Part 1

DOMBEY JA POIKA I

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Kariston klassillinen kirjasto 33

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Edellinen osa.

Alkulause Henkilöitä I. Dombey ja Poika II. Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta, joka voi joskus sattua parhaimmissakin perheissä III. Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä IV. Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä V. Paul kastetaan VI. Paul joutuu toisen kerran orvoksi VII. Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan VIII. Paulin varttuminen ja luonne IX. Onnettomuus kohtaa puista merikadettia X. Jatkoa merikadetin onnettomuuteen XI. Paul joutuu uuteen ympäristöön XII. Paulin kasvatus XIII. Liikeasioita XIV. Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi XV. Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn uusi toimi XVI. Mitä aallot lakkaamatta toistivat XVII. Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen XVIII. Isä ja tytär XIX. Walter lähtee pois XX. Dombey lähtee matkalle XXI. Uusia kasvoja XXII. Carkerin pikku tehtävä XXIII. Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä XXIV. Rakastavan sydämen tutkistelua XXV. Kummallisia uutisia Sol-enosta XXVI. Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja XXVII. Synkempiä varjoja XXVIII. Muutoksia XXIX. Rouva Chickin silmät aukenevat XXX. Häitten edellä

Jälkimäinen osa.

XXXI. Häät XXXII. Puinen merikadetti särkyy XXXIII. Vastakohtia XXXIV. Äiti ja tytär XXXV. Onnellinen pari XXXVI. Tupaantulijaiset XXXVII. Varoituksia XXXVIII. Neiti Tox uudistaa vanhan tuttavuuden XXXIX. Kapteeni Cuttlen uusia seikkailuja XL. Kotioloja XLI. Uusia ääniä aalloilla XLII. Luottamusta ja onnettomuutta XLIII. Unettomia öitä XLIV. Palveluksesta erotettu XLV. Uskollinen välittäjä XLVI. Tutkintaa ja mietiskelyä XLVII. Ukkosenisku XLVIII. Florencen pako XLIX. Merikadetti tekee keksinnön L. Tootsin hätä LI. Dombey ja maailma LII. Salainen sanoma LIU. Lisäuutisia LIV. Karkulaiset LV. Rob menettää paikkansa LVI. Iloa ja pettymystä LVII. Taas häät LVIII. Vuotta myöhemmin LIX. Pahan palkka LX. Avioasioita LXI. Leppyminen LXII. Loppu

ALKULAUSE

_Dombey ja Poika_ ilmestyi ensimmäisenä painoksena vuonna 1848 ja merkitsee Charles Dickensin kirjallisessa tuotannossa tärkeätä käännekohtaa. Tätä ennen hän oli jo kirjoittanut laajoja teoksia, joita nimitetään romaaneiksi ja jotka hyvin tyydyttivätkin silloista makua ja käsitystä, mutta niistä puuttui jotakin olennaista, minkä nojalla nykyaikaisessa mielessä annetaan kaunokirjalliselle tuotteelle romaanin nimi ja arvo.

Ennen sopi kirjailijan, kuten myös Dickens nuorempina vuosinaan menetteli, panna kuvittelemansa henkilö kokemaan kaikenlaisia seikkailuja ja näkemään milloin liikuttavia, milloin naurettavia ilmiöitä, ja kun näitä eri episodeja oli karttunut kylliksi tai päähenkilö sattumalta joutunut elämänuransa loppuun, päättyi teos siihen, ja niin oli jälleen luotu uusi "romaani". Lukijaa varten oli siis keksitty tilanteita ja tapauksia, jotka kukin sinänsä saattoivat olla mielenkiintoisia ja toisinaan vastasivat nykyaikaista novellia tai tilapäiskuvausta, mutta toiselta puolen olivat romaania koossapitävät henkilöt olemassa pääasiassa vain siksi, että nämä eri ilmiöt voitaisiin esittää. Niinpä voi sattua, että päähenkilö sekaantui perin kirjaviin tapahtumiin ja vihdoin pääsi niistä eroon ollen kutakuinkin entisellään tai ettei niillä sitten ollut mitään tajuttavaa vaikutusta myöhempiin vaiheisiin, yhtä vähän kuin niitä olisi osannut aavistaa.

Mutta nykyaikaisessa merkityksessä on pelkästään mielikuvitukseen perustuva romaani rakenteeltaan toisenlainen. Sitä voisi verrata esim. tuuheaan puuhun, joka on kasvanut pienestä siemenestä, niinkuin meidän ajallemme muutenkin on ominaista, että se, mikä on pientä tai ainakin ennen on vähäpätöisenä sivuutettu, paisutetaan valtavaksi. Romaanin luomiseen ei enää riitä se, että toteutetaan jokin taiteellinen suunnitelma, vaikkapa tämä olisi kuinkakin uusi ja merkillinen, vaan sen pohjaksi tarvitaan erikoinen ajatus tai henkinen näky, jonka elävöittämiseksi niin kirkkaaseen ja tehoavaan muotoon kuin suinkin esitetään yhteenkuuluva jakso elämää. Tällöin kirjailija useinkin joutuu laajentamaan teostaan paljoa enemmän kuin on alkujaan kuvitellut, koska ilmestyy yhä uusia keinoja, joilla sopii valaista alkuperäistä aatetta; mutta toisaalta hänen tulee pitää silmällä, että kaikki hänen kertomansa on syineen ja seurauksineen tarpeellista lopullisen päämäärän saavuttamiseksi. Niin moninaisia kuin esitetyt henkilöt ja ilmiöt ovatkin, pitää tällaisesta asteittaisesta, yhä uusia piirteitä tarjoavasta kehittelystä käydä lukijalle selväksi, että niiden lakien mukaan, jotka vallitsevat kirjailijan kuvaamassa maailmassa, romaanin perustaksi otettu aate toteutuu ilman luonnottomuutta tai hätävaraksi tekaistuja sattumia.

Tässä suhteessa, kuten jo viitattiin, "Dombey ja Poika" on periaatteellisesti toisella tasolla kuin Dickensin aikaisemmat teokset, esim. "Nicholas Nickleby". Jälkimäisestä voi sanoa, että kirjailija sitä luodessaan ikäänkuin on kysynyt itseltään, minkä tapausten avulla hänen sankarinsa voisi yhä jatkaa vaellustaan jonnekin, kun sitävastoin edellisessä hän näkyy kysyneen, mitkä tapaukset voisivat auttaa hänen sankariaan pääsemään perille.

Dickensissä tapahtunut kehitys nykyaikaisen romaanin luomista kohti tulee selvästi esille, kun verrataan hänen tapaansa käsitellä samanlaista ilmiötä kolmessa eri romaanissa. "Nicholas Nickleby", "Dombey ja Poika" ja myöhemmin ilmestynyt "David Copperfield" sisältävät kukin kuvauksen poikakoulusta. Ensimmäisessä koulu ei ole vähääkään olemassa siksi, että se kertoisi meille jotakin romaanin sankarista, sillä se ei vaikuta hänen historiaansa tai sieluunsa: hän joutuu vain Squeersin kouluun ja poistuu sieltä luonteeltaan samana tai oikeastaan yhtä luonteettomana, ja koko koulujuttu on episodi sinänsä. Mutta kun pikku Paul Dombey pannaan Blimberin opistoon, kuuluu se kertomukseen juoneen, ja lukija aavistaa heti, että oleskelu siellä ratkaisee pojan kohtalon, samalla kun se tuo esille lapsellisuuden uusia puolia ja mainittu opisto muutenkin on kiinteässä yhteydessä toisten henkilöiden vaiheiden kanssa. Samoin on laita viimemainitussa romaanissa. Pikku David sai aluksi kokea elämän kovuutta, ja Creaklen huono koulu vaikutti häneen myös pahasti, kun sensijaan myöhemmin Strongin opetus teki hänelle hyvää.

Se aate, joka elävöitetään "Dombey ja Pojassa", voidaan lausua sanoilla: Nöyryys on elämänilon ainoa mahdollinen pohja. Jos siis jollakulla ei ole muuta tapaa pysyä nöyränä kuin olemalla köyhä, niin hänen on parempi jäädä köyhäksi ja olla iloinen; jos taas on syntynyt älyltään vajavaiseksi, niin on parempi olla tyhmä ja siinä tilassa iloita. Sitävastoin vie ylpeys ehdottomasti turmioon.

Samoin kuin Dickensin muut romaanit, voi myöskin "Dombey ja Poika" tuntua nykyaikaisesta lukijasta liian monisanaiselta, tarpeettomiin yksityiskohtiin ja sivutapauksiin takertuvalta, mutta silloin on otettava huomioon, mistä tämä esityksen laajuus oikeastaan johtuu. Jos jätetään syrjään pateettiset pitkäveteisyydet ja monin paikoin tavattavat kovin seikkaperäiset asialliset tiedot, nähdään tässäkin romaanissa kuvauksen paisuvan etusijassa huumorin vuoksi, sillä missä tahansa Dickens huomasi saavansa tilaisuuden höystää kertomustaan huumorilla, käytti hän sitä hyväkseen. Tosin hän saattoi tässäkin mennä liian pitkälle, luoden tyyppejä, joiden olemassaolo todellisessa maailmassa näyttää epäiltävältä, mutta toisaalta on varmaa, että monet hänen koomillisista henkilöistään auttavat lukijaa mielihyvin taivaltamaan teoksen läpi, niin laaja kuin se onkin, ja jäävät pysyvästi muistiin.

Niinpä esiintyy tässä romaanissa mestarillisesti kuvattu Toots näyttämässä toteen sitä väitettä, että hölmömäisyys yhtyneenä nöyrään hyvyyteen ei suinkaan ole onneton kohtalo. Elämän ulkonaiset puolet Toots käsittää väärin, mutta aina silloin, kun pitää mitata sisällistä arvoa ja sen mukaan toimia, hän viattoman luonteensa nojalla osuu oikeaan.

Tootsin vastakohtana taas majuri Bagstock edustaa paatunutta, itserakasta hölmöä, joka uskoo olevansa vilpittömän rehellinen purkamalla suustaan joutavuuksia. Maailmassa ei hänen kannaltaan ole muita värejä kuin musta ja valkoinen, eikä totuuden lausumiseen hänen mielestään tarvita sen enempää kuin että kulloinkin räikeällä sutkauksella isketään asia umpeen. Hänen pöyhkeytensä on niin suuri, ettei hän malttaisikaan kuunnella totuutta, koska se vaatisi ajattelemista.

Koomillisista henkilöistä mainittakoon tässä vielä Feenix-serkku, entinen parlamentinjäsen, jonka tehtävänä on esittää naurettavia puolia n.s. "seurapiireistä" eli ylhäisöstä. On näet huomattava, että Dickens aikaisemmissa teoksissaan oli kuvannut hienoston henkilöitä vain matkan päästä, koska hän itse kuului keskisäätyyn, mutta saavutettuaan kirjailijana yleistä suosiota hän oli tähän aikaan jo päässyt seurustelemaan myös ylempien piirien kanssa. Niinpä olikin ennen voitu muistuttaa, että hänen loordityyppinsä tai muut ylimyksensä olivat irvikuvia, joilta puuttui todellisia piirteitä. Mutta nyt hän saattoi tarkastella heitä lähempää, ja siitä johtui, että omalla tavallaan hupsu Feenix-serkku on saatu mainiosti edustamaan Englannin ylimystön omituisuuksia naurettavalta puolelta.

* * * * *

Esipuheessa koottujen teosten painokseen v:lta 1867 tekijä lausuu:

"Uskallan olla sitä mieltä, että kyky (tai tottumus) oikein huomata ihmisten luonteita on harvinainen. Enpä ole edes saanut kokea, että ihmisten kasvojakaan osataan oikein panna merkille. Tavallisimpia virheitä näkyy siinä kohden olevan se, että ujous ja julkeus sekoitetaan toisiinsa ja ettei käsitetä itsepäisen luonteen olevan ainaisessa kamppailussa itsensä kanssa.

"Sellaisessa miehessä kuin Dombeyssa ei tapahdu rajua muutosta, ei tässä kirjassa eikä todellisessa elämässä. Se tunne, että hän on väärässä, hänellä on koko ajan. Mitä enemmän hän koettaa sitä tukahduttaa, sitä suurempi on hänen vääryytensä. Sisäinen häpeä ja ulkonaiset asianhaarat voivat johtaa kamppailun lopputulokseen viikossa tai päivässä, mutta kamppailua on kestänyt vuosikausia, ja voitto on kauan aikaa ollut epätietoinen.

"Tämän kirjan aloitin Genevenjärven rannalla ja jatkoin sitä muutamia kuukausia Ranskassa, ennenkuin sain sen valmiiksi Englannissa. Kirjoitustyön ja -paikan yhteys on mielessäni niin omituisen vahva, että vielä nytkin, vaikka mielikuvituksessani tunnen joka portaan pikku merikadetin tyyssijassa ja voisin osoittaa joka penkin siinä kirkossa, jossa Florence vihittiin, tai kaikkien nuorten herrojen vuoteet tohtori Blimberin opistossa, hämärästi kuvittelen kapteeni Cuttlen karkaavan rouva MacStringerin luota Sveitsin vuoristossa. Samoin, jos jokin sattuma muistuttaa minulle mitä aallot alinomaa kuiskailivat, lähtee muistini vaeltamaan talviseksi yöksi pitkin Pariisin katuja — kuten levotonna ja raskain mielin teinkin sinä iltana, kun olin kirjoittanut sen luvun, jossa pikku ystäväni ja minä erosimme toisistamme."

HENKILÖITÄ:

_Alkuasukas_, kuten neiti Tox nimitti, Bagstockin musta palvelija. _Anne_, sisäkkö Dombeyn talossa, Towlinsonin mielitietty. _Bagstock_, Joseph, eronsaanut majuri, neiti Toxin läheinen naapuri. _Baps_, tanssinopettaja tohtori Blimberin opistossa. — rouva, hänen puolisonsa. _Berinthia_, lyhennettynä "Berry", rouva Pipchinin veljentytär ja palvelija. _Bitherston_, poika, täysihoidossa rouva Pipchinin luona. _Blimber_, tohtori, jolla oli yksityinen poikaopisto Brightonissa. — rouva, hänen puolisonsa. — Cornelia, heidän tyttärensä. _Blockitt_, rouva Dombeyn hoitajatar. _Bokum_, rouva, rouva MacStingerin ystävä ja morsiusneito hänen häissään Jack Bunsbyn kanssa. _Briggs_, tohtori Blimberin oppilas ja Paul Dombeyn huonetoveri. _Brogley_, kaupanvälittäjä, vanhojen tavaroiden kauppias ja Sol Gillsin ystävä. _Brown_, Alice, toiselta nimeltään Alice Marwood, James Carkerin entinen lemmitty. — rouva, hänen äitinsä. _Bunsby_, Jack, Varovan Klaran kapteeni, kapteeni Cuttlen hyvä ystävä. _Carker_, Harriet, John ja James Carkerin sisar, sittemmin Morfinin puoliso. — James, Dombey ja Pojan konttoripäällikkö. — John, Dombey ja Pojan konttoristi. _Chick_, John, Dombeyn lanko. — Louisa, hänen puolisonsa, Dombeyn sisar. _Chowley_, kts. MacStinger, Charles. _Clark_, Dombey ja Pojan konttoristi. _Cuttle_, Edward, kapteeni, Sol Gillsin ystävä ja myöhemmin liiketoveri. _Daws_, Mary, nuori keittäjätär Dombeyn palveluksessa. _Diogenes_, koira, jonka Toots lahjoitti Florence Dombeylle. _Dombey_, Paul, rikas lontoolainen kauppias. — Fanny, hänen ensimmäinen puolisonsa, Florencen ja pikku Paulin äiti. — Florence, heidän tyttärensä. — pikku Paul, heidän poikansa. — Edith, Dombeyn toinen puoliso, rouva Skewtonin tytär, eversti Grangerin leski. _Feeder_, kandidaatti, tohtori Blimberin apulainen, myöhemmin hänen vävynsä ja seuraajansa. — Alfred, pastori, hänen veljensä. _Feenix_, Edith Dombeyn serkku. _Flowers_, rouva Skewtonin palvelijatar. _Gay_, Walter, nuori konttoristi Dombey ja Pojan palveluksessa, Sol Gillsin sisarenpoika, myöhemmin Florence Dombeyn puoliso. _Gills_, Solomon, laivakojeiden kauppias. _Glubb_, vanha ukko, joka työnsi pikku Paulin rullatuolia. _Granger_, Edith, kts. Edith Dombey. _Howler_, lahkolaisten pappi. _Jemima_, rouva Toodlen naimaton sisar, joka auttaa hänen lastensa hoidossa. _Joe_, työmies. _John_, köyhä sekatyöläinen, Marthan isä. _Johnson_, oppilas tohtori Blimberin koulussa. _Kate_, orpotyttö, vierailulla Skettlesin perheessä samaan aikaan kuin Florence. _Kleopatra_, kts. rouva Skewton. _Kukonpoika_, ammattinyrkkeilijä, Tootsin ystävä. _MacStinger_, rouva, kapteeni Cuttlen emäntä, myöhemmin kapteeni Bunsbyn puoliso. — Alexander, hänen poikansa. — Charles, toinen hänen poikansa. — Juliana, hänen tyttärensä. _Martha_, köyhän Johnin tytär, ruma, likainen ja muodoton. _Marwood_, Alice, kts. Alice Brown. _Melia_, tohtori Blimberin palvelijatar. _Miff_, rouva, kirkonpenkkien avaaja. _Moriin_, Dombey ja Pojan vanhin konttoristi. _Nipper_, Susan, Florence Dombeyn palvelijatar. _Pankey_, tyttö, rouva Pipchinin hoidokkeja. _Paul_, kts. pikku Paul Dombey. _Peps_, Parker, hovilääkäri, läsnä pikku Paulin syntyessä. _Perch_, lähetti Dombey ja Pojan liikkeessä. — rouva, hänen puolisonsa. _Pilkins_, Dombeyn kotilääkäri. _Pipchin_, leskirouva, jonka luo pikku Paul ja Florence lähetettiin täysihoitoon; myöhemmin Dombeyn emännöitsijä. _Puskuri_, kts. Robin Toodle. _Richards_, kts. Polly Toodle. _Rob Hioja_, kts. Robin Toodle. _Skettles_, sir Barnet, parlamentinjäsen. — lady, hänen puolisonsa. — Barnet, heidän poikansa, tohtori Blimberin oppilas. _Skewton_, rouva, n.s. "Kleopatra", Edith Dombeyn äiti, Feenix-serkun täti. _Sownds_, lihava ja mahtava suntio. _Toodle_, junanlämmittäjä. — Polly, hänen vaimonsa, pikku Paulin imettäjätär, joka Dombeyn perheessä pitää nimeä "Richards". — Robin, heidän poikansa, lisänimeltään "Puskuri" ja "Rob Hioja". _Toots_, vanhin tohtori Blimberin oppilaista. — rouva, kts. Susan Nipper. _Towlinson_, Thomas, Dombeyn lakeija. _Tox_, Lucretia, neiti, rouva Chickin ystävä. _Tozer_, pikku Paulin huonetoveri tohtori Blimberin opistossa. _Wiekam_, tarjoilijan vaimo, pikku Paulin hoitajatar. _Withers_, rouva Skewtonin palveluspoika.

TOIMINIMI DOMBEY JA POJAN TUKKU-, VÄHITTÄIS- JA VIENTILIIKKEEN ASIOITA

ENSIMMÄINEN LUKU

Dombey ja Poika

Dombey istui hämärtyneen huoneen nurkassa vuoteen vieressä, isossa nojatuolissa, ja Poika makasi lämpimästi kapaloituna pienessä korikehdossaan, joka oli huolellisesti sovitettu matalalle penkille tulen eteen sen likelle, ikäänkuin pienokaisen ruumiinrakenne olisi teeleivoksen kaltainen, joka on välttämättä paahdettava ruskeaksi niin kauan kuin se on tuore.

Dombey oli noin neljänkymmenenkahdeksan vuoden ja Poika vasta noin neljänkymmenenkahdeksan minuutin ikäinen. Dombey oli jokseenkin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän oli kaunis, pulska mies, oli hänen ulkomuotonsa liian jäykkä ja pöyhkeä ollakseen miellyttävä. Poika oli perin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän (tietysti) oli eittämättä kaunis lapsi, oli hän yleisvaikutukseltaan kuitenkin vielä jonkin verran rutistunut ja täplikäs. Dombeyn otsalle olivat aika ja sen veli huoli jättäneet muutamia merkkejä kuin puuhun, jonka on aikanaan pakko murtua — ne ovat säälimättömiä kaksoisia samotessaan ihmismetsänsä läpi ja matkalla uurtaessaan — kun taas Pojan kasvoilla risteili moneen suuntaan lukemattomia pikku poimuja, jotka sama petollinen aika saisi mielikseen silitellä ja tasoitella viikatteensa lappeella, valmistaakseen pintaa syvemmille leikkauksilleen.

Riemuissaan kauan odotetusta tapauksesta Dombey helisteli yhtä mittaa raskaita kultaisia kellonperiään, jotka riippuivat hänen tiukan sinisen takkinsa alapuolelle, nappien kimallellessa fosforin värein kaukana palavan tulen heikossa hohteessa. Poika, jonka pienet nyrkit olivat kovasti puserrettuina ja pystyssä, näytti heikkojen voimiensa mukaan alistuvan siihen olemassaoloon, joka oli niin odottamatta tullut hänen osakseen.

"Tämä talo on nyt taas, rouva Dombey", huomautti Dombey, "ei ainoastaan nimeltään, vaan todellisuudessakin Dombey ja Poika. Dom-bey ja Poika!"

Näillä sanoilla oli niin hellyttävä vaikutus, että hän liitti rouva Dombeyn nimeen erään hyväilysanan (vaikkakaan ei ihan epäröimättä, koska hän oli kovin vähän tottunut sellaiseen puhuttelutapaan) ja sanoi: "Rouva Dombey, minun — minun rakkaani."

Ohimenevä heikko hämmästyksen lehahdus levisi sairaan naisen kasvoille hänen kohottaessaan silmänsä mieheensä päin.

"Hänet kastetaan Pauliksi, minun — rouva Dombey — tietysti."

Sairas toisti heikolla äänellä "tietysti" tai oikeastaan ilmaisi sen huultensa liikkeellä ja sulki taas silmänsä.

"Se on hänen isänsä nimi, rouva Dombey, ja samoin isoisän! Soisinpa, että hänen isoisänsä eläisi vielä tänä päivänä!" Ja taas hän sanoi "Dom-bey ja Poika" samalla äänenpainolla kuin äsken.

Nuo kolme sanaa ilmaisivat muuten Dombeyn elämän ainoan ajatuksen. Maailma oli olemassa, jotta Dombey ja Poika voisivat siinä harjoittaa kauppaa, ja aurinko ja kuu oli luotu suomaan heille valoa. Joet ja meret olivat sitä varten, että heidän laivansa voisivat kulkea niillä, sateenkaari ennustaakseen heille kaunista ilmaa, tuulet puhalsivat joko heidän yrityksiensä suuntaan tai niitä vastaan, tähdet ja kiertotähdet kiersivät kehiään säilyttääkseen loukkaamattomana sen järjestelmän, jonka keskuksena he olivat. Tavalliset lyhennykset saivat uuden merkityksen hänen silmissään ja viittasivat vain heihin: A.D. ei ollenkaan tarkoittanut anno Domini, vaan merkitsi anno Dombei — ja Pojan.

Hän oli kohonnut, samoin kuin hänen isänsä ennen häntä, elämän ja kuoleman kiertokulussa Pojasta Dombeyksi ja lähes kaksikymmentä vuotta ollut toiminimen ainoana edustajana. Noista vuosista hän oli ollut naimisissa kymmenen — naimisissa, niinkuin jotkut väittivät, sellaisen naisen kanssa, jolla ei ollut sydäntä lahjoitettavana hänelle; jonka onni sisältyi menneisyyteen ja joka oli tyytyväinen voidessaan alistaa murtuneen mielensä nöyrästi kestämään nykyhetken velvollisuuksia. Ei ole ollenkaan todennäköistä, että tuollainen joutava puhe olisi osunut Dombeyn korviin, jota se läheisesti koski, eikä luultavasti kukaan olisi uskonut sitä niin vähän kuin hän, jos se olisi tullut hänen kuuluvilleen. Dombey ja Poika olivat usein tehneet kauppaa rahoilla, mutta ei koskaan sydämillä. He jättivät tällaiset mielikuvituksen piiriin kuuluvat asiat pojille ja tytöille ja täyshoitoloille ja kirjoille. Dombey olisi tuuminut tähän tapaan: Avioliiton hänen kanssaan _täytyi_ asiain luonnon mukaan olla mieluinen ja kunniakas kenelle järkevälle naiselle tahansa. Toive saada synnyttää uusi osakas sellaiseen kauppaliikkeeseen ei voinut olla herättämättä ylevää ja kiihkeätä kunnianhimoa vaatimattomimmankaan naissukupuoleen kuuluvan olennon rinnassa. Rouva Dombey oli tehnyt tämän yhteiskunnallisen avioliittosopimuksen, joka melkein välttämättä kuului säädylliseen ja varakkaaseen asemaan, tosin kiinnittämättä huomiota perheen toiminimen jatkamiseen, mutta kuitenkin silmät täysin avoimina näitä etuja huomaamaan. Rouva Dombeylla oli ollut joka päivä tilaisuutta käytännössä huomata hänen yhteiskunnallinen asemansa. Rouva Dombey oli aina istunut hänen pöytänsä päässä ja hoitanut emännän velvollisuuksia erinomaisen hienosti ja kohteliaasti. Rouva Dombeyn oli täytynyt olla onnellinen, eikä mikään muu ollut mahdollista.

Tai ainakin oli ollut vain yksi puute. Niin, sen hän olisi myöntänyt. Ei puuttunut muuta kuin yhtä, mutta se merkitsikin varmasti paljon. He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta, eikä heille tähän päivään mennessä, jolloin Dombey istui helistellen raskaita kultaisia kellonperiään isossa nojatuolissa vuoteen vieressä, ollut syntynyt jälkeläistä.

Tarkemmin sanoen, ei ketään mainitsemisen arvoista. Noin kuusi vuotta sitten oli kyllä syntynyt tyttö, sama lapsi, joka nyt oli huomaamatta hiipinyt tänne ja arkana kyyristynyt nurkkaan, voidakseen sieltä nähdä äitinsä kasvot. Mutta mitä merkitsi tyttö Dombey ja Pojalle! Liikkeen nimen ja arvon pääomassa oli sellainen lapsi pelkkä pikkuraha, jota ei voitu sijoittaa — mätämuna — ei mitään muuta.

Dombeyn tyytyväisyyden malja oli kuitenkin tällä hetkellä niin täynnä, että hän tunsi voivansa pirskahduttaa sen sisällyksestä parisen pisaraa pikku tyttärensä pölyiselle syrjäpolullekin.

Hän virkkoi siis: "Florence, kuuleppas, sinä saat mennä katsomaan sievää veljeäsi, jos haluat. Älä koske häneen!"

Lapsi vilkaisi tuota sinistä takkia ja jäykkää valkeaa kaulanauhaa, jotka yhdessä narisevien kenkien ja hyvin äänekkäästi raksuttavan taskukellon kanssa ruumiillistivat hänen käsityksensä isästä, mutta hänen silmänsä kääntyivät sitten taas heti äidin kasvoihin, eikä hän liikahtanut eikä vastannut.

Samassa avasi rouva silmänsä ja näki lapsen. Tämä juoksi häntä kohti ja nousten varpailleen ylettyäkseen paremmin kätkemään kasvonsa hänen rinnalleen tarrautui häneen kiinni epätoivoisen hellästi, mikä oli jyrkässä ristiriidassa hänen ikänsä kanssa.

"Oh, Herra varjelkoon!" sanoi Dombey nousten äreästi seisomaan. "Olen varma, että tuo on perin ajattelematon ja kiihkeä menettelytapa. Minun on kai parasta kysyä tohtori Pepsiltä, tahtooko hän ehkä olla niin hyvä ja tulla taas tänne yläkertaan. Nyt lähden alas. Minä lähden alas. Minun ei tarvitse pyytää teitä", lisäsi hän pysähtyen hetkeksi tulen ääressä olevan penkin luo, "pitämään erikoista huolta tästä nuoresta herrasta, rouva..."

"Blockitt, herra?" esitti sairaanhoitajatar, teeskentelevästi hymyilevä laimean kohtelias henkilö, joka ei rohjennut ilmoittaa nimeään tosiasiana, van ainoastaan hiljaisena huomautuksena.

"Tästä, nuoresta herrasta, rouva Blockitt."

"Ei, herra, ei suinkaan tarvitse! Muistan, kun Florence-neiti syntyi..."

"Jaa, jaa, jaa", keskeytti Dombey ja kumartui kehdon yli, samalla vähän rypistäen kulmiaan. "Olihan Florence-neiti oikein hyvä, mutta tämä on eri asia. Tämän nuoren herran pitää täyttää kohtalo. Kohtalo, pikku mies!" Puhutellessaan sillä lailla vastasyntynyttä hän nosti sen toisen kätösen huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän näytti pelkäävän, että se temppu oli saattanut hänen arvokkuutensa huonoon valoon, ja lähti hyvin kömpelösti tiehensä.

Tohtori Parker Peps, yksi hovilääkäreistä, jolla oli suurenmoinen maine avustajana lisäysten tapahtuessa hienoissa perheissä, käveli edestakaisin vierashuoneessa kädet selän takana perhelääkärin kuvaamattomasti ihailemana. Jälkimäinen oli säännöllisesti toitottanut tätä asiaa kuuden viime viikon kuluessa kaikille potilailleen, ystävilleen ja tuttavilleen sellaisena tapauksena, johon hän odotti päivin ja öin joka heti kutsua yhdessä tohtori Parker Pepsin kanssa.

"No niin, hyvä herra", sanoi tohtori Parker Peps mehevällä, syvällä, sointuvalla äänellään, joka oli verhottu päivän tapauksen vuoksi samoin kuin oven kolkutinkin, "onko teidän käyntinne mielestänne ollenkaan nostattanut arvoisaa rouvaanne?"

"Ikäänkuin virkistänyt?" sanoi perhelääkäri arasti, kumartaen samalla tohtorille kuin sanoakseen: "Suokaa anteeksi, että lisään yhden sanan, mutta tämä on niin arvokas asiakas."

Dombey tuli neuvottomaksi tästä kysymyksestä. Hän oli ajatellut potilasta niin vähän, ettei voinut siihen vastata. Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, jos tohtori Parker Peps tahtoisi taas nousta yläkertaan.

"Hyvä on! Me emme saa salata teiltä, herra", virkkoi tohtori Parker Peps, "että on jonkinlaista voimattomuutta hänen armossaan herttuattaressa — suokaa anteeksi, minä sekoitan nimet, minunhan piti sanoa, teidän rakastettavassa rouvassanne. Että on jonkinlaista raukeutta ja yleistä joustavuuden puutetta, jota oikeastaan emme tahtoisi..."

"Nähdä", ehätti perhelääkäri sanomaan, kumartaen taas päätään.

"Juuri niin", myönsi tohtori Parker Peps, "jota oikeastaan emme tahtoisi nähdä. Tuntuu siltä, että lady Cankabyn ruumiinrakenne — suokaa anteeksi, minun piti sanoa rouva Dombeyn, mutta sekoitan nimet eri tapauksissa..."

"Ne ovat niin lukuisia", mutisi perhelääkäri, "eikä tosiaankaan voi odottaa — olisi kovin ihmeellistä, jos olisi toisin — tohtori Parker Pepsin asiakaspiiri West-Endissä..."

"Kiitos", sanoi tohtori, "juuri niin. Aioin juuri huomauttaa, että tuntuu siltä kuin potilaamme ruumiinrakennetta olisi kohdannut sellainen järkytys, josta se saattaa toipua vain suuren ja reippaan —"

"Ja tarmokkaan", mutisi perhelääkäri.

"Juuri niin", sanoi tohtori, "ja voimakkaan ponnistuksen avulla. Virkaveljeni herra Pilkins, joka ollessaan lääkärinä tässä perheessä — epäilemättä sopivin siihen tehtävään, siitä olen varma —"

"Oh", mutisi perhelääkäri. "Niin kuuluisan henkilön lausuma ylistys!"

"Olette kovin ystävällinen", vastasi tohtori Parker Peps, "sanoessanne niin. Herra Piikkisillä, joka asemansa nojalla parhaiten tuntee potilaan ruumiinrakenteen säännöllisissä oloissa (mikä tieto on kovin tärkeä meille tehdessämme johtopäätöksiä tällaisissa tapauksissa), on samoin kuin minullakin se käsitys, että luonto on kutsuttava avuksi tässä tapauksessa tekemään tarmokas ponnistus ja että jos arvoisa potilaamme Dombeyn kreivitär — suokaa anteeksi, rouva Dombey — ei olisi —"

"Kykenevä", sanoi perhelääkäri.

"Tekemään menestyksellisesti sellaista ponnistusta", jatkoi tohtori Parker Peps, "silloin voisi sattua sellainen käänne, jota me kumpikin vilpittömästi valittaisimme".

Lääkärit seisoivat muutamia sekunteja maahan katsellen. Sitten he tohtori Parker Pepsin äänettömän eleen kehoittamina lähtivät yläkertaan. Perhelääkäri avasi oven kuuluisalle ammattitoverilleen ja seurasi häntä kerrassaan matelevan kohteliaasti.

Olisi väärin Dombeyta kohtaan väittää, ettei tämä sanoma tavallaan vaivannut hänen mieltään. Hän ei ollut sellainen mies, josta olisi koskaan oikeastaan voinut sanoa, että hän pelästyi tai järkkyi, mutta hänellä oli tosiaankin se tunne, että jos hänen vaimonsa sairastuisi ja kuolisi hän olisi hyvin surullinen, samoin kuin jos hän kadottaisi astioistaan tai huonekaluistaan tai muista taloustavaroistaan jotakin, mikä olisi hyvinkin omistamisen arvoista eikä voisi joutua hukkaan herättämättä vilpitöntä mielipahaa. Epäilemättä se kuitenkin olisi viileää, asiallista, maltillista herrasmiehen surua.

Hänen tätä asiaa koskevat mietteensä keskeytyivät pian, ensiksi porraskäytävästä kuuluvan vaatteiden kahinan vuoksi ja sitten siksi, että huoneeseen äkkiä lehahti nainen, joka oli selvästi ohi keski-iän, mutta puettu hyvin nuorekkaasti, etenkin mitä puseron tiukkuuteen tulee. Vastatullut juoksi Dombeyn luo kasvoillaan ja ryhdissään jonkinlainen jännitys, joka ilmaisi hillittyä liikutusta, kietoi käsivartensa Dombeyn kaulaan ja sanoi tukehtuneella äänellä:

"Rakas Paulini! Hän on täydellinen Dombey!"

"No niin, no niin", vastasi hänen veljensä — sillä Dombey oli hänen veljensä — "luulenpa tosiaankin, että hän on tullut sukuunsa. Älähän kiihdy, Louisa."

"Teen siinä hyvin mielettömästi", sanoi Louisa istuutuen ja ottaen esille nenäliinansa, "mutta hän on — hän on niin täydellinen Dombey! Minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään sentapaista!"

"Mutta mitä merkitsee tuo juttu Fannystä?" kysyi Dombey. "Kuinka Fanny voi?"

"Rakas Paul", vastasi Louisa, "se ei ole yhtään mitään. Usko minua, se ei ole mitään. Tosin hän on uupunut, mutta sitä ei voi verratakaan siihen, mitä minä sain kestää Georgen tai Frederickin syntyessä. Ponnistus on välttämätön. Siinä kaikki. Jospa tuo kunnon Fanny olisi Dombey! — Mutta luulenpa hänen jaksavan suoriutua siitä. Epäilemättä hän suoriutuu. Tietysti hän tekee niin, kun tietää, että sitä pyydetään häneltä velvollisuutena. Rakas Paul, onhan tosiaankin kovin heikkoa ja tyhmää minun vavista ja väristä kiireestä kantapäähän asti, mutta minä olen niin peräti kummallinen, että täytyy pyytää sinulta viinilasi ja palanen tuota kakkua. Luulin ihan putoavani ulos porraskäytävän ikkunasta tullessani katsomasta rakasta Fannya ja herttaista pikku pojua." Nämä viime sanat johtuivat siitä, että pienokainen muistui äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä.

Silloin kuului hiljainen koputus ovelle.

"Rouva Chick", sanoi hyvin lempeä naisääni ulkopuolelta, "kuinka nyt voitte, rakas ystävä?"

"Rakas Paul", sanoi Louisa hiljaisella äänellä ja nousi seisomaan, "se on neiti Tox. Kaikkein herttaisin olento! En olisi mitenkään päässyt tänne ilman häntä! Neiti Tox, veljeni herra Dombey. Rakas Paul, erittäin läheinen ystäväni neiti Tox."

Nainen, joka esiteltiin näin erikoisesti, oli pitkä ja laiha olento, niin kuihtuneen näköinen, ettei häntä alkujaankaan ilmeisesti ollut luotu "vahvaväriseksi", kuten kangaskauppiaat sanovat, ja vähitellen menettänyt värinsä kokonaan. Mutta siitä huolimatta olisi häntä voinut kuvailla hohtavaksi yleisestä sovinnollisuudesta ja kohteliaisuudesta. Hänen päänsä oli vakinaisesti asettunut kallelleen senvuoksi, että hän oli pitkän aikaa tottunut kuuntelemaan ihailevasti kaikkea, mitä hänen läsnäollessaan sanottiin, ja katselemaan puhetovereitaan kuin olisi hengessään koettanut painaa heidän kuvansa sieluunsa pitääkseen sitä koko elämänsä halki haihtumattomassa muistissaan. Hänen kätensä olivat omaksuneet suonenvedonkaltaisen tavan kohoilla omasta aloitteestaan kuin itsetiedottoman ihailun vallassa. Hänen silmänsäkin olivat taipuvaiset samantapaiseen liikatunteellisuuteen. Hänellä oli pehmein ääni mitä voi kuvitella, ja hänen nenässään, joka oli hämmästyttävän kyömyinen, oli ihan keskellä siltamaisen kaaren kohdalla pieni kyhmy, josta se suuntautui alaspäin hänen kasvojaan kohti kuin järkähtämättä päättäen olla mistään syystä kääntymättä ylöspäin.