Part 24

"Kun Harriet turhaan koetti rukoilla sinua minun puolestani ensimmäisen harha-askeleeni ja ensimmäisen oikeutetun vihanpuuskasi sattuessa ja kun hän luopui sinusta, James, seuratakseen minua onnettomuuteen ja uhrautuakseen harhaan osuvassa rakkaudessaan perikatoon joutuneelle veljelleen, jolla ei ilman häntä ollut ketään koko maailmassa, silloin hän oli nuori ja kaunis. Minä luulen, että jos voisit nähdä hänet nyt — jos menisit häntä tervehtimään — niin hän herättäisi ihailuasi ja sääliäsi."

Johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi vastaukseksi johonkin mitättömään pikku juttuun huomauttaa: "Hyväinen aika! Niinkö on asian laita?" Mutta hän ei lausunut sanaakaan.

"Me ajattelimme silloin — me veljet — että hän menisi nuorena naimisiin ja viettäisi onnellista ja rauhallista elämää", jatkoi John Carker. "Jospa tietäisit, kuinka kevyesti hän hylkäsi nuo toiveet, kuinka iloisesti hän on vaeltanut sitä tietä, jolle kerran astui, koskaan katsahtamatta taakseen, niin et enää voisi sanoa, että hänen nimensä on vieras korvillesi. Et suinkaan!"

Taas johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi sanoa: "Kerrassaan ihmeellistä! Olenpa peräti hämmästynyt!" Mutta nytkään hän ei puhunut mitään.

"Saanko jatkaa?" kysyi John Carker lempeästi.

"Jatkaa matkaasi pois täältä?" vastasi veli hymyillen. "Ole niin hyvä."

Huoahtaen John Carker kääntyi astumaan ulos ovesta, kun samassa hänen veljensä ääni pysähdytti hänet hetkiseksi kynnykselle.

"Jos Harriet yhä vaeltaa mielellään samaa tietä eteenpäin", virkkoi johtaja heittäen vielä avaamattoman kirjeen pöydälle ja pistäen kädet syvälle taskuihin, "niin voit sanoa hänelle, että minä kuljen yhtä mielelläni omaani. Jollei hän kertaakaan ole katsahtanut taakseen, niin voit sanoa hänelle, että minä olen joskus niin tehnyt palauttaakseni mieleeni, kuinka hän asettui sinun puolellesi, ja että minun päätökseni on järkkymätön." Viimeiset sanat hän virkkoi ystävällisesti hymyillen.

"Minä en puhu hänelle mitään sinusta. Me emme koskaan puhele sinusta. Kerran vuodessa, syntymäpäivänäsi, Harriet virkkaa: 'Muistelkaamme Jamesia nimeltä ja toivokaamme hänelle onnea', mutta muuta emme puhu."

"Ole niin hyvä ja sano se siis itsellesi", vastasi toinen. "Et voi toistaa sitä liian usein painaaksesi mieleesi, että sinun on varottava puhumasta siitä asiasta minulle. Minä en tunne ketään Harriet Carkeria. Sellaista henkilöä ei ole olemassa. _Sinulla_ mahdollisesti on sisar; pidä hänestä niin paljon kuin tahdot. Minulla ei ole sisarta."

Johtaja Carker otti taas kirjeen käteensä ja viittasi sillä pilkallisen kohteliaasti ovelle. Hän avasi sen veljensä mennessä ulos ja katseli synkästi hänen jälkeensä hänen poistuttuaan näkyvistä. Sitten hän taas kääntyi nojatuolissaan ja alkoi huolellisesti lukea kirjettä.

Se oli hänen mahtavalta isännältään Dombeylta ja päivätty Leamingtonissa. Vaikka Carker luki kaikki muut kirjeet nopeasti, käsitteli hän tätä hitaasti ja harkitsi eri sanoja, paljastaen samalla kaikki hampaansa. Silmäiltyään sen yhteen kertaan lävitse hän käänsi sen taas toisin päin ja poimi sieltä muutamia lauseita. "Vaihtelu on ollut minulle hyvin terveellinen, enkä tunne vielä halua määrätä paluupäivääni." "Minä toivon, Carker, että tulette kerran tänne tervehtimään minua ja ilmoitatte minulle henkilökohtaisesti, kuinka asiat luistavat." "Unohdin puhua teille nuoresta Gaysta. Jollei hän ole lähtenyt _Pojalla ja Perillisellä_ tai jos _Poika ja Perillinen_ vielä on satamassa, niin määrätkää jokin toinen nuorukainen ja pidättäkää Gay toistaiseksi Cityssä. En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä."

"Sepä sattui pahasti!" virkkoi johtaja Carker, levittäen suunsa, "sillä hän on nyt jo kaukana".

Yhä kiinnitti tuo lause, joka oli jälkikirjoituksessa, hänen huomiotaan ja sai hänen hampaansa pysymään näkyvissä.

"Muistaakseni mainitsi hyvä ystäväni kapteeni Cuttle jotakin kehumisesta tuon päivän vanavedessä. Vahinko, että poika on niin kaukana!"

Hän taivutti kirjeen jälleen kokoon ja hypisteli sitä, sovitellen sitä pitkittäin ja poikittain pöydälle seisomaan ja käännellen sitä joka puolelle — käsitellen ehkä ajatuksissaan samoin sen sisällystä — kun lähetti Perch koputti hiljaa ovelle, tuli sisään varpaillaan, kumarrellen joka askelella, ikäänkuin hänen elämänsä ilona olisi kumarrella, ja laski muutamia papereita pöydälle.

"Haluaisitteko ehkä jatkaa työtänne?" kysyi Perch hieroen käsiään ja taivuttaen päänsä nöyrästi toiselle puolelle kuin tuntien olevansa henkilö, joka ei saanut pitää sitä pystyssä sellaisen miehen läsnäollessa, vaan tahtoisi pitää päätänsä mahdollisimman vähän tiellä.

"Kuka kysyy minua?"

"No niin, tällä hetkellä ei oikeastaan kukaan", vastasi Perch hiljaisella äänellä. "Laivakojeiden kauppias Gills sanoo poikenneensa sisään jonkin maksusuorituksen vuoksi, mutta minä sanoin hänelle, että teillä on paljon työtä, oikein paljon työtä."

Perch yskähti kerran kouraansa ja odotti lisämääräyksiä. "Onko joku muu vielä odottamassa?"

"Niin, herra Carker", sanoi Perch, "en olisi omasta aloitteestani uskaltanut mainita, että kukaan muu odottaa, mutta sama nuorukainen, joka oli täällä eilen ja viime viikolla, on yhä roikkunut täällä ja näyttää hirveän vetelältä, kun hän viheltelee varpusille alhaalla pihalla ja saa ne viheltämään vastaukseksi."

"Sanoitteko hänen haluavan jotakin työtä, Perch?" kysyi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja katsellen lähettiä.

"No niin, herra Carker", vastasi Perch yskähtäen taas kouraansa, "hän sanoi nimenomaan tarvitsevansa jotakin tointa ja olevansa sitä mieltä, että häntä voisi käyttää johonkin satamassa, koska hän on tottunut onkimaan, mutta —" Perch pudisti päätänsä epäilevän näköisenä.

"Mitä hän sitten sanoo tullessaan?" kysyi Carker.

Perch yskähti jälleen, mitä keinoa hän aina käytti alamaisuuttaan ilmaistakseen, kun ei mitään muuta sopivaa juolahtanut hänen mieleensä. "Hän sanoo pyytävänsä nöyrästi tavata jotakuta herroista ja haluavansa ansiotyötä. Mutta nähkääs", lisäsi Perch alentaen äänensä kuiskaukseksi ja iski kerrottavansa salaisuuden suuren tärkeyden vuoksi ovea kädellään ja polvellaan kuin olisi tahtonut sulkea sen vieläkin lujemmin, "kerrassaan sietämätöntä on, että tuollainen joutava poika maleksii täällä ja juttelee, että hänen äitinsä on imettänyt meidän liikkeemme nuorta herraa ja että hän siitä toivoo itselleen jotakin etua. Olen varma siitä", huomautti Perch, "että vaikka vaimoni samoihin aikoihin imetti terveintä tyttöstä, millä konsanaan olemme rohjenneet lisätä perhettämme, en olisi uskaltanut vihjatakaan siihen, että hän olisi kyennyt imettämään herra Dombeyn lasta!"

Carker hymyili hänelle kuin haikala, mutta hajamielisellä, mietteisiinsä vaipuneen tavalla.

"Eiköhän minun olisi parasta", esitti Perch lyhyen vaitiolon jälkeen ja uudelleen yskäisten, "ilmoittaa hänelle, että jos hän taas näyttäytyy täällä, hänet jätetään poliisin liuostaan. Katsokaas, herra Carker", lisäsi Perch, "minä olen luonnostani niin arka ja hermoni ovat vaimoni tilan vuoksi niin kiihdyksissä, että helposti voisin vannoa tuon pojan olevan vaarallisen."

"Tahtoisin nähdä hänet, Perch", virkkoi Carker. "Tuokaa hänet sisään!"

"Heti, herra Carker. Mutta suokaa anteeksi, hänen ulkomuotonsa on kovin raaka."

"Ei se haittaa. Jos hän on siellä, tuokaa hänet sisään. Puhuttelen kohta herra Gillsiä. Pyytäkää häntä odottamaan."

Perch kumarsi ja sulkien oven niin tarkoin ja huolellisesti kuin aikoisi olla palaamatta viikkokauteen meni pihalle varpusten joukkoon. Hänen lähdettyään Carker asettui, mieliasentoonsa tulisijan eteen ja jäi siihen seisomaan, katsellen ovelle. Siinä hän muistutti erikoisesti väijyksissä olevaa kissaa, hymyillessään niin, että hammasten koko ylärivi loisti näkyvissä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Perch palasi takanaan pari raskaita saappaita, jotka kolistelivat pitkin käytävää. Tokaisten kursailematta: "Marssi eteenpäin!" — mikä oli perin harvinainen esittelytapa Perchin suussa — hän työnsi ovesta sisään vahvarakenteisen, viisitoistavuotiaan pojan, jolla oli pyöreät punaiset posket, pyöreä sileä pää, pyöreät mustat silmät, pyöreät raajat ja pyöreä ruumis ja koko olemuksensa yleisen pyöreyden mukaisesti kädessä pyöreä hattu ilman lieriä.

Totellen Carkerin viittausta Perch vetäytyi pois tuotuaan tämän vieraan näkyviin. Silloin Carker heti tarttui sanaakaan virkkamatta pojan kurkkuun ja ravisti häntä niin kauan, että hänen päänsä näytti heiluvan irrallaan olkapäillä.

Poika ei näin yllätettynäkään voinut olla hurjasti tuijottamatta herraan, joka näytteli valkeita hampaita ja oli tukehduttaa hänet, ja konttorihuoneen seiniin kuin päättäen, että jos hänet kuristettaisiin, hänen viimeinen katseensa saisi osua kaikkeen salaperäiseen, minkä läheisyyteen tunkeutuminen oli tuottanut hänelle niin ankaran rangaistuksen. Vihdoin hänen onnistui sopertaa:

"Kuulkaas, herra, päästäkää minut irti!"

"Sinutko irti!" sanoi Carker. "Mitä! Olenko siis vihdoinkin saanut sinut kiinni?" Siitä ei ollut epäilystä, pitelipä hän poikaa kiinni hyvinkin lujasti. "Sinä koira", jatkoi Carker yhteenpuristettujen hampaittensa välistä, "minä kuristan sinut!"

Poika vikisi. Tekisikö hän tosiaankin niin? Ei suinkaan — mutta mitä hän sitten teki — ja miksei hän kuristanut jotakuta itsensä kokoista? Tämä eriskummainen vastaanotto oli masentanut poikaparan, ja kun hänen päänsä taas sai olla rauhassa ja hän tuijotti edessään seisovan herran kasvoihin tai paremminkin hampaisiin ja näki hänen tuiman ilmeensä, unohti hän niin miehuutensa, että purskahti itkemään.

"Minä en ole tehnyt teille mitään, herra", puuskutti nuori Rob Toodle.

"Sinä lurjus", vastasi Carker päästäen hänet vähitellen irti ja peräytyen askelen mielipaikalleen. "Kuinka sinä rohkenet tulla tänne?"

"En tarkoittanut mitään pahaa", uikutti poika pannen toisen kätensä kurkulleen ja toisen rystyset silmilleen. "Minä en tule koskaan enää. Halusin vain työtä."

"Työtä, sinä heittiö!" toisti Carker katsellen häntä tiukasti. "Etkö sinä ole Lontoon laiskin vetelehtijä?"

Tämä syytös loukkasi syvästi Toodle nuorempaa, mutta oli samalla niin sattuva kuvaus hänen luonteestaan, ettei hän voinut lausua sanaakaan sitä vastaan. Hän siis seisoi paikallaan tuijottaen herraan pelästyneen ja katuvan näköisenä. Ylimalkaan saattoi huomata, että häntä lumosi Carker, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt pyöreitä silmiään.

"Etkö sinä ole varas?" kysyi Carker pitäen käsiään takana takintaskussa.

"En, herra", torjui Rob.

"Oletpa!" sanoi Carker.

"Se on varmaa, etten ole", väitti Rob. "Uskokaa minua, en ole koskaan eläissäni varastanut. Tiedän kyllä menetelleeni vähän väärin siitä lähtien, kun innostuin lintujen pyydystämiseen ja kilpakävelyyn. Mahdollisesti joku voisi ajatella", jatkoi hän katumuksen puuskassa, "että laululinnut ovat viattomia olentoja, mutta kukaan ei tiedä, mitä kiusaa niistä on ja mihin ne voivat ihmisen saattaa."

_Hänelle_ ne näyttivät tuottaneen kauhtuneen pumpulisamettisen takin ja samanlaiset housut, tavattoman pienet punaiset liivit ja yllämainitun hatun.

"En ole ollut kotona kahtakaankymmentä kertaa senjälkeen kun linnut saivat minut valtoihinsa", sanoi Rob, "ja siitä on kymmenen kuukautta. Kuinka voisin mennä kotiin, kun kaikista tuntuu surkealta nähdä minua? Oikein ihmettelen", lisäsi hän itkeä kollottaen ja tahrien silmiään takkinsa hihoilla, "etten ole jo monta kertaa hukuttanut itseäni".

Kaiken tämän, myöskin hämmästyksensä siitä, ettei viimeistä hätäkeinoa ollut käytetty, poika selitti sillä tavalla kuin Carkerin hampaat olisivat vetäneet sen hänestä esille eikä hän olisi voinut niitä vastustaa.

"Siisti miehenalku!" huomautti Carker katsellen häntä päätään pudistaen. "Sinullekin on jo hamppu kylvettynä, tyhjäntoimittaja!"

"Sen uskon", vastasi Rob kohottaen taas ja turvautuen uudelleen takkinsa hihansuuhun. "Toisinaan en välittäisi siitäkään, vaikka se jo kasvaisi. Kaikki onnettomuuteni alkoivat laputtamisesta, herra. Mutta mitä muuta voin tehdä kuin laputtaa?"

"Muuta kuin laputtaa? Mitä se on?"

"Laputtaa pois koulusta."

"Tarkoitatko, että kävit muka koulua etkä mennytkään sinne?" kysyi Carker.

"Tarkoitan, se juuri on laputtamista", vastasi entinen hioja hyvin masentuneena. "Minua töykittiin pitkin katuja sinne mennessäni, ja perille päästyäni minua mukiloitiin. Senvuoksi minä laputin ja piilouduin, ja siitä se alkoi."

"Ja sittenkin haluat muka tointa", virkkoi Carker tarttuen taas hänen kurkkuunsa samalla kun piti häntä käsivarren pituuden päässä itsestään ja tarkasteli häntä joitakin hetkiä mitään sanomatta.

"Olisin kiitollinen siitä, jos koetteeksi käyttäisitte minua johonkin", vastasi Toodle nuorempi heikolla äänellä.

Johtaja Carker työnsi hänet nurkkaan — mihin poika alittui tyynesti, tuskin uskaltaen hengittää, eikä edes hellittänyt silmiään hänen kasvoistaan — ja soitti sitten kelloa.

"Pyytäkää herra Gillsiä sisään."

Perch oli liian nöyrä ilmaistakseen hämmästystään nurkassa seisovan olennon vuoksi. Sol-ukko tuli samalla näkyviin.

"Herra Gills, istuutukaa", sanoi Carker hymyillen. "Mitä kuuluu? Toivottavasti olette ollut yhtä terve kuin ennenkin?"

"Kiitos kysymästä", vastasi ukko ottaen esiin taskukirjansa ja ojentaen Carkerille muutamia seteleitä samalla kun puheli hänelle. "Mikään muu ei minua ruumiillisesti vaivaa kuin ikä. Kaksikymmentäviisi, herra Carker."

"Olette yhtä täsmällinen ja tarkka, herra Gills, kuin jokin ajanmittarinne", vastasi Carker hymyillen, veti eräästä laatikosta esiin paperin ja merkitsi siihen muutaman sanan, Sol-ukon tarkatessa hänen olkansa takaa. "Aivan oikein."

"Laivaluettelossa ei puhuta mitään _Pojasta ja Perillisestä_, herra Carker", virkkoi Sol-ukko samalla kun hänen äänensä värisi vähän tavallista enemmän.

"_Pojasta ja Perillisestä_ ei puhuta", vastasi Carker. "Näyttää olleen myrskyisiä ilmoja, herra Gills, ja se on luultavasti ajautunut oikealta suunnaltaan."

"Luotan Jumalaan, että se on turvassa", sanoi ukko.

"Niin minäkin", vahvisti Carker äänettömällä tavallaan, mikä sai huomioitaan tekevän nuoren Toodlen taas vapisemaan. "Herra Gills", lisäsi hän ääneen, nojautuen taaksepäin tuolissaan, "varmaankin kaipaatte kovasti sisarenpoikaanne?"

Hänen vieressään seisova Sol-ukko pudisti päätään ja huoahti syvään.

"Herra Gills", jatkoi Carker sivellen pehmeällä kädellään leukaansa ja katsellen laivakojeiden kauppiasta kasvoihin, "teille olisi seuraa siitä, jos saisitte jonkun nuorukaisen avuksenne myymälään, ja minä olisin teille kiitollinen, jos nyt majoittaisitte erään luoksenne. Tiedän kyllä", lisäsi hän nopeasti, aavistaessaan mitä ukko aikoi huomauttaa, "ettei siellä ole paljon työtä, mutta te voitte panna hänet puhdistamaan huonetta ja kiilloittamaan kapineitanne, yleensä aputöihin. Tuossa se poika on!"

Sol Gills työnsi silmälasinsa otsalta silmien kohdalle ja tarkasteli Toodle nuorempaa, joka seisoi nurkassa. Pojan pää oli samanlainen kuin ennenkin. Se oli kuin vasta nostettu kylmästä vesisangosta. Hänen pienet liivinsä nousivat ja laskivat nopeasti mielenliikutuksien mukaan, ja hänen silmänsä olivat jännittyneinä kiintyneet Carkeriin, välittämättä rahtustakaan tulevasta isännästä.

"Otatteko hänet luoksenne, herra Gills?"

Innostumatta vähääkään Sol-ukko vastasi olevansa iloinen voidessaan edes jossakin pikku seikassa noudattaa herra Carkerin mieltä, jonka toive tällaisessa tapauksessa oli käsky. Sitten hän lisäsi, että puinen merikadetti tuntisi itsensä onnelliseksi saadessaan vastaanottaa minkä herra Carkerin valitseman vieraan tahansa.

Carker paljasti hampaansa, vieläpä ikenensäkin, mikä pani tarkkaavan Toodle nuoremman yhä enemmän värisemään, ja kiitti kaikkein ystävällisimmällä tavallaan laivakojeiden kauppiasta hänen kohteliaisuudestaan.

"Minä käytän häntä sitten sillä lailla, herra Gills", virkkoi Carker, nousten seisomaan ja pudistaen ukon kättä, "kunnes pääsen selville siitä, miten minun sopii menetellä hänen kanssaan ja mihin hän kelpaa. Koska nyt otan hänet vastuulleni, herra Gills, olen iloinen, jos pidätte häntä tarkoin silmällä ja ilmoitatte hänen käytöksestään minulle. Minä kysyn hänen vanhemmiltaan paria seikkaa ratsastaessani iltapäivällä kotiin — he ovat kunnollisia ihmisiä — saadakseni hänestä vähän lähempiä tietoja. Ja kun se on tehty, herra Gills, lähetän hänet teidän luoksenne huomisaamuna. Hyvästi!"

Hymyillessään jäähyväisiksi hän paljasti hampaansa niin kokonaan, että Sol-ukko joutui hämilleen. Hän palasi kotiin ajatellen raivoavaa merta, vajoavia laivoja, uppoavia ihmisiä, vanhaa madeirapulloa, joka ei ehkä koskaan näkisi päivänvaloa, ja monia muita ikäviä asioita.

"No niin, poika", virkkoi Carker laskien kätensä nuoren Toodlen olkapäälle ja vetäen hänet keskelle huonetta. "Sinä olet kuullut, mitä sanoin?"

Rob vastasi: "Kyllä, herra."

"Ehkä ymmärrät", jatkoi johtaja, "että jos joskus petät minua tai muuten vehkeilet, olisi tosiaankin ollut parasta, että olisit kerta kaikkiaan hypännyt jokeen, ennenkuin tulit tänne".

Rob näytti käsittävän sen paremmin kuin minkään muun asian koko inhimillisen tietämyksen alalla.

"Jos olet valehdellut minulle jotakin", lisäsi Carker, "niin älä koskaan enää tule näkyviini. Jollet, niin odota minua jossakin lähellä äitisi asuntoa tänä iltapäivänä. Minä lähden täältä kello viisi ja ratsastan sieltä ohitse. Annappa nyt minulle osoite."

Rob saneli sen hitaasti, ja Carker merkitsi muistiin. Rob tavasi sen vielä toiseenkin kertaan kirjain kirjaimelta, ikäänkuin olisi hänen mielestään yhdenkin pisteen tai poikkiviivan laiminlyönti vienyt hänet perikatoon. Sitten Carker työnsi hänet ulos huoneesta, ja Rob, joka tuijotti häneen viimeiseen silmänräpäykseen asti, katosi toistaiseksi.

Carker hoiteli monenlaisia asioita sen päivän kuluessa ja näytteli hampaitaan monille ihmisille. Liikkeessä, pihalla, kadulla ja pörssissä ne loistivat ja välkkyivät kaikkein julkeimmalla tavalla. Kellon lyödessä viittä Carkerin ruskea hevonen tuotiin oven eteen, hän nousi sen selkään hampaineen ja ratsasti Cheapsidea pitkin.

Koska ei ole helppoa siihen aikaan päivästä kulkea nopeasti, vaikka haluaisikin, Cityn vilinän ja tungoksen lävitse ja koska Carker ei halunnutkaan kiiruhtaa, ratsasti hän vitkalleen eteenpäin, etsien tiensä rattaiden ja vaunujen välitse, välttäen parhaimpansa mukaan märempiä ja likaisempia paikkoja likomärällä kadulla ja koettaen säilyttää itsensä ja ratsunsa puhtaana. Katsellessaan ohikulkijoita hän kohtasi äkkiä sileäpäisen Robin pyöreät silmät, jotka olivat niin hellittämättä kiintyneet hänen kasvoihinsa kuin eivät olisi hetkeksikään kääntyneet niistä pois. Poika itse, joka oli käärinyt nenäliinan vyötäisilleen, niin että hän muistutti täplikästä ankeriasta, oli selvästi sennäköinen, että hän oli valmis seuraamaan Carkeria millaista vauhtia tahansa.

Vaikka tämä huomaavaisuus olikin imarteleva, oli se kuitenkin harvinainen laadultaan ja herätti jonkin verran ohikulkijainkin huomiota, ja siksi Carker käytti hyväkseen vähäliikenteisempää katua ja antoi hevosensa juosta hölkyttää. Rob teki heti samoin. Sitten Carker koetti lyhyttä laukkaa; Rob pysyi hänen rinnallaan. Senjälkeen hän lasketti täyttä neliä, mikä oli pojasta yhdentekevää. Milloin tahansa Carker käänsi katseensa sille puolelle tietä, näki hän yhä Toodle nuoremman pysyvän vierellään, ilmeisesti ihan vaivatta ja raivaten itselleen tietä kyynärpäillään ammattimiesten parhaimmaksi tunnustamalla tavalla.

Niin naurettavalta kuin tämä saattomies näyttikin, oli hänen käytöksensä kuitenkin Carkerille merkkinä vaikutusvallasta, joka oli tehonnut, ja hän ratsasti siis eteenpäin eikä ollut panevinaan siihen sen enempää huomiota. Niin saavuttiin vihdoin Toodlen asunnon lähelle. Carkerin hiljentäessä siellä vauhtiaan ilmestyi Rob hänen eteensä näyttämään tietä, ja kun hän kutsui erästä viereisessä porttikäytävässä seisoskelevaa miestä pitelemään hänen hevostaan, kunnes hän palaisi käynniltään Toodlen luona, piteli Rob tottelevaisena jalustinta hänen laskeutuessaan maahan.

"Nyt eteenpäin, poika", virkkoi Carker tarttuen Robin hartioihin.

Tuhlaajapojasta tuntui ilmeisesti kiusalliselta käydä vanhempainsa majassa, mutta kun Carker työnsi häntä edellään, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin avata oikea ovi ja sallia sysätä itsensä keskelle veljiään ja sisariaan, jotka olivat kokoontuneet täysilukuisina perhepöytään teetä juomaan. Nähdessään tuhlaajapojan saapuvan vieraan työntämänä nämä hellämieliset sukulaiset päästivät yhteisen ulvonnan, mikä koski tuhlaajapoikaan niin kovasti — hän kun lisäksi näki äitinsä seisovan heidän keskellään kalpeana ja vapisevana rintalapsi sylissään, — että hän yhtyi vielä omalla äänelläänkin kuoroon.

Epäilemättä vähintäkään, että vieras, jollei hän ollut juuri pyöveli itse, oli kuitenkin joku hänen seuralaisistaan, ulvoivat sisarukset entistä kovemmin samalla kun perheen kaikkein pienimmät jäsenet, jotka eivät kyenneet hillitsemään tunteitaan ja vastustamaan sille iälle sopivaa ilmaisukeinoa, heittäytyivät selälleen kuin haukan kauhistuttamat pikku linnut ja potkivat hurjasti. Vihdoin Polly sai äänensä kuuluviin ja virkkoi värisevin huulin: "Voi, Rob, poikaparkani, mitä sinä olet taas tehnyt?"

"En mitään, äiti", huusi Rob surkealla äänellä. "Kysy herralta!"

"Rauhoittukaa", virkkoi Carker, "minä tahdon tehdä hänelle vain hyvää".

Tämän selityksen kuultuaan Polly, joka ei ollut vielä itkenyt, alkoi nyyhkyttää. Vanhemmat Toodlet, jotka näyttivät suunnitelleen vapauttamisyritystä, avasivat nyrkkinsä. Nuoremmat Toodlet kokoontuivat äitinsä hameen ympärille ja kurkistelivat omien palleroisten käsivarsiensa alitse hurjaa veljeään ja hänen tuntematonta ystäväänsä. Kaikki siunasivat kaunishampaista herraa, joka tahtoi tehdä vain hyvää.

"Tämä nuorukainen siis on poikanne, rouva?" kysyi Carker Pollyltä samalla kun pudisti Robia.

"Kyllä, herra", nyyhkytti Polly niiaten, "hän on poikani".

"Ja paha poika, luullakseni?" jatkoi Carker.

"Ei minua kohtaan, herra", vastasi Polly.

"Ketä kohtaan sitten?" kysyi Carker.

"Hän on ollut vähän hurja", sanoi Polly koettaen tyynnyttää nuorinta lasta, joka teki suonenvedontapaisia ponnistuksia käsivarsillaan ja säärillään heittäytyäkseen ilman lävitse Robin syliin, "ja joutunut huonoon seuraan, mutta minä toivon hänen jo ymmärtäneen, ettei sellaisesta tule mitään hyvää ja että hän tekee parannuksen".

Carker katseli Pollya ja puhdasta huonetta ja puhtaita lapsia ja isän ja äidin kasvoista yhdistettyjä yksinkertaisia Toodlen kasvoja, jotka heijastuivat ja toistuivat joka puolella hänen ympärillään. Hän näytti saavuttaneen käyntinsä todellisen tarkoituksen.

"Miehenne luultavasti ei ale kotona?" virkkoi hän.

"Ei, herra", vastasi Polly. "Hän on nyt matkalla."

Tuhlaajapoika Rob näytti kuin huojentuneelta tämän kuullessaan, vaikka yhä suuntasi kaikki henkensä voimat suojelijaansa, tuskin irroittaen silmiään Carkerista muuten kuin silmänräpäykseksi luodakseen salavihkaa surullisen katseen äitiinsä.

"Minä siis kerron teille", virkkoi Carker, "kuinka olen tutustunut poikaanne, kuka olen ja miten aion menetellä hänen hyväkseen".

Niin Carker tekikin omalla tavallaan sanomalla, että hän oli ensiksi aikonut koota nimettömiä kauhuja pojan julkean pään päälle, rangaistukseksi tunkeutumisesta Dombey ja Pojan alueelle. Että hänen mielensä oli lauhtunut, kun hän oli ajatellut pojan nuoruutta, hänen ilmaisemaansa katumusta ja hänen ystäviään. Että hän pelkäsi astuvansa varomattoman askelen tehdessään jotakin pojan hyväksi ja siten joutuvansa viisasten ihmisten moitittavaksi, mutta että hän teki sen omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan kaikista seurauksista. Että pojan äidin entinen suhde herra Dombeyn perheeseen ei tässä vaikuttanut mitään ja ettei herra Dombeylla ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa, vaan että hän itse oli kaiken ainoana toteuttajana. Antaen suuren arvon omalle hyvyydelleen ja saaden sitä myöskin täysin mitoin koko ympäröivältä Toodlen perheeltä Carker ilmaisi epäsuorasti, mutta kuitenkin hyvin ymmärrettävästi, että hän oli ansainnut ikuisiksi ajoiksi Robin ehdottoman uskollisuuden, kiintymyksen ja alttiuden, mikä olisi kaikkein pienin kiitollisuuden osoitus... Tämä suuri totuus näytti olevan Robille itselleenkin niin ilmeinen, että tuijottaessaan herraansa kyynelten vieriessä pitkin poskia hän nyökäytteli pyöreää päätään niin, että se näytti olevan melkein yhtä irrallaan hänen hartioillaan kuin aamulla saman suosijan sitä ravistellessa.

Polly, joka oli viettänyt taivas tietää kuinka monta unetonta yötä hunningolle joutuneen esikoisensa vuoksi eikä ollut nähnyt häntä viikkokausiin, olisi melkein voinut polvistua Carkerin jalkain juureen kuin jonkin hyvän hengen eteen — hänen hampaistaan huolimatta. Mutta kun Carker nousi lähteäkseen, kiitti hän vain äidin rukouksilla ja siunauksilla — niin runsaalla kiitoksella, se kun maksettiin sydämen rahalla, että Carker olisi saanut tehdä paljon suuremmankin palveluksen ja sittenkin saanut siitä liiaksi korvausta.

Kun hän tunkeutui lapsijoukon lävitse ovelle, palasi Rob äitinsä luokse ja syleili katuvasti häntä ja nuorinta lasta samalla kertaa.

"Nyt minä koetan kovasti, äiti kulta. Totta vie, minä koetan."

"Tee se, rakas poikani. Varmasti uskonkin sinun koettavan meidän ja itsesi vuoksi!" huudahti Polly suudellen häntä. "Mutta tulethan takaisin puhelemaan kanssani, kun olet saattanut herran pois?"

"En tiedä, äiti." Rob epäröi ja loi katseensa alas. "Isä — milloin hän tulee kotiin?"

"Ei ennen kuin kello kaksi huomisaamuna."

"Minä tulen takaisin, äiti kulta!" huudahti Rob. Sitten hän sivuutti sisarensa ja veljensä, jotka päästelivät kimeitä ilonhuudahduksia kuullessaan tämän lupauksen, ja meni Carkerin jäljessä ulos.

"Mitä!" virkkoi Carker, joka oli kuullut kaikki. "Onko sinulla paha isä?"

"Ei, herra", vastasi Rob hämmästyneenä. "Ei ole sen parempaa ja lempeämpää isää kuin minun on."

"Miksi et sitten tahdo tavata häntä?" kysyi hänen herransa.

"On niin suuri ero isän ja äidin välillä", selitti Rob vähän aikaa epäröityään. "Hän tuskin uskoisi vieläkään, että minä teen parannuksen — vaikka tiedän, että hän koettaisi uskoa — mutta äiti — hän aina uskoo hyvää. Ainakin tiedän, että minun äitini uskoo, Jumala häntä siunatkoon!"

Carkerin suu levisi, mutta hän ei sanonut mitään, ennenkuin oli noussut hevosen selkään ja päästänyt sitä pitelevän miehen menemään. Sitten hän satulassaan istuen katsahti tiukasti alas pojan tarkkaavaisiin kasvoihin ja virkkoi:

"Sinä tulet luokseni huomisaamuna, jolloin sinulle näytetään, missä vanha herra asuu, se herra, joka oli luonani tänä aamuna ja jonka luo joudut, niinkuin kuulit minun sanovan."

"Kyllä, herra", vastasi Rob.

"Minä pidän erittäin paljon siitä herrasta. Palvellessasi häntä palvelet minua, poika, ymmärrätkö? No niin", lisäsi hän keskeyttäen pojan, jonka pyöreät kasvot kirkastuivat, "huomaan sinun ymmärtävän. Tahdon tietää kaikki, mikä koskee tuota vanhaa herraa — mitä hän tekee päivästä toiseen — sillä minä haluaisin hartaasti auttaa häntä jotenkin — ja varsinkin, keitä hänen luonaan käy. Ymmärrätkö?"

Rob nyökkäsi uskollisen näköisenä ja virkkoi taas: "Kyllä, herra."

"Minä tahtoisin kovin mielelläni kuulla, että hänellä on ystäviä, jotka ovat huomaavaisia häntä kohtaan, ja etteivät he hylkää häntä — sillä hän elää nykyään hyvin yksinäisenä, miesparka vaan että he pitävät hänestä ja hänen sisarenpojastaan, joka on lähtenyt kauas ulkomaille. Mahdollisesti käy eräs hyvin nuori neiti häntä tervehtimässä. Tahtoisin erittäinkin tietää kaikki, mikä koskee sitä neitiä."

"Kyllä minä pidän huolta, herra", vakuutti poika.

"Ja varo, ettet puhele minun asioistani kenellekään muulle kuin minulle", muistutti hänen herransa kumartuen eteenpäin ja lähentäen kasvonsa, joissa hampaat taas loistivat näkyvissä, pojan kasvojen viereen, samalla taputtaen häntä olkapäälle ratsupiiskansa varrella.

"En kenellekään koko maailmassa, herra", sanoi Rob pudistaen päätään.

"Et tuolla", virkkoi Carker viitaten sinne, mistä he juuri olivat lähteneet, "etkä missään muuallakaan. Minä otan selon siitä, kuinka luotettava ja kiitollinen sinä voit olla. Minä panen sinut koetukselle!" Samalla hän taas näytti hampaansa, nyökäytti päätään yhtä paljon uhkaukseksi kuin lupaukseksi ja käänsi selkänsä Robille, jonka silmät olivat naulitut häneen kuin hän olisi lumonnut pojan ruumiin ja sielun taikavoimallaan. Sitten Carker ratsasti pois. Mutta ratsastettuaan jonkun matkaa hän huomasi nöyrän saattajansa juoksevan rinnallaan samoin kuin aikaisemminkin monien katselijain suureksi iloksi. Silloin hän pysähdytti hevosensa ja käski Robin lähteä pois. Ollakseen varma siitä, että poika totteli, hän kääntyi satulassaan ja katseli kuinka hän poistui. Omituista oli nähdä, ettei Rob silloinkaan voinut irroittaa silmiään kokonaan herransa kasvoista, vaan kääntyi tuon tuostakin katsomaan jälkeensä, joutuen siten lakkaamatta tuuppimaan ja kolhimaan toisia kulkijoita, mikä oli hänestä tietysti yhdentekevää, kun tuo yksi ajatus oli täydelleen vallannut hänen mielensä.

Carker ratsasti eteenpäin käymäjalkaa huolettoman näköisenä niinkuin ainakin mies, joka oli suorittanut kaikki päivän tehtävät tyydyttävästi, ja hyräili samalla hiljalleen. Kuuluipa melkein kuin hän olisi kehrännyt kissan tavalla: niin iloinen hän oli.

Mielikuvituksessaan Carker asettui kuin lämmittelemään lieden ääreen. Keräksi kääriytyneenä muutamien jalkojen päähän hän oli valmis hyökkäämään tai repimään tai raappimaan tai silittämään sametinpehmeästi käpälällään aina sen mukaan kuin hänen mielensä teki tai kuinka tilaisuus vaati. Olikohan nyt missään häkkilintua, johon hänen katseensa voisi ulottua?

"Hyvin nuori neitonen!" ajatteli Carker hyräillessään. "Niin, kun näin hänet viimeksi, oli hän vielä pieni lapsi. Muistaakseni tummasilmäinen ja mustatukkainen ja sieväkasvoinen, hyvin sieväkasvoinen. Varmaan hän nyt on oikein viehättävä."

Entistä ystävällisemmän ja säyseämmän näköisenä ja yhä hyräillen, niin että hänen hampaansakin värisivät, Carker ratsasti edelleen ja kääntyi lopulta sille varjoisalle kadulle, jonka varrella Dombeyn talo sijaitsi. Hän oli niin innokkaasti punonut verkkoja hauskannäköisten kasvojen ympärille, että tuskin arvasikaan olevansa näin pitkällä, kunnes hän luoden katseensa pitkin korkeiden talojen koleaa riviä pysähdytti hevosensa muutamien askelien päähän ulko-ovesta. Mutta välttämätöntä on selittää muutamilla pääasiasta poikkeavilla sanoilla, miksi Carker pysähdytti hevosensa äkkiä ja mikä häntä tällöin melkoisesti hämmästytti.