Part 18

Mutta Staggsin puutarhat oli hävitetty juurineen päivineen. Voi sitä hetkeä, jolloin ei "ainoakaan tuuma Englannin maata" Staggsin puutarhojen kaltaista — ole turvassa!

Vihdoin Walter tapasi vaunujen ja Susanin edellä rientäessään monien hyödyttömien kyselyjen jälkeen miehen, joka oli kerran asunut tällä hävinneellä seudulla. Se ei ollut kukaan muu kuin mainittu nuohoojamestari, joka oli käynyt lihavaksi ja paraikaa koputti omalle ovelleen. Hän sanoi tuntevansa Toodlen hyvin. "Palveli rautatiellä, eikö niin?"

"Kyllä, kyllä, herra!" huudahti Susan Nipper vaunujen akkunasta.

"Missä hän nyt asuu?" kysyi Walter kiireesti.

Toodle asui eräässä rautatieyhtiön omista rakennuksista, oikealle käännyttäessä toisessa; piti mennä suoraan pihan poikki ja sitten taas oikealle. Sen ovi oli numero yksitoista, he eivät voineet erehtyä siitä, mutta jos he erehtyivät, piti vain kysyä veturinlämmittäjä Toodlea, ja kuka tahansa näyttäisi heille hänen asuntonsa. Tämän odottamattoman onnenpotkauksen suosimana Susan Nipper laskeutui vaunuista maahan, tarttui Walterin käteen ja lähti täyttä vauhtia liikkeelle, jättäen ajurin odottamaan heidän paluutaan.

"Onko pikku poika ollut kauan sairaana, Susan?" kysyi Walter heidän kiirehtiessään eteenpäin.

"Hän on ollut kivuloinen hyvän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt kuinka pahasti", vastasi Susan ja lisäsi tavattoman katkerasti: "Voi niitä Blimberejä!"

"Blimberejä?" toisti Walter.

"Minä en voisi antaa anteeksi itselleni, herra Walter", sanoi Susan, "jos tällaisena aikana, kun on niin paljon vakavaa ja surullista ajattelemista, puhuisin pahaa kenestäkään, etenkään sellaisista, joista pikku Paul-kulta puhuu vain hyvää, mutta sittenkin soisin, että se perhe pantaisiin muokkaamaan kivistä maata uusiksi teiksi ja että neiti Blimber marssisi etunenässä kärkikuokka kädessä".

Sitten neiti Nipper veti ilmaa keuhkoihinsa ja lähti astumaan entistä nopeammin. Walter, joka hengitti läähättämällä, kiirehti eteenpäin kyselemättä enempää. Pian he kärsimättömyytensä jouduttamina saapuivat pienelle ovelle ja astuivat sisään siistiin arkihuoneeseen, joka oli täynnä lapsia.

"Missä rouva Richards on?" huusi Susan Nipper katsellen ympärilleen. "Voi, rouva Richards, rouva Richards, tulkaa minun kanssani, hyvä ihminen!"

"Mutta eikös se olekin Susan!" ihmetteli Polly, jonka rehelliset kasvot ja äidillinen vartalo kohosivat näkyviin joukon keskeltä.

"Niin, minä tässä olen, rouva Richards", vahvisti Susan, "mutta soisin, etten olisi täällä, vaikkei se kuulosta imartelulta. Pikku Paul-herra on hyvin sairas ja sanoi isälleen tänään, että hän tahtoo nähdä vanhan hoitajattarensa kasvot, ja hän ja Floy-neiti — ja herra Walter, rouva Richards — toivovat, että te tulette minun kanssani, unohdatte entisen ja teette suloisen lapsikullan mieliksi, joka kuolee. Voi, rouva Richards, hän kuolee pian!"

Kun Susan itki, vuodatti Pollykin kyyneleitä hänet nähdessään ja kuullessaan hänen sanansa. Kaikki lapset (niihin luettuina monta ihan pientä) kokoontuivat heidän ympärilleen. Toodle, joka oli juuri tullut kotiin Birminghamista ja söi päivällistä, pani pois veitsensä ja haarukkansa ja antoi vaimolleen hänen hattunsa ja hartiahuivinsa, jotka riippuivat seinällä oven takana. Sitten hän taputti häntä selkään ja virkkoi paremminkin isällisesti kuin kaunopuheisesti: "Polly, nyt matkalle!"

Ja niin he lähtivät takaisin ajoneuvoihin paljon ennen kuin ajuri osasi odottaakaan. Walter työnsi Susanin ja rouva Richardsin sisään ja asettui itse ajurinistuimelle, jottei enää sattuisi mitään erehdyksiä. Hän saattoi heidät varmuuden vuoksi Dombeyn eteiseen. Siellä hän näki muun mukana valtavan kukkavihon, joka johti hänen mieleensä kapteeni Cuttlen aamulla ostamat kukat heidän ollessaan yhdessä liikkeellä. Hän olisi mielellään viipynyt saadakseen kuulla lisää pikku potilaasta tai odottanut jonkun aikaa siltä varalta, että voisi toimittaa jonkin pikku palveluksen, mutta tuntien mielipahakseen, että Dombey ehkä pitäisi sellaista käytöstä julkeana ja tungettelevana, hän poistui hitaasti alakuloisena ja levottomana.

Hän ei ollut kävellyt vielä viittäkään minuuttia, kun eräs mies juoksi hänen jäljessään ja pyysi häntä palaamaan. Walter tuli samaa tietä takaisin mahdollisimman nopeasti ja astui synkkään taloon mieli täynnä murheellisia aavistuksia.

KUUDESTOISTA LUKU

Mitä aallot lakkaamatta toistivat

Paul ei ollut enää jaksanut nousta vuoteestaan. Hän makasi siinä rauhallisesti kuunnellen kadun ääniä eikä paljon välittänyt, kuinka aika kului. Mutta hän tarkkasi kaikkea ympärillään.

Kun auringonsäteet tunkeutuivat hänen huoneeseensa kahisevien kaihtimien lävitse ja värisivät vastapäisellä seinällä kuin kultainen vesi, tiesi hän, että ilta lähestyi ja taivas oli punainen ja kaunis. Kajastuksen vähitellen hävitessä ja hämärän hiipiessä seinää pitkin hän katseli, kuinka se vähitellen tummeni yöksi. Sitten hän ajatteli, kuinka katujen varsilla oli vieri vieressä lamppuja ja kuinka tyynet tähdet loistivat yläpuolella. Hänen mielikuvituksellaan oli omituinen taipumus harhailla joelle, jonka hän tiesi virtaavan suuren kaupungin lävitse. Nyt hän ajatteli, kuinka musta se oli ja kuinka syvältä se näytti, heijastaessaan lukemattomia tähtiä — ja ennen kaikkea, kuinka vakavana se virtasi merta kohti.

Iltamyöhällä harvenivat askelet kadulla niin, että hän saattoi erottaa niiden lähestyvän ja laskea ne, kun ne menivät ohitse, ja kuulla niiden häipyvän etäisyyteen. Silloin hän makasi katsellen moniväristä kehää kynttilän ympärillä ja odotti kärsivällisenä päivänkoittoa. Hänen ainoana huolenaan oli nopeasti virtaava joki. Välistä hänestä tuntui välttämättömältä koettaa sitä pysähdyttää — rakentaa siihen patoja lapsenkäsillään — tai tukkia kulkua hiekalla — ja kun hän näki sen virtaavan esteettömästi, täytyi hänen oikein huutaa. Mutta kun hänen vieressään istuva Florence lausui jonkin sanan, rauhoittui hän taas, nojasi pääparkaansa rintaansa vasten ja sanoi sisarelleen hymyillen nähneensä unta.

Kun päivä alkoi koittaa, odotteli hän aurinkoa, ja kun sen iloinen valo alkoi kimmeltää huoneessa, kuvitteli hän näkevänsä korkeiden kirkontornien nousevan aamu taivaaseen, kaupungin heräävän, virkistyvän ja saavan eloa, joen välkkyvän virratessaan yhtä nopeasti kuin ennenkin ja ruohon kimmeltävän kirkkaana. Tuttuja ääniä alkoi vähitellen kuulua alhaalta kadulta talon palvelijat liikkuivat edestakaisin, ovesta kurkistivat silloin tällöin jotkin kasvot ja hiljaisella äänellä kysyttiin hänen hoitajiltaan, millaisessa voinnissa hän oli. Paul vastasi aina itse: "Nyt voin paremmin. Olen paljon terveempi, kiitos! Sanokaa isälle niin!"

Vähitellen hän väsyi päivän puuhaan, vaunujen ja kärryjen rätinään ja ihmisten edestakaiseen häärimiseen. Silloin hän vaipui uneen, tai häntä alkoi taas vaivata, kiitävän virran herättämä levoton ja epämieluisa tunne — lapsi osasi tuskin sanoa, tapahtuiko se hänen nukkuessaan vai valvoessaan.

"Mutta eikö se koskaan pysähdy, Floy?" kyseli hän toisinaan. "Se varmaankin vie minut pois."

Mutta Floy osasi aina rauhoittaa hänet, ja Paulille tuotti joka päivä iloa saada Florence nojaamaan päätänsä pieluksille ja vähän levähtämään.

"Sinä valvot aina minun luonani, Floy. Anna minunkin joskus vartioida sinun untasi!" Sitten hänet sovitettiin pielusten varaan vuoteen nurkkaan, jossa hän istui taaksepäin nojautuneena niin kauan kuin Florence lepäsi hänen vieressään. Siinä hän kumartui usein eteenpäin suutelemaan sisartaan ja kuiskaamaan niille, jotka olivat lähellä, että Florence oli väsyksissä valvottuaan niin monta yötä hänen vieressään.

Niin kului kuuma ja valoisa päivä vähitellen loppuun, ja taas alkoi kultainen vesi väreillä seinillä.

Hänen luonaan kävi kokonaista kolme vakavaa tohtoria — he kokoontuivat alakerrassa ja tulivat yhdessä ylös — ja huone oli niin hiljainen ja Paul niin vaipunut heitä tarkastelemaan (vaikkei koskaan kysynyt keneltäkään, mitä he sanoivat), että hän osasi erottaa toisistaan heidän kellojensa tikityksenkin. Mutta enimmin kiinnitti hänen mieltään tohtori Parker Peps, joka aina istuutui hänen vuoteensa viereen. Sillä Paul oli kuullut kauan sitten sanottavan, että sama herra oli ollut hänen äitinsä luona silloin, kun äiti puristi Florencea syliinsä ja kuoli. Eikä hän voinut sitä nytkään unohtaa. Siksi hän piti tohtorista. Hän ei pelännyt.

Hänen ympärillään muuttivat ihmiset muotoaan yhtä selittämättömästi kuin sairauden ensimmäisenä iltana tohtori Blimberin luona — paitsi Florence, joka ei koskaan muuttunut. Mutta se, joka alussa oli ollut Tohtori Parker Peps, oli nyt hänen isänsä, joka istui nojaten päätään käteensä. Nojatuolissa torkkuva vanha rouva Pipchin muuttui usein neiti Foxiksi tai hänen tädikseen, ja Paul oli hyvin tyytyväinen saadessaan taas sulkea silmänsä ja odottaa rauhallisena, mitä näkisi ne taas avatessaan. Mutta päätänsä toiseen käteen nojaavan olennon kuva palasi niin usein ja viipyi näkyvissä niin kauan ja istui niin hiljaa ja juhlallisena koskaan puhumatta, kenenkään häntä puhuttelematta ja harvoin nostaen kasvojansakaan ylöspäin, että Paul alkoi hiljakseen epäillä sen todellisuutta ja katseli peloissaan, kuinka se istui yölläkin hänen vieressään.

"Floy!" sanoi hän. "Mikä tuo on?"

"Missä, kultaseni?"

"Tuossa, vuoteen jalkopäässä."

"Ei siinä ole mitään muuta kuin isä!"

Olento kohotti päätään, nousi ja tullen hänen vuoteensa viereen virkkoi: "Oma poikani! Etkö tunne minua?"

Paul katsoi hänen kasvoihinsa ja ihmetteli mielessään, voiko siinä olla hänen isänsä. Mutta hänen mielestään niin muuttuneet kasvot värähtivät kuin tuskasta hänen katsellessaan niitä, ja ennenkuin hän ehti kurottaa käsiään vetääkseen ne puoleensa, kääntyi olento nopeasti pois hänen vuoteensa vierestä ja lähti ulos huoneesta.

Paul katsahti Florenceen hätääntyneenä, mutta tiesi samalla, mitä Florence aikoi sanoa, ja esti sen painamalla kasvonsa hänen huuliaan vasten. Seuraavalla kerralla huomatessaan saman olennon istuvan vuoteensa jalkopäässä hän kutsui sitä luokseen.

"Älä sure minun tähteni, rakas isä! Minä olen tosiaankin hyvin onnellinen!"

Kun hänen isänsä tuli ja kiireesti kumartui hänen puoleensa — tällä kertaa pysähtymättä hetkeksikään vuoteen viereeni seisomaan — kiersi Paul kätensä hänen kaulansa ympärille ja toisti äskeiset sanansa muutamia kertoja ja hyvin vakavasti. Senjälkeen Paul kutsui hänet luokseen joka kerta nähdessään hänet huoneessa yöllä tai päivällä ja pyyteli: "Älä sure minun tähteni! Minä olen oikein onnellinen!" Tällä lailla hänelle tuli tavaksi, että hän sanoi joka aamu jaksavansa paljon paremmin ja pyysi sanomaan sen isällekin.

Paul ei laskenut eikä koettanutkaan saada selville, kuinka monta kertaa kultainen vesi väreili seinällä ja kuinka monena yönä synkkä joki virtasi merta kohti. Jos hoitajien rakkaus ja Paulin kiitollisuus siitä olisivat voineet lisääntyä, olisi voinut sanoa heidän osoittavan päivä päivältä yhä enemmän rakkautta ja Paulin entistäkin selvemmin ilmaisevan kiitollisuuttaan. Mutta hiljaisen pojan mielestä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä sillä, kuluiko monta päivää vai ainoastaan muutamia.

Eräänä iltana Paul oli ajatellut äitiään ja hänen alakerran vierashuoneessa riippuvaa kuvaansa ja päätellyt, että varmaankin äiti oli rakastanut suloista Florencea enemmän kuin isä, koska oli pitänyt häntä syliinsä suljettuna tuntiessaan kuoleman lähestyvän — sillä hänkään, Florencen veli, joka rakasti häntä niin hellästi, ei halunnut mitään sen hartaammin. Tämä ajatuksenjuoksu johti hänen mieleensä kysymyksen, oliko hän koskaan nähnyt äitiään, sillä hän ei voinut muistaa, kuinka hänelle oli asia selitetty, virta kun juoksi niin nopeasti ja hämmensi hänen mieltään.

"Floy, olenko koskaan nähnyt äitiä?"

"Et, kultaseni. Miksi sitä kysyt?"

"Olenko koskaan nähnyt sellaisten hellien kasvojen, kuin äidillä voi olla, katselevan minua ollessani pikku lapsi, Floy?"

Hän kyseli epäilevästi, ikäänkuin olisi muisto joistakin kasvoista väikkynyt hänen mielessään.

"Kyllä, rakkaani."

"Kenen sitten, Floy?"

"Ensimmäisen hoitajattaresi. Usein."

"Ja missä nyt on ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi Paul. "Onko hänkin kuollut? Floy, olemmeko me kaikki muut kuolleet paitsi sinä?"

Huoneessa syntyi hälinää hetkiseksi, ehkä pitemmäksikin ajaksi, mutta hänestä se ei tuntunut pitkältä — sillä kaikki hiljeni taas, ja Florence, jonka kasvot olivat kalpeat, mutta hymyilevät, piti hänen päätänsä käsivarrellaan. Florencen käsi vapisi kovasti.

"Näytä minulle entinen hoitajattareni, Floy!"

"Hän ei ole täällä, kultaseni. Hän tulee huomenna."

"Kiitos, Floy!"

Samassa Paul sulki silmänsä ja vaipui uneen. Hänen herätessään paistoi aurinko korkealla, ja päivä oli kirkas ja lämmin. Hän makasi vähän aikaa katsellen avattuihin akkunoihin ja tuulen leyhyttelemiin verhoihin. Sitten hän virkkoi: "Onko nyt huomispäivä? Onko hän tullut?"

Joku näytti menevän häntä etsimään. Ehkä se oli Susan. Paul luuli suljettuaan taas silmänsä Susanin sanoneen hänelle pian tulevansa takaisin, mutta hän ei avannut silmiään katsoakseen. Susan piti sanansa — ehkä hän ei ollutkaan poistunut huoneesta — mutta sitten Paul kuuli askeleita portailta ja heräsi sekä henkisesti että ruumiillisesti, nousten istumaan vuoteessaan. Nyt hän näki kaikki selvästi ympärillään. Silmien edessä ei ollut lainkaan harmaata sumua, kuten toisinaan yöllä oli ollut. Hän tunsi heidät jokaisen ja kutsui heitä nimeltä.

"Ja kuka tämä on? Onko hän minun ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi lapsi katsellen säteilevästi hymyillen sisään tulevaa olentoa.

Kyllä, kyllä. Ei kukaan muu vieras olisi noin vuodattanut kyyneleitä hänet nähdessään ja sanonut häntä rakkaaksi pojakseen, lapsikullakseen, omaksi lemmikkiraukakseen. Ei kukaan muu nainen olisi kumarruttuaan hänen vuoteensa yli tarttunut hänen kuihtuneeseen käteensä ja painanut sitä huuliaan ja rintaansa vasten ikäänkuin jollakin tavalla oikeutettuna sitä hyväilemään. Ei kukaan muu nainen olisi niin unohtanut kaikkia muita huoneessa olijoita paitsi häntä ja Florencea ja ollut niin hellä ja säälivä.

"Floy, kuinka ystävälliset ja hyvät kasvot!" sanoi Paul. "Onpa hauskaa nähdä ne jälleen. Älä mene pois, hoitajatar! Pysy täällä."

Lapsen kaikki aistit olivat käyneet virkeiksi ja hän kuuli tutun nimen.

"Kuka sanoi 'Walter'?" kysyi hän katsellen ympärilleen. "Joku sanoi 'Walter'. Onko hän täällä? Haluaisin kovin mielelläni nähdä hänet."

Ei kukaan vastannut heti, mutta Dombey sanoi sitten Susannille: "Kutsu hänet siis takaisin ja tuo hänet tänne." Lyhyen, äänettömän odotuksen jälkeen, jonka aikana Paul katseli hymyillen ja ihmeissään hoitajatartaan ja huomasi, ettei tämä ollut unohtanut Floyta, tuotiin Walter huoneeseen. Hänen avomieliset kasvonsa, reipas käytöksensä ja iloiset silmänsä olivat jo kauan sitten tehneet hänestä Paulin suosikin. Kun lapsi nyt näki hänet, ojensi hän kätensä ja sanoi: "Voi hyvin."

"Hyvästikö, lapseni?" sanoi rouva Pipchin kiirehtien vuoteen viereen. "Ei suinkaan hyvästi?"

Hetkisen Paul katseli häntä miettivän näköisenä niinkuin usein ennen istuessaan tulen ääressä nurkassa. "Niin", vastasi hän rauhallisesti, "hyvästi. Rakas Walter, hyvästi." Samalla hän käänsi päänsä sinne, missä Walter seisoi, ja ojensi taas kätensä. "Missä isä on?"

Hän tunsi isänsä hengityksen poskellaan, ennenkuin nuo sanat olivat oikein lähteneetkään hänen huuliltaan.

"Laskekaa minut nyt pitkäkseni", sanoi hän, "ja Floy, tule sinä ihan minun viereeni ja anna minun katsella sinua".

Sisar ja veli kiersivät käsivartensa toinen toisensa ympärille, ja kultainen valo virtasi sisään akkunasta, osuen heihin molempiin.

"Kuinka nopeasti joki virtaa vihreitten äyräittensä ja kaislojen välitse, Floy! Mutta se on hyvin lähellä merta. Minä kuulen aaltojen kohinaa! Noin ne aina sanoivat!"

Sitten hän kertoi Florencelle, että veneen keinuminen virralla tuuditti häntä uneen. Kuinka vihreitä äyräät nyt olivat, kuinka kirkkaita niillä kasvavat kukat ja kuinka korkeita kaislat! Nyt vene pääsi merelle ja liukui hiljalleen eteenpäin. Ja nyt näkyi ranta edessä. Kuka seisoi siellä!

Hän pani kätensä yhteen, niinkuin oli tottunut tekemään rukoillessaan. Hän ei irroittanut käsivarsiaan halailusta, mutta he näkivät hänen liittävän kätensä yhteen Florencen niskassa.

"Äiti on sinun näköisesi, Floy. Minä tunnen hänet kasvoista! Mutta sano heille, ettei kuva koulun yläkerrassa ole kylliksi jumalallinen. Loiste hänen päänsä ympärillä valaisee tietäni, kun menen!"

* * * * *

Kultainen väreily näkyi seinällä taas, mutta muuten ei mikään liikkunut huoneessa. Vanha, vanha tapa! Se vanha tapa, joka tuli käytäntöön ensimmäisten vaatteittemme kera ja pysyy muuttumatta, kunnes sukukuntamme on elänyt aikansa ja taivaanlaki kääritään kokoon kuin pergamentti. Ikivanha tapa — kuolema!

Oi, kiittäkää Jumalaa kaikki, jotka näette sen, vieläkin vanhemmasta tavasta — kuolemattomuudesta! Ja te, nuorten lasten enkelit, älkää katselko meitä kovin vierastaen, kun vuolas virta kuljettaa meitä valtamerelle.

* * * * *

"Voi voi sentään, kun ajattelee", hoki neiti Tox sinä iltana kuin sydämeltään murtuneena, "että Dombey ja Pojan piti sittenkin olla Tytär!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen

Käyttäessään hämmästyttävää kykyään tehdä ovelia, pohjattoman syviä suunnitelmia, jollaisen ominaisuuden hän vilpittömästi uskoi omistavansa (kuten ei olekaan harvinaista läpinäkyvän yksinkertaisissa ihmisissä), kapteeni Cuttle olisi mennyt Dombeyn taloon mainittuna kohtalokkaana sunnuntaina. Pitkin matkaa hän oli vilkuttanut silmäänsä ilmaistakseen jollakin lailla ylenmääräistä viisauttaan ja sitten ilmestynyt täydessä loistossaan puolisaappaineen Towlinsonin näkyviin. Kun kapteeni häneltä suureksi mielipahakseen kuuli talossa uhkaavasta suuresta onnettomuudesta, lähti hän pois hämmästyneenä, jätettyään kukkavihkonsa pienenä huomaavaisuuden osoituksena. Samalla hän oli pyytänyt lausumaan kunnioittavan tervehdyksensä koko perheelle ja lisännyt sen toivomuksen, että he näissä oloissa kääntäisivät päänsä suoraan tuulta vastaan. Lopuksi hän oli ystävällisesti vihjaissut aikovansa huomenna tulla taas kuulustamaan, kuinka täällä jaksettiin.

Kapteenin terveisistä ei mainittu sanaakaan kenellekään, ja kukkavihko, joka lojui eteisessä kaiken yötä, lakaistiin seuraavana aamuna törkylaatikkoon. Hänen suunnitelmansa, jotka sotkeutuivat suurempien toiveitten ja ylväämpien aikeitten luhistumiseen, haihtuivat tyhjiin, samoin kuin lumivyöryn kaataessa vuoren rinteellä kasvavan metsän myös oksat ja pensaat joutuvat tuhoon puiden mukana ja kaikki hukkuu yhdessä.

Palatessaan kotiin sunnuntai-iltana pitkältä kävelyltään, joka oli päättynyt niin muistorikkaasti, Walter oli aluksi niin kokonaan kiintynyt kerrottaviin uutisiin ja niiden tunteiden järkyttämä, jotka luonnollisesti heräsivät hänen sydämessään äskeisen kohtauksen jälkeen, että häneltä jäi kokonaan huomaamatta, ettei eno ilmeisestikään ollut kuullut mitään siitä uutisesta, jonka kapteeni oli luvannut hänelle kertoa. Sitäkään hän ei huomannut, että kapteeni teki koukullaan merkkejä varoittaakseen häntä kajoomasta koko asiaan. Eipä muuten voinut väittää, että kapteenin merkit olisivat olleet kovin käsitettäviä, vaikka niitä olisi tarkkaavastikin katsellut, sillä samoin kuin kimalaiset tietäjät, joiden sanotaan neuvotteluissaan kirjoittavan ilmaan muutamia oppisanoja, joita on mahdoton lausua, teki kapteeni sellaisia koukkuja ja kiemuroita, joita ei olisi voinut ymmärtää paitsi jos olisi etukäteen tietänyt hänen salaisuutensa.

Mutta kun kapteeni Cuttle sai tietää, mitä oli tapahtunut, luopui hän näistä yrityksistä huomatessaan, kuinka pieni mahdollisuus hänellä nyt oli päästä rauhallisesti juttelemaan Dombeyn kanssa ennen Walterin lähtöä. Samalla hän myönsi mielessään pettyneen ja masentuneen näköisenä, että Sol Gillsille oli kerrottava asiasta ja että Walterin oli lähdettävä, ottaen asian siltä kannalta, jolla se nyt oli, kun ei saanut sitä valaistuksi tai parannelluksi ystävän kädellä. Kapteeni tunsi sittenkin yhä heikkenemätöntä luottamusta siihen, että juuri hän, Ned Cuttle, oli oikea mies Dombeyn kanssa neuvottelemaan ja ettei tarvittu muuta Walterin asioiden korjaamiseksi kuin että he molemmat joutuisivat vastatusten. Sillä hän ei voinut unohtaa, kuinka hyvin hän ja Dombey olivat tulleet keskenään toimeen Brightonissa — kuinka taitavasti kumpikin oli virkkanut sanan tarpeen vaatiessa — kuinka tarkoin kumpikin oli ymmärtänyt toinen toisensa aikeet — ja kuinka Ned Cuttle oli neuvonut tämän keinon ensimmäisessä pulassa ja johtanut keskustelun toivottuun tulokseen. Kaikkiin näihin perusteisiin nojaten kapteeni rauhoitti mieltään ajattelemalla, että vaikka Ned Cuttlen oli asianhaarain pakotuksesta nyt vetelehdittävä melkein hyödyttömänä, saisi hän aikanaan hoidettavakseen uuden purjeen ja saavuttaisi suunnattoman menestyksen.

Tämän herttainen itsepetos vei kapteenin niin pitkälle, että hän katsellessaan Walteria ja kuunnellessaan kyynel paidankauluksella hänen kertomustaan hautoi mielessään, eikö olisi samalla kohteliasta ja valtioviisasta, jos sattuisi kohtaamaan Dombeyn, suullisesti kutsua hänet jonakin päivänä, jolloin hänelle sopisi, syömään vaatimaton ateria Brig-aukion varrella ja ottaa Walterin tulevaisuus puheeksi tuttavallisen viinilasi ääressä. Mutta rouva MacStingerin epäluotettava luonne ja se mahdollisuus, että hän tuon kestityksen aikana asettuisi paikalleen käytävään ja pitäisi siinä epäkohteliaan saaman, järkyttivät kapteenin vieraanvaraisia ajatuksia ja estivät hänet niitä kehittelemästä.

Yksi asia oli kapteenista ainakin varma hänen katsellessaan, kuinka Walter mietteisiinsä vaipuneena istui lautasensa vieressä koskemattakaan ruokaansa ja ajatuksissaan kertasi äsken tapahtuneita asioita, nimittäin se, että vaikka Walteria itseään vaatimattomuus esti sitä huomaamasta, hän oli tavallaan Dombeyn perheen jäsen. Hän oli henkilökohtaisesti ollut mukana siinä tapahtumassa, jota hän kuvaili niin liikuttavasti, hänet oli nimeltä mainittu ja suljettu Dombeyn suosioon läheisessä yhteydessä tuon tapauksen kanssa, ja hänen kohtalonsa täytyi nyt herättää erikoista harrastusta hänen esimiehessään. Jos kapteenilla olikin jokin salainen epäluulo omia johtopäätöksiään kohtaan, ei hän vähääkään pelännyt, etteivät ne olisi omiaan rauhoittamaan Solomon Gillsin mieltä. Siksi hän käytti hyväkseen sopivaa hetkeä ilmaistakseen Länsi-Intiaa koskevan uutisen vanhalle ystävälleen erikoisena ylennyksen merkkinä ja lisäsi, että hän omasta puolestaan mielellään luovuttaisi satatuhatta puntaa (jos hänellä olisi) Walterin haltuun pitkäksi ajaksi eikä ollenkaan epäilisi sitä, että moinen sijoitus tuottaisi sievoisen voiton.

Aluksi Solomon Gills huumaantui tästä uutisesta, joka putosi kuin salama pieneen takahuoneeseen ja julmasti repi kotilieden. Mutta kapteeni maalaili niin kultaisia näkyjä hänen hämärien silmiensä eteen, viittaili niin salaperäisesti Whittingtonin saavutuksiin, kertasi niin painokkaasti, mitä Walter juuri oli kertonut heille, ja vetosi siihen niin selvänä vahvistuksena ennustuksilleen ja suurena askeleena "Viehättävän Pegin" tarinan toteutumista kohti, että Sol-ukko joutui ihan ymmälle. Walter puolestaan oli olevinaan niin toivehikas ja innostunut ja varma pikaisesta kotimaahan paluustaan ja auttoi kapteenia niin ilmeikkäillä päänpudistuksilla ja kämmenten hieromisilla, että Solomon, joka katseli ensin häntä ja sitten kapteeni Cuttlea, alkoi luulla olevansa velvollinen tuntemaan samanlaista iloa.

"Mutta minä olen, nähkääs, jäänyt jäljelle ajastani", huomautti hän puolustuksekseen, sivellen kädellään hermostuneesti takkinsa kirkasta nappiriviä edestakaisin, ikäänkuin se olisi rukousnauha ja hän lukisi sen kahteen kertaan, "ja minä pitäisin mieluummin rakkaan poikani täällä. Tiedän kyllä, että on vanhanaikuista niin ajatella. Hän on aina pitänyt merestä. Hän" — eno katsoi tutkivasti Walteriin — "hän on iloinen saadessaan lähteä".

"No, no!" huudahti Walter nopeasti, "jos sanot niin, en lähde ollenkaan. En, kapteeni Cuttle, minä en lähde. Jos eno luulee, että minä voin olla iloinen matkustaessani pois hänen luotaan, niin pysyn täällä, vaikkapa minulla olisi mahdollisuus päästä kaikkien Länsi-Intian saarien maaherraksi!"

"Walter poikaseni", sanoi kapteeni. "Hiljaa! Sol Gills, katsoppas sisarenpoikaasi."

Seuraten silmillään kapteenin koukun majesteettista viittausta ukko katsahti Walteriin.

"Tuossa on alus lähdössä matkalle", virkkoi kapteeni, elävästi tuntien käyttämänsä vertauskuvan oivallisuuden. "Mikä nimi on häviämättömästi kirjoitettu tuohon alukseen? Onko se Gay?" kysyi kapteeni korottaen ääntään kuin olisi tahtonut erikoisesti panna sanoilleen painoa. "Vai onko se Gills?"

"Ned", sanoi Sol-ukko vetäen Walterin viereensä ja pannen hänen käsivartensa hellästi omalle käsivarrelleen, "kyllä tiedän, tiedän. Luonnollisesti olen selvillä siitä, että Walter aina ajattelee minua enemmän kuin itseään. Siitä olen varma. Kun sanon, että hän on iloinen saadessaan lähteä, tarkoitan, että toivoisin hänen olevan. Näes, Ned, ja myöskin sinä, Wally poikani, tämä on minulle ihan uutta ja odottamatonta, ja luullakseni on pääaiheena koko levottomuuteeni se, että olen jäänyt jäljelle ajastani. Onko hänelle tosiaankin onneksi päästä sinne, vai kuinka?" kysyi hän katsellen huolestuneena toisesta toiseen. "Oikein vilpittömästi sanoen onneksi? Voin mukaantua melkein kaikkeen, mikä on hyödyksi Walterille, mutta minä en tahdo, että Walter uhrautuu pelastaakseen minut jostakin ikävyydestä tai varjellakseen minua. Kuuleppas, Ned Cuttle", lisäsi Sol Gills kääntyen yksinomaan kapteenin puoleen, mikä sai valtioviisaan miehen perinpohjin ymmälle, "menetteletkö nyt rehellisesti vanhaa ystävääsi kohtaan? Puhu suoraan, Ned Cuttle. Onko jotakin salamyhkäistä tässä asiassa? Onko hänelle eduksi lähteä? Kuinka sinä olet saanut sen tietää ensiksi, minkävuoksi?"

Koska tässä oli kilpailu rakkauden ja itsekieltäymyksen välillä, tuli Walter kapteenille avuksi hyvin tehokkaasti. Yhteisvoimin he saivat Sol Gillsin pitkillä selityksillään joltisestikin mukaantumaan uuteen suunnitelmaan tai paremminkin sanoen niin ymmälle, ettei mikään, ei edes eron tuska, tuntunut selvänä hänen mielessään.

Hänellä ei ollutkaan paljon aikaa harkita asiaa, sillä jo seuraavana päivänä Walter sai johtaja Carkerilta välttämättömät paperit matkaansa ja varustuksiaan varten ja tiedon siitä, että _Poika ja Perillinen_ lähtisi noin parin viikon päästä purjehtimaan Länsi-Intiaan. Valmistuskiireissä, joita Walter vielä koetti lisätä mahdollisimman paljon, Sol Gills menetti vähäisenkin malttinsa. Niin läheni lähtöpäivä nopeasti.

Kapteeni, joka tahtoi välttämättä ottaa selkoa kaikista hommista kyselemällä Walterilta, huomasi ajan yhä kuluvan saamatta tai voimatta edes toivoakaan tilaisuutta päästä keskustelemaan Dombeyn kanssa Walterin asioista. Kauan mietittyään tätä seikkaa ja ihmeteltyään hankalaa tilannetta hän sai äkkiä loistavan aatoksen. Mitäpä jos kävisi Carkerin luona ja koettaisi saada häneltä selville, miltä suunnalta tuuli oikein puhalsi!

Tämä ajatus miellytti suuresti kapteeni Cuttlea. Se pälkähti hänen päähänsä innoituksen hetkellä, kun hän poltteli piippuaan varhain eräänä aamuna heti eineen jälkeen, ja se ansaitsikin tupakan. Tuo vierailu rauhoittaisi hänen omaatuntoaan, joka oli hyvin vilpitön ja oli käynyt vähän levottomaksi Walterin uskoman salaisuuden ja Sol Gillsin sanojen jälkeen, ja sitäpaitsi se olisi tehoisa ja viisas ystävyyden teko. Hän tutkisi huolellisesti Carkeria ja puhuisi paljon tai vähän, mikäli tuon herran luonne näyttäisi vaativan, päästyään ensin selville siitä, sopisivatko he yhteen vai ei.

Kapteenin ei nyt tarvinnut pelätä Walteria, joka oli kotona järjestelemässä matkatavaroitaan, vaan hän sai vapaasti vetää jalkaansa puolisaappaat, kiinnittää rintaansa hautajaisneulansa ja lähteä toiselle retkelle. Hän ei tällä kertaa ostanut kukkavihkoa suostuttelutarkoituksessa, koska oli menossa liikekonttoriin, mutta napinreikäänsä hän pisti pienen päivännoudon antaakseen olemukselleen miellyttävän maalaisvivahduksen. Niin hän lähti kuhmuinen keppi kädessä ja vahakangashattu päässä Dombey ja Pojan konttoriin.

Juotuaan lasillisen lämmintä totia eräässä läheisessä kapakassa kootakseen ajatuksiaan kapteeni syöksyi pihan poikki, jotteivät sen hyvät vaikutukset haihtuisi, ja ilmestyi äkkiä Perchin näkyviin.

"Toveri", virkkoi kapteeni suostuttelevasti, "erään esimiehenne nimihän on Carker?"

Perch myönsi sen, mutta antoi virkavelvollisuutensa mukaisesti ymmärtää, että kaikilla hänen esimiehillään oli kiire ja että sitä kiirettä riittäisi hyvin kauan.

"Kuulkaapas, toveri", kuiskasi kapteeni hänen korvaansa, "minun nimeni on kapteeni Cuttle".

Kapteeni olisi mielellään tarttunut koukullaan hiljaa Perchiin, mutta Perch väisti hyökkäyksen, ei niinkään tahallaan kuin sen ajatuksen äkkiä johtuessa hänen mieleensä, että jos tuollainen ase odottamatta ilmestyisi rouva Perchin näkyviin hänen nykyisessä tilassaan, saattaisi se tuhota hänen toiveensa.

"Jos tahdotte olla hyvä ja ilmoittaa kapteeni Cuttlen, kun tilaisuus sattuu, niin odotan täällä", sanoi kapteeni.

Samassa kapteeni istuutui Perchin jakkaralle, veti esiin nenäliinan vahakankaisen hattunsa kuvusta, jota hän puristi polviensa välissä (vahingoittamatta sen muotoa, sillä mikään inhimillinen voima ei kyennyt sitä taivuttamaan), pyyhki päänsä yltyleensä ja näytti virkistyneeltä. Sitten hän järjesti tukkansa koukullaan, katseli ympärilleen ja tarkasteli konttoristeja vakavan ja kunnioittavan näköisenä.

Kapteenin tyyneys oli niin järkkymätön, ja hän oli ylimalkaankin niin salaperäinen, että Perch oli suorastaan säikähtynyt.

"Minkä nimen taas mainitsittekaan?" kysyi Perch kumartuen hänen puoleensa korkealta istuimeltaan.

"Kapteeni", kuului vastaukseksi käheä kuiskaus.

"Niin", sanoi Perch nyökäyttäen samalla päätään.

"Cuttle."

"Juuri niin!" ähkäisi Perch, johon oli itsetiedottomasti tarttunut kapteenin äänenpaino, sillä kapteenin viisas menettely oli niin tehoisa. "Minä menen katsomaan, onko hän tällä hetkellä vapaa. En tiedä sitä nyt. Ehkä häneltä liikenee aikaa minuutin verran."

"Hyvä, hyvä, nuorukainen, minä en pidätä häntä sen kauemmin", virkkoi kapteeni nyökäyttäen päätään niin arvokkaasti kuin tunsi tärkeytensä vaativan. Perch palasi pian ja kysyi: "Suvaitseeko kapteeni Cuttle tulla tämän kautta?"

Konttoripäällikkö Carker seisoi matolla tyhjän tulisijan edessä ja tarkasti sisään tulevaa kapteenia jokseenkin vähän rohkaisevin katsein.

"Herra Carker?" kysyi kapteeni Cuttle.

"Luullakseni", myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.

Kapteenista tuntui miellyttävältä, että Carker hymyili vastatessaan. "Kuulkaapas", aloitti kapteeni siirtäen katseensa hitaasti esineestä toiseen ja tarkastellen siten huonetta niin paljon kuin hänen paidankauluksensa salli, "minä olen merimies, herra Carker. Walter, joka on täällä kirjoissanne, on melkein poikani."

"Walter Gay, niinkö?" virkkoi Carker paljastaen taas kaikki hampaansa.