Part 19

"Tarkoitan juuri Walter Gayta", vastasi kapteeni. Hänen äänenpainonsa ilmaisi, että hän hyväksyi lämpimästi Carkerin nopean käsityskyvyn. "Minä olen hänen ja hänen enonsa läheinen ystävä. Ehkä", lisäsi kapteeni, "olette kuullut esimiehenne mainitsevan nimeni kapteeni Cuttle?"

"En", sanoi Carker paljastaen hampaansa entistä enemmän.

"No niin", jatkoi kapteeni, "minulla on ilo tuntea hänet. Kävin kerran tervehtimässä häntä Sussexin rannikolla nuoren ystäväni Walterin kanssa. Silloin lyhyesti sanoen — pyydettiin häneltä pientä avustusta." Kapteeni nyökäytti päätään tavalla, joka oli samalla hauska, luonteva ja paljon puhuva. "Muistatte kai sen?"

"Luullakseni oli minulla kunnia järjestää se asia", myönsi Carker.

"Tosiaankin!" vahvisti kapteeni. "Taas oikein! Niin se olikin. Nyt olin kyllin rohkea tullakseni tänne —"

"Ettekö suvaitse istuutua?" kysyi Carker hymyillen.

"Kiitoksia", vastasi kapteeni ja käytti hyväkseen tarjousta. "Ehkä pääsee pitemmälle juttelussa istuessaan. Ettekö tekin ota tuolia?"

"En, kiitos", virkkoi toinen, joka ehkä talvitapansa mukaan seisoi selin tulisijaan ja katseli kapteenia sennäköisenä kuin hänen joka hampaassaan ja ikenessään olisi silmä. "Aioitte sanoa olleenne kyllin rohkea — vaikka eihän siitä ole puhettakaan —"

"Kiitoksia paljon, nuori mies", vastasi kapteeni. "Tulin tänne ystäväni Walterin vuoksi. Hänen enonsa Sol Gills on tietorikas mies ja omalla alallaan aika mestari, mutta hän ei ole, kuten täsmällisesti sanoisin, taitava merimies — ei käytännön mies. Walter on niin reilu poika kuin suinkin, mutta yhdessä suhteessa häntä voi moittia. Hän on liian kaino. Nyt haluaisin kysyä teiltä", lisäsi kapteeni alentaen ääntään ja puhuen tuttavallisesti muristen, "kaikessa ystävyydessä ja yksinomaan — meidän kesken ja vain yksityistä tarvettani varten, kunnes esimiehenne on vähän toipunut ja minä voin mennä hänen puheilleen: onko täällä kaikki kunnossa ja reilassa ja aloittaako Walter matkansa hyvän tuulen puhaltaessa?"

"Mitä nyt ajattelettekaan, kapteeni Cuttle?" vastasi Carker nostaen takkinsa liepeet ylös. "Te olette käytännön mies. Mitä te arvelette?"

Kapteenin katseen terävyyttä ja merkitystä hänen vilkuttaessaan silmäänsä vastaukseksi eivät mitkään sanat voi ilmaista lukuunottamatta aikaisemmin mainittuja kiinalaisia sanoja, joita on mahdoton lausua.

"Kuulkaapas!" virkkoi kapteeni äkkiä tavattomasti rohkaistuneena, "mitä te sanotte? Olenko oikeassa vai väärässä?"

Niin paljon oli kapteeni ilmaissut silmällään Carkerin hymyn ja kohteliaisuuden kiihoittamana ja rohkaisemana, että hän tunsi voivansa tehdä tämän kysymyksen yhtä hyvin kuin jos hän olisi tuonut tunteensa esiin kaikkein kaunopuheisimmin sanoin.

"Oikeassa", myönsi Carker. "Sitä en epäilekään."

"Siis nostanut purjeensa hyvällä säällä!" huudahti kapteeni Cuttle.

Carker hymyili hyväksyen.

"Voimakas myötätuuli", jatkoi kapteeni.

Carker hymyili taas myöntävästi.

"Jaha, jaha!" sanoi kapteeni hyvin huojentuneena ja mielissään. "Minähän tiesin koko hyvin, kuinka asiat olivat, ja sanoinkin sen Walterille. Kiitos, kiitos."

"Gaylla on loistavat mahdollisuudet", huomautti Carker levittäen suunsa yhä suuremmaksi, "koko maailma edessään".

"Koko maailma ja oma vaimonsa, niinkuin sanotaan", lisäsi kapteeni iloisena.

Lausuessaan sanan "vaimonsa" (tarkoittamatta sillä silloin mitään) kapteeni äkkiä vaikeni, vilkutti taas silmäänsä, pani vahakankaisen hattunsa kuhmuisen keppinsä päähän, pyöräytti sitä ja katsahti syrjästä lakkaamatta hymyilevään ystäväänsä.

"Lyön vetoa neljännespullon vanhaa Jamaikan rommia, että tiedän, mille hymyilette", virkkoi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti.

Carker hymyili yhä enemmän.

"Pitemmälle asia ei mene?" kysyi kapteeni koputtaen kuhmuisella kepillään oveen ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettu.

"Ei tuumaakaan", vastasi Carker.

"Te ehkä ajattelette suurta F-kirjainta?" kysyi kapteeni.

Carker ei kieltänyt sitä.

"Tai jotakin L:ään tai O:hon päin?" jatkoi kapteeni.

Carker hymyili yhä.

"Olenko taas oikeassa?" kysyi kapteeni kuiskaten, samalla kun hänen otsaansa kiertävä tulipunainen juova paisui hänen ilonsa lisääntyessä.

Kun Carker yhä hymyili vastaukseksi ja nyökäytti päätään hyväksyen, nousi kapteeni Cuttle seisomaan ja tarttui hänen käteensä vakuuttaen hänelle lämpimästi, että he purjehtivat samaa reittiä ja että mitä häneen (Cuttleen) tuli, oli hän koko ajan ohjannut alustaan siihen suuntaan. "Walter tutustui häneen ensin", selitti kapteeni niin salaperäisesti ja vakavasti kuin asia vaati, "harvinaisella tavalla. Te varmasti muistatte, kuinka Walter löysi hänet kadulta silloin, kun hän oli vielä ihan pikku tyttö, ja he ovat rakastaneet toisiaan siitä lähtien niin paljon kuin tuollaiset lapset osaavat! Me olemme aina sanoneet, Sol Gills ja minä, että heidät on luotu toinen toistaan varten."

Kissa tai apina tai hyeena tai ruumiinkallo ei olisi voinut näyttää kapteenille enemmän hampaita yhdellä kertaa kuin Carker paljasti keskustelun tässä kohdassa.

"Siihen suuntaan käy voimakas virta", huomautti onnellinen kapteeni. "Tuuli ja virta käyvät nähkääs kumpikin siihen suuntaan. Ajatelkaapas vain sitä, että Walter oli saapuvilla tuona päivänä!"

"Tavattoman edullista hänen toiveilleen", huomautti Carker.

"Ajatelkaahan vain, kuinka ihanalta hänestä tuntuu kellua sen päivän vanavedessä!" jatkoi kapteeni. "Mikä voisikaan enää saada häntä tuuliajolle!"

"Ei mikään", vastasi Carker.

"Olette taas oikeassa", virkkoi kapteeni puristaen uudelleen hänen kättään. "Ei mikään! Siis selvä on! Poika on menetetty, sievä pikku olento. Eikö niin?"

"Niin, poika on menetetty", myönsi taipuvainen Carker.

"Sana vain, ja toinen on valmiina", jatkoi kapteeni. "Oppineen enon sisarenpoika! Sol Gillsin sisarenpoika! Walter! Walter, joka jo on liikkeessänne. Ja", lisäsi kapteeni kohoten vähitellen sellaista vertauskuvaa kohti, jota hän tarkoitti käyttää loppupontena, "joka tulee joka päivä Sol Gillsin luota liikkeeseenne ja teidän povellenne!"

Kapteenin itsetyytyväisyyttä, kun hän ystävällisesti tyrkkäsi Carkeria kyynärpäällään päättäessään kummankin yllä olevista pikku lauseista, ei saattanut voittaa mikään muu kuin se riemu, joka loisti hänen olemuksestaan hänen vaipuessaan takaisin paikalleen ja tarkastellessaan Carkeria, kun oli lopettanut tämän loistavan näytteen kaunopuheisuudestaan ja viisaudestaan. Hänen suuret siniset liivinsä kohoilivat tuon mestarituotteen syntyessä, ja hänen nenänsä oli samasta syystä kovin tulehtunut.

"Olenko oikeassa?" kysyi kapteeni.

"Kapteeni Cuttle", sanoi Carker notkistaen hetkiseksi vähän polviaan omituisella tavalla, ikäänkuin olisi halunnut syleillä itseään, "teidän arvelunne Walter Gayn tulevaisuudesta ovat perinpohjin täsmälliset. Edellytän, että asia ei mene meitä edemmäksi."

"Kunniasanani", vakuutti kapteeni. "Ei tavuakaan muiden korviin."

"Ei hänen eikä kenenkään muun?" jatkoi johtaja.

Kapteeni Cuttle rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.

"Mutta vain teidän omaksi tyydytykseksenne ja ohjeeksenne — tietysti ohjeeksenne", toisti Carker, "tulevia toimenpiteitänne varten".

"Olen tosiaankin sydämestäni kiitollinen", sanoi kapteeni kuunnellen hyvin tarkkaavaisena.

"En epäröi laisinkaan sanoessani, että niin on asian laita. Olette oivallisesti tajunnut sen, mikä on todennäköistä."

"Ja mitä esimieheenne tulee", huomautti kapteeni, "on parasta, että ryhdyn hänen kanssaan puheisiin vasta sitten, kun itsestään tarjoutuu tilaisuus. Aikaa on kyllin."

Carker, jonka suu nyt ulottui korvasta toiseen, kertasi: "Aikaa on kyllin." Hän ei tosin lausunut noita sanoja ääneen, vaan taivutti päätään kohteliaasti ja tapaili niitä kielellään ja huulillaan.

"Ja koska nyt tiedän — olen aina sanonut niin — että Walter kulkee onneaan kohti —" virkkoi kapteeni.

"Kulkee onneaan kohti", toisti Carker samanlaisella mykällä tavalla.

"Ja koska Walterin matka on, niin sanoakseni, osa hänen päivätyöstään ja osa siitä, mikä häntä täällä odottaa" lisäsi kapteeni.

"Siitä, mikä häntä täällä odottaa", myönsi Carker yhtä mykästi kuin ennenkin.

"No niin, mikäli ymmärrän", jatkoi kapteeni, "ei ole mitään kiirettä, ja minä olen rauhallinen".

Kun Carker vieläkin myönsi kaikki äänettömään tapaansa, varmistui kapteeni Cuttle siinä käsityksessä, että Carker oli kaikkein miellyttävimpiä miehiä, mitä hän oli koskaan tavannut, ja että Dombeykin saisi ottaa esimerkkiä tuollaisesta henkilöstä. Kapteeni ojensi siis vielä kerran hyvin sydämellisesti suunnattoman kätensä (joka muistutti vanhaa värillistä pölkkyä) ja puristi Carkerin kättä niin, että sen pehmeään lihaan jäi jäljennös niistä juovista ja halkeamista, jotka runsaslukuisina koristivat kapteenin kämmentä.

"Hyvästi!" sanoi kapteeni. "Minä en ole monisanainen mies, mutta minusta tuntuu kovin ystävälliseltä, kun olette niin kohtelias ja avomielinen. Suonettehan anteeksi minulle, jos olen ollut tunkeileva?" sanoi kapteeni.

"Siitä ei ole puhettakaan", vastasi toinen.

"Kiitos. Minun majani ei ole kovin tilava", sanoi kapteeni kääntyen vielä takaisin, "mutta se on jotakuinkin mukava. Jos te sattuisitte Brig-aukiolle numero yhdeksän tienoille milloin tahansa suvaitsetteko merkitä sen muistiin? — ja tulisitte luokseni välittämättä siitä, mitä ovella oleva henkilö sanoo, olisin ylpeä nähdessäni teidät."

Esitettyään tämän vieraanvaraisen pyynnön kapteeni hyvästeli jälleen ja lähti ulos, sulkien oven ja jättäen Carkerin yhä nojaamaan tulisijaa vasten. Konttoripäällikön viekkaassa katseessa ja valppaassa käytöksessä, hänen vilpillisessä suussaan, joka oli vetäytynyt leveälle kuitenkaan nauramatta, hänen tahrattomassa kaulaliinassaan ja poskiparrassaan, vieläpä siinä äänettömässä tavassa, kuinka hän siveli valkeaa paidanrintaansa ja sileitä kasvojaan pehmeällä kädellään, oli jotakin tavattoman kissamaista.

Mitään aavistamaton kapteeni poistui mieli tulvillaan ihastusta itseään kohtaan, mikä antoi avaralle siniselle puvulle uuden ryhdin. "Hyvä, Ned!" sanoi kapteeni itsekseen. "Tänään olet tehnyt pikku palveluksen nuorille, poikaseni!"

Riemunsa ja nykyisen ja odotettavissa olevan lähemmän tuttavuutensa vuoksi liikkeen kanssa kapteeni ei malttanut ulompaan konttoriin tultuaan olla vähän kiusoittelematta Perchiä ja kysymättä, luuliko hän kaikkien esimiestensä vieläkin olevan työssä. Mutta jottei loukkaisi miestä, joka oli täyttänyt velvollisuutensa, kapteeni kuiskasi hänen korvaansa, että jos häntä haluttaisi juoda lasi totia hänen seurassaan, olisi perin mieluista tarjota hänelle.

Ennen lähtöään liikkeestä kapteeni konttoristien hämmästykseksi katseli ympärilleen sopivalta kohdalta ja loi yleissilmäyksen huoneistoon, koska se oli tärkeänä osana siinä tulevaisuuden suunnitelmassa, joka oli laadittu hänen nuorta ystäväänsä varten. Etenkin kassaholvi herätti hänen ihastustaan, mutta jottei näyttäisi liian tungettelevalta, hän tyytyi luomaan vain hyväksyvän silmäyksen ja tervehtimään kohteliaasti ja suosiollisesti yhteisesti kaikkia konttoristeja ja lähti sitten ulos pihalle. Pian yhtyi häneen Perch, jonka hän vei kapakkaan, täyttäen siellä lupauksensa — kiireesti, sillä Perchin aika oli täpärällä.

"Ehdotan, että joisimme Walterin maljan", sanoi kapteeni.

"Kenen?" huomautti Perch.

"Walterin", toisti kapteeni hyrisevällä äänellä.

Perch, joka näytti muistavan kuulleensa lapsuudessaan, että kerran oli elänyt senniminen runoilija, ei tehnyt mitään vastaväitteitä, mutta kummasteli kovin, että kapteeni oli tullut Cityyn juomaan runoilijan maljan. Niin, vaikka kapteeni olisi ehdottanut jonkin runoilijan — esimerkiksi Shakespearen muistopatsaan pystyttämistä jollekin Cityn suurelle pääkadulle, olisi hän tuskin ällistyttänyt Perchiä enemmän. Sanalla sanoen, hän oli niin salaperäinen ja käsittämätön luonne, että Perch päätti olla mainitsematta häntä laisinkaan rouva Perchille, jottei tulisi mitään epämieluisia seurauksia.

Salaperäisenä ja käsittämättömänä pysyi kapteeni lähimmille ystävilleenkin koko tämän päivän, kun hänen sydämensä täytti selvä tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt pikku palveluksen nuorille. Ja jollei Walter olisi luullut hänen viittauksiensa, hymyilyjensä ja muiden sellaisten eleittensä johtuvan siitä tyydytyksen tunteesta, että he olivat saaneet onnellisesti petetyksi vanhan Sol Gillsin, olisi hän varmasti ilmaissut itsensä ennen iltaa. Mutta näin ollen hän säilytti oman salaisuutensa ja lähti kotiin myöhään Sol Gillsin asunnosta vahakankainen hattu niin toiselle korvalliselle painettuna ja silmät niin säteilevinä, että rouva MacStinger (joka olisi saattanut olla kasvatettu tohtori Blimberin laitoksessa, kun oli niin roomalainen sävyltään) varustautui, luotuaan vain yhden katseen häneen, avoimen ulko-oven taakse ja kieltäytyi tulemasta sieltä lapsikultiensa luo, kunnes kapteeni oli turvallisesti asettunut huoneeseensa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Isä ja tytär

Dombeyn talossa vallitsee hiljaisuus. Portaita ylös ja alas hiipivät palvelijat asioillaan niin varoen, ettei heidän ainoakaan askeleensa kuulu. He puhelevat lakkaamatta keskenään ja istuvat kauan ruokapöydässä, nauttien paljon ruokaa ja juomaa ja juhlien hirveän sopimattomalla tavalla. Rouva Wickam, jonka silmät ovat täynnä kyyneleitä, kertoo alakuloisia tarinoita ja sanoo toisille aina väittäneensä rouva Pipchinin luona, että näin kävisi, ja juo tavallista enemmän pöytäolutta, ollen hyvin surullinen ja samalla seuranhaluinen. Keittäjän mielentila on samanlainen. Hän lupaa vähän kalanmätiä illalliseksi samalla kun ponnistelee kaikin voimin tunteitaan ja sipuleita vastaan. Towlinson alkaa uskoa, että täällä vallitsee kohtalo, ja haluaa tietää, voiko kukaan sanoa hänelle nurkkatalossa asumisen koskaan tuottaneen onnea. Kaikista tuntuu kuin äskeiset tapaukset olisivat sattuneet kauan sitten, vaikka lapsi lepää vielä tyynenä ja kauniina pikku vuoteellaan.

Pimeän tultua saapuu muutamia vierailijoita — äänettömiä vieraita huopakengissä — jotka ovat käyneet talossa aikaisemminkin. Heidän mukanaan tulee se lepovuode, joka on niin outo lapselle alustaksi. Tällä välin ei kukaan ole nähnyt onnettomuuden kohtaamaa isää, ei edes hänen yksityispalvelijansa, sillä hän istuu oman pimeän huoneensa peränurkassa, kun joku on sisällä, eikä näytä muulloinkaan liikkuvan siitä paitsi astellakseen edestakaisin lattialla. Mutta aamulla kuiskaillaan palvelijain kesken, että hänen kuultiin keskellä yötä menevän yläkertaan ja viipyvän siellä — kuolinhuoneessa — auringonnousuun asti.

Cityssä on liikehuoneiston alakerran akkunat peitetty luukuilla. Samalla kun pulpeteilla palavat lamput puolittain himmenevät sisään tunkeutuvassa päivänvalossa, hämärtyy päivä puolittain lamppujen vuoksi, ja outo kolkkous vallitsee sisällä. Liikeasiat eivät juuri luista. Konttoristeilla ei ole työhalua. He päättävät lähteä syömään kyljyksiä iltapuolella ja tehdä retken joen vartta ylöspäin. Lähetti Perch viipyy kauan asioillaan, istuskelee kapakoissa ystävineen ja keskustelee ihmisvaiheitten epävakaisuudesta. Hän lähtee kotiin tavallista aikaisemmin illalla ja kestitsee rouva Perchiä vasikankyljyksillä ja skotlantilaisella oluella. Johtaja Carker ei kestitse ketään eikä kukaan häntä, mutta istuessaan yksin huoneessaan hän paljastaa hampaansa näkyviin kaiken päivää. Näyttää siltä kuin Carkerin tieltä olisi poistettu jokin este, niin että hänen uransa nyt on selvä.

Vastapäätä Dombeyn taloa asuvat punaposkiset lapset katselevat kamarinsa akkunasta alas kadulle, sillä he näkevät siellä neljä mustaa hevosta, joilla on sulkatöyhdöt päässään. Samoin liehuu sulkia niiden vetämien vaunujen katolla. Tämä näky ynnä joukko suruharsoilla varustettuja ihmisiä vetää väkeä paikalla. Ilveilijä, joka juuri aikoi ruveta pyörittämään lautasta, heittää taas viitan kirjavan pukunsa ylle, ja hänen hitaasti laahusteleva vaimonsa, joka on kallellaan kantaessaan painavaa lasta sylissään, jää seisomaan nähdäkseen hautajaisvieraitten tulevan ulos. Mutta hän puristaa lasta lujemmin likaista rintaansa vasten, kun talosta kannetaan ulos kevyttä taakkaa, eikä pienin niistä punaposkisista lapsista, jotka katselevat ylhäällä vastapäisestä akkunasta, tarvitse mitään kehoitusta vakavuuteen, kun hän katselee hoitajansa sylissä ja kysyy palleroista sormeaan ojentaen: "Mitä tuo on?"

Sitten astuu surupukuisen palvelijajoukon ja itkevien naisten välitse Dombey eteisen läpi häntä odottaviin vaunuihin. Katselijain mielestä hän ei ole surun ja mielenmasennuksen murtama. Hän käy suorana, ja hänen ryhtinsä on yhtä jäykkä kuin koskaan ennen. Hän ei peitä kasvojaan nenäliinalla, vaan katselee suoraan eteensä. Muuten on hänen kasvoillaan entinen ilmeensä paitsi että ne ovat jonkin verran painuneet ja kangistuneet. Hän asettuu paikalleen ajoneuvoihin, ja kolme muuta herraa seuraa häntä. Sitten lähtee upea hautajaissaatto hitaasti liikkeelle pitkin katua. Sulkatöyhdöt heilahtelevat kaukana, kun temppujentekijä pyörittää lautasta kepin päässä saman joukon ihaillessa, joka äsken katseli hautajaissaattoa. Mutta hänen vaimonsa on nyt vähemmän innokas kuin tavallisesti rahoja kerätessään, sillä lapsen hautajaiset ovat johtaneet hänen mieleensä, että hänen nukkavieruun hartiahuiviinsa kääritty poika ei ehkä kasvakaan mieheksi, joka saisi pitää taivaansinistä otsanauhaa ja lohenpunaisia trikoohousuja ja tehdä temppuja katukurassa.

Töyhdöt heilahtelevat synkällä tavallaan katua eteenpäin ja joutuvat kirkonkellojen äänen ulottuville. Samassa kirkossa sai sievä poika kaiken sen, mikä hänestä pian on yksin jäljellä maan päällä — nimensä. Kaiken sen, mikä hänessä on kuollutta, he laskevat sinne lähelle hänen äitinsä tomumajaa. Niin onkin hyvä. Heidän tuhkansa lepäävät siellä, missä Florence voi kävelyretkillään — voi, kuinka yksinäisiä ne nyt ovatkaan! — päästä niiden lähelle, milloin vain haluaa.

Hautajaismenojen päätyttyä ja papin poistuttua Dombey katsahtaa ympärilleen ja kysyy matalalla äänellä, onko saapuvilla se henkilö, jota on pyydetty tulemaan saadakseen määräykset hautakivestä.

Joku tulee hänen luokseen ja vastaa: "Kyllä."

Dombey ilmoittaa hänelle, mihin se on asetettava, ja näyttää hänelle kädellään seinää vasten, minkä näköinen ja kokoinen siitä on tehtävä ja kuinka se on liitettävä äidin hautakiveen. Sitten hän kirjoittaa lyijykynällä omistuskirjoituksen ja ojentaa sen miehelle lisäten: "Tahtoisin saada sen pian valmiiksi."

"Se tehdään heti, arvoisa herra."

"Mitään muuta ei, nähkääs, kaiverreta kiveen kuin nimi ja ikä."

Mies kumartaa paperiin katsahtaen, mutta näyttää epäröivän. Dombey ei huomaa sitä, vaan kääntyy poispäin ja aikoo mennä ovesta ulos.

"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", muistuttaa mies koskettaen hiljaa hänen surutakkinsa hihaa, "mutta koska haluatte sen viipymättä valmistettavaksi ja se voidaan panna tekeille heti, kun ehdin täältä —"

"Mitä sitten?"

"Tahdotteko olla hyvä ja lukea paperinne vielä kerran? Luullakseni siinä on erehdys."

"Missä?"

Kivenveistäjä antaa hänelle takaisin paperin ja näyttää taskuviivoittimellaan sanoja "rakastettu ja ainoa lapsi".

"Siinä kai pitäisi olla 'poika', arvoisa herra?"

"Olette oikeassa. Tietysti. Korjatkaa."

Dombey lähtee askeliaan jouduttaen ajoneuvoihin. Kun kolme muuta, jotka seuraavat hänen kintereillään, ovat istuutuneet, peittää hän ensimmäisen kerran kasvonsa — viitallaan. Koko päivänä eivät toiset niitä enää näekään. Hän astuu ensimmäisenä maahan vaunuista ja menee suoraa päätä omaan huoneeseensa. Toiset saattovieraat (nimittäin Chick ja kaksi lääkäriä, sillä muita ei ole) menevät yläkerran vierashuoneeseen, jossa heidät ottavat vastaan rouva Chick ja neiti Tox. Kukaan ei saa tietää, millaiset kasvot on alakerran huoneeseen sulkeutuneella olennolla tai mitä siellä ajatellaan, millainen kamppailu ja millainen kärsimys siellä täyttää sydämen.

Pääasia, josta huomautetaan alhaalla keittiössä, on se, että "tuntuu sunnuntailta". He voivat tuskin uskoa muuta kuin että on jotakin sopimatonta, jollei suorastaan jumalatonta toisten ihmisten käytöksessä, jotka hoitelevat tavallisia tehtäviään, yllään jokapäiväiset vaatteensa. Suorastaan hämmästyttävää on nähdä uutimet vedettyinä ylös ja akkunaluukut auki. Palvelijat viihdyttävät synkkää mielialaansa viinipullojen ääressä, joita avataan runsaasti kuin kemuissa. He ovat hyvin halukkaita moralisoimaan. Towlinson sanoo viinilasiaan; kehottaessaan huoahtaen: "Meidän kaikkien parannukseksi!" Ja siihen keittäjätär myöskin huoahtaen lisää: "Taivas tietää, että sitä kyllä tarvitaan."

Illalla rouva Chick ja neiti Tox ottavat taas esille ompelutyönsä, ja samaan aikaan Towlinson lähtee ulos saamaan raitista ilmaa yhdessä sisäkön kanssa, joka ei vielä ole koettanut suruhattuaan. He ovat hyvin helliä toisilleen hämärissä kadunnurkissa, ja Towlinson haaveilee toisenlaisesta ja nuhteettomasta elämästä vakavana vihanneskauppiaana Oxford-torin varrella.

Sinä yönä nukutaan Dombeyn talossa sikeämmin ja levätään paremmin kuin monina edellisinä öinä. Aamuaurinko herättää vanhan talouden, joka alkaa taas luistaa entiseen tapaansa. Vastapäätä asuvat punaposkiset lapset juoksevat kadulla vanteineen. Kirkossa on komeat vihkiäiset. Ilveilijän vaimo ravistelee rahalaatikkoa toisessa kaupunginosassa. Kivenhakkaaja laulaa ja viheltelee kaivertaessaan edessään olevaan marmorilevyyn kirjaimia P-A-U-L.

Onko mahdollista, että niin täysinäisessä ja toimeliaassa maailmassa yhden ainoan heikon olennon menettäminen jättää tyhjän sijan yhteenkään sydämeen, vieläpä niin laajan ja syvän aukon, ettei mikään muu kuin rannattoman iäisyyden laajuus ja syvyys voi sitä täyttää! Florence olisi viattomassa surussaan voinut vastata: "Oi, veljeni, oi hellästi rakastettu ja rakastava veljeni! Yksinäisen lapsuuteni ainoa ystävä ja toveri! Saattaisiko mikään vähäisempi ajatus levittää sitä valoa, joka jo alkaa syttyä varhaiselle haudallesi, tai herättää sitä lievitettyä surua, joka tulvii näkyviin tämän kyynelvirran keralla!"

"Lapsi kulta", sanoi rouva Chick, joka piti velvollisuutenaan käyttää tilaisuutta hyväkseen, "kun sinä olet yhtä vanha kuin minä —"

"Siis parhaimmassa kukoistuksessasi", huomautti neiti Tox.

"Silloin tajuat", jatkoi rouva Chick puristaen hiljaa neiti Toxin kättä kiitokseksi hänen ystävällisestä huomautuksestaan, "että kaikki suru on hyödytöntä ja että meidän velvollisuutemme on alistua".

"Minä koetan, täti rakas. Minä koetan", vastasi Florence nyyhkyttäen.

"Olen iloinen kuullessani sen", sanoi rouva Chick, "sillä, kultaseni, niinkuin meidän rakas neiti Toximme — jonka terveestä älystä ja erinomaisesta arvostelykyvystä ei voi olla muuta kuin yksi käsitys —"

"Louisa rakas, minä tulen tosiaankin pian ylpeäksi", keskeytti hänet neiti Tox.

"— sanoo sinulle ja vahvistaa omalla kokemuksellaan", jatkoi rouva Chick, "on meidän velvollisuutemme kaikissa tilanteissa ponnistaa parhaamme mukaan. Meiltä vaaditaan sitä. Jos jokin — rakkaani", sanoi hän neiti Toxiin päin kääntyen, "minulta puuttuu sopiva sana. Epä — epä —"

"Epäkohta?" ehdotti neiti Tox.

"Ei, ei, ei", sanoi rouva Chick. "Kuinka voitte niin sanoa?"

"Voi hyväinen aika, se pyörii ihan kielelläni. Epä —"

"Epäoikeutettu kiintymys?" ehdotti neiti Tox arasti.

"Voi, laupias taivas, Lucretia!" huudahti rouva Chick. "Kuinka kauheaa! Epäsuhtainen ihminen — siinä se sana, jota tapailin. Millainen ajatus! Epäoikeutettu kiintymys! Sen sanon, että jos joku epäsuhtainen esittäisi minun läsnäollessani kysymyksen: 'Miksi olemme syntyneet?' niin vastaisin: 'Ponnistellaksemme'."

"Erinomainen ajatus", sanoi neiti Tox, johon tämän lausunnon omintakeisuus teki syvän vaikutuksen. "Suurenmoinen."

"Valitettavasti olemme omin silmin nähneet varoittavan esimerkin", jatkoi rouva Chick. "Meillä on liiaksikin syytä, lapsikulta, olettaa, että jos tässä perheessä aikanaan olisi tehty ponnistus, niin kokonainen sarja surullisia ja onnettomia tapauksia olisi saatu ehkäistyksi. Mikään ei saa konsanaan minua luopumaan siitä käsityksestä", lisäsi kelpo rouva päättävän näköisenä, "että jos rakas Fanny-parka olisi tehnyt ponnistuksen, niin rakas pieni Paul-raukkamme olisi ainakin saanut voimakkaamman ruumiinrakenteen".

Rouva Chick antautui tunteittensa valtaan silmänräpäykseksi, mutta valaistakseen oppiaan käytännössäkin hän voitti pian itsensä keskellä nyyhkytystään ja jatkoi taas:

"Anna siis meidän huomata, Florence, että sinulla on mielenlujuutta, äläkä itsekkäästi lisää sitä surua, johon onneton isäsi on vaipunut."

"Rakas täti!" sanoi Florence polvistuen nopeasti hänen eteensä voidakseen paremmin nähdä hänen kasvonsa. "Kerro minulle enemmän isästä. Ole hyvä ja kerro minulle hänestä! Onko hän kovin murtunut?"

Neiti Tox oli lämminsydäminen, ja tässä pyynnössä oli jotakin, mikä liikutti häntä kovasti. Joko hän näki laiminlyödyn lapsen taholla jatkoa siihen hellään huolenpitoon, jota hänen velivainajansa oli niin usein ilmaissut — tai rakkautta koettamassa kiertyä sen sydämen ympäri, joka oli rakastanut Paulia, ja etsimässä myötätuntoa tällaisessa surussa ja tuskassa — tai huomasi siinä vain vakavaa ja altista nöyryyttä, joka hyljättynä ja torjuttunakin hehkui uskollista yksipuolista hellyyttä ja suuren surunsa yksinäisyydessä toivoi isän etsivän siitä lohdutusta, tahtoen sitä antaakin — kuinka tahansa neiti Tox sen käsitti — kaikissa tapauksissa se liikutti häntä. Hetkiseksi hän unohti rouva Chickin mahtavuuden ja taputtaen äkkiä Florencen poskea kääntyi sivulle ja antoi kyyneltensä valua silmistään odottamatta viisaan rouvan esimerkkiä.

Rouva Chick menetti myös hetkiseksi malttinsa, josta hän niin ylpeili, ja istui vaiti katsellen kauniita kasvoja, jotka olivat niin kauan, niin hievahtamatta ja kärsivällisesti olleet kääntyneinä pikku vuoteeseen päin. Mutta pian hän taas jaksoi hallita ääntään — mikä oikeastaan merkitsi hänelle samaa kuin malttaa jälleen mielensä — ja sitten hän vastasi arvokkaasti:

"Florence, rakas lapsi, sinun isäsi on toisinaan omituinen, ja kun minulta kysytään hänestä, on se samaa kuin jos minulta kysyttäisiin jotakin asiaa, johon en osaa vastata mitään varmaa. Luullakseni on minulla suurempi vaikutusvalta isääsi kuin ehkä kenelläkään toisella. Mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän on puhunut minulle hyvin vähän ja etten ole nähnyt häntä useammin kuin kerran pari hetkisen ajan, ja tuskin olen silloinkaan nähnyt häntä, sillä hänen huoneensa on ollut pimeä. Olen sanonut isällesi: 'Paul!' — juuri näin olen sanonut — 'Paul, miksi et nauti jotakin vahvistavaa?' Isäsi on aina vastannut: 'Louisa, ole hyvä ja jätä minut- En tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni.' Jos minun pitäisi huomenna vannoa se oikeudessa, Lucretia", lisäsi rouva Chick, "niin en epäilisikään vahvistaa valallani juuri näitä sanoja".

Neiti Tox ilmaisi ihailunsa sanomalla: "Minun Louisani on aina täsmällinen!"

"Lyhyesti sanoen, Florence", jatkoi hänen tätinsä, "tähän päivään asti ei ole kirjaimellisesti tapahtunut mitään isäsi ja minun välilläni. Mutta tänään mainitsin hänelle, että sir Barnet ja lady Skettles ovat kirjoittaneet erittäin ystävällisiä kirjeitä — voi meidän suloista Pauliamme, lady Skettles rakasti häntä kuin — missä on- nenäliinani?"

Neiti Tox ojensi hänelle nenäliinan.

"Niin, erittäin ystävällisiä kirjeitä ja ehdottaneet, että sinä lähtisit heidän luokseen vierailemaan saadaksesi vaihtelua. Mainitessani isällesi, että minun mielestäni neiti Tox ja minä voisimme nyt lähteä kotiin (mistä hän oli yhtä mieltä kansaani), kysyin häneltä, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että sinä suostuisit tuohon ystävälliseen kutsuun. Hän sanoi: 'Ei, Louisa, ei vähintäkään!'."

Florence kohotti kyyneleiset silmänsä.

"Mutta jos sinä, Florence, mieluummin jäisit tänne kuin lähtisit sinne vierailulle tai haluaisit tulla minun luokseni —"

"Jäisin mieluummin kotiin", kuului ujo huomautus.

"No niin, lapsi", sanoi rouva Chick, "sinä saat jäädä. Mutta se minun on sanottava, että se on kummallinen valinta. Sinä oletkin aina ollut kummallinen. Kuka toinen sinun ikäisesi tahansa olisi luullakseni mielellään lähtenyt pois kaiken senjälkeen, mitä on tapahtunut — rakas neiti Tox, nyt olen taas kadottanut nenäliinani."

"Minusta tuntuisi ikävältä nähdä, että tätä taloa vältettäisiin", sanoi Florence. "Minä en tahtoisi ajatella, että hänen huoneensa yläkerrassa olisivat ihan tyhjät ja autiot, täti. Mieluummin jäisin nyt tänne. Voi, voi veljeäni!"

Se oli luonnollinen tunteenpurkaus, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet tunkeutuivat hänen sormiensa välitse hänen peittäessään kasvonsa käsillään. Täpötäyden ja tulvehtivan sydämen täytyi välillä saada purkautua, sillä muuten se olisi haavoitettuna ja yksinäisenä vaipunut maahan kuin siipirikko lintu.

"Lapseni", virkkoi rouva Chick lyhyen äänettömyyden jälkeen, "minä en tahtoisi millään ehdolla sanoa sinulle mitään epäystävällistä, ja siitä olen varma, että sen tiedätkin. Jää siis tänne ja tee niinkuin itse haluat. Kukaan ei sekaannu siihen, Florence, tai haluakaan sekaantua siihen, se on varmaa."

Florence pudisti päätään surullisesti myönnytykseksi.

"Tuskin olin ennättänyt neuvoa isällesi, että hänen todellakin pitäisi etsiä vaihtelua ja virkistystä paikan muutoksesta", sanoi rouva Chick, "kun hän kertoi minulle jo päättäneensä lähteä maalle vähäksi aikaa. Toivoisinpa tosiaankin hänen pian lähtevän. Hän ei voi lähteä liian pian. Mutta minun luullakseni hänen täytyy jonkin verran järjestellä yksityispapereitaan sen surun vuoksi, joka on kohdannut meitä kaikkia niin ankarana — en ymmärrä minne nenäliinani on joutunut, Lucretia, lainaa minulle omasi, rakas ystävä — ja ne pidättävät häntä vielä parisen iltaa huoneessaan. Sinun isäsi on Dombey, lapsi jos kukaan", jatkoi rouva Chick kuivaten molemmat silmänsä samalla kertaa hyvin huolellisesti neiti Toxin nenäliinan vastakkaisilla nurkilla. "Hän kyllä ponnistelee. Hänen tähtensä ei ole syytä pelätä."

"Eikö ole, täti, mitään", sanoi Florence vavisten, "mitä voisin tehdä —"

"Laupias taivas, lapsikulta", keskeytti hänet rouva Chick kiireesti, "mistä sinä puhut? Jos isäsi sanoi minulle — olenhan kertonut hänen omat sanansa: 'Louisa, minä en tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni' — niin mitä luulisit hänen sanovan sinulle? Älä näytä itseäsi hänelle, lapsi. Älä haaveilekaan sellaista."

"Täti", sanoi Florence, "minä menen nukkumaan vuoteeseeni".

Rouva Chick hyväksyi tämän päätöksen ja antoi hänen mennä suudeltuaan häntä. Mutta neiti Tox oli hakevinaan kadotettua nenäliinaa ja meni hänen jäljessään yläkertaan. Siellä hän koetti salavihkaa lohduttaa häntä muutaman minuutin ajan välittämättä Susan Nipperin epäsuopeista katseista. Sillä neiti Nipper nimitti neiti Toxia hehkuvassa innossaan krokotiiliksi, mutta hänen myötätuntonsa näytti vilpittömältä ja oli ainakin epäitsekästä, sillä hän ei saattanut toivoa voittavansa mitään sen nojalla.