Part 20

Eikö Florencella ollut ainoaakaan lähempää ja rakkaampaa kuin Susan, joka oli vahvistanut hänen värisevää sydäntään sen tuskassa? Eikö ollut ainoaakaan toista kaulaa, johon hän olisi voinut tarttua, yksiäkään kasvoja, joiden puoleen olisi voinut kääntyä, ketään muuta, joka olisi voinut virkkaa hänelle lohdutuksen sanan niin syvässä surussa? Oliko Florence niin yksin kolkossa maailmassa, ettei mitään muuta ollut hänelle jäänyt? Ei mitään. Jouduttuaan samalla äidittömäksi ja veljettömäksi — sillä menetettyään pikku Paulin hän vasta tunsi oikein raskaana ensimmäisen ja suurimman menetyksensä hän sai pitää Susania ainoana tukenaan. Oi, kuka voi sanoa, kuinka paljon hän alussa tarvitsi apua!

Ensin, kun elämä alkoi talossa sujua entiseen tapaansa, ja kaikki muut olivat lähteneet pois paitsi palvelijat ja Dombey sulkeutui omiin huoneisiinsa, Florence ei voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kuljeskella edestakaisin ja välillä paeta omaan huoneeseensa, kun yksinäisyyden muistaminen tunkeutui hänen mieleensä äkillisenä kipuna. Silloin hän väänteli käsiään, painoi kasvonsa vuoteelleen ja oli tyyten lohduton. Kaikki muu hävisi silloin hänen tietoisuudestaan paitsi tuskan katkeruus ja julmuus. Näin kävi tavallisesti silloin, kun hän näki jonkin paikan tai esineen, joka oli ollut Paulille rakas, ja se teki synkän talon alussa oikeaksi tuskien tyyssijaksi.

Mutta puhtaan rakkauden olemukseen ei kuulu palaa kauan niin rajusti ja kiivaasti. Tuollainen liekki voi karkeammassa ja maallisemmassa muodossaan jäytää armottomana sitä rintaa, johon se on päässyt majailemaan, mutta taivaan pyhä tuli on niin lempeä sydämelle kuin levätessään kerran kahdentoista koolla olleen päiden yläpuolella ja näyttäessään kullekin toinen toisessaan veljen, mutta kirkastuneena ja vahingoittumattomana. Kun Florence näki sen kuvan hengessään, palasi hänen kasvoilleen pian rauha ja lempeä ilme, ja tyyni turvallisuus täytti mielen. Ja vaikka hän vielä itkikin, valuivat kyyneleet rauhallisemmin eikä äskeisten kokemusten muisto enää kirvellyt hänen sydämessään.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän saattoi tyynenä katsella määräaikana seinällä väreilevää kultaista vettä, joka vähitellen häipyi näkymättömiin. Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän taas voi istua samassa huoneessa yksin yhtä kärsivällisenä ja lempeänä kuin valvoessaan Paulin pikku vuoteen ääressä. Jos hänen mieleensä äkkiä koski kipeästi tyhjyys, saattoi hän polvistua vuoteen viereen ja rukoilla Jumalalta kaikesta sydämestään, että jokin enkeli saisi häntä rakastaa ja muistaa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hämärähetkinä synkässä ja avarassa talossa hänen hiljainen äänensä hitaasti ja välillä vaieten hyräili samaa säveltä, jota Paul oli niin usein kuunnellut nojaten väsynyttä päätänsä hänen käsivarteensa. Kun sitten oli tullut pimeä, väreili huoneessa heikko sävel, niin hiljaa soitettu ja laulettu, että se tuntui paremminkin alakuloiselta muistelemiselta, mitä hän oli tehnyt Paulin pyynnöstä viimeisenä iltana, kuin todelliselta laululta. Mutta se toistui hyvin usein pimeässä yksinäisyydessä, ja katkonaisia säveliä kajahteli vielä koskettimilta senjälkeenkin, kun suloinen ääni oli jo tukehtunut kyyneliin.

Niin hän sai vähitellen rohkeutta katsahtaa siihen työhön, jossa hänen hyppysensä olivat ahkeroineet Paulin istuessa hänen vieressään merenrannalla. Eikä sitten kestänytkään kovin kauan, ennenkuin hän taas ryhtyi siihen, tuntien suorastaan rakkauttakin sitä kohtaan, ikäänkuin se olisi elävä olento ja Paulin tuttava. Sillä lailla hänellä oli tapana istua tuntikausia mietteisiinsä vaipuneena akkunakomerossa lähellä äitinsä muotokuvaa käyttämättömässä huoneessa, joka oli niin kauan ollut hyljättynä.

Miksi kääntyivät tytön tummat silmät niin usein työstä sinne, missä punaposkiset lapset asuivat? He eivät muistuttaneet hänelle välittömästi äskeistä menetystä, sillä he olivat kaikki tyttöjä, neljä pientä sisarusta. Mutta he olivat äidittömiä samoin kuin hän — ja heillä oli isä.

Helppoa oli huomata, milloin heidän isänsä oli lähtenyt ulos ja milloin häntä odotettiin kotiin, sillä vanhin lapsi seisoi silloin aina odottamassa vierashuoneen akkunassa tai parvekkeella. Kun isä ilmestyi, levisi lapsen odottaville kasvoille ilon loiste, samalla kun toiset, jotka niinikään olivat odottaneet yläkerran akkunassa, taputtivat käsiään, rummuttivat niillä akkunalautaa ja huusivat hänelle. Vanhin lapsi tuli usein alas eteiseen, pani kätensä isän käteen ja talutti hänet yläkertaan. Monta kertaa Florence sitten näki tytön istuvan isän vieressä tai polvella tai riippuvan leperrellen hänen kaulassaan. Ja vaikka heillä oli aina hauskaa yhdessä, katseli isä usein lapsen kasvoja sennäköisenä kuin olisi ajatellut hänen muistuttavan äitivainajaa. Toisinaan tapahtui, ettei Florence enää katsellut heitä, vaan purskahti itkemään akkunaverhojen takana kuin olisi pelännyt tai riensi pois akkunan luota. Mutta hän ei voinut olla palaamatta, ja pian putosi hänen käsityönsä taas huomaamatta helmaan.

Tuo talo oli ollut tyhjänä pitkän aikaa, monta vuotta. Vihdoin, hänen ollessaan kotoa poissa, oli sinne muuttanut väkeä. Talo oli korjattu ja uudelleen maalattu, ja akkunoiden kohdalla oli lintuja ja kukkia, joten se näytti toisenlaiselta kuin ennen. Mutta Florence ei koskaan ajatellut taloa. Lapset ja heidän isänsä olivat kaikki kaikessa.

Kun perheen isä oli syönyt päivällistä, näki Florence avonaisten ikkunoitten läpi heidän menevän alas puutarhaan kotiopettajattaren tai lapsenhoitajan kanssa ja asettuvan pöydän ympärille. Tyynessä kesäilmassa kaikui lapsellisia ääniä ja heleätä naurua kadun poikki sen huoneen alakuloiseen ilmakehään, jossa Florence istui. Sitten lapset kiipesivät ja hyppelivät isän kanssa yläkertaan ja melusivat hänen ympärillään sohvassa tai ryhmittyivät hänen polvilleen oikeana ruusuisena kukkavihkona punaisine poskineen, isän kertoessa heille jotakin satua. Välillä he juoksivat taas ulos parvekkeelle, ja silloin Florence kätkeytyi nopeasti, jottei hänen näkemisensä yksin ja surupukuisena häiritsisi lasten iloa.

Vanhin tyttö jäi isänsä luokse toisten lähdettyä pois ja valmisti hänelle teetä — kuinka onnelliseksi hän silloin tunsikaan itsensä pikku emäntänä! — ja istuutui juttelemaan isänsä kanssa toisinaan akkunan luo, toisinaan huoneen perälle, kunnes tuotiin kynttilöitä. Isä piti tyttöä seuralaisenaan, vaikka tämä oli joitakin vuosia Florencea nuorempi, ja lapsi osasikin olla yhtä tyyni ja rakastettava kuin täysi nainen istuessaan siinä mukanaan kirjansa tai käsityövasunsa. Sittenkun heidän huoneeseensa oli sytytetty kynttilöitä, ei Florence pelännyt taas katsella heitä pimeästä kamaristaan. Mutta kun tuli se aika, jolloin lapsen piti sanoa: 'Hyvää yötä, isä' ja mennä nukkumaan, nyyhkytti ja vapisi Florence eikä voinut enää katsella, kun tyttö kohotti kasvonsa isää kohti.

Ja kuitenkin hän keskeytti ennen nukkumaan menoaan tuon tuostakin sen yksinkertaisen säveleen, jolla oli aikoja sitten niin usein tuudittanut Paulin uneen, katsellakseen taas vastapäistä taloa. Mutta hän säilytti omassa nuoressa rinnassaan salaisuutena, että koskaan sitä ajatteli tai katseli.

Mutta pitikö Florence — niin avomielinen ja vilpitön, niin täysin sen rakkauden arvoinen, jota Paul oli tuntenut häntä kohtaan ja ilmaissut vielä viimeisessä heikossa kuiskauksessaankin — rehellisen sydämen kuvastuessa kasvojen kauneudessa ja huokuessa hänen suloisen äänensä joka värähdyksessä — pitikö hän rinnassaan mitään muuta salaisuutta? Kyllä, hänellä oli vielä yksi lisää.

Kun ei kukaan muu talon väestä enää liikkunut ja kaikki valot oli sammutettu, lähti hän hiljaa omasta huoneestaan ja sipsutti äänettömin askelin portaita myöten alakertaan isänsä ovelle. Sitä vasten hän tuskin hengittäen painoi kasvonsa ja päänsä ja huulensa rakkautensa kaihossa. Joka ilta hän kyyristyi sen edessä kylmälle kivilattialle kuunnellakseen edes isänsä hengitystä. Koko sydämestään hän toivoi voivansa osoittaa isälleen rakkauttaan, lohduttaa häntä, saada hänet sietämään yksinäisen lapsensa hellyyttä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän polvistunut hänen jalkojensa juureen rukoilemaan sitä nöyrästi.

Kukaan ei sitä tiennyt tai ajatellut. Ovi oli aina lukossa, Dombey sulkeutuneena sen taakse. Kerran pari hän lähti sieltä ulos, ja talonväki sanoi hänen hyvin pian matkustavan maalle, mutta hän asui yhä yksin huoneessaan, ollenkaan tapaamatta tai kyselemättä Florencea. Ehkä hän ei edes tiennyt tyttärensä olevankaan samassa talossa.

Eräänä päivänä noin viikkoa hautajaisten jälkeen Florence istui käsityönsä ääressä, kun Susan ilmestyi puolittain itkevän, puolittain nauravan näköisenä ilmoittamaan, että oli tullut vieras.

"Vierasko! Minuako tapaamaan, Susan!" huudahti Florence hämmästyneenä.

"Niin, se on ihmeellistä, eikö olekin Floy-neiti?" sanoi Susan, "mutta toivoisin tosiaankin, että teillä kävisi paljon vieraita, sillä se olisi vain hyväksi teille, ja minun käsitykseni on, että mitä pikemmin te ja minä lähdemme vaikka vanhojen Skettlesien luo, sitä parempi se on meille kummallekin. Minä en tahdo elää suuressa väkijoukossa, Floy-neiti, mutta enhän kuitenkaan ole mikään osteri."

Totuudenmukaisesti on tunnustettava, että neiti Nipper puhui enemmän nuoren emäntänsä kuin itsensä puolesta. Se kuvastui hänen kasvoistaankin.

"Mutta se vieras, Susan", sanoi Florence.

Susan vastasi hysteerisellä puuskalla, joka oli yhtä hyvin nyyhkytystä kuin naurua: "Herra Toots!"

Hymy, joka ilmestyi Florencen kasvoille, hävisi samassa, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta se oli joka tapauksessa hymyä ja tuotti neiti Nipperille suurta tyydytystä.

"Tuollaiselta minustakin tuntuu, Floy-neiti", virkkoi Susan painellen esiliinallaan silmiään ja pudistaen päätään. "Kohta kun näin tuon hölmön eteisessä, Floy-neiti, purskahdin ensin nauramaan ja sitten minun täytyi ruveta nyyhkyttämään."

Vaistomaisesti Susan Nipper teki nyt samoin. Sillä välin Toots, joka oli tullut hänen jäljessään yläkertaan tietämättömänä herättämästään vaikutuksesta, ilmoitti saapumisensa koputtamalla ovelle ja astui ripeästi sisään.

"Hyvää päivää, neiti Dombey", virkkoi hän. "Kuinka jaksatte — minä itse voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"

Toots, jota hyväluontoisempia olentoja maailmassa on vain vähän, vaikka mahdollisesti joku älykkäämpi, oli työläästi keksinyt tämän pitkän puheen, toivoen siten keventävänsä Florencen ja omaakin mieltään. Mutta huomattuaan tuhlanneensa koko varastonsa ajattelemattomalla tavalla, ennenkuin oli istuutunutkaan tai Florence virkkanut sanaakaan, vieläpä ennenkuin oli kunnolleen päässyt sisään ovestakaan, hän piti sopivana aloittaa uudelleen.

"Hyvää päivää, neiti Dombey. Minä voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"

Florence ojensi hänelle kätensä ja sanoi voivansa hyvin.

"Minulle kuuluu oikein hyvää", jatkoi Toots istuutuen. "Tosiaankin oikein hyvää. En muista koskaan voineeni niin hyvin kuin nyt, kiitos", lisäsi hän mietittyään vähän aikaa.

"Olitte hyvin ystävällinen kun tulitte", huomautti Florence ottaen taas esille käsityönsä. "Minusta on kovin hauskaa nähdä — teitä."

Toots nauraa hihitti vastaukseksi. Ajatellen sitten, että se ehkä tuntuisi liian iloiselta, hän korjasi asian huokauksella. Sitten hänen mieleensä tuli, että se ehkä tuntuisi liian surumieliseltä, ja niin hän taas paransi esiintymistään hihityksellä. Mutta kumpainenkaan vastaustapa ei täydelleen tyydyttänyt häntä, joten hän vihdoin hengähti syvään.

"Olitte kovin ystävällinen rakkaalle veljelleni", sanoi Florence noudattaen omaa luontaista vaistoaan auttaakseen toista pulasta. "Hän puhui minulle usein teistä."

"No, sehän ei merkitse mitään", sanoi Toots nopeasti. "Nyt on lämmin, eikö ole?"

"Oikein kaunis ilma", vastasi Florence.

"Se miellyttää minua kovasti", huomautti Toots. "En luule koskaan olleeni paremmassa voinnissa kuin nyt, kiitoksia hyvin paljon."

Tuotuaan julki tämän kummallisen ja odottamattoman asian Toots upposi syvään äänettömyyden kaivoon.

"Olette luullakseni jo poissa tohtori Blimberin laitoksesta?" sanoi Florence koettaen auttaa häntä pälkähästä.

"Toivoakseni", vastasi Toots ja suistui samaan kaivoon.

Hän näytti pysyvän sen pohjalla ainakin kymmenen minuuttia. Sitten hän äkkiä nousi pinnalle ja sanoi:

"Niin, hyvästi, neiti Dombey."

"Aiotteko lähteä?" kysyi Florence nousten seisomaan.

"En oikein tiedä. Ei, en juuri vielä", sanoi Toots, istuutuen taas. "Asia on niin — tarkoitan, neiti Dombey!"

"Älkää pelätkö puhua minulle", virkkoi Florence rauhallisesti hymyillen. "Olisin hyvin iloinen, jos tahtoisitte puhua kanssani veljestäni."

"Tosiaanko!" tokaisi Toots, jonka muuten ilmeettömissä kasvoissa joka huokonen kuvasti myötätuntoa. "Dombey-parka! En olisi tosiaankaan koskaan uskonut, että Burgess ja Kumpp. — hienoja räätäleitä (mutta hyvin kalliita), joista meillä oli tapana puhella — tekisi tämän puvun sellaiseen tarkoitukseen." Toots oli näet surupuvussa. "Dombey-parka! Tosiaankin, neiti Dombey!" nyyhkytti Toots.

"Niin", sanoi Florence.

"Yhdestä ystävästä hän piti hyvin paljon viime aikoina. Ajattelin, että te ehkä haluaisitte saada sen jonkinlaiseksi muistolahjaksi. Muistattehan hänen pitäneen Diogeneesta?"

"Kyllä, kyllä!" myönsi Florence.

"Dombey-parka! Niin minäkin", sanoi Toots.

Tootsin, joka näki Florencen silmissä kyyneleitä, oli hyvin vaikea päästä pitemmälle, ja hän oli vähällä pudota takaisin äskeiseen kaivoon. Mutta hihityksen puuska tuli hänelle avuksi.

"Neiti Dombey", jatkoi hän, "minä olisin voinut toimittaa sen siepatuksi kymmenestä shillingistä, jolleivät he olisi antaneet sitä minulle, ja niin aloinkin tehdä, mutta he olivat luullakseni iloiset päästessään siitä eroon. Jos haluatte saada sen, niin se on ovella. Minä toin sen teitä varten; tosin se ei ole naisten koira", lisäsi Toots, "mutta ettehän te siitä välitä, eikö niin?"

Kun he sitten varmuuden vuoksi katsoivat alas kadulle, tuijotti Diogenes tosiaankin vuokravaunujen akkunasta. Se oli houkuteltu ajoneuvoihin sillä tekosyyllä, että olkien seassa oli rottia, ja sitten kuljetettu määräpaikkaan. Totta puhuen se oli niin vähän naisten koiran näköinen kuin suinkin, ja jurossa innossaan päästä pois se näytti hyvin vähän lupaavalta haukahdellessaan lyhyesti toisella suupielellään ja tupsahtaessaan alas olkiin joka kerta kun yritti päästä tasapainoon. Sitten se taas hypähti läähättäen ylös ja työnsi kielensä näkyviin kuin olisi tullut varta vasten hoitolaan tutkituttamaan terveyttään.

Mutta vaikka Diogenes oli niin hullunkurinen koira kuin suinkin voi tavata kesäisenä päivänä, kömpelö, ruma ja isopäinen, jota alinomaa vaivasi se harhakuvitelma, että jossakin lähellä oli vihollinen, jolle piti haukkua, ja vaikka se oli äreä ja kaikkea muuta kuin älykäs ja vaikka sen silmät olivat kokonaan karvan peitossa, kuono hullunkurisen näköinen, häntä ihan muodoton ja ääni karhea, oli se Florencelle rakkaampi kuin kaikkein arvokkain ja kaunein koira, koska se oli muistona Paulista, joka oli pyytänyt pitämään siitä huolta. Niin rakas tämä ruma Diogenes tosiaankin oli hänestä ja niin tervetullut, että hän tarttui Tootsin jalokivillä koristettuun käteen ja suuteli sitä kiitollisena. Ja kun Diogenes vapaaksi päästyään syöksyi ylös portaita ja ryntäsi sisään (kuinka vaikeata ensin olikaan saada se ulos vaunuista!), pujahtaen kaikkien huonekalujen alle ja kiertäen kaulassaan riippuvan pitkän ketjun tuolien ja pöytien jalkojen ympärille ja sitten tempoen sitä, kunnes sen silmät tulivat luonnottoman selvästi näkyviin, melkein pullistuessaan ulos kuopistaan, ja kun se murisi Tootsille, joka teeskenteli olevansa sen hyvä tuttu, ja syöksyi silmittömänä Towlinsonin kimppuun, vilpittömän vannana siitä, että tuossa oli se vihollinen, jota hän oli haukkunut koko ikänsä nurkan takaa koskaan häntä näkemättä, oli Florence siihen niin tyytyväinen kuin se olisi ollut oikea viisauden ihme.

Toots oli niin ylenmäärin iloissaan lahjansa suosiollisesta vastaanotosta ja niin onnellinen nähdessään Florencen kumartuvan Diogeneen puoleen silittämään sen karheaa selkää hienolla pikku kädellään — Diogenes salli sen heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä lähtien — että hänestä tuntui vaikealta lausua jäähyväisiä. Epäilemättä häneltä olisikin mennyt paljon pitempi aika tämän päätöksen tekemiseen, jollei Diogenes olisi auttanut häntä saamalla äkkiä päähänsä ruveta haukkumaan Tootsia ja hypähdellä häntä vastaan suu auki. Keksimättä sopivaa tapaa tämän mielenosoituksen lopettamiseksi ja tajuten sen panevan vaaraan Burgess ja Kumppanin taidokkaasti valmistamat housut Toots pujahti nauraa hihittäen ulos ovesta. Kurkistettuaan siitä vielä sisään pari kolme kertaa ihan aiheettomasti, jolloin Diogenes joka kerta otti hänet uudella hyökkäyksellä vastaan, hän lopulta lähti pois.

"Tuleppas tänne, Di! Rakas Di! Rupea ystäväksi uuden emäntäsi kanssa. Rakastakaamme toinen toistamme, Di!" sanoi Florence hyväillen koiran pörröistä päätä. Ja Di, tyly ja töykeä, pani kuononsa hänen poskeaan vasten vannoen uskollisuutta, ikäänkuin sen sydän olisi sulanut kyynelestä, joka oli tipahtanut sen turkille.

Mies Diogenes ei puhunut selvemmin Aleksanteri Suurelle kuin koira Diogenes Florencelle. Se otti pikku emäntänsä tarjouksen iloisesti vastaan ja antautui hänen palvelukseensa. Erääseen nurkkaan valmistettiin sille heti juhla-ateria, ja kun se oli syönyt ja juonut kyllikseen, tuli se akkunan luo, jonka ääressä Florence istui katselemassa, nousi takajaloilleen, pani kömpelöt etujalkansa Florencen olkapäille, nuoli hänen kasvojaan ja käsiään, painoi ison päänsä hänen rintaansa vastaan ja heilutti häntäänsä, kunnes väsyi. Vihdoin Diogenes paneutui kiemuralle Florencen jalkoihin ja nukahti.

Vaikka neiti Nipper pelkäsi koiria ja piti välttämättömänä huoneeseen tullessaan koota hameensa helmat tiukasti ympärilleen kuin hiippaillessaan puron poikki porrasta myöten, päästää pikku huudahduksia ja nousta tuoleille seisomaan, kun Diogenes ojenteli, oli hän omalla tavallaan liikutettu Tootsin ystävällisyydestä ja nähdessään Florencen iloitsevan pikku Paulin pörröisen ystävän kiintymyksestä ja seurasta lausui siitä joitakin huomautuksia, jotka saivat kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. Dombey liittyi varmaankin jollakin lailla hänen mietteissään tämän koiran herättämiin ajatuksiin, sillä tarkastettuaan kaiken iltaa Diogenesta ja sen emäntää ja suopeasti valmistettuaan Diogeneelle vuoteen eteiseen Florencen oven taakse hän sanoi kiireesti ennenkuin toivotti hyvää yötä.

"Teidän isänne lähtee matkalle huomisaamuna, Floy-neiti." "Huomisaamuna, Susan?"

"Niin, neiti. Sillä lailla on päätetty. Varhain."

"Tiedätkö, Susan, minne isä lähtee?" kysyi Florence katsomatta häneen.

"En oikein, neiti. Hän lähtee ensin tapaamaan oivallista majuria, ja minun täytyy sanoa, että jos minä olisin tuttu jonkin majurin kanssa (mistä taivas varjelkoon), ei se ainakaan saisi olla sininen!"

"Hiljaa, Susan!" pyysi Florence lempeästi.

"Niin, Floy-neiti", vastasi neiti Nipper, jonka sydän oli tulvillaan leimuavaa kiukkua ja joka välitti pysähdyksistä tavallistakin vähemmän. "Minä en voi sille mitään, että hän on sininen, ja niin kauan kuin olen kristitty, joskin vain alhainen ihminen, haluaisin ystävikseni vain luonnollisen värisiä ihmisiä tai en sitten ketään."

Siitä, mitä hän lisäsi ja oli kuullut alakerrassa, kävi ilmi, että rouva Chick oli ehdottanut majuria Dombeyn matkatoveriksi ja että Dombey jonkin verran epäröityään oli kutsunut hänet.

"Tuoko nyt tosiaankin tuottaisi vaihtelua!" huomautti neiti Nipper itsekseen rajattoman halveksivasti. "Jos hän on vaihtelua, niin silloin minä kaipaisin yksitoikkoisuutta."

"Hyvää yötä, Susan", sanoi Florence.

"Hyvää yötä, kiltti Floy-neiti."

Hänen säälivä äänensävynsä kosketti sitä kieltä, jota niin usein oli kovakouraisesti kosketeltu, mutta jonka värähdystä ei kukaan ollut kuullut. Yksin jäätyään Florence painoi päänsä kättään vasten ja pannen toisen kätensä kiihkeästi kohoilevalle povelleen päästi surunsa valloilleen.

Ilta oli kostea, ja alakuloinen sade pieksi yksitoikkoisesti kohisten akkunoita. Hidas tuuli puhalsi ja kiersi valittaen taloa kuin tuntien tuskaa tai surua. Kimeä ääni vaikerteli puissa. Hänen istuessaan siinä itkemässä tuli myöhä ja kirkontornista kuului juhlallinen ja kaamea keskiyön soitto.

Florence oli tuskin sivuuttanut lapsuusvuotensa — hän ei vielä ollut täyttänyt neljäätoista — ja sellaisen hetken yksinäisyys ja synkkyys talossa, jossa kuolema oli hiljattain tehnyt hirveää hävitystä, olisi voinut täyttää vanhemmankin mielikuvituksen epämääräisellä kauhulla. Mutta Florencen viaton mieli oli niin tulvillaan yhtä tunnetta, ettei sinne päässyt mitään muuta. Hänen sydämessään ei liikkunut muuta kuin rakkautta — tosin harhailevaa ja hyljättyä — mutta se kääntyi joka hetki hänen isäänsä kohti.

Sateen kohinassa, tuulen ulvonnassa, puiden heilumisessa ja juhlallisten kellojen äänessä ei ollut mitään, mikä olisi voinut työntää syrjään tätä ajatusta tai vähentää sen vaikutusta. Kun hän muisteli rakasta vainajaa, oikeastaan hetkeksikään' lakkaamatta Paulia ajattelemasta, liittyi se tähän samaan asiaan. Voi, olla niin eristetty ja niin yksinäinen, hän kun ei ollut kertaakaan tuon hetken jälkeen saanut katsahtaa isänsä kasvoihin tai koskettaa häntä!

Hän ei voinut, lapsiparka, mennä eikä ollut tuosta illasta lähtien kertaakaan mennyt nukkumaan tekemättä yöllistä pyhiinvaellusretkeään isänsä ovelle. Outoa ja surullista olisi ollut nähdä hänen nyt hiipivän kevyesti alas portaita sakean pimeyden lävitse ja pysähtyvän isän oven taakse läpättävin sydämin, silmät täynnä kyyneleitä, tukan riippuessa irtonaisena alas hartioille hänen itsensä tietämättä siitä mitään. Hän painoi kosteaa poskeaan ovea vasten, mutta yö peitti kaikki, joten kukaan ei tiennyt siitä mitään.

Kun Florence tänä yönä kosketti oveen, huomasi hän sen olevan lukitsematta. Ensimmäisen kerran se oli nyt auki, tosin vain pikkusen raollaan, ja sisällä oli valoa. Aran lapsen ensimmäinen ajatus oli vetäytyä nopeasti pois — ja hän tekikin niin. Mutta samassa häntä alkoi haluttaa mennä takaisin ja sisään, ja tämä toinen mieliteko viivytti häntä epätietoisena portailla.

Kun ovi oli auki, vaikka ainoastaan niinkin vähän, tuntui siinä olevan toivoa. Hänestä oli rohkaisevaa nähdä sisältä valonsäde, joka pujahti ulos raosta pimeään ja levisi kultaisena juovana marmorilattialle. Hän kääntyi takaisin tuskin tietäen mitä teki, mutta häntä veti sinne sydämessä asuva rakkaus ja koettelemus, joka oli kohdannut heitä kumpaakin, mutta josta he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet. Ja niin hän astui sisään vapisevat kädet vähän kohotettuina.

Hänen isänsä istui vanhan pöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hän oli järjestellyt joitakin papereita ja hävittänyt niistä muutamia, jotka lojuivat revittyinä hänen edessään lattialla. Sade huuhteli rankasti ulomman huoneen lasiseiniä, jossa Dombey oli niin usein katsellut Paul-parkaa pikku lapsena, ja ulkoa kuului tuulen hiljainen valitus.

Mutta Dombey ei sitä kuullut. Hän istui silmät pöytään luotuina ja niin ajatuksiinsa vaipuneena, että paljon raskaammatkaan askeleet kuin hänen lapsensa keveiden jalkain polkemat eivät olisi voineet herättää hänen huomiotaan. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet Florenceen päin. Lampun kalpeassa valossa ja näin myöhäisenä hetkenä ne näyttivät riutuneilta ja alakuloisilta. Tässä autiossa yksinäisyydessä, joka ympäröi häntä, Florence tunsi vihlovaa vetoomusta.

"Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!"

Dombey säpsähti kuullessaan tyttärensä äänen ja hypähti seisomaan. Florence seisoi hänen edessään käsivarret ojennettuina, mutta isä perääntyi.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän yrmeästi. "Miksi sinä tulet tänne? Mikä on pelästyttänyt sinua?"

Jos jokin peloitti tyttöä, niin juuri nuo kasvot, jotka olivat häneen suunnattuina. Nuoren tytön rinnassa palava rakkaus hyytyi jääksi tuollaisen katseen edessä, ja niin hän seisoi tuijottaen isäänsä kuin kivettyneenä.

Dombeyn kasvoissa ei ilmennyt hellyyden tai säälin värähdystäkään. Niistä ei heijastunut myötätuntoa, isällistä mieltymystä tai mielialan huojennusta. Niissä tapahtui muutos, mutta ei siihen suuntaan. Aikaisempi kylmäkiskoisuus ja jäykkyys olivat väistyneet jonkin uuden tunteen tieltä. Mikä tämä uusi oli, sitä ei Florence ajatellut eikä olisi uskaltanutkaan ajatella, ja kuitenkin hän tunsi sen koko voiman ja oli siitä selvillä, vaikkei kuvitellutkaan sen nimeä. Se tuntui heittävän varjon hänen päähänsä silloin, kun Dombey katseli häntä.

Näkikö isä edessään poikansa onnellisen kilpailijan täynnä terveyttä ja elämää? Katseliko hän omaa onnellista kilpailijaansa, joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden? Tai myrkyttivätkö mieletön kateus ja murskattu ylpeys ne suloiset muistot, joiden olisi pitänyt tehdä Florence hänelle entistä rakkaammaksi? Saattoiko hänestä tuntua katkeralta nähdä tyttö niin kauniina ja lupaavana, kun hän samalla ajatteli pientä poika-vainajaansa?

Florencen mieleen ei juolahtanut näin kysellä. Mutta rakkaus on herkkä tuntemaan, milloin se sysätään toivottomasti pois. Ja toivo kuoli hänessä hänen seisoessaan siinä tuijottaen isän kasvoihin.

"Minä kysyn sinulta, Florence, pelkäätkö? Onko tapahtunut jotakin, koska sinä tulet tänne?"

"Minä tulin, isä —"

"Vastoin toivomustani. Miksi?"

Florence tajusi isän tietävän syyn. Se oli selvästi kirjoitettu hänen kasvoihinsa. Tyttö painoi pään käsiinsä päästäen hiljaisen valituksen.

Muistakoon Dombey sen myöhempinä aikoina. Se häipyi kuuluvista, ennenkuin Dombey katkaisi hiljaisuuden. Luulkoon hän sen häviävän mielestään yhtä nopeasti, mutta se pysyy siellä. Muistakoon hän sen tuossa huoneessa vuosien kuluttua!

Hän tarttui Florencen käsivarteen. Hänen kätensä oli kylmä ja kosketti vain höllästi.

"Sinä olet kaiketi väsynyt", virkkoi hän ottaen kynttilän käteensä ja taluttaen tytön ovelle. "Mene nyt lepäämään. Me tarvitsemme kaikki lepoa. Mene, Florence. Sinä olet nähnyt unta."

Se uni, jonka hän oli nähnyt, oli loppunut. Jumala häntä auttakoon! Ja hän tunsi, ettei se voisi koskaan enää palata.

"Minä seison tässä valaisemassa tietäsi ylös portaita. Talon koko yläkerta kuuluu sinulle", sanoi hänen isänsä hitaasti. "Sinä olet nyt sen emäntä. Hyvää yötä!"

Peittäen yhä kasvonsa Florence nyyhkytti ja vastasi: "Hyvää yötä, isä kulta", ja nousi äänettömästi yläkertaan. Kerran hän katsahti taakseen kuin olisi halunnut palata isänsä luo uskaltamatta sitä kuitenkaan. Se oli vain hetkellinen ajatus, liian toivoton pysyäkseen vireillä. Ja hänen isänsä seisoi paikallaan kynttilä kädessä — kovana, itseensäsulkeutuneena, liikkumattomana — kunnes hänen suloisen lapsensa liehuva puku oli kadonnut pimeyteen.

Muistelkoon Dombey sitä tuossa huoneessa tulevina aikoina. Sade, joka valuu katolle, tuuli, joka ulvoo oven ulkopuolella, voivat surumielisyydessään olla sen ennustajia.

Kun Dombey oli viimeksi katsellut, kuinka Florence oli kiertänyt ylös noita samoja portaita, oli tytöllä ollut pikku veli sylissään. Se ei nyt lähentänyt hänen sydäntään tyttären puoleen, vaan kovetti sen. Hän meni huoneeseensa, lukitsi oven, istui tuolilleen ja itki menetettyä poikaansa.

Diogenes oli hereillään tavallisella paikallaan ja odotti pikku emäntäänsä.

"Oi, Di! Oi, rakas Di! Rakasta minua hänen vuokseen!"

Diogenes rakasti häntä jo hänen itsensä vuoksi eikä koettanutkaan sitä salata. Niinpä se tekikin itsensä tavattoman naurettavaksi suorittamalla erilaisia kömpelöitä hyppyjä eteishuoneessa. Kun Florence-parka vihdoin oli vaipunut uneen ja alkanut uneksia vastapäätä asuvista ruusuisista lapsista, avasi Diogenes raappimalla hänen huoneensa oven, kietoi makuuvaatteensa jonkinlaiseksi pielukseksi, oikaisi itsensä paljaalle lattialle niin pitkälle kuin kaulaketju myönsi, pää Florenceen päin, ja tuijotti häneen raukean näköisenä, kunnes silmien räpytellessä yhä nopeammin se itsekin nukahti ja äreästi haukahdellen näki unta vihollisestaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Walter lähtee pois

Solomon Gillsin oven edustalla mahtaileva puinen merikadetti ei kovasydämisyydessään vähääkään piitannut Walterin lähdöstä matkalle, vaikka nyt oli jo loppumaisillaan viimeinen päivä, jolloin hän sai oleskella takahuoneessa. Kulmamittari pyöreän mustan nappisilmänsä edessä ja vartalo entisessä ylimielisen reippaassa asennossa merikadetti näytteli parhailta puoliltaan lyhyitä housujaan eikä tuntenut tieteellisiin tutkimuksiin syventyneenä minkäänlaista osanottoa maallisia tapauksia kohtaan. Se oli sikäli olosuhteista riippuvainen, että kuiva päivä peitti sen pölyllä ja sumuinen sirotteli sen pinnalle pieniä nokihiutaleita, kun taas märkä päivä hetkiseksi kirkasti himmentyneen virkapuvun ja oikein kuuma päivä kohotti sen pinnalle pieniä näppylöitä. Mutta muuten se oli paatunut, itsepintainen ja pöyhkeä merikadetti, joka pysyi omissa harrastuksissaan ja välitti yhtä vähän siitä, mitä ympärillä tapahtui, kuin Arkimedes Syrakusan valloituksen aikana.

Sellaiselta merikadetilta se ainakin näytti silloisissa kotioloissa. Walter vilkaisi siihen ystävällisesti monta kertaa mennessään sen ohitse sisään tai ulos. Ja kun Walter ei ollut saapuvilla, tuli vanha Sol-parka näkyviin ja nojautui ovenpieltä vasten, niin että hänen väsynyt tekotukan peittämä päänsä painui mahdollisimman lähelle hänen ammattinsa ja liikkeensä suojelushengen kengänsolkia. Mutta eipä julmannäköisinkään epäjumalankuva, jonka suu ulottuu korvasta toiseen, ei papukaijan höyhenistä tehty verenhimoinen pääkään ole koskaan pysynyt kylmäkiskoisempana villien rukoilijoittensa anomuksille kuin merikadetti näille rakkaudenosoituksille.

Walterin sydän tuntui raskaalta hänen katsellessaan ympärilleen vanhassa makuuhuoneessaan ja ajatellessaan, että hänen oli ehkä iäksi erottava tästä huoneesta yhden ainoan yön kuluttua, joka jo alkoi hämärtää. Nyt, kun siinä ei enää ollut entisiä vähäisiä kirjoja eikä kuviakaan, se katseli häntä kylmästi ja moittivasti hänen lähtönsä vuoksi. Siinä saattoi jo tavallaan huomata ennustuksen sen tulevasta autiudesta. "Muutamien tuntien kuluttua", ajatteli Walter, "kuuluvat kaikki koulun aikaiset unelmat minulle yhtä vähän kuin tämä vanha huone. Nukkuessani voivat samat muistot palata, ja mahdollisesti palaan hereillänikin tähän paikkaan, mutta uni ei ainakaan palvele ketään muuta herraa, ja tällä huoneella on vastedes ehkä parikymmentäkin, ja jokainen heistä mahdollisesti muuttaa ja laiminlyö ja vahingoittaa sitä."