Part 28

"Kelpo Ned Cuttle. Tähän sisältyy viimeinen tahtoni" — kapteeni käänsi paperin epätietoisen näköisenä — "ja testamenttini. Missä on testamentti?" huusi kapteeni alkaen heti epäillä onnetonta Robia. "Mitä sinä olet sille tehnyt, poika?"

"Minä en ole koskaan nähnyt sitä", vikisi Rob. "Lakatkaa epäilemästä viatonta poikaa. En ole koskenutkaan testamenttiin."

Kapteeni Cuttle pudisti päätänsä, ilmaisten sillä, että joku oli pantava siitä vastuuseen, ja jatkoi vakavasti:

"Jota älä avaa yhteen vuoteen tai kunnes olet saanut varman tiedon rakkaasta Walterista, joka varmasti on rakas sinullekin, Ned." Kapteeni vaikeni ja ravisti päätänsä liikutettuna. Sitten hän kuin kohentaen arvokkuuttaan tässä vaikeassa tilanteessa katseli tavattoman tuimasti poikaan. "Jollet koskaan kuulisi minusta tai näkisi minua, Ned, niin muistele vanhaa ystävää, niinkuin hänkin pitää sinua viimeiseen asti rakkaassa muistissa. Ja pidä Walterille koti vanhassa paikassa ainakin niin kauan kuin olen maininnut. Mitään velkoja ei ole, Dombey ja Pojalta saatu laina on maksettu, ja kaikki avaimeni lähetän tässä. Pidä asia salassa äläkä kysele minusta mitään, sillä se on hyödytöntä. Voi siis hyvin, kelpo Ned. Uskollinen ystäväsi Solomon Gills." Kapteeni veti syvään henkeään ja luki seuraavat alareunaan kirjoitetut sanat: "Robia on minulle lämpimästi suositeltu Dombeyn liikkeen taholta, kuten muistanet. Jos kaikki muu joutuisi vasaran alle, Ned, niin pelasta pikku merikadetti."

Jos koettaisi jättää jälkimaailmalle jonkinlaisen kuvan siitä tavasta, kuinka kapteeni käännettyään tätä kirjettä puoleen ja toiseen ja luettuaan sen parisenkymmentä kertaa istuutui tuolilleen ja omissa ajatuksissaan tuomitsi tätä juttua kuin sotaoikeudessa, vaadittaisiin siihen kaikkien niiden suurten miesten yhteinen nero, jotka kyllästyneinä omaan huonoon aikaansa ovat päättäneet elää jälkipolvissa, voimatta sitä kuitenkaan toteuttaa. Aluksi kapteeni oli liian ymmällä ja järkytetty ajatellakseen mitään muuta kuin kirjettä. Vielä sittenkin, kun hänen mietteensä alkoivat suuntautua syrjäseikkoihin, olisivat ne ehkä yhtä hyvin saaneet pysyä kiinni aikaisemmassa aiheessaan, sillä niin vähän valoa niistä levisi minnekään. Tällaisessa mielentilassa ja Robin seisoessa yksinään tuomioistuimen edessä tuntui kapteeni Cuttlesta suurelta huojennukselta päätellä, että poika oli epäiltävä henkilö kuten hänen kasvonsa ilmaisivatkin niin selvästi, että Rob teki vastaväitteitä.

"Kuulkaas, kapteeni!" huusi hän. "Kuinka te voitte ajatella sellaista! Mitä minä olen tehnyt, kun te katselette minua tuolla tavalla?"

"Poikaseni", virkkoi kapteeni Cuttle, "älä huuda, ennenkuin saat selkääsi. Äläkä paljasta itseäsi, mitä tahansa lienet tehnytkin."

"Enhän minä ole mitään paljastanut, kapteeni", vastasi Rob.

"Ole siis siivolla", sanoi kapteeni painokkaasti.

Tuntien syvästi hartioilleen lasketun vastuun merkityksen ja tajuten, kuinka välttämätöntä oli tutkia tätä salaperäistä asiaa perinpohjin, niinkuin sopi miehelle, joka oli läheisessä suhteessa kadonneeseen henkilöön, kapteeni Cuttle päätti lähteä tapahtumapaikalle tutkimaan asianhaaroja ja ottaa Robin mukaansa. Pitäen poikaa toistaiseksi vangittuna kapteeni oli vähän kahden vaiheilla, eikö olisi asianmukaista kytkeä häntä käsiraudoilla tai sitoa hänen nilkkansa yhteen, mutta kun hän ei ollut selvillä sellaisten muodollisuuksien laillisuudesta, päätti hän vain puristaa Robia hartioista koko matkan ja iskeä hänet maahan, jos hän tekisi pienintäkään vastarintaa.

Poika ei kuitenkaan vastustellut laisinkaan ja saapui niin ollen laivakojeiden kauppiaan asuntoon joutumatta sen enempien pakkotoimien uhriksi. Kun akkunaluukkuja ei ollut vielä irroitettu, oli kapteenin ensimmäisenä huolena saada myymälä avatuksi, ja kun päivänvalo pääsi vapaasti sisään, ryhtyi hän sen avulla lisätutkimuksiin.

Aluksi hän istahti eräälle myymälätuolille ikäänkuin hänen kerallaan istuvan korkean oikeuden esimiehenä. Sitten hän käski Robin mennä makaamaan vuoteelleen myymäläpöydän alle, näyttämään tarkoin, mistä löysi avaimet ja mytyn herätessään, missä kunnossa ovi oli hänen mentyään sitä tunnustelemaan, kuinka hän lähti Brig-aukiolle — mutta tätä temppua hän ei saanut jäljitellä kynnystä pitemmälle — ja niin edespäin koko juttu loppuun asti. Kun kaikki tämä oli suoritettu muutamia kertoja, pudisti kapteeni päätänsä ja näytti pitävän asiaa huolestuttavana.

Sitten kapteeni pani toimeen tarkan etsinnän koko talossa, vaistomaisesti kuvitellen löytävänsä ruumiin. Hän ryömi kellarissa palava kynttilä kädessään, koputteli koukullaan ovia, jymäytteli päätänsä palkkeihin ja sai hämähäkinverkkoja kaikkialla vaatteisiinsa. Kiivetessään ukon makuuhuoneeseen he huomasivat, ettei hän ollut laisinkaan riisuutunut edellisenä iltana, vaan oli levähtänyt päällyspeitteellä, kuten saattoi päättää siihen jääneistä syvennyksistä.

"Minä arvelen, kapteeni", virkkoi Rob katsellen ympärilleen huoneessa, "että kun herra Gills kävi näinä viime päivinä niin usein poissa kotoa, hän vei mukanaan pikku tavaroita, jottei herättäisi huomiotani."

"Oho!" huudahti kapteeni salaperäisesti. "Miksi niin, poika?"

"No, enpä näe hänen parranajovehkeitään", vastasi Rob katsellen ympärilleen. "Enkä hänen harjojaan, kapteeni, enkä paitojaan. Enkä hänen kenkiäänkään."

Kapteeni Cuttle kiinnitti huomionsa jokaista esinettä mainittaessa Robin vastaavaan irtaimistoon, päästäkseen selville, oliko poika hiljattain käyttänyt sellaista esinettä tai oliko hänellä se paraikaa hallussaan. Mutta Robin ei ollut tarvis ajaa partaa eikä hän suinkaan ollut harjatun näköinen, ja yllään hänellä oli samat vaatteet kuin jo kauan tätä ennen. Siinä ei ollut pienintäkään epäilemisen sijaa.

"Ja mitä sitten arvelet — sotkeutumatta sanoissasi — hänen lähtöajastaan? Häh?" kysyi kapteeni.

"No, minun luullakseni, kapteeni", vastasi Rob, "hänen on täytynyt livahtaa hyvin pian senjälkeen kun minä aloin kuorsata".

"Paljonko kello silloin oli?" kysyi kapteeni tahtoen saada oikean lähtöhetken tarkalleen selville.

"Kuinka sen voisin sanoa!" vastasi Rob. "Tiedän vain, että nukun raskaasti iltayöstä ja herkästi aamupuolella, ja jos herra Gills olisi tullut myymälän lävitse päivänkoitteessa, vaikka kuinka varpaillaan, olisin varmasti kuullut hänen sulkevan oven."

Kylliksi harkittuaan näitä todistuksia kapteeni Cuttle alkoi tulla siihen johtopäätökseen, että laivakojeiden kauppiaan oli täytynyt kadota vapaaehtoisesti. Tässä lopputuloksessa häntä vahvisti aamulla saatu kirje, joka varmasti ollen Sol Gillsin käsialaa näytti suuremmatta vaivatta toteavan sen seikan, että hän oli vapaasta tahdostaan päättänyt lähteä ja myös lähtenyt. Kapteenin oli nyt ensiksi mietittävä minne ja miksi. Ja kun hän ei nähnyt pienintäkään mahdollisuutta päästä selville ensinmainitusta seikasta, rajoitti hän ajatuksensa jälkimäisen pohtimiseen.

Kun hän muisti ukon omituisen käytöksen ja jäähyväiset, jotka tuntuivat silloin käsittämättömän sydämellisiltä, mutta nyt hyvinkin ymmärrettäviltä, valtasi hänen mielensä kauhea pelko, että Sol Gills oli huolissaan ja suruissaan Walterista tehnyt itsemurhan. Tuntui liiankin todennäköiseltä, että hän tottumattomana jokapäiväisen elämän kolauksiin — niinkuin hän usein oli tunnustanut olevansa — ja epäilemättä järkytettynä Walterin epävarmasta, melkeinpä toivottomasta kohtalosta, oli sillä tavalla etsinyt pelastusta.

Kun hän oli velaton ja turvassa henkilökohtaisen vapautensa ja tavarainsa puolesta, olisiko mikään muu kuin sellainen hulluuden puuska voinut ajaa häntä pois kotoaan yksin ja salaa? Mitä siihen tuli, että hän oli vienyt joitakin esineitä mukanaan — eikä se ollut edes oikein varmaa — niin hän oli saattanut kapteenin mielestä niin tehdä estääkseen kyselyjä, kääntääkseen huomion pois todennäköisestä kohtalostaan tai huojentaakseen sen henkilön mieltä, jota kaikki nämä mahdollisuudet kuohuttivat. Tällainen oli yksinkertaisiin sanoihin puettuna ja lyhyeen muotoon tiivistettynä kapteeni Cuttlen pohdinnan lopputulos. Mutta sen harkitseminen oli kestänyt kauan aikaa ja samoin kuin julkiset neuvottelutkin ollut hyvin seikkaperäinen ja monimutkainen.

Äärimmäisen alakuloisena ja toivottomana kapteeni Cuttle katsoi oikeudenmukaiseksi vapauttaa Robin siitä pidätyksestä, johon oli hänet aluksi tuominnut, ja päätti pitää häntä vain salaa silmällä. Senjälkeen hän palkkasi välittäjä Brogleylta miehen istumaan myymälässä heidän poissa ollessaan, otti Robin mukaansa ja lähti surullisena haeskelemaan Solomon Gills-vainajan ruumista.

Kapteeni Cuttlen kova vahakangashattu nähtiin pääkaupungin joka poliisiasemalla, joka ruumishuoneessa ja joka köyhäintalossa. Se kävi joka laivalaiturilla, joka satamakonttorissa, jokea ylös, jokea alas; kaikkialla se vilahteli, missä vain oli tihein ihmisjoukko koolla kuin sankarin töyhtökypärä kertovassa runoelmassa. Kokonaisen viikon kapteeni luki kaikkien kuolleina löydettyjen ja kadoksissa olevien henkilöitten nimet joka sanomalehdestä ja kävi katsomassa, sopiko Solomon Gillsiksi todeta joku mereen pudonnut pieni laivapoika tai pitkä mustapartainen muukalainen, joka oli ottanut myrkkyä. Hän sanoi tahtovansa olla varma siitä, ettei se ollut Solomon Gills. Koskaan hän ei tosiaankaan löytänyt ystäväänsä, ja se olikin ainoa lohdutus, jota kunnon kapteeni niinä aikoina sai tuntea.

Vihdoin hän hylkäsi kaikki nämä etsiskelyt toivottomina ja alkoi pohtia, mitä nyt oli tehtävä. Luettuaan ystäväparkansa kirjeen muutamia kertoja hän tuli siihen päätökseen, että kodin säilyttäminen Walterille vanhassa paikassa oli hänen lähin velvollisuutensa. Ja siksi hän päätti asettua Gillsin huoneistoon ja ryhtyä jatkamaan siellä liikettä nähdäkseen, mitä siitä tulisi.

Mutta kun tästä välttämättä johtui pakko muuttaa pois rouva MacStingerin luota ja hän tiesi, ettei tämä päättäväinen nainen tahtoisi kuulla puhuttavankaan hänen lähdöstään, teki hän epätoivoisen päätöksen karata.

"Kuuleppas nyt, poika", virkkoi kapteeni Robille tämän merkillisen suunnitelman kypsyttyä hänen aivoissaan, "huomisaamuna minä en tule tähän satamaan. Saavun vasta illalla — mahdollisesti puoliyön jälkeen. Mutta ole sinä varuillasi, että kuulet silloin koputukseni, ja tule heti avaamaan ovi."

"Hyvä on, kapteeni", vastasi Rob.

"Sinä saat palkan niinkuin ennenkin", jatkoi kapteeni alentuvasti, "ja ehkä pääset vielä kohoamaankin, jos vedät yhtä köyttä minun kanssani. Mutta samassa kun kuulet minun koputtavan huomisiltana, olkoon kello mitä tahansa, tule kohta avaamaan ovi."

"Varmasti teen sen, kapteeni", vastasi Rob.

"Sillä sinun täytyy ymmärtää", lisäsi kapteeni palaten vielä ovelta pannakseen erikoista painoa tähän asiaan, "että mahdollisesti minua ajetaan takaa. Ja silloin voisi käydä niin, että minä joutuisin kiinni, jollet nopeasti avaisi ovea."

Rob vakuutti taas kapteenille valvovansa ja olevansa varuillaan. Järjestettyään asian näin kaikkien mahdollisuuksien varalta kapteeni lähti viimeisen kerran kotiinsa rouva MacStingerin taloon.

Se tunne, että hän oli siellä viimeistä kertaa, ja sinisten liivien sisäpuolelle kätketty hirveä aikomus vaikuttivat, että hän tunsi kuin kuolemanpelkoa ajatellessaan rouva MacStingeriä ja että jo yksistään tämän naisen askeleet alakerrassa saivat hänet vapisemaan. Sitäpaitsi kävi ilmi, että rouva MacStinger nyt oli mitä rakastettavimmalla tuulella, lempeä ja rauhallinen kuin karitsa. Kapteeni Cuttlen omatunto kärsi kauheita tuskia, kun rouva MacStinger tuli yläkertaan kysymään, eikö saisi keittää kapteenille jotakin päivälliseksi.

"Hieno munuaisvanukas, kapteeni Cuttle", sanoi hänen emäntänsä, "tai lampaansydän. Älkää välittäkö minun vaivastani."

"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni.

"Tai paistettu lintu", ehdotti rouva MacStinger, "ja vähän täytettä ja munakastiketta. No, kapteeni Cuttle? Suokaa itsellenne pienet kestit!"

"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni hyvin nöyrästi.

"Teitä vaivaa varmaankin jokin, ja te tarvitsette jotakin vahvistavaa. Miksi ette kerran soisi itsellenne pullollista sherryä?"

"No niin", myönsi kapteeni, "jos tahdotte olla niin ystävällinen ja nauttia lasin pari minun seurakseni, niin koetanpa sitä tosiaankin. Tahdotteko ehkä osoittaa minulle sen ystävällisyyden", lisäsi hän kovien tunnontuskien raatelemana, "että otatte etukäteen vastaan neljännesvuoden vuokran?"

"Mutta miksi, kapteeni Cuttle?" tokaisi rouva MacStinger — terävästi, niinkuin kapteenista tuntui.

Kapteeni pelästyi puolikuoliaaksi. "Jos suostuisitte siihen, rouva", sanoi hän alistuvasti, "olisin hyvin kiitollinen. En osaa oikein säilyttää rahaa. Se katoaa käsistäni. Tuottaisitte minulle tosiaankin suuren ilon ottamalla rahat vastaan."

"No, hyvä on, kapteeni Cuttle", sanoi mitään aavistamaton rouva MacStinger hieroen käsiään, "voitte tehdä niinkuin haluatte. Ihminen, jolla on niin suuri perhe kuin minulla, ei voi kieltäytyä, vaikkei minun sovi pyytääkään."

"Ja tahtoisitteko, rouva", jatkoi kapteeni ottaen tinarasian, jossa hän säilytti rahojaan, astiakaapin ylähyllyltä, "olla niin hyvä ja antaa shillingin kullekin pienokaiselle? Jos kävisi päinsä kutsua nyt heti kaikki lapset tänne, näkisin heidät mielelläni."

Viattomat MacStingerit olivat kuin tikarinpistoksia kapteenin rintaan rynnätessään huoneeseen ja tungeskellessaan hänen ympärillään, jollaista suurta luottamuksenosoitusta hän niin vähän ansaitsi. Kapteenista tuntui ylivoimaiselta nähdä entisen suosikkinsa Alexander MacStingerin katsetta. Juliana MacStingerin puhuessa, joka oli äitinsä ilmetty kuva, kapteeni tunsi itsensä suureksi raukaksi.

Hän osasi kuitenkin kohtalaisesti säilyttää ulkonaisen malttinsa ja oli tunnin pari nuorten MacStingerien kovakouraisen käsittelyn uhrina. Lapsellisessa kujeilussaan he vahingoittivat vähän kapteenin kovaa hattuakin istumalla siinä kuin pesässä kaksi yhtaikaa ja rummuttamalla sen kupua sisäpuolelta jaloillaan. Vihdoin kapteeni lähetti alakuloisena heidät pois lausuen pikku enkeleille jäähyväiset niin kovan tunnontuskan ja surun vallassa kuin olisi menossa mestauslavalle.

Yön hiljaisuudessa kapteeni keräsi raskaammat tavaransa laatikkoon, jonka lukitsi, aikoen jättää sen huoneeseensa luultavimmin iäksi, mikäli hänellä ei ollut sitä heikkoa toivoa, että hän jonakin päivänä löytäisi kyllin uhkarohkean miehen, joka uskaltaisi tulla sitä noutamaan. Keveämmistä tavaroistaan kapteeni teki mytyn, pisti hopeaesineensä taskuihinsa ja oli valmis karkaamaan. Puoliyön tienoissa, kun Brig-aukio oli unen lumoissa ja rouva MacStinger pienokaistensa ympäröimänä oli vaipunut suloisen unohduksen valtaan, avasi syyllisyytensä tunteva kapteeni oven hiivittyään varpaillaan alas, sulki sen hiljaa jäljessään ja livisti tiehensä.

Hän pyyhälsi eteenpäin kovaa vauhtia eikä antanut ruohon kasvaa jalkainsa alla Brig-aukion ja laivakojeiden kauppiaan oven välillä, sillä häntä vainosi se kuvitelma, että rouva MacStinger oli hypännyt ylös vuoteestaan ja vähäisestä vaatetuksestaan välittämättä lähtenyt ajamaan häntä takaa. Ovi avautui hänen koputettuaan, sillä Rob oli varuillaan, ja kun se oli lukittu ja salvalla pönkitetty heidän takanaan, tunsi kapteeni itsensä jokseenkin turvalliseksi.

"Hohhoi!" huoahti kapteeni katsellen ympärilleen, "sepä oli keuhkojen voimistelua".

"Onko jotakin hullusti, kapteeni?" kysyi Rob hämmästyneenä.

"Ei, ei", vastasi kapteeni, kuunnellen kadulta kajahtelevia askeleita samalla kun väri vaihteli hänen kasvoillaan. "Mutta paina mieleesi, poika, että jos joku muu nainen kuin ne kaksi, jotka näit täällä eilen, tulee joskus kysymään kapteeni Cuttlea, niin sano, ettei täällä tunneta ketään sennimistä eikä ole koskaan kuultu puhuttavankaan hänestä. Muistatko nämä määräykset?"

"Kyllä", vastasi Rob.

"Voisit ehkä myöskin sanoa", huomautti kapteeni epäröiden, "lukeneesi sanomalehdestä, että joku senniminen kapteeni oli lähtenyt Australiaan laivalla, jonka kaikki matkustajat olivat vannoneet koskaan olevansa palaamatta".

Rob nyökkäsi osoittaakseen ymmärtävänsä nämä ohjeet, ja luvattuaan tehdä hänestä miehen, jos hän tottelisi määräyksiä, kapteeni käski haukotellen hänen mennä vuoteeseensa myymäläpöydän alle ja nousi itse Solomon Gillsin huoneeseen.

Mahdotonta on kuvitella, kuinka kapteeni kärsi seuraavana päivänä, kun jokin naispäähine livahti ohitse, tai kuinka usein hän ryntäsi myymälästä ylös ullakolle päästäkseen kuviteltuja MacStingereitä pakoon. Mutta välttääkseen tämän itsesäilytysmenettelyn ponnistuksia hän verhosi myymälän ja sen takana olevan huoneen välisen lasioven sisäpuolelta, sovitti siihen avaimen saamastaan avainkimpusta ja leikkasi verhoon pienen tirkistysaukon. Tämän varustelun tuottamat edut olivat päivänselvät. Kun näkyviin tuli naisen päähine, vetäytyi kapteeni heti linnoitukseensa, lukitsi oven jäljessään ja alkoi salaa tarkata vihollista. Jos hän huomasi sen turhaksi hälytykseksi, ilmestyi hän kohta taas myymälään. Ja kadulla näkyi naispäähineitä niin usein ja pakeneminen kuului niin erottamattomasti niiden ilmestymiseen, että kapteenin aika kului melkein yksinomaan lakkaamattomaan liikehtimiseen molempien huoneitten välillä.

Mutta keskellä tätä väsyttävää touhua hänelle kuitenkin jäi aikaa tarkastella varastoa, josta hän sai sen käsityksen (Robille hyvin vaivaloisen), että sitä ei voinut liiaksi hangata ja kiilloittaa. Hän merkitsi myös hinnat muutamiin mielestään puoleensavetäviin esineihin umpimähkään, vaihdellen kymmenen shillingin ja viidenkymmenen punnan välillä, ja pani ne sitten akkunaan näytteille yleisön suureksi kummaksi.

Tehtyään nämä parannukset kapteeni tunsi itsensä kuin tiedemieheksi tällaisten esineitten ympäröimänä ja katseli iltaisin kattoikkunasta ylös tähtiin poltellessaan takahuoneessa piippuaan ennen nukkumaanmenoa, ikäänkuin olisi niihin sijoittanut jonkinlaista omaisuuttaan. Ollessaan nyt Cityssä liikemiehenä, hän alkoi harrastaa ylipormestarin, virastojen ja ammattikuntien asioita ja katsoi velvollisuudekseen lukea joka päivä arvopapereiden kurssivaihteluita, vaikkei osannut merimieskielellä ilmaista, mitä numerot merkitsivät, ja olisi hyvin voinut tulla toimeen ilman murtolukuja. Florencea kävi kapteeni kysymässä heti seuraavana päivänä, kun oli ottanut haltuunsa merikadetin, kertoakseen kummalliset uutisensa Sol-ukosta, mutta Florence oli matkustanut pois kotoa. Niin kapteeni asettui elelemään näissä muuttuneissa oloissa ilman muuta seuraa kuin Rob Hioja, ja menettäen käsityksen ajasta, niinkuin ihmiset tekevät jouduttuaan suurten muutosten alaiseksi, hän ajatteli alituisesti Walteria ja Solomon Gillsiä ja myöskin rouva MacStingeriä menneisyyteen kuuluvina.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja

"Nöyrin palvelijanne, herra", sanoi majuri. "Hitto vieköön, ystäväni Dombeyn ystävä on minunkin ystäväni. Hauska tutustua teihin!"

"Olen hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa, Carker, majuri Bagstockille hänen seurastaan", selitti Dombey. "Majuri Bagstock on tehnyt minulle suuria palveluksia."

Konttoripäällikkö Carker, joka seisoi hattu kädessä, oli juuri saapunut Leamingtoniin ja esitelty majurille, jolle hän nyt näytti kaksinkertaista hammasriviään. Hän sanoi uskaltavansa olla niin rohkea ja kiittää majuria oikein sydämensä pohjasta, kun oli saatu toimeen niin suuri parannus herra Dombeyn ilmeessä ja mielialassa.

"Totta vie, herra", vastasi majuri, "minua ei kannata ollenkaan kiittää, sillä minulle on myös tehty vastapalvelus. Sellainen suuri mies kuin ystävämme Dombey", jatkoi hän alentaen ääntään, mutta ei niin paljon, ettei asianomainen itse olisi kuullut hänen sanojaan, "ei voi olla parantamatta ja jalostamatta ystäviään. Hän vahvistaa ja tukee toista siveellisellä luonteellaan. Niin, sellainen on Dombey!"

Carker tarttui heti tähän lausuntoon. Siveellisellä luonteellaan — juuri niin. Samoja sanoja hän oli itsekin aikonut käyttää.

"Mutta kun ystäväni Dombey", lisäsi majuri, "puhuu teille majuri Bagstockista, täytyy minun pyytää lupaa oikaista häntä ja teitä. Hän tarkoittaa sillä vain henkilöä, joka on pelkkä Joe — Joey B. — Josh Bagstock — Joseph — karkea ja sitkeä vanha J., hyvä herra. Nöyrin palvelijanne."

Se, että Carker tunsi erikoista ystävyyttä majuria kohtaan ja ihaili tätä karkeutta, sitkeyttä ja pelkkyyttä, loisti hänen joka hampaastaan.

"Ja nyt on teillä ja Dombeyllä pohdittavana oikein hitonmoinen kasa liikeasioita."

"Ei suinkaan, majuri", huomautti Dombey.

"Dombey", sanoi majuri tiukasti, "minä tiedän sen paremmin. Teidän kaltaisenne mies — kauppamaailman kolossi — ei voi keskeyttää asioitaan. Teidän hetkenne ovat kalliit. Tapaamme toisemme päivällisaikaan. Sillä välin pysyy vanha Joseph poissa. Päivällinen alkaa täsmälleen kello seitsemän, herra Carker."

Näin sanoen majuri lähti pois kasvot hyvin pullistuneina, mutta työnsi päänsä heti taas ovesta sisään ja virkkoi:

"Suokaa anteeksi, Dombey, onko teillä mitään sanaa lähetettävänä heille?"

Jonkin verran hämillään ja vilkaisten kohteliaaseen liikkeenhoitajaansa Dombey pyysi majuria viemään hänen terveisensä.

"Hitto vie, Dombey!" huudahti majuri. "Teidän pitää lähettää jotakin lämpimämpää, tai muuten ei vanha Joe ole laisinkaan tervetullut."

"Kunnioittavat terveiset siis, jos suvaitsette, majuri", virkkoi Dombey.

"Lempo soikoon", sanoi majuri samalla kun hänen hartiansa ja paksut poskensa tärisivät pidätetystä naurusta, "lausukaa vieläkin lämpimämpää!"

"No, sanokaa sitten — mitä itse tahdotte, majuri", huomautti Dombey.

"Meidän ystävämme on ovela, hyvä herra, ovela, hiton ovela", sanoi majuri Carkerille oven raosta. "Niin on myöskin Bagstock." Mutta keskeyttäen äkkiä naurunhihityksensä ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän julisti juhlallisesti lyöden kädellä rintaansa: "Dombey, kadehdin tunteitanne. Jumalan haltuun!" Sitten hän poistui.

"Tuosta herrasta on teille varmaankin ollut suuri hyöty", virkkoi Carker katsellen hänen jälkeensä hampaat näkyvissä.

"Kerrassaan suuri", myönsi Dombey.

"Hänellä näyttää olevan täällä tuttavia", jatkoi Carker, "ja huomaan hänen sanoistaan, että tekin otatte täällä osaa seuraelämään. Tiedättekö", lisäsi hän kamalasti hymyillen, "minusta on kerrassaan hauskaa, että seurustelette".

Dombey vastasi tähän liikkeenjohtajansa harrastuksen ilmaukseen kiertelemällä kellonperiään ja taivuttamalla vähän päätänsä.

"Teidät on luotu seuraelämään", jatkoi Carker. "Kaikista ihmisistä, joita tunnen, on luonto ja asema juuri teidät kaikkein selvimmin tarkoittanut seuraelämään. Tiedättekö, usein olen ihmetellyt, että olette sitä niin kauan välttänyt!"

"Minulla on ollut omat syyni, Carker. Olen elänyt yksin enkä ole siitä välittänyt. Mutta teillähän on itsellänne hyvät taipumukset seuraelämään, ja siksi lienette ihmetellyt sitäkin enemmän."

"Voi, minullako!" vastasi toinen ollen heti valmis halventamaan itseään. "Minun kaltaiseni miehen laita on toisin. Minua ei voi verrata teihin."

Dombey hypisteli kaulaliinaansa, käänteli päätänsä, yskähteli ja katseli uskollista ystäväänsä ja apulaistaan joitakin hetkiä mitään puhumatta.

"Minulla tulee olemaan ilo, Carker", virkkoi hän vihdoin sennäköisenä kuin olisi nielaissut jonkin liian suuren palan, "esittää teidät minun — majurin tuttaville. Erittäin miellyttäviä ihmisiä."

"Otaksuttavasti on naisia heidän joukossaan", arveli sulava konttoripäällikkö.

"He ovat kaikki — toisin sanoen, molemmat — naisia", vastasi Dombey.

"Vain kaksi?" hymyili Carker.

"Heitä on vain kaksi. Minä olen rajoittanut käyntini heidän taloonsa enkä ole hankkinut täällä muita tuttavia."

"Sisaruksia, luullakseni?" kysyi Carker.

"Äiti ja tytär", vastasi Dombey.

Kun Dombey loi silmänsä alas ja taas korjasi kaulaliinaansa, muuttuivat Carkerin hymyilevät kasvot hetkiseksi ja ilman asteettaista vaihdosta kerrassaan ilkeän näköisiksi ja vaanivat toista tiukasti ja häijysti hymyillen. Dombeyn kohottaessa silmänsä ne palasivat yhtä nopeasti ennalleen ja näyttivät hänelle Carkerin ikenet niin täydelleen kuin suinkin mahdollista.

"Olette kovin ystävällinen", sanoi Carker. "Minusta on hauskaa tutustua heihin. Tyttäristä puhuttaessa muistuu mieleeni, että olen nähnyt neiti Dombeyn."

Veri kohosi äkkiä Dombeyn kasvoille.

"Uskalsin käydä häntä tervehtimässä", virkkoi Carker, "kysyäkseni, oliko hänellä mitään lähetettävää teille minun mukanani. Minulla on ilo tuoda häneltä vain — vain hänen rakkaat terveisensä."

Kuinka erehdyttävästi muistuttivatkaan hänen kasvonsa sutta — punainen kielikin näkyi levinneestä suusta — kun hän kohtasi Dombeyn katseen.

"Mitä liikeasioita sitten?" kysyi jälkimäinen hetken päästä, jonka kuluessa Carker oli ottanut esiin joitakin asiakirjoja.

"Hyvin vähän", vastasi Carker. "Ylipäänsä voi sanoa, ettei meillä viime aikoina ole ollut tavallista hyvää onneamme, mutta sehän ei teille paljon merkitse. Laivakonttorissa ollaan sitä mieltä, että _Poika ja Perillinen_ on hukkunut. No niin, se oli vakuutettu emäpuusta mastonhuippuun asti."

"Carker", virkkoi Dombey, istuutuen hänen likelleen, "en voi sanoa, että se nuorukainen, Gay, koskaan miellytti minua —"

"Ei minuakaan", pisti konttoripäällikkö väliin.

"Mutta soisin", jatkoi Dombey välittämättä keskeytyksestä, "ettei hän olisi joutunut sille alukselle. Toivoisin, ettei häntä olisi lainkaan lähetetty."

"Vahinko, ettette sanonut sitä ajoissa", tokaisi Carker kylmästi. "Mutta minun mielestäni on hyvä näinkin. Tosiaankin arvelen, että tämä on parasta. Mainitsinko, että jouduin jonkin verran luottavaiseen keskusteluun neiti Dombeyn kanssa?"

"Ette", vastasi Dombey jäykästi.

"En epäile rahtuakaan", sanoi Carker merkitsevän vaitiolon jälkeen, "että missä Gay lieneekin, on hänen siellä paljon parempi olla kuin täällä kotona. Jos olisin tai voisin olla teidän sijassanne, olisin siitä mielissäni. Omasta puolestani pidän sitä hyvänä sattumana. Neiti Dombey on luottavainen ja nuori — ehkä tuskin kyllin ylpeä teidän tyttäreksenne — jos hänessä on mitään virhettä. Ei tosin niin, että se olisi suuri virhe. Suvaitsetteko laskea nämä tilit minun kanssani?"

Dombey nojautui tuolinsa selkää vasten sensijaan että olisi kumartunut eteenpäin levitettyjä papereita tarkastamaan ja katseli konttoripäällikköä tiukasti kasvoihin. Carker oli silmäluomet puoliavoimina katselevinaan numeroltaan ja odottavinaan, milloin hänen esimiehensä suvaitsisi kiinnittää niihin huomionsa, ikäänkuin olisi tahtonut hienotunteisena säästää Dombeyn tunteita. Jälkimäinen puolestaan tuijotti häneen, arvaten hänen tarkoituksensa, ja tajusi samalla, että muuten olisi tuttavallinen Carker sanonut paljon enemmän, mitä hän, Dombey, oli liian ylpeä kysymään. Niin hän usein menetteli liikeasioissa. Vähitellen Dombeyn katse lieveni, ja hänen huomionsa kiintyi edessä oleviin papereihin, mutta vielä sittenkin hän usein keskeytti puuhansa äkkiä ja vilkaisi taas Carkeriin. Joka kerta Carker silloin osoitti hienotunteisuuttaan, niinkuin ennenkin, ja painoi sitä yhä syvemmälle suuren päällikkönsä mieleen.

Sillä välin kun he tarkastelivat tilejä ja kun Carkerin taitavasti vaikuttaessa Dombeyn sydämessä virisi ja kehittyi vihaisia ajatuksia Florence-parkaa kohtaan siellä ennen vallinneen kylmän vastenmielisyyden sijalle, harppoi majuri Leamingtonin vanhojen naisten suuresti ihailemana ja alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi tavallista kevyttä selkätaakkaansa, pitkin tien varjopuolta vierailulle rouva Skewtonin luokse. Koska oli puolipäivän aika majurin saapuessa Kleopatran majaan, suosi häntä onni niin, että hän tapasi prinsessansa raukeana tavallisella sohvalla kahvikupin ääressä. Huone oli komeampaa lepoa varten tehty verhoilla niin hämäräksi, että Withers, joka palveli emäntäänsä, häämöitti siellä kuin aave.

"Mikä sietämätön olento tuolta tulee?" kysyi rouva Skewton. "En voi suvaita tuollaista. Menkää pois, kuka lienettekin!"

"Ettehän raskitse karkoittaa J.B:tä, rouva!" virkkoi majuri pysähtyen puolitiehen nuhtelemaan, keppi olkapäällä.

"Ah, tekö siinä tulette? Tarkemmin ajatellen, sallin teidän jäädä", huomautti Kleopatra.

Majuri astui siis sisään, tuli sohvan luokse ja painoi rouva Skewtonin harmaan käden huulilleen.

"Istuutukaa", virkkoi Kleopatra liikutellen väsyneesti viuhkaansa, "mutta pitkän matkan päähän. Älkää tulko liian lähelle, sillä minä olen tänä aamuna hirveän heikko ja herkkätunteinen, ja teissä on auringon tuoksua. Olette suorastaan troopillinen."

"Totisesti, rouva", sanoi majuri, "on kyllä ollut aika, jolloin aurinko paahtoi ja korvensi Joseph Bagstockia. Silloin Länsi-Intian kuuma ansari-ilma paistoi hänet niin täyteen kukoistukseen, että hänet tunnettiin Kukan nimellä. Niinä aikoina ei kukaan kuullut puhuttavan Bagstockista, rouva, vaan ainoastaan Kukasta — meidän Kukasta. Kukka lienee kuihtunut enemmän tai vähemmän", lisäsi majuri istuutuen paljon lähempään tuoliin kuin hänen julma jumalattarensa oli näyttänyt, "mutta se on vieläkin sitkeä kasvi ja kestävä kuin ikivihreä".

Hämärän huoneen turvissa majuri sulki toisen silmänsä, pyöritti päätänsä kuin ilveilijä ja joutui suuressa itsetyytyväisyydessään ehkä lähemmäksi halvauskohtausta kuin oli koskaan ennen ollut.

"Missä rouva Granger on?" kysyi Kleopatra palvelijaltaan.

Withers luuli hänen olevan omassa huoneessaan.

"Hyvä on", sanoi rouva Skewton. "Mene siis sulkemaan ovi. Minä en ole tänään tavattavissa."

Withersin kadottua rouva Skewton käänsi väsyneesti päänsä majuriin päin liikauttamatta muuten jäsentäkään ja kysyi, kuinka hänen ystävänsä jaksoi.

"Dombey", vastasi majuri rykäisten veitikkamaisesti, "jaksaa niin hyvin kuin hänen tilassaan on mahdollista. Hänen tilansa on epätoivoinen, rouva. Häneen on sattunut, tuohon Dombey-parkaan!" huudahti majuri. "Painetti on pistetty hänen lävitseen."

Kleopatra loi majuriin pikaisen silmäyksen, joka oli jyrkkänä vastakohtana hänen äänensä teeskennellylle laimeudelle hänen sanoessaan:

"Majuri Bagstock, vaikka tunnen vain vähän maailmaa — enkä voi todella surrakaan kokemattomuuttani, sillä pelkään, että se on vilpillinen paikka täynnä mitättömiä muodollisuuksia, jossa luontoa kunnioitetaan kovin vähän ja jossa harvoin kuunnellaan sydämen musiikkia ja sielun kuohuntaa ja muita sellaisia todella runollisia asioita — niin sittenkään en voi olla ymmärtämättä tarkoitustanne. Sanoissanne on vihjaus Edithiin, rakkaaseen lapseeni, joka saa hellimmät sydänsäikeeni voimakkaasti värisemään", lisäsi rouva Skewton painellen etusormellaan kulmakarvojensa ääriviivoja.

"Suorasukaisuus on aina ollut Bagstockin suvun luonteenpiirteitä", virkkoi majuri. "Olette oikeassa. Joe myöntää sen."

"Ja tuo vihjaus", jatkoi Kleopatra, "koskettaa minun käsitykseni mukaan yhtä liikuttavimmista — ehkä suorastaan liikuttavinta — ja vakavimmista ja pyhimmistä mielenliikutuksista, joita murheellisesti langennut luonteemme kykenee tuntemaan".

Majuri painoi käden suulleen ja heitti lentosuukon Kleopatralle ikäänkuin todetakseen puheena olevan mielenliikutuksen.

"Tunnen olevani heikko. Tunnen, että minulta puuttuu sitä tarmoa, jonka pitäisi tukea äitiä sellaisessa tilanteessa", sanoi rouva Skewton painellen huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan, "mutta minä voin tuskin koskettaa ilman heikkouden väristystä sellaista asiaa, joka on niin peräti tärkeä kalliille Edithilleni. Mutta, paha mies, koska te olette rohkeasti ottanut sen puheeksi ja koska se on tuottanut minulle suurta tuskaa" — rouva Skewton painoi viuhkalla sydämensä kohtaa — "en tahdo laiminlyödä velvollisuuttani".

Majuri paisui yhä, pyöritteli tulipunaisia kasvojaan joka puolelle ja räpytteli hummerinsilmiänsä, kunnes joutui niin rajuun yskänpuuskaan, että hänen oli pakko nousta kävelemään pari kertaa edestakaisin huoneessa, ennenkuin hänen suloinen seuralaisensa saattoi jatkaa.