Part 32

Ikkunapenkillä istuessaan ja katsellessaan varpusia ja auringonpilkahdusta hän ajatteli myös hyvää äitivainajaansa, hänen hyveitään ja luuvaloaan. Ja kun Prinsessan aukiolle saapui vääräsäärinen ja raakaääninen mies, joka kantoi päänsä päällä raskasta vasua, niin että hänen hattunsa mykertyi kuin mustaksi sämpyläksi, ja huusi kaupaksi kukkiaan niin kovalla äänellä, että hänen pienet ujot satakaunonsa värisivät joka huudon kajahtaessa, ikäänkuin hän olisi ollut jättiläinen kaupittelemassa pikku lapsia, silloin valtasivat kesämuistot niin voimakkaasti neiti Toxin mielen, että hän pudisti päätänsä ja mutisi, että varmaankin hänen täytyi hyvin vanhentua, ennenkuin itse huomasikaan — mikä tuntuikin todennäköiseltä.

Sitten hänen ajatuksensa harhailivat Dombeyhin, luultavasti siksi, että majuri oli palannut kotiin vastapäätä olevaan asuntoonsa ja juuri tervehtinyt häntä akkunastaan. Mitä muuta syytä saattoi neiti Toxilla olla liittää Dombey kesämuistoihinsa ja kukkakahleisiinsa? Olikohan hän yhtään pirteämpi? ajatteli neiti Tox. Olikohan hän alistunut kohtalon määräyksiin? Menisikö hän koskaan enää naimisiin ja kenen kanssa siinä tapauksessa?

Punastus — ilma kun oli lämmin — levisi neiti Toxin kasvoille, kun hän tätä miettiessään käänsi päätänsä ja näki piirteensä kuvastimessa. Toisen kerran hän punastui nähdessään pienten kärryjen saapuvan Prinsessan aukiolle ja suuntaavan kulkunsa suoraan hänen ovelleen. Neiti Tox nousi, tarttui nopeasti saksiinsa ja päästyään siten vihdoin kasviensa luokse puuhaili hyvin innokkaasti niiden kanssa rouva Chickin astuessa sisään.

"Mitä minun suloiselle ystävälleni kuuluu!" huudahti neiti Tox käsivarret ojennettuina.

Jonkin verran mahtavuutta saattoi huomata neiti Toxin suloisen ystävän käytöksessä, mutta hän suuteli neiti Toxia ja vastasi: "Kiitos, hyvää, Lucretia. Samaa toivon kuuluvan sinullekin. Hem!"

Rouva Chickiä vaivasi omituinen yksitavuinen yskä, jonkinlainen alku tai johdanto yskimisen taitoon.

"Tulette hyvin varhain, rakkaani — se on perin ystävällistä", jatkoi neiti Tox. "Oletteko syönyt aamiaista?"

"Kiitos, Lucretia, olen", vastasi rouva Chick. "Söin varhain aamiaista" — tämä kelpo nainen näytti puhuessaan olevan hyvin utelias tarkastelemaan Prinsessan aukiota eri puolilta — "veljeni kanssa, joka on tullut kotiin".

"Hän on toivoakseni paremmassa voinnissa, rakas ystävä", sopersi neiti Tox.

"Kiitos, hän voi paljon paremmin. Hem!"

"Rakkaan Louisani täytyy olla varovainen, kun on tuollainen yskä", huomautti neiti Tox.

"Ei se merkitse mitään", vastasi rouva Chick. "Se ennustaa vain ilman vaihdosta. Täytyy uskoa, että tulee muutos."

"Ilmanko?" kysyi neiti Tox viattomasti.

"Kaiken", vastasi rouva Chick. "Tietysti meidän täytyy. Tämä on vaihdoksien maailma. Kuka tahansa hämmästyttäisi minua kovasti, Lucretia, ja muuttaisi kokonaan käsitykseni hänen järjenlahjoistaan, jos koettaisi väittää vastaan tai välttää niin päivänselvää asiaa. Vaihtelu!" huudahti rouva Chick ankaran filosofisesti. "Hyväinen aika, mikä sitten ei muuttuisi! Silkkimatokin, joka varmaankaan ei vaivaa itseään sellaisilla asioilla, muuttuu lakkaamatta kaikenlaisiksi odottamattomiksi esineiksi."

"Louisa ystäväni keksii aina niin onnellisia vertauskuvia", virkkoi lempeä neiti Tox.

"Olette kovin ystävällinen, Lucretia, sanoessanne niin ja varmaan ajatellessannekin", sanoi rouva Chick vähän lauhtuneempana. "Toivoakseni ei meillä kummallakaan tule koskaan olemaan aihetta huonontaa käsitystämme toinen toisestamme, Lucretia."

"Minä olen varma siitä", vastasi neiti Tox.

Rouva Chick yskähti kuin ennenkin ja piirteli päivän varjonsa norsunluisella päällä kuvioita matolle. Neiti Tox, joka kokemuksesta tunsi kelpo ystävättärensä ja tiesi, että hän jonkin pienen väsymyksen tai kiusan sattuessa oli taipuvainen ärtyneeseen puhetapaan, käytti hetken hiljaisuutta hyväkseen vaihtaakseen puheenaihetta.

"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "mutta näinköhän vilahdukselta herra Chickin vaunuissa?"

"Hän on siellä", myönsi rouva Chick, "mutta olkaa hyvä ja antakaa hänen pysyä siellä. Hänellä on sanomalehtensä, ja hän pysyy täysin tyytyväisenä ainakin pari tuntia. Jatkakaa vain kukkienne hoitoa, Lucretia, ja sallikaa minun istua tässä ja levätä."

"Louisani tietää", huomautti neiti Tox, "että niin hyvien ystäväin kesken kuin me olemme ei ole puhettakaan mistään kursailusta. Senvuoksi —" Senvuoksi neiti Tox ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan teolla. Hän veti taas käsiinsä hansikkaat, jotka oli riisunut, otti sakset ja alkoi leikata ja typistellä lehtiä niin tarkasti kuin suurennuslasilla katsellen.

"Florence on myös palannut kotiin", virkkoi rouva Chick istuttuaan jonkin aikaa mitään puhumatta, pää toiselle puolelle kallistuneena ja piirrellen päivän varjollaan kuvioita lattiaan, "ja hän on nyt tosiaankin jo liian vanha viettääkseen enää sitä yksinäistä elämää, johon hän on tottunut. Siitä ei voi olla mitään epäilystä. Minä tuntisin tosiaankin hyvin vähän kunnioitusta sellaista henkilöä kohtaan, joka tahtoisi puolustaa toisenlaista käsitystä. Jos koettaisinkin, en voisi kunnioittaa häntä. Niin suuressa määrin emme voi hallita tunteitamme."

Neiti Tox myönsi sen välittämättä kovin paljon väitteen ymmärrettävyydestä.

"Jos hän on kummallinen tyttö", jatkoi rouva Chick, "ja jollei veljeni Paul voi olla oikein tyytyväinen hänen seuraansa kaikkien niiden surullisten tapahtumien ja kauheiden pettymysten jälkeen, niin mitä siihen on sanottava? Että Paulin on tehtävä ponnistus. Että se on hänen velvollisuutensa. Meidän sukumme on aina ollut siitä tunnettu, että se on ponnistellut. Paul on perheen pää, melkein sen ainoa jäljellä oleva edustaja — sillä mitä minä olen — minä en merkitse mitään —"

"Rakas ystävä", muistutti neiti Tox.

Rouva Chick kuivasi silmiään, jotka olivat hetkiseksi täyttyneet kyynelillä, ja jatkoi:

"Ja hänen velvollisuutensa on siis enemmän kuin milloinkaan ennen tehdä ponnistus. Ja vaikka se, että hän on tehnyt ponnistuksen, vaikuttaa minuun järkytyksentapaiselta — sillä minä olen kovin heikko ja hupsu luonteeltani, mikä ei suinkaan tuota kenellekään onnea — usein toivonkin, että sydämeni olisi marmoria tai katukivi —"

"Suloinen Louisani", nuhteli taas neiti Tox.

"Niin minulle tuottaa kuitenkin iloa, kun tiedän hänen olevan niin uskollisen itselleen ja Dombey-nimelleen, kuten luonnollisesti aina tiesinkin hänen olevan. Toivon vain", lisäsi rouva Chick vähän ajan kuluttua, "että toinenkin olisi sen nimen arvoinen".

Neiti Tox otti pieneen vihreään kastelukannuun vettä ruukusta, ja kun hän sen tehtyään sattumalta käänsi katseensa, hämmästyi hän niin kovasti rouva Chickin kasvoille levinneestä merkitsevästä ilmeestä, että laski pienen vesikannunsa toistaiseksi pöydälle ja istuutui sen viereen.

"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "tuottaisikohan teille pienintäkään tyydytystä, jos uskaltaisin huomauttaa tuon väitteen johdosta, että vaatimattomalta osaltani pidän suloista veljentytärtänne joka suhteessa erittäin lupaavana?"

"Mitä te tarkoitatte, Lucretia?" vastasi rouva Chick käyden yhä juhlallisemmaksi sävyltään. "Mihin väitteeseeni te viittaatte, rakas ystävä?

"Siihen toivomukseen, että hän olisi nimensä arvoinen, rakas ystävä", vastasi neiti Tox.

"Jollen ole ilmaissut ajatustani kyllin selvästi, Lucretia", virkkoi rouva Chick kärsivällisesti, "on syy tietysti minun. Minulla ehkä ei ole mitään muuta syytä puhua asiasta laisinkaan kuin se läheinen ystävyys, joka on vallinnut välillämme ja jota ei mikään saa rikkoa tai häiritä, niinkuin hartaasti ja luottavasti toivon. Ja miksi siis menettelisin toisin? Siihen ei ole mitään syytä, se olisi mieletöntä. Mutta nyt tahdon ilmaista ajatukseni selvästi, Lucretia, ja senvuoksi, palatakseni äskeiseen huomautukseeni, minun täytyy sanoa, että se ei suinkaan ollut tähdätty Florenceen."

"Vai ei!"

"Ei", toisti rouva Chick lyhyesti ja päättävästi.

"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", pyysi hellä ystävätär, "mutta minä en nähtävästi ole ymmärtänyt sitä. Pelkään olevani hidasjärkinen."

Rouva Chick katseli ympärilleen huoneessa ja kadun ylitse. Hän tarkasteli kasveja, lintua, vesikannua, melkein kaikkea näkyvissä olevaa, mutta ei neiti Toxia. Vihdoin hän vilkaisi neiti Toxiin, ohimennen luodessaan katseensa lattiaan, ja virkkoi tuijottaen samalla mattoon kulmakarvat koholla:

"Puhuessani siitä, että pitäisi olla Dombey-nimen arvoinen, Lucretia, tarkoitan veljeni Paulin toista vaimoa. Uskon jo ilmaisseeni viittauksilla, joskaan en selvillä sanoilla, joita nyt käytän, että veljeni aikomus on mennä uusiin naimisiin."

Neiti Tox nousi kiireesti tuoliltaan, riensi kasviensa luokse ja ryhtyi leikkelemään runkoja ja lehtiä yhtä kovakouraisesti kuin parturi leikkaa tukkaa köyhäintalon hoidokeilta.

"Mutta toinen kysymys on, voiko hänen uusi vaimonsa täydelleen ymmärtää osakseen tulleen kunnian", jatkoi rouva Chick ylpeällä äänensävyllä. "Toivoakseni niin käy. Meidän velvollisuutemme on ajatella hyvää toisistamme tässä maailmassa, ja minä toivon hänen ymmärtävän. Minulta ei ole kysytty neuvoa. Jos minulta olisi kysytty, olisi neuvoni epäilemättä otettu ynseästi vastaan, ja senvuoksi on äärettömän paljon parempi, ettei kysytty. Olen oikein mielissäni siitä, että on menetelty näin."

Neiti Tox leikkeli yhä kasvejaan pää painuksissa. Rouva Chick puheli edelleen pudistellen tuon tuostakin tarmokkaasti päätänsä kuin uhmaten jotakin.

"Jos veljeni Paul olisi neuvotellut kanssani, niinkuin hän on toisinaan tehnyt — tai paremminkin, niinkuin hänellä joskus oli tapana tehdä, sillä hän ei tietenkään tee sitä nyt enää, ja sitä pidänkin vastuuni huojennuksena", virkkoi rouva Chick hermostuneesti, "sillä minä kiitän taivasta siitä, etten ole mustasukkainen" — taas hän vuodatti kyyneleitä — "niin, jos veljeni Paul olisi tullut luokseni ja sanonut: 'Louisa, mitä ominaisuuksia neuvoisit minua vaatimaan vaimoltani?' olisin varmasti vastannut: 'Paul, sinun tulee pitää silmällä perhettä, kauneutta, arvokkuutta ja sukulaissuhteita'. Näitä sanoja olisin käyttänyt. Minut olisi saanut viedä senjälkeen suoraa päätä vaikka mestauslavalle", lisäsi rouva Chick ikäänkuin se olisi ollut hyvin todennäköinen seuraus, "mutta niin minä olisin sanonut. Olisin sanonut: 'Paul! Menetkö sinä toistamiseen naimisiin ilman perhettä! Menetkö naimisiin ilman kauneutta! Menetkö naimisiin ilman arvokkuutta! Menetkö naimisiin ilman sukulaissuhteita! Ei kukaan muu kuin mielipuoli voisi uneksiakaan niin järjetöntä!'"

Neiti Tox lakkasi leikkelemästä ja kuunteli tarkkaavasti pää yhä kasvien keskelle painettuna. Ehkä hän ajatteli, että tässä johdannossa ja rouva Chickin lämmössä oli toivoa.

"Niin minä olisin puhunut", jatkoi järkevä rouva, "koska luulen, etten ole hullu. Tosin en lainkaan vaadi, että minua pidettäisiin erittäin älykkäänä henkilönä — vaikka luulen joidenkin ihmisten olleen kyllin kummallisia pitääkseen minua sellaisena. Henkilö, jota niin vähän imarrellaan kuin minua, joutuisi siitä pian harhakäsityksiin, mutta olen kuitenkin varma siitä, etten ole suorastaan hullu. Ja jos minulle sanottaisiin", vakuutti rouva Chick sanomattoman halveksivasti, "että veljeni Paul Dombey voisi koskaan ajatellakaan mahdolliseksi liittää elämäänsä henkilöön — en välitä keneen" — hän pani näille sanoille terävämmän ja pontevamman painon kuin millekään toisille — "jolla ei olisi näitä ominaisuuksia, loukattaisiin sitä vähäistä ymmärrystä, jonka Jumala on minulle antanut, yhtä paljon kuin jos minulle sanottaisiin, että olen syntynyt ja kasvatettu norsuksi, kuten minulle mahdollisesti pian sanotaankin", lisäsi hän alistuvasti. "Se ei ollenkaan hämmästyttäisi minua. Minä odotan sitä."

Tätä seuranneen lyhyen vaitiolon aikana neiti Toxin sakset kilahtivat kerran pari, mutta hänen kasvojaan ei vieläkään näkynyt, ja hänen aamupukunsa liikahteli levottomasti. Rouva Chick vilkaisi häneen syrjäsilmällä kasvien lomitse ja jatkoi äänellä, josta ilmeni vilpitön vakaumus ja se käsitys, että mitään muuta ei voinut pitää mahdollisenakaan:

"Senvuoksi veljeni Paul on tehnytkin, mitä sopi odottaa ja mitä jokainen arvasi hänen tekevänkin, jos hän astuisi jälleen aviosäätyyn. Tunnustan, että se hämmästyttää minua jonkin verran, vaikka se onkin minulle mieluista, sillä Paulin lähtiessä maalle ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kiintyisi keneenkään maalla, niinkuin hän varmasti ei ollut kiintynyt kaupungissa. Mutta tämä liitto näyttää olevan kuitenkin erittäin onnistunut joka suhteessa. Olen täysin varma siltä, että äiti on hyvin säädyllinen ja hieno nainen, eikä minulla ole pienintäkään oikeutta moittia sitä, että hän asettuu heidän luokseen asumaan. Se on Paulin asia eikä minun — ja mitä Paulin morsiameen tulee, olen nähnyt vain hänen kuvansa, mutta se on kerrassaan kaunis. Hänen nimensäkin on kaunis", virkkoi rouva Chick pudistaen päätänsä pontevasti ja korjaten asentoaan. "Edith on mielestäni yhtä harvinainen kuin hienokin. Senvuoksi en laisinkaan epäile, Lucretia, että mielellänne kuulette vihkiäisten tapahtuvan jo hyvin pian. Tietysti se on teistä hauskaa, ja teitä varmasti ilahduttaa tämä muutos veljeni oloissa, kun hän on ollut teitä kohtaan niin ystävällinen ja huomaavainen monta kertaa."

Neiti Tox ei vastannut mitään, vaan tarttui vapisevin käsin pieneen vesikannuun ja katseli ympärilleen jäykästi kuin miettien, mitä huonekalua sen sisällys parhaiten hyödyttäisi. Kun ovi avautui neiti Toxin tunteitten ollessa näin ratkaisevassa kohdassa, säpsähti hän, purskahti kovasti nauramaan ja vaipui sisään tulevan henkilön syliin. Onneksi hän ei huomannut kuitenkaan rouva Chickin suuttunutta ilmettä eikä majuria, joka seisoi akkunassaan kadun toisella puolella tähystäen kiikarillaan ja jonka kasvoja ja koko vartaloa paisutti oikea paholaisen iloisuus.

Toisin oli maastaan karkoitetun alkuasukkaan laita, joka sai syliinsä pyörtyvän neiti Toxin, tullessaan kohteliaasti kysymään hänen vointiaan (noudattaen tarkoin majurin ilkeitä ohjeita), ja samalla vesikannun sisällyksen kenkäänsä. Nämä molemmat tapaturmat yhtyneinä siihen tietoisuuteen, että häntä tarkasteli vihainen majuri, joka oli uhannut häntä tavallisella hänen ruumiinsa joka luuhun kohdistuvalla rangaistuksella, jollei kaikki kävisi määräysten mukaan, muuttivat hänet liikuttavaksi henkisen ja ruumiillisen hädän kuvaksi.

Muutamien silmänräpäysten ajan tämä onneton muukalainen puristi neiti Toxia sydäntään vasten niin tarmokkaasti, että se oli merkillisenä vastakohtana hänen neuvottomalle ilmeelleen, ja sillaikaa naisparka tiputti hänen päälleen hitaasti viimeiset pisarat pienestä vesikannustaan kuin mies olisi jokin arka ulkomainen kasvi (niinkuin hän olikin), joka melkein voisi kukoistaa hiljaisen sateen valuessa. Kun rouva Chick vihdoin malttoi kylliksi mieltään sekaantuakseen asiaan, käski hän alkuasukkaan laskea neiti Toxin sohvalle ja poistua. Se tapahtuikin kiireesti, minkä jälkeen rouva Chick ryhtyi virvoittelemaan pyörtynyttä.

Mutta rouva Chickin käytöksessä ei voinut huomata mitään siitä hellästä huolenpidosta, joka on tavallinen Eevan tyttärissä heidän hoivaillessaan toisiaan, ei mitään siitä pyörtymisen vapaamuurariudesta, joka heidät tavallisesti liittää toisiinsa salaperäisillä sisarussiteillä. Päinvastoin hän menetteli kiduttajan tavoin, joka herättää uhrinsa tietoisuuteen ennenkuin jatkaa kidutustaan (niin ainakin tehtiin entisinä aikoina joiden häviämistä kaikki todelliset miehet pahoittelevat). Sillä tavoin hän käytteli hajupulloa, taputti käsiä, pirskoitteli kylmää vettä kasvoille ja suoritti muut hyviksi todetut toivutuskeinot. Ja kun neiti Tox vihdoin avasi silmänsä ja vähitellen palasi elämään ja tajuihinsa, vetäytyi rouva Chick pois kuin rikollisen luota ja tarkasteli häntä, kääntäen päinvastaisiksi Tanskan entisen murhatun kuninkaan sanat, enemmän vihan kuin surun vallassa.

"Lucretia!" virkkoi rouva Chick. "Minä en koeta salata, mitä tunnen. Silmäni ovat äkkiä auenneet. Enpä olisi uskonut tätä, vaikka itse pyhimys olisi minulle sen ilmaissut."

"Minä olen niin hupsu, etten voi pyörtymiselle mitään", änkytti neiti Tox, "mutta pian jaksan paremmin".

"Niinpä kyllä, pian paremmin, Lucretia!" toisti rouva Chick sanomattoman pilkallisesti. "Luuletteko minua sokeaksi? Kuvitteletteko minun elävän toista lapsuuttani? En, Lucretia! Olen teille hyvin kiitollinen!"

Neiti Tox loi ystävättäreensä rukoilevan, avuttoman katseen ja painoi nenäliinaa kasvoilleen.

"Jos joku olisi kertonut tämän minulle eilen", jatkoi rouva Chick mahtavasti, "tai edes puoli tuntia sitten, niin luulen melkein, että olisin tuntenut kiusausta lyödä hänet maahan. Lucretia Tox, minun silmäni ovat auenneet äkkiä. Suomukset ovat pudonneet silmistäni. Luottamukseni sokeus on hävinnyt, Lucretia. Sitä on väärinkäytetty ja petetty, mikään verukkeiden esittäminen ei enää vetele, sen vakuutan."

"Voi, mihin te viittaatte niin julmasti, rakas ystävä?" kysyi neiti Tox kyyneltensä lävitse.

"Lucretia", vastasi rouva Chick, "kysykää omalta sydämeltänne. Minun täytyy pyytää teitä olemaan käyttämättä niin tuttavallista nimitystä kuin äsken. Minulla on jäljellä jonkun verran itsekunnioitusta, vaikka te ehkä ajattelette toisin."

"Oi, Louisa!" huudahti neiti Tox. "Kuinka voitte puhua minulle niin?"

"Kuinka voin puhua teille niin?" toisti rouva Chick, joka turvautui tavallisesti tällaisiin toistamisiin saadakseen aikaan musertavimman vaikutuksen silloin, kun hänellä ei ollut mitään erikoisia perusteita, joihin olisi voinut turvautua. "Puhua teille niin! Te voitte tosiaankin käyttää sellaisia sanoja!"

Neiti Tox nyyhkytti säälittävästi.

"Kuinka kauheata on ajatella!" huudahti rouva Chick, "että te olette levännyt käärmeen tavoin veljeni liedellä ja kiemurrellut minun kauttani melkein hänen luottamukseensa, Lucretia, niin että olette uskaltanut salaa hautoa itsekkäitä suunnitelmia ja ajatella mahdolliseksi, että hän naisi _teidät!_ Laupias taivas, moisen ajatuksen nurinkurisuus saa melkein unohtamaan kuinka ilkeää petosta se on ollut", lisäsi rouva Chick ivallisen arvokkaasti.

"Voi, Louisa, älkää lausuko niin kauheita sanoja", rukoili neiti Tox.

"Kauheita sanoja", toisti rouva Chick. "Kauheita sanoja! Eikö ole tosiasia, Lucretia, että äsken juuri ette kyennyt hillitsemään tunteitanne minunkaan nähteni, jonka silmät teidän on onnistunut niin täydellisesti sokaista?"

"Minä en ole ensinkään valittanut", vastasi neiti Tox nyyhkyttäen, "enkä sanonut mitään. Jos teidän uutisenne ovat jonkin verran vieneet minulta voimia, Louisa, ja jos olen joskus epämääräisesti kuvitellut herra Dombeyn tuntevan jotakin erikoisempaa minua kohtaan, niin ette suinkaan _te_ moiti minua siitä."

"Hän sanoo kai pian", virkkoi rouva Chick kääntyen alistuneen ja vetoavan näköisenä kaikkien huonekalujen puoleen, "hän sanoo kai — sen arvaan — että minä olen yllyttänyt häntä!"

"En tahdo moittia, rakas Louisa, enkä valittaakaan. Mutta omaksi puolustuksekseni —"

"Niin", huudahti rouva Chick katsellen ympärilleen huoneessa ja hymyillen ennustajan tavoin, "nyt hän sanoo sen. Sen kyllä tiesin. Sanokaa se vain. Sanokaa se suoraan! Olkaa avomielinen, Lucretia Tox", virkkoi rouva Chick epätoivoisen kovaa, "mitä muuten lienettekin".

"Omaksi puolustuksekseni", änkytti neiti Tox, "teidän epäystävällisiä sanojanne vastaan, rakas Louisa, tahtoisin vain kysyä, ettekö ole usein suosinut sellaista kuvitelmaa ja sanonutkin, että kuka tietää, vaikka se toteutuisikin?"

"On olemassa kohta, jossa kärsivällisyys muuttuu naurettavaksi, jollei suorastaan rikolliseksi", sanoi rouva Chick nousten seisomaan, ei sillä tavoin kuin olisi aikonut jäädä seisomaan lattialle, vaan kuin ponnahtaakseen korkealle yläilmoihin. "Minä voin sietää paljon, mutta en liikaa. En tiedä, mikä taikavoima minuun vaikutti tänään tullessani tähän taloon, mutta minulla oli aavistus — synkkä aavistus", jatkoi rouva Chick väristen, "että jotakin tapahtuisi. Ja se aavistus kävi toteen, Lucretia, kun monivuotinen luottamukseni nyt on yhdessä silmänräpäyksessä haihtunut, kun silmäni ovat äkkiä auenneet ja näen teidät oikeassa hahmossanne. Lucretia, minä olen erehtynyt pitäessäni teitä ystävänä. Parempi on meille kummallekin, että koko juttu päättyy tähän. Toivon teille hyvää nyt ja aina vastakin. Mutta henkilönä, joka tahtoo olla tosi itseään kohtaan omassa vaatimattomassa asemassaan, millainen se asema lieneekin — ja veljeni sisarena — ja veljeni vaimon kälynä — ja veljeni tulevan anopin sukulaisena avioliiton kautta — ja saanen kai lisätä: Dombeyna — en voi nyt enää muuta kuin toivottaa teille hyvää huomenta."

Nämä sanat, jotka lausuttiin pistävän lempeästi ja joita kannatti siveellisen suoruuden ylevä leima, veivät puhujan ovelle. Siinä hän taivutti päätänsä ikäänkuin jokin ylevä henki tai marmorinen kuvapatsas ja vetäytyi sitten ajoneuvoihinsa etsiäkseen vahvistusta ja lohtua herransa ja puolisonsa Chickin sylistä.

Nimittäin kuvaannollisesti puhuen, sillä Chickin sylin täytti sanomalehti kokonaan. Tämä herra ei myöskään katsahtanut puolisoonsa muuta kuin salavihkaa. Eikä hän koettanut laisinkaan lohduttaa. Lyhyesti sanoen, hän luki vain ja hyräili laulunpätkiä, vilkaisten välillä salaa puolisoonsa virkkamatta sanaakaan, hyvää tai pahaa tai välinpitämätöntä.

Sillä välin rouva Chick istui kuohuksissaan ja kaula pystyssä nyökäytellen päätänsä kuin vieläkin lausuisi juhlallista jäähyväiskaavaansa Lucretia Toxille. Vihdoin hän virkkoi ääneen: "Voi, kuinka leveälle silmäni ovat tänään auenneet!"

"Kuinka leveälle silmäsi ovat auenneet, rakkaani!" toisti Chick.

"Älä puhu minulle!" huudahti rouva Chick. "Jos hennot nähdä minut tällaisessa kunnossa kysymättä mikä minua vaivaa, olisi sinun paras vaieta iäksi."

"_Mikä_ sinua vaivaa, rakkaani?" kysyi Chick.

"Ajattele, että hän on hautonut niin halpamaista ajatusta kuin liittymistä meidän perheeseemme menemällä naimisiin Dombeyn kanssa!" virkkoi rouva Chick puhellen kuin itsekseen. "Ja leikkiessään hevosta rakkaan lapsen kanssa, joka nyt on haudassa — se ei koskaan miellyttänyt minua silloin — hän koetti pyrkiä petollisesti päämääräänsä! Tahtoisinpa tietää, eikö hän koskaan pelännyt, että hänelle voisi tapahtua jotakin. Hän saa tosiaankin kiittää itseään onnelliseksi, jollei mitään tapahdu."

"Minä olin siinä uskossa, rakkaani", virkkoi Chick hitaasti, hierottuaan nenänvarttaan hetkisen sanomalehdellään, "että sinä olit ollut samalla kannalla tähän aamuun asti ja pitänyt sitä varsin sopivana asiana, jos se vain olisi saatu toteutumaan".

Rouva Chick puhkesi heti kyyneliin ja sanoi puolisolleen, että jos hän tahtoi polkea vaimoaan jaloillaan, oli hänen paras tehdä se nyt.

"Mutta Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat", virkkoi rouva Chick annettuaan tunteilleen täyden vallan muutamien minuuttien ajaksi Chickin suureksi kauhuksi. "Minä voin luopua Paulin luottamuksesta henkilön vuoksi, joka — niinkuin toivon ja uskon — ansaitsee sen ja jonka Paul on täysin oikeutettu panemaan Fanny-paran tilalle, jos tahtoo. Minä voin sietää senkin, että Paul ilmoittaa minulle kylmällä tavallaan sellaisen muutoksen suunnitelmissaan eikä kysy minulta pienintäkään neuvoa, ennenkuin kaikki on päätetty ja järjestetty, mutta petosta en voi sietää, ja Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat. Parempi on, että näin kävi", jatkoi hän hurskaan alistuvaisena, "paljon parempi. Olisi kulunut pitkä aika, ennenkuin olisin voinut sopia hänen kanssaan tämän jälkeen, enkä tosiaankaan tiedä, kun Paulista nyt tulee niin ylhäinen ja nuo ihmiset ovat arvohenkilöitä, olisiko Lucretia Tox ollut oikein edustava ja eikö hän olisi saattanut vahingoittaa minua. Kohtalo valvoo kaikkea, kaikki kääntyy parhain päin, minua on koeteltu tänään, mutta yhtä kaikki, minä en siitä välitä."

Rouva Chick kuivasi silmänsä näiden kristillisten tunteitten täyttäessä hänen sydämensä, siveli rypyt pois puvustaan ja istui sellaisen ihmisen näköisenä, joka tyynesti kestää vääryyden. Chick, joka epäilemättä tunsi arvottomuutensa, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta poistuakseen vaimonsa seurasta kadunkulmassa ja käveli tiehensä vihellellen, hartiat hyvin korkealla ja kädet housuntaskuissa.

Sillä välin neiti Tox-parka, joka — millainen liehakoitsija ja kuokkavieras hän lieneekin ollut — oli ainakin rehellinen ja uskollinen ja aina pysynyt moittijansa vilpittömänä ystävänä, koko sydämestään vaipuneena Dombeyn suuruuden palvomiseen, kasteli pannaan julistettuna kasvejaan kyynelillä ja tunsi, että Prinsessan aukiolle oli tullut talvi.

KOLMASKYMMENES LUKU

Häitten edellä

Vaikka lumottua taloa ei enää ollut ja työteliäs maailma oli tunkeutunut sinne vasaroiden ja paukuttaen ja juosten portaita ylös alas pitkin päivää, niin että Diogenes oli lakkaamattomien haukkumispuuskien vallassa auringonnoususta auringonlaskuun — ilmeisesti varmana siitä, että vihollinen oli vihdoin päässyt voitolle ja paraikaa ryösti taloa voitonriemuisena ja uhmaavana — ei Florencen elämä aluksi muuttunut mainittavassa määrässä. Iltaisin, kun työmiehet lähtivät pois, oli talo taas synkkä ja autio, ja kuunnellen, kuinka heidän äänensä kaikuivat eteisessä ja portaissa heidän lähtiessään, hän kuvitteli itsekseen niitä iloisia koteja, joihin he palasivat, ja lapsia, jotka odottivat heitä, ja oli iloinen ajatellessaan, että työmiehet olivat onnellisia päästessään heidän luokseen.

Hän toivotti iltahiljaisuuden tervetulleeksi vanhana ystävään, mutta se tuli nyt muuttuneen näköisenä ja katseli häntä ystävällisempänä. Siinä oli uutta toivoa. Se kaunis nainen, joka oli lohduttanut ja hyväillyt häntä samassa huoneessa, jossa hänen sydämensä oli niin vuotanut verta, oli hänelle lupauksen henkenä. Suloiset aavistukset uudesta valoisasta elämästä, jolloin hän vähitellen voittaisi isänsä rakkauden ja kaikki tai hyvin paljon saavutettaisiin, mitä hän oli menettänyt synkkänä päivänä, jolloin äidin rakkaus oli hävinnyt samalla kun äidin viimeinen henkäys oli tuntunut hänen poskellaan, leijailivat hänen ympärillään hämärässä ja olivat hänen mieluisana seuranaan. Katsellessaan naapureinaan asuvia punaposkisia lapsia hän ajatteli uuden ja suloisen tunteen valtaamana, että he voisivat pian tuntea toisensa ja puhella toisilleen. Silloin hän ei pelkäisi, niinkuin ennen, näyttäytyä heille, jotta he eivät tulisi surullisiksi huomatessaan hänen istuvan yksinään mustassa puvussaan!

Ajatellessaan uutta äitiään ja rakkauden ja luottamuksen täyttäessä hänen puhtaan sydämensä tätä naista kohtaan, Florence rakasti omaa äitivainajaansa yhä enemmän. Hän ei pelännyt laisinkaan kilpailijan päästämistä rintaansa. Hän tiesi uuden kukan versovan syvälle istutetusta ja kauan hoidetusta juuresta. Jokainen ystävällinen sana, joka oli lähtenyt kauniin naisen huulilta, soi Florencen korvissa kuin kaikuna siitä äänestä, joka oli vaiennut kauan sitten. Kuinka hän olisi saattanut vähemmän rakastaa tätä muistoa elävän olennon hellyyden vuoksi, kun se oli hänen ainoa muistonsa vanhemman hellyydestä ja rakkaudesta!

Florence istui eräänä päivänä lukemassa huoneessaan, ajatellen tulevaa äitiään ja sitä pikaista vieraskäyntiä, jonka hän oli luvannut tehdä — sillä hänen kirjassaan käsiteltiin samantapaista aihetta — kun hän kohottaessaan silmänsä näki odotetun seisovan oviaukossa.

"Äiti!" huudahti Florence mennen iloisesti häntä vastaan.

"Tullut takaisin?"

"Ei vielä äiti", virkkoi puhuteltu hymyillen vakavasti, kietoessaan käsivartensa Florencen kaulaan.

"Mutta hyvin pian", sanoi Florence.

"Hyvin pian, Florence, hyvin pian."

Edith taivutti päätänsä vähän, niin että sai Florencen kukoistavan posken painetuksi omaansa, vastaan, ja joitakin hetkiä he viipyivät siinä asennossaan puhumatta mitään. Niin paljon hellyyttä oli hänen käytöksessään, että Florence tunsi sen paljoa selvemmin kuin heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa.

Hän talutti Florencen istumaan viereensä. Florence katseli hänen kasvojaan ihmeissään hänen kauneudestaan ja antoi mielellään kätensä viipyä hänen kädessään.

"Oletko ollut yksin, Florence, siitä alkaen kun kävin täällä viimeksi?"

"Olen", vastasi Florence hymyillen.

Hän epäröi ja loi silmänsä alas, sillä hänen uuden äitinsä katse suuntautui vakavana ja miettiväisenä hänen kasvoihinsa.

"Minä — minä olen tottunut olemaan yksin", jatkoi Florence.

"Minä en sure sitä ollenkaan. Di ja minä vietämme joskus päiväkausia yhdessä." Florence olisi voinut sanoa kokonaisia viikkoja ja kuukausia.

"Onko Di sinun palvelijattaresi, lapsi kulta?"

"Ei, vaan koirani, äiti", vastasi Florence nauraen. "Palvelijattaren nimi on Susan."

"Ja nämä ovat sinun huoneesi", virkkoi Edith katsellen ympärilleen. "Minulle ei näytetty näitä huoneita, kun viimeksi kävin täällä. Meidän pitää saada ne korjatuiksi, Florence. Niistä tehdään talon kauneimmat."

"Jos saisin muuttaa näistä, äiti", vastasi Florence, "niin yläkerrassa on yksi, josta pitäisin paljon enemmän".

"Eikö tämä ole kyllin korkealla, rakas lapsi?" kysyi Edith hymyillen.

"Yläkerrassa oli veljeni huone", sanoi Florence, "ja minä pidän siitä kovasti. Olisin puhunut siitä isälle palatessani kotiin ja nähdessäni työmiehet täällä ja kaikkea muutettavan, mutta —"

Florence loi silmänsä alas, jottei äskeinen katse saisi häntä taas hämilleen.

"— mutta pelkäsin sen pahoittavan hänen mieltään, ja kun sinä sanoit tulevasi tänne pian, äiti, ja olet kaiken emäntä, päätin rohkaista mieleni ja kysyä sinulta".

Edith katseli häntä yhä, loistavat silmät kiinteästi luotuina hänen kasvoihinsa, kunnes Florence kohotti silmänsä, jolloin hän vuorostaan alkoi katsoa lattiaan. Silloin Florence ajatteli, kuinka perin toisenlaiseksi hän oli kuvitellut tämän naisen kauneutta. Hän oli ajatellut sitä ylpeäksi ja upeaksi, mutta hänen käytöksensä oli niin nöyrää ja ystävällistä, että jos he kaksi olisivat olleet yhdenikäiset ja samanlaatuiset, se tuskin olisi voinut herättää suurempaa luottamusta.

Paitsi silloin, kun omituinen umpimielisyys valtasi Edithin olemuksen, jolloin näytti siltä kuin hän tuntisi itsensä nöyryytetyksi ja rauhattomaksi Florencen edessä (mutta Florence tuskin ymmärsi sitä, vaikkei voinut olla sitä huomaamatta ja ajattelematta). Kun Edith oli sanonut, ettei hän vielä ollut Florencen äiti, ja kun Florence oli nimittänyt häntä kaiken emännäksi, tapahtui tuo muutos hänessä äkkiä ja yllättävästi. Ja nyt, kun Florencen katse viipyi hänen kasvoillaan, hän istui sennäköisenä kuin olisi tahtonut mieluummin kätkeytyä näkyvistä kuin rakastaa ja hyväillä tytärpuoltaan.

Hän lupasi Florencelle mielellään huolehtia uudesta huoneesta ja sanoi antavansa siitä itse heti määräykset. Sitten hän kyseli yhtä ja toista Paul-raukasta, ja kun he olivat puhelleet jonkin aikaa, ilmoitti hän Florencelle tulleensa noutamaan häntä omaan kotiinsa.

"Olemme nyt muuttaneet Lontooseen, äitini ja minä", selitti Edith, "ja sinä asut meidän luonamme häihin asti. Toivon, että oppisimme tuntemaan toisemme ja luottamaan toisiimme, Florence."