Part 29

"Herra Dombey", virkkoi rouva Skewton päästyään vihdoin jatkamaan, "oli niin ystävällinen muutamia viikkoja sitten, että kunnioitti meitä vierailullaan täällä yhdessä teidän kanssanne, rakas majuri. Tunnustan — sallikaa minun olla avomielinen — että heikkoutenani on olla tunteenvaihtelujen vallassa ja että minulla on sydän kuin ulkopinnalla. Tunnen puutteeni oikein hyvin. Viholliseni ei voi olla siitä paremmin selvillä. Mutta minä en valita. Mieluummin toivon, etteivät sydämettömät sanat saa minua jähmettymään jääksi, ja alistun tyytyväisesti siihen moitteeseen."

Rouva Skewton järjesti kaularöyhelöään, nipisti laihaa kurkkuaan saadakseen sen näyttämään pehmeämmältä ja jatkoi mielihyvillään:

"Minulle (ja varmasti myöskin rakkaalle Edithilleni) tuotti suurta nautintoa ottaa vastaan herra Dombey. Koska hän oli teidän ystävänne, rakas majuri, oli hän tietenkin ennakolta voittanut meidän sydämemme, ja minä kuvittelin tavanneeni herra Dombeyssa miehen, jolla oli niin lämmin sydän, että se suorastaan virkisti."

"Nyt hänellä on hiton vähän sydäntä, rouva", huomautti majuri.

"Kurja mies!" virkkoi rouva Skewton katsellen häneen raukeasti, "olkaa hyvä ja vaietkaa".

"J.B. on mykkä, rouva", sanoi majuri.

"Herra Dombey siis uudisti vierailunsa", jatkoi Kleopatra silitellen ruusuisia poskiaan, "ja kun häntä ehkä miellytti meidän elintapamme yksinkertaisuus ja alkuperäisyys — sillä luonnolla on aina oma viehätyksensä — se on niin suloinen — tuli hän meidän pieneen piiriimme joka ilta. En aavistanut sitä hirveää vastuuta, jonka otin hartioilleni kehoittaessani herra Dombeyta —"

"Majoittumaan tänne", täydensi majuri Bagstock.

"Karkea ihminen!" virkkoi rouva Skewton, "arvaatte ajatukseni ennakolta, mutta ilmaisette sen rumilla sanoilla".

Nyt rouva Skewton nojasi kyynärpäätään viereiselle pöydälle ja antoi ranteensa riippua mielestään viehättävällä ja arvokkaalla tavalla, heilutteli viuhkaansa hiljalleen ja ihaili raukeana kättään puhuessaan.

"Se tuska, jota olen kärsinyt", valitti hän, "kun totuus vähitellen valkeni minulle, on ollut liian hirvittävä kerrottavaksi. Koko elämäni riippuu suloisesta Edithistäni, ja kun näen hänen muuttuvan päivä päivältä — kauniin kalleuteni, joka on täydellisesti säilyttänyt sydämensä oivallisen Grangerin kuoleman jälkeen — tuntuu se koko maailman järkyttävimmältä asialta."

Rouva Skewtonin maailma ei ollut täynnä kovin raskaita koettelemuksia, mikäli sopi päättää siitä, kuinka sen järkyttävin ilmiö tehosi häneen.

"Edithin", lepersi rouva Skewton, "joka on elämäni jalokivi, on sanottu olevan minun kaltaiseni. Minäkin uskon, että se on totta."

"Maailmassa on yksi mies, joka ei koskaan myönnä, että kukaan on teidän kaltaisenne, rouva", vakuutti majuri, "ja sen miehen nimi on Joe Bagstock".

Kleopatra aikoi muka lyödä imartelijan kuoliaaksi viuhkallaan, mutta leppyi sitten, hymyili hänelle ja jatkoi:

"Jos rakastettava tyttäreni perii minulta joitakin etuja, häijy mies, perii hän myöskin hellän luonteeni. Hänellä on suuri luonteenlujuus — minulla on sanottu sitä olleen suunnattomasti, vaikken osaa sitä uskoa — mutta kun jokin asia on koskenut häneen, on hän äärimmäisen herkkä. Mitä tunnonkaan nähdessäni hänen niin kärsivän! Se vie minulta hengen."

Majuri työnsi kaksoisleukansa pitemmälle, kurtisti huulilleen lohduttavan ilmeen ja teeskenteli mitä syvintä myötätuntoa.

"Se luottamus", jatkoi rouva Skewton, "joka on vallinnut meidän välillämme — sielujen vapaa seurustelu ja tunteitten avomielisyys — on suorastaan liikuttava. Me olemme olleet enemmän sisaruksia kuin äiti ja lapsi."

"J.B:n oma mielipide", huomautti majuri, "jonka J.B. on ilmaissut viisikymmentätuhatta kertaa!"

"Älkää keskeyttäkö, karkea mies!" sanoi Kleopatra. "Millaiset ovat siis tunteeni huomatessani, että erästä asiaa emme voi ollenkaan kosketella! Että meidän välillemme on auennut — miksi sitä nyt sanotaankaan — kuilu. Että oma avomielinen Edithini on muuttunut minua kohtaan! Sellaiset huomiot ovat tietysti kirvelevintä laatua."

Majuri nousi tuoliltaan ja siirtyi istumaan lähemmäksi pöytää.

"Joka päivä huomaan sen, rakas majuri", jatkoi rouva Skewton. "Joka päivä tunnen sen. Joka tunti moitin itseäni siitä liiallisesta luottamuksesta, joka on johtanut niin surullisiin tuloksiin, ja melkein joka minuutti toivon, että herra Dombey ilmaisisi tunteensa ja vapauttaisi minut siitä kidutuksesta, jossa nyt riudun ja joka on äärimmäisen kuluttava. Mutta mitään ei tapahdu, rakas majuri. Minua raatelee kova katumus — varokaa kahvikuppia, te olette niin kovin kömpelö — ja Edith-lemmikkini on muuttunut olento. Enkä tosiaankaan ymmärrä, mitä on tehtävä tai keneltä kunnon ihmiseltä voin kysyä neuvoa."

Majuri Bagstock, ehkä rohkaistuneena rouva Skewtonin lempeämmästä ja luottavaisesta äänensävystä, joka äskeisten tilapäisten kohtausten jälkeen nyt tuntui vakaantuneen, ojensi kätensä pikku pöydän ylitse ja virkkoi imelästi hymyillen:

"Kysykää neuvoa Joelta, rouva."

"Miksi ette sitten puhu minulle, kiusallinen hirviö?" sanoi Kleopatra antaen kätensä majurille ja taputellen hänen rystysiään viuhkallaan, jota piti toisessa kädessään, "tiedättehän, mitä tarkoitan. Miksi ette kerro minulle mitään asiallista?"

Majuri nauroi, suuteli sitten hänelle ojennettua kättä ja nauroi taas mehevästi.

"Onko herra Dombeyssa niin paljon sydäntä kuin olen otaksunut?" kysyi Kleopatra hellästi. "Luuletteko hänellä olevan vakavia aikomuksia, majuri? Olisiko teistä parempi yllyttää häntä vai jättää hänet rauhaan? Sanokaa nyt kelpo ystävänä mielipiteenne."

"Naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa, rouva?" kysyi majuri hihittäen käheästi.

"Salaperäinen olento!" vastasi Kleopatra nostaen viuhkansa majurin nenänkärkeen. "Kuinka me voimme naittaa hänet?"

"Kuulkaapa, naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa?" kysyi kapteeni uudelleen.

Rouva Skewton ei vastannut mitään sanoilla, vaan hymyili majurille niin veitikkamaisesti ja pirteästi, että urhoollinen upseeri luuli voivansa painaa suudelman hänen tavattoman punaisille huulilleen, mutta ei onnistunut yrityksessään, sillä Kleopatra työnsi viuhkan väliin herttaisella ja nuorekkaan vilkkaalla liikkeellä. Se saattoi johtua kainoudesta tai myöskin pelosta, että huulet menettäisivät ruusunpunansa.

"Dombey on edullinen naimakauppa", huomautti majuri.

"Voi teitä rahanhimoista heittiötä!" huudahti Kleopatra.

"Se loukkaa minua!"

"Ja Dombeylla on vakava tarkoitus", jatkoi majuri työntäen päänsä eteenpäin ja levittäen silmänsä. "Joseph sanoo niin. Bagstock tietää sen. J.B. ei päästä häntä irti. Jättäkää Dombey omiin heteisiinsä. Dombey on varma, rouva. Menetelkää samoin kuin tähänkin asti, älkää tehkö mitään muuta. Jättäkää loppu J.B:n huoleksi."

"Oletteko tosiaankin sitä mieltä, rakas majuri?" kysyi Kleopatra, joka raukeasta ryhdistään huolimatta oli katsellut häntä perin tarkkaavasti ja terävästi.

"Olen varma siitä", vastasi majuri. "Verraton Kleopatra ja hänen Antonius Bagstockinsa saavat usein puhella tästä voitonriemuisesti, ottaessaan osaa Edith Dombeyn elämän rikkauteen ja aistikkuuteen. Dombeyn oikea käsi on saapunut tänne", lisäsi majuri, aikoen taas hihittää, mutta muuttuen sitten äkkiä vakavaksi.

"Tänä aamunako?" kysyi Kleopatra.

"Tänä aamuna, rouva", vastasi majuri. "Ja Dombey kaipasi kiihkeästi hänen tuloaan — uskokaa J.B:n sanaa tässä, sillä Joe on hiton ovela" — majuri painoi sormen nenänpäätään vasten ja sulki toisen silmänsä, mikä ei juuri lisännyt hänen synnynnäistä kauneuttaan — "sillä hän toivoi tuon herran pääsevän selville siitä, mitä on tekeillä, hänen itsensä tarvitsematta puhua mitään. Sillä Dombey on ylpeä kuin Lucifer", vahvisti majuri.

"Viehättävä ominaisuus", sopersi rouva Skewton, "samoin kuin rakkaalla Edithilläni".

"No niin, rouva", virkkoi majuri, "minä olen jo tehnyt viittauksia, ja oikea käsi ymmärtää minut hyvin. Ja lisää vielä teen, ennenkuin päivä on lopussa. Aamulla Dombey suunnitteli huomiseksi matkaa Warwick Castleen ja Kenilworthiin, ja sitä ennen hän tarjoaisi meille aamiaista. Minä otin tehtäväkseni viedä kutsun perille. Tahdotteko suoda meille sen kunnian?" kysyi majuri paisuen ahdashenkisyydestä ja oveluudesta vetäessään esiin pikku kirjeen, joka oli osoitettu kunnioitettavalle rouva Skewtonille. Siinä hänen ikuisesti uskollinen Paul Dombeynsa pyysi rouvaa ynnä hänen rakastettavaa ja ihastuttavaa tytärtään suostumaan ehdotettuun retkeen. Jälkikirjoituksessa sama ikuisesti uskollinen Paul Dombey pyysi saada sulkeutua rouva Grangerin suosioon.

"Hiljaa", virkkoi Kleopatra äkkiä. "Edith!"

Tuskin voi väittää, että hellä äiti olisi tämän huudahduksen jälkeen palautunut entiseen raukeuteensa ja teeskentelyynsä, sillä hän ei ollut vapautunut siitä hetkeksikään eikä todennäköisesti vapautuisikaan ennenkuin haudassa. Mutta kiireesti kätkien pienimmänkin vakavuuden varjon ja poistaen kasvoistaan, äänestään ja käytöksestään kaiken joko hyvään tai huonoon suuntautuvan todellisen harrastuksen, jota niissä oli hetkiseksi ilmennyt, hän vaipui takaisin leposohvalle kaikkein äitelimmän ja raukeimman näköisenä Edithin astuessa huoneeseen.

Edith näytti kauniilta ja komealta, mutta kylmältä ja umpimieliseltä. Hän vastasi tuskin huomattavasti majuri Bagstockin tervehdykseen, loi terävän katseen äitiinsä, veti pois verhon akkunan edestä ja istuutui katselemaan ulos.

"Rakas Edith", virkkoi rouva Skewton, "missä kummassa olet ollut? Olen kovasti kaivannut sinua, kultaseni."

"Sanoit, ettet ollut tavattavissa, ja senvuoksi pysyin poissa", vastasi Edith kääntämättä päätänsä.

"Se oli julmaa vanhalle Joelle", virkkoi majuri kohteliaasti.

"Tiedän, että se oli kovin julmaa", sanoi Edith, yhä katsellen ulos ja puhuen niin kylmän halveksivasti, että majuri nolostui eikä keksinyt mitään vastaukseksi.

"Edith kulta, majuri Bagstock", sanoi äiti raukean pitkäveteisesti, "joka tavallisesti on maailman hyödyttömin ja epämiellyttävin olento, kuten tiedät —"

"Ei tosiaankaan kannata käyttää tuollaisia sanankäänteitä", huomautti Edith katsellen ympärilleen. "Olemmehan ihan yksin. Tunnemme toisemme."

Se äänetön ylenkatse, joka kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan ja päivänselvästi kohdistui yhtä paljon häneen itseensä kuin toisiinkin, oli niin voimakas ja selvä, että hänen äitinsä lepertely vaikeni, niin sitkeää kuin se olikin.

"Lapsi kultani", aloitti hän sitten hetken kuluttua.

"Eikö vielä täysi-ikäinen?" huomautti Edith hymyillen.

"Kuinka kovin kummallinen sinä olet tänään, kultaseni! Salli minun sanoa, rakkaani, että majuri Bagstock on tuonut herra Dombeylta erittäin ystävällisen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että söisimme hänen kanssaan aamiaista huomenna ja matkustaisimme sitten Warwickiin ja Kenilworthiin. Lähdetkö, Edith?"

"Lähdenkö minä!" toisti tytär punastuen ja hengittäen kiivaasti katsellessaan äitiään.

"Arvasinhan, että suostuisit, rakkaani", huomautti rouva Skewton kevyesti. "Minä kysyinkin vain muodon vuoksi. Tässä on herra Dombeyn kirje, Edith."

"Kiitos. En halua lukea sitä", kuului vastaus.

"Sitten minun kai on parempi vastata siihen itse", sanoi rouva Skewton, "vaikka olin ajatellut pyytää sinua olemaan kirjurinani, rakkaani". Kun Edith ei liikahtanut eikä vastannut sanaakaan, pyysi rouva Skewton majuria työntämään hänen pikku pöytänsä lähemmäksi, avaamaan siihen kuuluvan laatikon ja ottamaan esille kynän ja paperia. Kaikki nämä pikku rakkaudenpalvelukset majuri suoritti kohteliaasti ja nöyrästi.

"Panenko terveisesi, Edith kulta?" kysyi rouva Skewton pysähtyen kynä kädessä jälkikirjoituksen kohdalle.

"Kuinka vain haluat, äiti", vastasi tytär kylmäkiskoisesti, kääntämättä päätänsä.

Rouva Skewton kirjoitti mitä katsoi parhaaksi kyselemättä sen tarkempia ohjeita ja antoi kirjeen majurille, joka otti sen vastaan kuin kalliin aarteen ja oli panevinaan sen sydämelleen, mutta hänen täytyikin tyytyä sijoittamaan se housuntaskuun, koska siellä oli luotettavampi turvapaikka kuin liivintaskussa. Sitten hän lausui erittäin kohteliaat ja ritarilliset jäähyväiset molemmille naisille, joista vanhempi vastasi entiseen tapaansa, kun taas nuorempi, joka istui kasvot akkunaan päin, taivutti päätänsä niin vähän, että olisi ollut suurempi kohteliaisuus majuria kohtaan olla tekemättä mitään merkkiä ja jättää hänet siihen uskoon, ettei häntä ollut kuultu eikä ajateltu.

"Mitä tulee hänessä tapahtuneeseen muutokseen", mietiskeli majuri paluumatkallaan — koska iltapäivä oli kovin aurinkoinen ja kuuma, käski hän alkuasukkaan marssia kantamuksineen edellä ja asteli itse isänmaastaan karkoitetun prinssin varjossa — "mitä tulee muutokseen ja kuihtumiseen ja muuhun sellaiseen, ei se mene Joseph Bagstockiin. Siitä ei tule mitään. Se ei kelpaa. Mutta sillä on toinen merkitys, että heidän välillään näyttää olevan jonkinlainen erimielisyys — tai kuilu, niinkuin äiti sitä nimittää — hitto vieköön, se on tärkeämpää. Se on tosiaankin kummallista! Hyvä on!" läähätti majuri. "Edith Grangerista ja Dombeysta tulee sopiva pari, tapelkoot yhdessä! Bagstock asettuu voittajan puolelle!"

Kun majuri lausui nämä viimeiset sanat ääneen ajatustensa voimakkuuden vuoksi, sai se aikaan sen, että alkuasukasraukka pysähtyi ja kääntyi luullen itseään puhuteltavan. Äärimmilleen raivostuneena tästä kurittomuudesta majuri (vaikka oli sen sattuessa pakahtumaisillaan oman sutkauksensa tuottamasta nautinnosta) työnsi heti keppinsä alkuasukkaan kylkiluitten väliin ja tyrkki häntä sillä tuon tuostakin pitkin matkaa hotelliin asti.

Majuri oli yhtä innostuneella mielellä päivälliselle pukeutuessaan, jolloin musta palvelija joutui erilaisten esineitten, milloin saappaan, milloin hiusharjan tai jonkin muun ulottuville osuvan kapineen maalitauluksi. Sillä majuri kerskaili pitävänsä alkuasukasta yhtämittaisessa harjoituksessa ja rankaisi pienimmänkin poikkeuksen täsmällisestä järjestyksestä tämäntapaisella ankaralla kurilla. Kun tähän vielä lisää, että hän käytti alkuasukasta vastamyrkkynä luuvaloonsa ja muihin kiusoihinsa, sekä henkisiin että ruumiillisiin, tuntui siltä, että palvelija oli ansainnut palkkansa, joka ei ollut suuri.

Kun majuri vihdoin oli lennättänyt häneen kaikki irtonaiset heittoesineet ja maininnut häntä niin monella eri nimellä, että miesparka sai ihmetellä englanninkielen vivahdusrikkautta, salli hän solmia kaulaliinan kaulaansa. Sitten hän täysin puettuna ja parhaimmalla tuulella tämän ponnistuksen jälkeen lähti alakertaan virkistämään Dombeyta ja hänen "oikeata kättään".

Dombey ei ollut vielä siellä, mutta Carker istui valmiina, ja hänen hampaansa loistivat niinkuin ennenkin.

"Jaha, hyvä herra", virkkoi majuri, "kuinka olette viettänyt aikaanne senjälkeen kun minulla oli onni kohdata teidät? Oletteko laisinkaan kävellyt?"

"Tuskin puolta tuntia", vastasi Carker. "Meillä on ollut paljon työtä."

"Liikeasioita?" arveli majuri.

"Joukko pikku seikkoja, joita piti tarkastella", vastasi Carker. "Mutta kuulkaapa — tämä on perin harvinaista minussa, joka olen kasvatettu epäluuloisuuden koulussa ja tavallisesti puhelen kovin vähän" — hän keskeytti äkkiä ja puhui sitten miellyttävän avomielisesti — "minä tunnen olevani kuin vanha tuttu teidän kanssanne, majuri Bagstock".

"Se on suuri kunnia minulle", vastasi majuri. "Saatte luottaa minuun."

"Kuulkaapa siis", jatkoi Carker. "Kun jälleen tapasin ystäväni — _meidän_ ystävämme piti minun sanoa —"

"Tarkoitatte Dombeyta!" huudahti majuri. "Tässä seison minä, J.B.!"

Hän oli kerrassaan paksu ja sininen katseltava, ja Carker ilmoitti mielihyvin katselevansa häntä.

"No, sitten näette miehen, joka menisi vaikka tuleen tai veteen palvellakseen Dombeyta", sanoi majuri.

Carker hymyili ja sanoi olevansa siitä varma. "Tiedättekö, majuri", virkkoi hän, "palatakseni siihen, mitä aioin sanoa, minä olen tänne tultuani huomannut, ettei ystävämme kiinnitä liikeasioihin niin tarkkaa huomiota kuin tavallisesti".

"Eikö?" huomautti majuri hilpeästi.

"Hän oli tänään mielestäni jonkin verran hajamielinen."

"Hitto vieköön!" huudahti majuri. "Sitten on nainen pelissä mukana."

"Alan tosiaankin uskoa samaa", sanoi Carker. "Minä luulin teidän puhuneen leikkiä silloin, kun vihjaisitte siihen suuntaan, sillä tiedänhän, että te sotilashenkilöt —"

Majuri purki kuuluville hevosenyskäänsä ja pudisteli päätään ja hartioitaan kuin sanoakseen: "No niin, me olemme hilpeitä poikia, sitä ei voi kieltää:" Sitten hän tarttui Carkerin napinreikään ja kuiskasi silmät pullollaan, että se nainen oli harvinaisen miellyttävä. Että hän oli nuori leski. Että hän oli hienoa sukua. Että Dombey oli rakastunut häneen korviaan myöten ja että se olisi hyvä naimiskauppa kummallekin, sillä mainittu nainen oli kaunis, ylhäinen ja lahjakas ja Dombey taas rikas. Ja mitä muuta saattoi millään avioparilla olla? Kuullessaan Dombeyn askelia oven takaa majuri lopetti sanomalla, että Carker saisi tavata tuon nuoren naisen seuraavana aamuna ja itse arvostella. Tämän henkisen ponnistuksen ja läähättävän kuiskaamisen vaikutuksesta majuri istui päivälliseen asti kakistellen kurkkuaan silmät vetisinä.

Samoin kuin jotkut muutkin jalot eläimet esiintyi majuri aterian aikana edullisimmassa valossaan. Tällöin hän näet upeili loistavana pöydän toisessa päässä, samalla kun Dombey loisti heikommalla valolla toisessa päässä. Carker taas, joka istui pöydän sivulla, loi säteensä kumpaankin tähteen tai salli sen sulautua niiden valoon, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat.

Parin ensimmäisen ruokalajin aikana majuri oli tavallisesti vakava, sillä alkuasukas, totellen yleisiä, salaa annettuja määräyksiä, kokoili kaikki kastikkeet ja pikku pullot hänen viereensä ja antoi hänelle paljon puuhaa tulppien irroittamisessa ja pullojen sisällyksen sekoittamisessa lautaselleen. Sitäpaitsi oli alkuasukkaalla sivupöydällä yksityisiä höysteitä ja maustimia, joilla majuri joka päivä korvensi itseään, puhumattakaan niistä kummallisista laitteista, joista hän ruiskutti tuntemattomia nesteitä majurin juomaan. Mutta tällä kertaa majuri Bagstock näiden monien puuhienkin ohella ennätti olla seuramies, ja hänen seuranpitonsa ilmeni nyt erikoisena oveluutena Carkerin hyödyksi ja paljasti petollisesti Dombeyn mielenlaadun.

"Dombey", virkkoi majuri, "te ette syö. Mikä nyt vaivaa?"

"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi puhuteltu. "Minun ei ole tänään kovin nälkä."

"No, mutta minne se nälkä on joutunut, Dombey?" kysyi majuri. "Missä se on? Ette ainakaan ole jättänyt sitä molempien tuttaviemme luokse, sen takaan, sillä voin vakuuttaa, ettei heilläkään ollut ruokahalua tänään aamiaisella. Ainakin toisesta heistä olen varma, en tahdo sanoa kummasta."

Sitten majuri iski silmää Carkerille ja muuttui niin peloittavan ovelaksi, että hänen mustan palvelijansa oli pakko taputtaa häntä selkään ilman erikoista määräystä, sillä muuten hän olisi luultavasti kadonnut pöydän alle.

Kun päivällinen oli jatkunut pitemmälle, toisin sanoen kun alkuasukas seisoi majurin takana valmiina kaatamaan ensimmäisestä samppanjapullosta hänen lasiinsa, kävi majuri entistäkin ovelammaksi.

"Täytä tämä reunoja myöten, lurjus", virkkoi majuri pitäen lasiaan koholla. "Täytä myöskin herra Carkerin lasi ääriään myöten. Ja samoin herra Dombeyn. Lempo soikoon, hyvät herrat", sanoi majuri iskien silmää uudelle tuttavalleen, samalla kun Dombey tuijotti lautaseensa, "me omistamme tämän viinilasin eräälle jumalattarelle, jonka Joe ylpeydekseen tuntee ja jota hän välimatkan päästä nöyrästi ja kunnioittavasti ihailee. Edith", lisäsi majuri, "on hänen nimensä, taivaallinen Edith!"

"Taivaalliselle Edithille!" sanoi hymyilevä Carker.

"Edithille joka tapauksessa", virkkoi Dombey.

Kun tarjoilijat tulivat sisään uusia ruokalajeja tuoden, täytyi majurin olla vieläkin ovelampi, mutta vakavammalla tavalla. "Sillä vaikka Joe Bagstock meidän kesken sekoittaa tässä asiassa leikin ja toden yhteen", selitti hän painaen sormen huulilleen ja puhuen puolittain syrjään Carkerille, "pitää hän tuota nimeä liian pyhänä mainitakseen sitä syrjäisten kuullen. Ei sanaakaan niin kauan kuin he ovat täällä!"

Tässä majuri menetteli kunnioittavasti ja hienotunteisesti, ja Dombey tajusi sen selvästi. Vaikka hän oli majurin vihjauksista omalla kankealla tavallaan joutunut hämilleen, ei hän kuitenkaan muistuttanut tätä kiusoittelua vastaan, vaan näytti paremminkin olevan siitä mielissään. Ehkä majuri oli ollut hyvin lähellä totuutta arvellessaan samana aamuna, että suuri mies, joka oli liian ylpeä suorastaan neuvotellakseen tästä asiassa pääministerinsä kanssa tai edes puhuakseen siitä hänelle, kuitenkin toivoi sen tulevan mainitun miehen tietoon. Olkoon sen laita kuinka tahansa, joka tapauksessa hän usein vilkaisi Carkeriin majurin käytellessä kevyttä tykistöään ja näytti tarkkaavan sen vaikutusta.

Mutta kun majuri oli saanut tarkkaavaisen kuuntelijan ja verrattoman hymyilijän — "lyhyesti sanoen, hiton älykkään ja miellyttävän tuttavan", niinkuin hän jälkeenpäin usein selitti — ei hän aikonut tyytyä siihen, että Carker oli kuunnellut muutamia Dombeyta koskevia ovelia vihjauksia. Senvuoksi hän, kun ruuat oli korjattu pois, alkoi loistaa kertomalla meheviä rykmenttijuttuja niin nasevasti ja kansantajuisesti, että Carker oli (tai teeskenteli olevansa) hengästyksissään naurusta ja ihastuksesta. Sillä aikaa Dombey katseli kankean kaulahuivinsa ylitse kuin olisi majurin omistaja tai ylhäinen kesyttäjä, joka huvikseen silmäili karhunsa tanssia.

Kun majuri oli käynyt liian käheäksi syömisestä ja juomisesta ja seurakykyjensä näyttelemisestä voidakseen enää puhua ymmärrettävästi, siirtyivät he kahvinjuontiin. Senjälkeen majuri kysyi Carkerilta, vaikkei juuri toivonutkaan saavansa myöntävää vastausta, pelasiko hän pikettiä.

"Kyllä minä pelaan vähän", vastasi Carker.

"Ehkä lautapeliäkin?" huomautti majuri epäröiden.

"Kyllä, pelaan vähän sitäkin."

"Carker pelaa luullakseni kaikkia pelejä", sanoi Dombey oikaisten itsensä sohvalle kuin puumies, jolla ei ollut laisinkaan niveliä, "ja pelaa oikein hyvin".

Hän pelasi tosiaankin kahta edellämainittua niin oivallisesti, että majuri oli ihmeissään ja kysyi häneltä kuin sattumalta, pelasiko hän shakkia.

"Kyllä, pelaan vähän shakkiakin", sanoi Carker.

"Olen joskus pelannut ja voittanut katsomatta lautaan — sehän on vain pikku temppu."

"Sepä hittoa!" huudahti majuri tuijottaen häneen. "Te olette Dombeyn vastakohta, sillä hän ei pelaa mitään."

"Oh, herra Dombeyko!" vastasi johtaja Carker. "Hänellä ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta oppia mokomia pikku temppuja. Minun kaltaisilleni miehille ne ovat joskus hyödyllisiä. Niinkuin nytkin, majuri Bagstock, kun ne sallivat minun viettää hupaisan hetken kanssanne."

Mahdollisesti näkyi vain sileä ja suuri vilpillinen suu, mutta samalla kuitenkin tuntui näiden muutamien nöyrien sanojen alla vaanivan jonkinlainen kavala viha. Lyhyen hetken olisi voinut luulla, että valkeat hampaat olivat halukkaat puremaan sitä kättä, jota ne imartelivat. Mutta majuri ei aavistanut sitä ollenkaan, ja Dombey makasi mietiskellen silmät puoliummessa koko pelin ajan, jota kesti makuullemenoon asti.

Silloin Carker, vaikka oli voittanutkin, oli kohonnut majurin silmissä niin korkealle, että kun hän käytävässä erosi majurista, tämä käski erikoisena suosionosoituksena alkuasukkaan — joka aina lepäsi herransa oven eteen lattialle levitetyllä patjalla — valaista Carkerille tietä hänen huoneeseensa.

Carkerin huoneessa oli kuvastimen pinta vähän himmeä, joten se ehkä heijasti väärin. Mutta sinä iltana se näytti kuvan miehestä, joka hengessään näki joukon ihmisiä nukkumassa jalkainsa juuressa samoin kuin alkuasukas-parka lepäsi herransa oven luona, ja hän astui häikäilemättä heidän ylitseen, katsellen heitä häijyn ivallisesti, mutta ei kuitenkaan tallannut ainoitakaan ylöspäin suuntautuneita kasvoja — ainakaan vielä.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Synkempiä varjoja

Carker nousi samaan aikaan kuin leivonen ja lähti ulos kävelemään. Hänen mietteensä — ja hän mietti kulmakarvat kireällä — näyttivät tuskin lentävän niin korkealla kuin leivonen tai edes nousevan siihen suuntaan. Päinvastoin ne pysyttelivät maanpinnalla ja kaivelivat pölyä ja matoja. Mutta ei mikään ilmassa näkymättömänä livertelevä lintu ollut kauempana ihmissilmän ulottuvilta kuin Carkerin ajatukset. Hänellä oli ilmeensä niin täydellisesti vallassaan, että harvat saattoivat täsmällisin sanoin lausua siitä muuta kuin että hän hymyili tai mietti. Nyt hän mietti kiinteästi. Mitä korkeammalle leivo nousi, sitä syvemmälle hän vaipui ajatuksiinsa. Leivosen antaessa liverryksensä kuulua entistä selvemmin ja voimakkaammin, hän vaipui yhä vakavampaan ja syvempään hiljaisuuteen. Vihdoin leivon syöstessä alas suinpäin täysin rinnoin livertäen ja laskeutuessa hänen viereensä vihreään vehnään, joka aaltoili aamutuulen huojuttamana kuin vedenpinta, hän heräsi mietteistään ja katseli ympärilleen niin kohteliaan ja lempeän hymyn levitessä äkkiä hänen kas voilleen kuin hänellä olisi monta katselijaa lepytettävänä. Hän ei luopunut siitä sittenkään, vaikka oli näin herännyt mietteistään, vaan kirkasti kasvonsa kuin ajatellen, että niiden rypyistä muuten voisi jotakin päätellä. Sitten hän lähti astelemaan eteenpäin ja hymyili yhä kuin harjoitellakseen.

Ehkä pitäen silmällä ensi vaikutelmaa Carker oli puettu hyvin huolellisesti ja sirosti tänä aamuna. Vaikka hän aina oli jonkin verran muodollinen vaatetuksessaan, jäljitellen suurta päällikköään, jäi hän kuitenkin jäykkyydessä takapajulle Dombeysta, osittain kenties siksi, että hän ymmärsi sen olevan naurettavaa, osittain koska hän niin menettelemällä ilmaisi käsittävänsä eron ja välimatkan heidän välillään. Jotkut sanoivatkin häntä tässä suhteessa hänen jäisen isäntänsä ilmeiseksi, mutta ei kovin imartelevaksi lisäselitykseksi. Mutta maailma on halukas tulkitsemaan asiat väärin, eikä Carker ollut vastuussa sen ilkeästä taipumuksesta.

Puhtaana ja kukoistavana, ihonväri tavallistakin vaaleampana, hän asteli siroin askelin pitkin niittyjä, vihreitä nurmikenttiä ja lehtokujia, kunnes tuli aamiaisen aika. Sitten hän lähti takaisin oikotietä, tuuletti hampaitaan ja virkkoi samalla ääneen: "Nyt siis tapaamaan toista rouva Dombeyta!"

Hän oli harhaillut ulos kaupungista ja palasi sinne miellyttävää kävelytietä pitkin, johon lehtipuut loivat synkän varjon ja jonka vierellä oli siellä täällä penkkejä sen varalta, että joku halusi levätä. Koska tätä tietä ei yleensäkään käytetty paljon ja koska se tänä varhaisena aamuhetkenä näytti kovin yksinäiseltä ja rauhalliselta, oli se yksinomaan Carkerin hallussa tai ainakin hän luuli sen olevan. Niinpä hän asteli joutilaan henkilön tavalla, jolla on vielä kaksikymmentä minuuttia käytettävänään saapuakseen päämäärään, vaikka sinne helposti ehti kymmenessäkin, suurten puunrunkojen välissä jättäen pitkän rivin askelia näkyviin kasteiseen maahan.

Mutta hän huomasi erehtyneensä otaksuessaan, ettei lehdossa ollut ketään muuta, sillä kiertäessään puunrungon takaa, jonka kova kuori oli kuhmuinen ja poimuinen kuin sarvikuonon tai jonkin ennen vedenpaisumusta eläneen hirviön nahka, hän huomasi odottamatta erään olennon istuvan läheisellä penkillä, jonka hän juuri oli aikeissa sivuuttaa.

Se oli aistikkaasti puettu, erittäin kaunis nainen. Hänen tummat ylpeät silmänsä olivat luodut maahan, ja hänen mielessään näytti riehuvan jokin intohimo tai taistelu. Sillä istuessaan siinä pää kumarassa hän pureskeli alahuultaan, rinta kohoili, sieraimet värisivät, pää vapisi, mielikarvauden kyyneliä näkyi hänen poskillaan, ja hänen jalkansa polki sammalta rajusti kuin hän tahtoisi musertaa sen tyhjiin. Mutta melkein sama vilkaisu, joka ilmaisi nämä seikat Carkerille, näytti hänelle myöskin, kuinka tuo nainen nousi seisomaan halveksivan, väsyneen ja ikävystyneen näköisenä ja lähti kävelemään pois, jolloin hänen kasvoissaan tai ryhdissään ei enää ilmennyt muuta kuin huoletonta kauneutta ja ylpeää ylenkatsetta.

Tätä olentoa oli myöskin tarkastellut ryppyinen ja hyvin ruma eukko, ulkoasultaan ei oikeastaan mustalainen, vaan pikemmin siihen kirjavaan kiertolaisjoukkoon kuuluva, joka harhailee ympäri maata kerjäten, varastellen, paikaten kattiloita tai punoen kaislamattoja, milloin mitäkin. Sillä kun kaunotar nousi seisomaan, kohosi myös tämä hänen vastakohtansa maasta — melkein kuin maan sisästä — ja asettui hänen tielleen.

"Sallikaa minun ennustaa kohtalonne, kaunis rouva", sanoi eukko naksutellen leukapieliään, ikäänkuin pääkallo olisi tahtonut tunkeutua näkyviin hänen keltaisen nahkansa alta.

"Voin ennustaa sen itsekin", kuului vastaus.

"Niin, niin, kaunis rouva, mutta ei oikein. Ette ennustanut sitä oikein äsken istuessanne tuolla. Minä osaan. Antakaa minulle hopearaha, kaunis rouva, niin ennustan kohtalonne oikein. Kasvoissanne kuvastuu rikkautta, kaunis rouva."

"Tiedän sen", vastasi nainen ja astui hänen ohitseen synkästi hymyillen ja ylpein askelin. "Tiesin sen jo ennen."

"Mitä! Ettekö anna minulle mitään?" huusi eukko. "Ettekö anna minulle mitään, jotta kertoisin teille kohtalonne, kaunis rouva? Paljonko sitten annatte, jotten kertoisi sitä? Antakaa minulle jotakin, tai huudan sen jälkeenne!" vaakkui eukko käheästi.

Carker, jonka läheltä kaunotar juuri oli aikeissa poiketa polulle, nosti hattuaan hänen astuessaan ohitse ja kehoitti vanhaa eukkoa pysymään siivolla. Kaunotar kiitti häntä väliintulosta taivuttamalla päätään ja jatkoi sitten matkaansa.

"Antakaa sitten te jotakin minulle, tai muuten huudan sen hänen jälkeensä!" kirkui eukko nostaen käsivartensa ja työntäen pois Carkerin ojennetun käden. "Tai kuulkaa", lisäsi hän alentaen äkkiä ääntään, katsellen Carkeria vakavasti ja näyttäen yhdessä hetkessä unohtaneen raivonsa esineen, "antakaa minulle jotakin, tai muuten huudan teidän jälkeenne".

"Minunko jälkeeni, eukko!" vastasi Carker pistäen käden taskuun.

"Niin", vastasi eukko tarkastellen häntä kiinteästi ja pitäen kuihtunutta kättään ojennettuna. "Minä tiedän!"

"Mitä te tiedätte?" kysyi Carker heittäen hänelle hopearahan. "Tiedättekö, kuka tuo kaunis nainen on?"

Liikutellen suutaan kuin sadussa mainittu merimiehen vaimo, jolla oli kastanjoita helmassaan, ja kurtistellen otsaansa vihaisen näköisenä kuin noita, joka turhaan pyysi niistä muutamia, eukko otti hopearahan maasta ja peräytyi kuin äyriäinen tai joukko äyriäisiä, sillä hänen vuorotellen avautuvat ja sulkeutuvat kätensä olisivat voineet esittää kahta äyriäistä ja hänen kurttuiset kasvonsa niiden lisäksi puolta tusinaa. Sitten hän kyyristyi vanhan puun kuhmuiselle juurelle, veti myssynsä sisältä esiin lyhyen mustan piipun, sytytti sen tulitikulla ja poltteli äänettömänä, katsellen tuikeasti kysyjään.

Carker nauroi ja kääntyi kuin lähteäkseen.

"Hyvä on!" virkkoi eukko. "Yksi lapsi kuollut, ja yksi elää, yksi vaimo kuollut ja yksi vaimo tulee. Menkää katsomaan häntä!"

Vasten tahtoaankin Carker katsahti taakseen ja pysähtyi. Eukko, joka ottamatta piippua suustaan mutusteli ja mumisi puhuessaan kuin keskustellen jonkin näkymättömän tuttavan kanssa, osoitti siihen suuntaan, johon Carker oli menossa, ja nauroi:

"Mitä te sanoitte, vanha noita?" kysyi hän.