö.

-- Mennään ylös! myönsi Arthur. Tule, Sylviane, se tekee hyvää sinulle! Forrest oli erinomaisella tuulella.

Petersonin ohjeita seuraten he olivat piankin pylväitten ja parrujen välissä ja suoraan heidän edessään kohosivat jyrkät portaat. Niiden kummallekin puolen oli pinottu korkeat kasat tiilikiviä, jotka kuutamossa välkkyivät aivan vaaleina.

He kapusivat ylös, tekivät käänteen kulmassa, kapusivat taasen ja tekivät käänteen toisessa kulmassa ja seisoivat viimein huohottaen telineitten ylimmällä laatalla, neljäkymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella.

Äkkiä Sylviane katsoi taakseen.

-- Mikä se oli? huudahti hän.

-- Mikä sitten, rakkaani?

-- Minä olin kuulevinani jotain takaamme, Arthur.

-- Älä ole hermostunut, Sylvie. Minä pelkään, että kuu ja Petersonin rautatehdas ovat liikaa sinulle.

Vastaamatta mitään hän kiersi kätensä miehensä kaulaan.

-- Minä näin jonkun, kuiskasi hän.

-- Puhut turhia!

-- Minä näin jonkun, ja minä kuulin askelet.

-- No niin, Sylvie, otaksutaan, että se oli kummitus.

Tämä lyhyt keskustelu tapahtui niin matalalla äänellä, että Arthur Peterson ei kuullut sitä. Forrest koetti lohduttaa vaimoaan. Sitten hän sanoi itselleen, että Sylvianen täytyi olla ylen määrin väsynyt matkan jälkeen, mutta huolimatta siitä, että hän koetti kaikin voimin poistaa mielestään Sylvianen levottomuutta, oli pelko, joka selvästi ilmeni Sylvianen silmistä, siirtynyt myös häneen.

-- Tulkaa nyt tänne toiselle puolelle, sanoi Peterson, niin voimme nähdä Crewen rautatieaseman lyhdyt. Älkää pelätkö. Tämä on neljän parrun levyinen, mutta pahaksi onneksi ei voi pitää mistään kiinni. Seuratkaa minua, tämä ei ole ensinkään vaarallista.

Hän osoitti jonkinlaista siltaa, joka näkyi hyvin selvästi kuutamossa ja joka johti siltä laatalta, jolla he seisoivat, samanlaiselle toisella puolen.

-- Tulkaa! sanoi hän vielä kerran ja astui sillalle. Yksi parruista antoi perään ja samassa silmänräpäyksessä oli Arthur Peterson kadonnut kuin noiduttu. Ei kuulunut huutoa, ei minkäänlaista ääntä -- vain Sylvianen pidätetty kiljahdus. Mies ja vaimo kuuntelivat turhaan edes jotain pientä elonmerkkiä.

Peterson oli poissa. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi heidän edessään kuun kirkkaassa valaistuksessa, niin lähellä, että he olisivat voineet ojentaa hänelle kätensä, seuraavassa silmänräpäyksessä eivät he kuulleet eivätkä nähneet häntä. Oli kuin jokin kauhea ja salaperäinen käsi olisi ojentunut tyhjyydestä ja vetänyt hänet luokseen.

-- Palkin on täytynyt liukua alas poikkiparrulta, virkkoi Forrest.

Miksi täytyy ihmisluonteen aina äkkinäisen onnettomuuden sattuessa paeta arkipäiväisyyteen ja luonnollisuuteen? Tuona hetkenä oli kuolematon sielu äkkiä kadonnut olemattomiin ja Arthur Forrestin täytyi välttämättä sanoa, että palkki oli liukunut alas poikkiparrulta.

-- Ei kuulunut minkäänlaista putoamisen aiheuttamaa ääntä, jatkoi hän ja koetti puhua luonnollisella äänellä. Kuulitko sinä mitään, Sylvie?

Sylviane pudisti hitaasti päätään.

-- Hän on loukkaantunut kuolettavasti! huudahti hän.

Arthur laskeutui polvilleen ja katsoi syvyyteen. Hän ei voinut nähdä muuta kuin sysipimeyttä. Lyhtyjä eivät he olleet ottaneet mukaansa ylös telineille.

-- Peterson! huusi Arthur. Huutoon vastasi kaiku.

-- Hän on aivan varmasti loukkaantunut kuolettavasti!

-- Menkäämme alas, virkkoi Arthur. Pidä kädestäni kiinni.

Arthur ei koettanut edes lohduttaa Sylvianea. Hänestä oli typerää, että hän oli aikaisemmin koettanut rauhoittaa häntä. Eivätkö naisten aavistukset ja enteet ole herkemmät ja varmemmat kuin miesten? Eikö aina ole ollut siten ja eikö siten tule ikuisesti olemaan? Ja kuitenkin vakuuttavat miehet alituisesti, että naiset ovat levottomia syyttä suotta.

Hän koetti arvailla, kenet tai mitä Sylviane oli nähnyt ja kuullut, mutta hän ei saattanut keksiä minkäänlaista ratkaisua arvoitukselle. Sylviane empi liikauttaa itseään -- jos yksi palkki antoi perää, niin miksipä ei toinenkin?

-- Tule! lausui Arthur komentavasti, melkein töykeästi.

-- Eikö se saata olla vaarallista? kysyi Sylviane vavisten.

-- Älä pelkää, virkkoi Arthur miehen ehdottomalla varmuudella.

Ja he kapusivat alas karkeatekoisia puuportaita pitkin, hitaasti, varovasti, toisin hetkin kuun valossa, toisin hetkin syvässä pimeydessä. Kun he pääsivät alimmalle laatalle, kuulivat he puoleksi tukahtuneen äänen sanovan:

-- Kaikki on hyvin -- kaikki on hyvin, ja joku olento lähestyi heitä. Se oli Peterson itse.

-- Kaikki on hyvin, virkkoi hän puhuen varmalla, innokkaalla äänellä. Toivon, että ette pelästyneet. Minä putosin santakasaan, joka oli juuri ajettu sinne tänään iltapäivällä. Minä mykistyin hieman ensi hetkessä, mutta minä olen aivan vahingoittumaton. Se oli joka tapauksessa aika korkealta, neljäkymmentä jalkaa! Jos ei tuota santakasaa olisi ollut, olisi se ollut minun loppuni. Nyt me voimme, minun mielestäni, mennä kotiin ja juoda hiukan konjakkia ja vettä.

Kun Peterson astui varjosta esiin, näkivät he, että hän oli kadottanut hattunsa. Hänen tukkansa oli sekaisin ja kuun valossa huomasi lisäksi, että hänen vaatteensa olivat pahasti ryvettyneet.

Forrest tunsi Sylvianen nojaavan raskaasti hänen käsivarttaan vasten. Hän oli pyörtymäisillään.

-- Kas niin, kas niin, virkkoi Forrest hänelle, ja tahdonponnistuksella onnistui hänen voittaa heikkoutensa.

-- Älkää olko huolissanne, mrs Forrest, sanoi Peterson ja astui vielä lähemmäksi. Minä olen virkeä kuin särki, mutta huomenna olen varmaankin tunteva hieman jäykkyyttä ruumiissani.

-- Minä olen hyvin iloinen, ettet vahingoittunut ensinkään, sanoi Arthur Forrest. Mutta tätä päivää kai voinet pitää oikein ihmeitten päivänä?

-- Niin, niinpä tosiaankin, myönsi Peterson.

He ottivat lyhtynsä ja palasivat kotiin melkein vaiti ollen koko matkan. Ei kukaan keksinyt mitään sanottavaa.

Kun he kulkivat talvipuutarhan läpi huusi Peterson:

-- Sims! Missä Sims on? Minun vaatteeni täytyy harjata. Ja sanokaa jollekin, että saliin tuodaan heti konjakkia ja soodavettä.

-- Tässä olen, vastasi Sims ja astui esiin heidän takaansa puutarhasta. Arthur Forrest valaisi lyhdyllään miehen kasvoja. Hänen kasvoillaan oli välinpitämätön, kunnioittava, vilpitön hymy, miehen hymy, miehen, joka tuntee oman arvonsa ja toisten, ja joka elää sovinnossa koko luomakunnan kanssa.

Arthur Forrest istui kauan ylhäällä ja puheli Petersonin kanssa ja kun hän oli toivottanut hänelle hyvää yötä, istuutui hän pukeutumishuoneeseen -- joka oli Sylvianen ja hänen makuuhuoneensa edessä -- polttaakseen loppuun saakka savukkeensa. Talossa oli aivan hiljaista, jos ei ota huomioon tuota epämääräistä, selittämätöntä ääntä, jonka tuskin voi eroittaa pimeyden vallitessa. Hän heitti paperossipätkän tuhkakuppiin, astui ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Kuu vaipui harjun taa ja sen valo lankesi uuden rakennuksen rungolle, joka seisoi tuolla niin eriskummallisena ja alastomana.

Samassa hän kuuli jotain kolinaa huoneesta.

-- Arthur!

Kalpea olento makasi hänen jalkojensa juuressa. Se oli Sylviane yöpuvussaan. Vavahdellen ja väristen nyyhkytyksistä, tukka avoimena ja silmät kyynelten sumentamina makasi hän Arthurin edessä kuin epätoivon ja surun vertauskuva.

-- Rakas Sylvianeni, oletko sinä sairas? Arthur kohotti hänet seisomaan ja asetti hänet sitten tuolille istumaan. Mitä nyt on tapahtunut? Näitkö pahaa unta?

-- Jumala suokoon, että se olisi sitä! vastasi hän. Hän tarttui samassa Arthurin käteen, mutta laski sen irti jo taasen kuin se olisi polttanut. Arthur, he koettavat tappaa hänet!

-- Kutka koettavat tappaa kenet?

-- Mr Petersonin. Minä tiedän sen.

-- Rakas Sylvie, mitä sinä tarkoitat?

Hän tuumi itsekseen, että hänen vaimonsa käytös oli ollut hyvin merkillistä siitä asti, kun he olivat tulleet saliin päivällisen jälkeen.

-- Sims on täällä! virkkoi Sylviane kauhunsekaisella äänellä. Niin pian kuin näin Simsin salissa, tiesin, että jotain oli tekeillä. Hänen nyyhkytyksensä lakkasi ja hän mutisi käsittämättömiä sanoja.

-- Kas niin, virkkoi Forrest koettaen rauhoittaa häntä, älä nyt itke. Silloin en voi kuulla, mitä sanot. Mitä sinä sanoit Simsistä?

-- On kyseessä jokin suunnitelma, vastasi Sylviane. Etkö sinä huomaa sitä? Ensin katkesi vetohihna, sitten irtaantui pyörä ja viimein tuo irtonainen palkki. On suorastaan ihme, ettei mr Peterson ole kuollut. Mutta he koettavat tappaa hänet. He eivät anna minkään estää itseään. Sinä et tunne heitä, Arthur.

-- Keitä sitten?

-- Tohtori Colpusta -- ja...

-- Tohtori Colpusta?

-- Niin, ja voitko ajatella, Arthur? -- äitiäni!

-- Sylviane!

-- Niin, äitini. He ovat lähettäneet Simsin tänne -- hän toimii heidän määräystensä mukaan. Olen vakuutettu siitä. Kun olimme ylhäällä rakennustelineillä, näin jonkun -- sen täytyi olla Sims.

-- Mutta rakas Sylvie, miksi tohtori Colpus ja äitisi tahtoisivat surmata mr Petersonin? Hänen tarkoituksensa oli mukaantua Sylvianen ajatuksenjuoksuun. Hän luuli, että Sylviane kuvitteli ja että Petersonin ihmeelliset onnettomuudet olivat tehneet häneen niin voimakkaan vaikutuksen, ettei hän ollut samanlainen kuin tavallisesti.

Sylviane istui hetken hiljaa ja näytti kokoavan kaikki voimansa vaikean tehtävän suorittamiseen.

-- Kerron sinulle, Arthur, aloitti hän. Kerron sinulle kaiken. Olisin tehnyt sen aikoja sitten, mutta en ole uskaltanut. Minä pelkäsin niin äitiä. Suunnitelma oli järjestetty aivan alusta alkaen. Ennenkuin me tutustuimme sinuun, tiesivät äiti ja tohtori Colpus, että sinulla oli oikeus Petersonin omaisuuteen. Siksi meidät tutustutettiin sinuun. Minulle annettiin määräys, että minun oli mentävä kanssasi naimisiin. Muun voit arvata, niin, sinähän tiedät sen itse asiassa. Kun avioliittomme oli saatu lopullisesti järjestetyksi, piti tohtori Colpuksen ilmoittaa sinun sukulaisuudestasi Petersonin suhteen aivankuin hän juuri olisi saanut asiaa tietää.

Sellainen ajatus, että hänen vaimonsa kuvitteli vain tyhjänpäiväistä, katosi silmänräpäyksessä Arthurin mielestä. Hän ymmärsi heti, että Sylvianen sanoihin sisältyi kylmä, katkera totuus. Hän muisti koko joukon pikkuseikkoja, joista hän tähän asti oli ollut välinpitämätön ja joita hän oli väheksinyt, ja nuo pienet seikat varmensivat sen peloittavan syytteen mrs Cavalossia ja tohtori Colpusta vastaan, jonka Sylviane oli tuonut ilmi hätäisin lausein.

-- Sylvie! huudahti hän nousten seisomaan. Menitkö kanssani naimisiin siksi, että luulit minusta tulevan miljonäärin?

Sylviane painoi kauniit kasvonsa käsiään vasten.

-- En, vakuutan sinulle Jumalan nimessä, en, vastasi hän kuiskaten. Minä rakastin sinua, ja minä rakastan sinua, Arthur! Etkö usko minua?

-- Uskon, vastasi hän paikaltaan liikahtamatta. Jatka!

-- Se oli virhe heidän laskelmissaan kun sinä et tahtonut esittää oikeuksiasi ja kun sinä tiesit jo kaiken aikaisemmin. Sitä he eivät olleet ottaneet huomioon ja heidän täytyi aloittaa taasen alusta. Voi, Arthur, minä kuulin heidän keskustelevan sinä iltana, kun sinä olit sairas. Minulla oli mitä kauheimmat epäilykset ja siksi minä hiivin salin ovelle sinä iltana, kun sinun sairaudessasi tapahtui niin paha käänne, ja minä kuulin, mitä tohtori Colpus ja äiti keskenään puhuivat. Äiti -- äiti... Minä en voi sanoa sitä.

-- Sinun täytyy sanoa se minulle, Sylviane.

-- Hän -- tahtoi, että sinä kuolisit, Arthur! Hän aukaisi sinun huoneesi ikkunan, että sinä -- ettet sinä paranisi, Arthur. Minä näin, että se oli hieman auki, kun hän oli lähtenyt huoneesta. Hän ei ollut sulkenut sitä täydellisesti. Olisin antanut mitä tahansa, saadakseni täydelliset todisteet häntä vastaan, mutta minä en uskaltanut syyttää häntä, minä en uskaltanut. Minä olen aina pelännyt häntä niin.

-- Miksi äitisi tahtoi, että minä kuolisin? kysyi Arthur kylmästi.

-- Hän luuli, että sinun kuoltuasi he voisivat esittää vaatimuksensa omaisuuteen nähden minun oikeuksillani -- sen verran kuulin. Mutta tohtori Colpus sanoi, että se olisi hyvin vaikeata ja että sinut täytyi pelastaa mihin hintaan tahansa. Sitten kuulin hänen sanovan äidille, että toinen Arthur on enemmän tiellä. He arvelevat, että jos mr Peterson kuolisi, ottaisit sinä empimättä omaisuuden vastaan.

-- Se ei voi olla totta! huudahti Forrest. Se on uskomatonta! Hänen koko ruumiinsa vapisi sanomattomasta vihasta ja kauhusta.

-- Se on totta, virkkoi Sylviane, ja siksi Sims on nyt täällä. Sims on mies, johon he voivat luottaa. Hän tekee, mitä hänen tehtäväkseen määrätään.

Forrest kulki edes takaisin huoneessa.

-- Niin, virkkoi hän viimein seisahtuen vaimonsa i eteen, se on totta. Minulla oli ollut sellainen tunne, että äitisi oli seikkailijatar, mutta minä ajattelin vain sinua.

-- Minä jätän sinut huomenna, Arthur. Se on vähäisin, mitä voin tehdä. Sanokaamme nyt hyvästi.

-- Jätät minut! huudahti Arthur.

-- Niin, minun täytyy. Se on, kuten sanoin, vähäisin, mitä voin tehdä -- minulla on äitini veri suonissani. Enkö myöntynyt ensin alussa hänen suunnitelmiinsa? Kyllä, sen tein! Minä olen hyljätty olento. Minä en ole sen arvoinen, että katsot minuun enää kertaakaan. Mutta vannon sinulle, Arthur, että en tietänyt heidän tahtovan surmata sinut. Tiesin vain, että sinusta piti tulla rikas, hyvin rikas. Jos en minä sattumoisin olisi rakastunut sinuun, olisin mennyt kanssasi naimisiin tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Ja kun minä huomasin että rakastin sinua, sanoin itselleni, ettei minun pitäisi mennä kanssasi naimisiin, ettei se olisi oikein sinua kohtaan. Mutta rakkauteni houkutteli minua, kiusaus oli ylivoimainen -- ja äiti oli niin kauhea. Ja sitten tahdoin niin mielelläni olla vaimosi, Arthur. Minä päätin, että kertoisin sinulle kaiken mentyämme naimisiin, mutta en silloinkaan uskaltanut -- minä pelkäsin, että sinä halveksisit minua ja lähettäisit minut kotiin äidin luo. Mutta nyt, kun olen nähnyt sinun olevan vähällä tulla murhatuksi ja mr Petersonin melkein murhattuna, en voi enää kauemmin vaieta. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, Arthur. Ja jos et voi, niin unohda ainakin. Minä menen kauas, kauas pois luotasi ja kauas äidin luota. -- Ei, en pyydä sinulta suudelmaa ennen lähtöäni.

-- Ennen lähtöäsi? toisti Arthur. Sinä sanot nähneesi, että he ovat melkein murhanneet minut, ja nyt tahdot itse murhata minut?

-- Arthur! huudahti Sylviane.

-- Älä sitten sano sanaakaan lähdöstäsi.

Sylviane vaipui hänen jalkojensa juureen.

-- Sinä uhri parka! virkahti Arthur tahtomattaan. Sanomatta enää sanaakaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseen. Sylviane sulki silmänsä raukeana. Arthur seisoi sängyn vieressä, kunnes Sylviane aukaisi silmänsä.

-- Sylvie, sanoi hän hiljaa, luotan sinuun kuin itseeni. Et kai tahdo lähteä luotani pois?

Sylvianen huulille kohosi kaunis, surullinen hymy.

-- Koko hyödyttömän elämäni aikana, kuiskasi hän, en ole tehnyt mitään, millä olisin ansainnut rakkautesi ja hyvyytesi.

-- Enkelini, vastasi hän, siinä on kyllin, kun olet olemassa. Kedon liljat eivät kudo eivätkä kehrää. Nyt sinun täytyy nukkua. Et kai sinä pelkää enää?

-- En nyt, huokasi hän.

Arthur aikoi lähteä syvästi liikutettuna.

-- Arthur! kuiskasi Sylviane.

-- Mikä on, rakkaani? Hän katsoi taasen vaimoaan.

-- Sinä koetat kai pelastaa mr Petersonin? kuiskasi hän.

-- Ole rauhassa, rakkaani, vastasi hän ja Sylviane kiitti katseellaan häntä tuosta lupauksesta.

Samassa kuului kevyt koputus pukeutumishuoneen ovelta. He hätkähtivät molemmat.

-- Kuka siellä? kysyi Forrest lujalla äänellä.

-- Minä, Sims.

-- Odota sitten silmänräpäys.

Forrest hyväili kädellään hellästi vaimonsa otsaa. Sitten hän meni pukeutumishuoneeseen, sulki sen ja makuuhuoneen välisen oven ja aukaisi käytävään vievän oven.

-- Astu sisään, sanoi hän, ja Sims astui huoneeseen.

-- Vai niin, sinäkö se olet? virkkoi Forrest. Oletko vielä ylhäällä näin myöhään? Ja hän lukitsi nopeasti myös ulko-oven.