Part 9

Tämän peikon ja syöjättären luola oli erään jyrkän sivukadun varrella Brightonissa, missä maaperä oli tavallista kalkkisempaa, kivisempää ja hedelmättömämpää ja talot tavallista hauraampia ja ohuempia, missä pienillä etupuutarhoilla oli se selittämätön ominaisuus, että niissä ei kasvanut mitään muuta kuin kehäkukkia, vaikka niihin olisi mitä kylvänyt, ja missä näkyi kuppasarven lailla itsepintaisia simpukoita tarttuneina katuoveen ja muihin yleisiin paikkoihin, joiden koristuksiksi niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu. Talvisinkaan ei ilmaa saanut liikkeelle tästä talosta eikä se taas kesällä sinne päässyt. Sisällä kävi alituinen tuulentapainen ilmanveto, niin että koko talo soi kuin suuri näkinkenkä, ja sitä täytyi asukkaiden kuunnella yötä päivää. Siellä ei tietystikään tuntunut raikkaalta. Etumaisen arkihuoneen ikkunalla, jota ei koskaan avattu, oli rouva Pipchinillä kokoelma ruukkukasveja, joista levisi koko huoneistoon niille ominainen mullanhaju. Niin valiokappaleita kuin nämä kasvit kukin olivatkin omassa lajissaan, olivat ne kuitenkin erikoisessa sopusoinnussa rouva Pipchinin muun ympäristön kanssa. Niiden joukossa oli puolisen tusinaa kaktusta, jotka kiertyivät kuin karvaiset käärmeet puukeppien ympäri. Toinen laji työnsi esiin leveät kyntensä kuin vihreä hummeri. Joukossa oli myöskin muutamia köynnöskasveja, joilla oli tahmeat lehdet, ja katosta riippui kiusallinen kukkaruukku, joka näytti kiehuneen yli ja kutittaessaan alapuolella olevia ihmisiä pitkillä vihreillä oksillaan muistutti hämähäkkiä. Näitä olikin rouva Pipchinin asunnossa tavattoman runsaasti, vaikka pihtihännät sopivana vuodenaikana kilpailivat niiden kanssa voitokkaasti.

Mutta kun rouva Pipchinin hinta-asteikko oli korkea kaikille, joilla oli varaa maksaa, ja kun hän kovin harvoin muutti luonteensa tyyntä happamuutta lempeämmäksi ketään kohtaan, pidettiin häntä erinomaisen lujana vanhana rouvana, joka suorastaan tieteellisesti tunsi lapsen luonteen. Tämän maineensa ja herra Pipchinin murtuneen sydämen vuoksi hänen oli onnistunut miehensä kuoleman jälkeen vuosikymmenet elää kitkutella hyvin siedettävästi. Kolme päivää senjälkeen kun rouva Chick oli ensiksi maininnut hänet, sai hän tyydytyksekseen lisätä päivittäisiin tuloihinsa sievoisen summan Dombeyn taskusta. Silloin hän näet otti vastaan kasvatuslaitokseensa Florencen ja hänen pikku veljensä Paulin.

Rouva Chick ja neiti Tox, jotka olivat tuoneet heidät edellisenä iltana (yön he kaikki olivat viettäneet majatalossa), olivat juuri lähteneet ajamaan kotiin päin. Rouva Pipchin seisoi selin tuleen ja tarkasti vastatulleita kuin vanha sotilas. Keski-ikäinen veljentytär, hänen hyväluontoinen ja altis orjansa, joka tosin näytti riutuneelta ja jäykistyneeltä ja jota kovin vaivasivat nenässä olevat känsät, riisui pikku herra Bitherstonelta puhdasta kaulusta, joka hänellä oli ollut paraatissa. Neiti Pankey, joka tällä hetkellä oli talon ainoa toinen pikku asukas, oli juuri viety vankityrmään (tyhjään takahuoneeseen, joka oli määrätty rangaistustarkoituksiin), koska hän oli vieraitten läsnäollessa nuuhkaissut kolme kertaa.

"Kas niin", sanoi rouva Pipchin Paulille, "luuletko sinä rupeavasi pitämään minusta?"

"En minä rupea ollenkaan pitämään teistä", vastasi Paul. "Minä tahdon lähteä pois. Tämä ei ole minun taloni."

"Ei, se onkin minun", vastasi rouva Pipchin.

"Se on kovin siivoton", huomautti Paul.

"Täällä on rumempikin paikka kuin tämä huone", sanoi rouva Pipchin. "Sinne me suljemme pahat pojat."

"Onko tuo koskaan ollut siellä?" kysyi Paul osoittaen nuorta Bitherstonea.

Rouva Pipchin nyökkäsi myöntävästi. Paul ei tehnyt koko loppupäivänä mitään muuta kuin tarkasteli Bitherstonea päästä jalkoihin ja piti silmällä hänen jokaista ilmettään niin hartaasti kuin ainakin katsellaan salaperäisiä ja kauheita kokemuksia kestänyttä ihmistä.

Kello yksi syötiin päivällistä, johon kuului pääasiassa jauho- ja kasvisruokia. Pikku neiti Pankeyn (lempeän, sinisilmäisen lapsen, jota täytyi joka aamu pestessä hangata niin, että hän näytti olevan vaarassa hieroutua olemattomiin) talutti ulos vankeudesta syöjätär itse, joka samalla muistutti hänelle, ettei kukaan vierasten läsnäollessa nuuhkiva päässyt taivaaseen. Kun tämä suuri totuus oli perinpohjaisesti painettu hänen mieleensä, kestittiin häntä riisiannoksella. Sitten hän sai toistaa tyrmässä oppimansa pöytärukouksen, joka päättyi erikoisella kiitoslausunnolla rouva Pipchinin hyvästä päivällisestä. Rouva Pipchinin veljentytär Berinthia söi kylmää sianpaistia. Rouva Pipchin, jonka ruumiinrakenne vaati lämmintä ravintoa, nautti vartavasten valmistettuja lampaankyljyksiä, jotka tuotiin sisälle kuumina kahden lautasen välissä ja jotka tuoksuivat hyvin herkullisilta.

Koska päivällisen jälkeen satoi eikä voitu lähteä kävelemään rannalle ja koska rouva Pipchinin ruumiinrakenne vaati lepoa kyljyksien päälle, menivät kaikki muut Berryn (jota muuten sanottiin Berinthiaksi) kanssa tyrmään. Se oli tyhjä huone, jonka ikkunasta näkyi kalkittu seinä ja vesitynnyri ja jonka teki kammottavaksi kolkko avonainen tulisija. Mutta kun koolla oleva seurue loi sinne vilkkautta, oli se kuitenkin paras paikka, sillä Berry leikki siellä heidän kanssaan ja näytti nauttivan yhtä paljon kuin hekin telmimisestä, kunnes rouva Pipchin koputti vihaisesti seinään kuin henkiin herännyt kummitus. Silloin he lakkasivat meluamasta, ja Berry kertoi heille kuiskaten satuja hämärään asti.

Teenjuonnin aikana tarjottiin runsaasti maitoa ja vettä ja leipää ja voita, samalla kun rouva Pipchin ja Berry saivat teetä pienestä mustasta teekannusta ja rouva Pipchin voin kera yllin kyllin paahtoleipää, joka tuotiin sisään kuumana samoin kuin kyljyksetkin. Vaikka rouva Pipchin tästä ruokalajista kävi hyvin rasvaiseksi ulkonäöltään, ei se tuntunut tehneen häntä sisällisesti taipuisammaksi, sillä hän oli yhtä ärtyisä kuin ennenkin, eikä hänen kovissa harmaissa silmissään voinut huomata minkäänlaista pehmenemistä.

Sitten Berry nouti pienen ompelurasian, jonka kannessa oli kuninkaallinen vaakuna, ja ryhtyi ahkerasti työhön. Rouva Pipchin pani silmälasit nenälleen, avasi suuren vihreisiin kangaskansiin sidotun kirjan ja alkoi nuokkua. Ja joka kerta, kun hän heräsi painuttuaan eteenpäin tulta kohti, hän näpäytti Bitherstonea nenälle, koska tämäkin oli nuokkunut.

Vihdoin oli lasten mentävä nukkumaan, ja iltarukouksen jälkeen he lähtivät pois huoneesta. Koska pikku neiti Pankey pelkäsi nukkua yksin pimeässä, piti rouva Pipchin oikein periaatteena ajaa hänet yläkertaan kuin lampaan. Sitten saatiin kuulla neiti Pankeyn valittavan kauan aikaa jälkeenpäin tuossa ikävässä huoneessa, jossa rouva Pipchin tuon tuostakin kävi häntä ravistamassa. Noin puoli kymmenen aikaan teki vasikankaularasvan lämmin haju (rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli näet sellainen, ettei hän saanut unta ilman tätä herkkua) vaihtelevaksi talon varsinaisen tuoksun, jota rouva Wickam sanoi "rakennuksen hajuksi". Pian senjälkeen olivat kaikki unen vallassa.

Seuraavan päivän aamiainen oli samanlainen kuin edellisen iltapuolen tee, paitsi että rouva Pipchin nautti paahtoleivän asemasta vehnäleipää ja näytti vähän entistä ärtyisämmältä, kun ateria oli loppunut. Nuori Bitherstone luki toisille ääneen Mooseksen ensimmäisen kirjan sukutaulun (jonka rouva Pipchin oli viisaasti valinnut) ja sivuutti nimet niin helposti ja taitavasti kuin henkilö, joka kompastuu polkurattaan yli. Kun se oli tehty, kannettiin neiti Pankey pois hangattavaksi ja nuori herra Bitherstone pestäväksi suolavedellä, josta hän aina palasi hyvin sinisenä ja alakuloisena. Paul ja Florence menivät sillä välin kävelemään rannalle Wickamin kanssa, jolla oli alituisesti kyyneleet silmissä. Puolen päivän tienoissa rouva Pipchin valvoi lasten lukuja. Koska hänen järjestelmäänsä kuului myös estää lapsen mieltä kehittymästä ja avautumasta kukan tavoin ja sensijaan aukaista se väkivoimalla kuin osteri, oli näiden oppituntien sisällys tavallisesti kauheaa ja järkyttävää laatua. Kertomuksen sankari — paha poika — päätti parhaimmissa tapauksissa elämänsä jalopeuran tai karhun repimänä.

Sellaista oli elämä rouva Pipchinin luona. Lauantaisin saapui Dombey Brightoniin, jolloin Florence ja Paul menivät hänen hotelliinsa tervehtimään häntä ja saivat teetä. He viettivät koko sunnuntain hänen luonaan ja pääsivät tavallisesti ennen päivällistä ajelulle. Silloin Dombey näytti kasvavan kuin Falstaffin ahdistajat, niin ettei hän enää ollut yksi kankeapukuinen mies, vaan vastasi tusinaa. Sunnuntai-ilta oli viikon apein, sillä rouva Pipchinillä oli periaatteena olla tuona iltana erittäin ärtyisällä tuulella. Neiti Pankey tuotiin tavallisesti tätinsä luota Rottingdeanista kovin surullisena, ja nuori herra Bitherstone, jonka kaikki sukulaiset olivat Intiassa ja jonka täytyi istua hartaushetkien välilläkin jäykkänä ja hiljaa seinän vieressä liikuttamatta kättä tai jalkaa, kärsi siitä niin kovin nuoressa sydämessään, että kysyi Florencelta eräänä sunnuntai-iltana, osaisiko tämä neuvoa hänelle tietä Bengaliin.

Mutta ylimalkaan väittivät ihmiset, että rouva Pipchin oli järjestelmällinen nainen lasten kohtelussa, ja epäilemättä hän olikin. Pienet hurjapäät palasivat tosiaankin kotiinsa hyvin kesyinä, vietettyään muutamia kuukausia hänen vierasvaraisen kattonsa alla. Niinikään luettiin rouva Pipchinille suureksi ansioksi se, että hän oli antautunut tällaiseen elämäntyöhön ja näin uhrannut tunteensa, asettuen niin päättävästi onnettomuuttaan vastaan, kun herra Pipchinin sydän murtui perulaisilla kaivoksilla.

Paul saattoi istua pienessä nojatuolissaan tulen ääressä syventyneenä tarkastelemaan tätä esimerkillistä vanhaa rouvaa kuinka kauan tahansa. Hän ei koskaan näyttänyt tietävän väsymyksestä saadessaan tuijottaa rouva Pipchiniin. Paul ei pitänyt hänestä eikä pelännyt häntä, mutta ollessaan tuollaisella aikaihmisen tuulella hän näytti tuntevan kummallista vetovoimaa vanhan rouvan puoleen. Silloin poika istui paikallaan lämmitellen käsiään ja katsellen häntä, kunnes sai rouva Pipchinin ihan hämilleen, niin syöjätär kuin tämä olikin. Kerran, kun he olivat kahden kesken, kysyi rouva Pipchin Paulilta, mitä hän ajatteli.

"Teitä", vastasi lapsi vähääkään ujostelematta.

"Ja mitä sinä ajattelet minusta?"

"Ajattelen sitä, kuinka vanha teidän täytyy olla", sanoi Paul.

"Sinä et saa puhua noin, nuori herra. Se ei ole soveliasta."

"Miksi ei?" kysyi Paul.

"Koska se ei ole kohteliasta", tiuskasi rouva Pipchin.

"Ei ole kohteliasta?" toisti Paul.

"Ei."

"Ei ole kohteliasta syödä kaikkia lampaankyljyksiä ja paahtoleipää, sanoo Wickam", huomautti Paul viattomasti.

"Wickam on ilkeä, häpeämätön ja röyhkeä olento", tokaisi rouva Pipchin punaisena.

"Mitä se on?" kysyi Paul.

"Se ei kuulu sinuun, nuori herra", vastasi rouva Pipchin. "Muista kertomusta pikku pojasta, jonka hullu härkä puski kuoliaaksi, koska hän kyseli niin paljon."

"Jos härkä oli hullu", sanoi Paul, "niin kuinka se tiesi, että poika oli kysynyt niin paljon? Ei kukaan voi kuiskailla salaisuuksia hullulle härälle. Minä en usko sitä kertomusta."

"Et usko sitä, poika?" toisti rouva Pipchin hämmästyneenä.

"En", vastasi Paul.

"Etkö sittenkään, jos se olisi sattunut olemaan kesy härkä, sinä pieni epäilijä?" kysyi rouva Pipchin.

Koska Paul ei ollut miettinyt asiaa siinä valossa, vaan oli perustanut johtopäätöksensä siihen olettamukseen, että härkä oli hullu, salli hän tukkia suunsa sillä kertaa. Mutta hän istui yhä paikallaan pohtien asiaa ja oli silminnähtävästi päättänyt panna rouva Pipchinin pulaan. Niinpä peloton vanha rouva piti viisaana peräytyä, kunnes Paul olisi unohtanut tämän puheenaiheen.

Siitä lähtien näytti rouva Pipchin tuntevan Paulia kohtaan samanlaista omituista vetovoimaa kuin Paul häntä kohtaan. Hän antoi lapsen vetää tuolinsa oman tuolinsa viereen tulen ääreen, sen sijaan että he olisivat istuneet vastakkain, ja siinä sai Paul istua loukossa rouva Pipchinin ja tuliristikon välissä, jolloin hän tutki jokaista juovaa ja ryppyä eukon kasvoissa ja tuijotti hänen kovaan harmaaseen silmäänsä, kunnes rouva Pipchiniä toisinaan halutti sulkea se muka torkkuakseen. Rouva Pipchinillä oli vanha musta kissa, joka tavallisesti makasi kokoon kiertyneenä tuliristikon edessä, kehräsi itserakkaasti ja vilkuili tuleen, kunnes sen kutistuneet silmäterät näyttivät kahdelta huutomerkiltä. Kelpo vanha rouva olisi voinut olla — kaikessa kunnioituksessa sanottuna — noita ja Paul ja kissa hänen kaksi tonttuaan heidän kaikkien istuessa yhdessä tulen ääressä. Sopusoinnussa koko seurueen ulkomuodon kanssa olisi ollut, jos he olisivat kaikki jonakin myrskyisenä yönä lentäneet ylös savupiipusta, niin ettei heistä olisi sen koommin mitään kuultu.

Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kissan, Paulin ja rouva Pipchinin saattoi nähdä tavallisilla paikoillaan pimeän tultua. Paul vältti Bitherstonen seuraa ja tutki yhä edelleen joka ilta rouva Pipchiniä, kissaa ja tulta, ikäänkuin ne olisivat kolminiteinen velhotaidon opas.

Rouva Wickam tulkitsi omalla tavallaan Paulin eriskummaisuuden, ja koska hänen alakuloisuuttaan vielä ahdistivat hänen huoneensa ikkunasta näkyvät, sikin sokin törröttävät savupiiput, tuulen kohina, hänen nykyisen elintapansa yksitoikkoisuus (onttous, niinkuin hän itse tavallisesti sanoi), herättivät edellä mainitut seikat hänessä kerrassaan synkkiä mietteitä. Rouva Pipchinin periaatteisiin kuului estää omaa "piikaletukkaansa" — se oli rouva Pipchinin tavallinen nimitys naispalvelijalle — seurustelemasta rouva Wickamin kanssa. Siitä johtui, että hän uhrasi paljon aikaansa ovien takana seisomiseen ja hyökkäilyyn palvelijattarensa kimppuun, jos tämä vain lähestyi rouva Wickamin ovea. Mutta Berry oli vapaa seurustelemaan siinä osassa taloa niin usein kuin sai aikaa moninaisten velvollisuuksiensa suorittamiselta, jotka täyttivät hänen päivänsä aamusta iltaan. Berrylle rouva Wickam kevensi mieltään.

"Kuinka hauskan näköinen lapsi hän on nukkuessaan!" virkkoi Berry pysähtyen katselemaan vuoteessa olevaa Paulia eräänä iltana, jolloin hän oli tuonut rouva Wickamille illallista.

"Voi!" huudahti rouva Wickam. "Hänen täytyykin olla!"

"No, eihän hän ole ruma valveillakaan", huomautti Berry.

"Ei suinkaan. Ei minun setäni tytär Betsey Janekaan ollut", sanoi rouva Wickam.

Berry oli sennäköinen kuin olisi koettanut keksiä, mitä yhteyttä oli Paul Dombeyn ja rouva Wickamin sedän tyttären Betsey Janen kesken.

"Minun setäni vaimo kuoli juuri samoin kuin Paulin äiti", jatkoi rouva Wickam. "Minun setäni lapsi kasvoi samoin kuin Paul nyt. Minun setäni lapsi sai välillä ihmisten veren jähmettymään!"

"Kuinka niin?" kysyi Berry.

"Minä en olisi tahtonut viettää kokonaista yötä Betsey Janen kanssa!" sanoi rouva Wickam. "En, vaikka Wickamille itselleen olisi seuraavana aamuna annettu oikein hyvä toimi. Sitä minä en olisi tehnyt, Berry-neiti."

Neiti Berry tietysti kysyi miksi. Rouva Wickam kertoi tunnontuskitta oman mielensä mukaan monien hänen asemassaan olevien naisten tapaan.

"Betsey Jane", virkkoi rouva Wickam, "oli niin suloinen lapsi kuin saattoi toivoa. Sen suloisempaa ei olisi voinut kuvitella. Betsey Jane oli läpäissyt kaikenlaiset taudit, joita lapsella voi olla. Suonenvetokohtaukset olivat hänessä yhtä tavallisia", virkkoi rouva Wickam, "kuin näppylät teidän nenässänne, neiti Berry". Berry-neiti nyrpisti vaistomaisesti nenäänsä.

"Mutta Betsey Janea", sanoi rouva Wickam alentaen ääntään ja katsellen ympärilleen huoneessa ja vuoteessa nukkuvaan Pauliin päin, "oli hänen äitivainajansa hoitanut kehdossa. En voi sanoa millä lailla tai milloin tai tiesikö lapsikulta sitä vai ei, mutta Betsey Janea oli hänen äitinsä hoitanut, Berry-neiti. Sanotte ehkä, että se on mielettömyyttä! En loukkaannu siitä, neiti. Toivoakseni panee omatuntonne teidät ajattelemaan, että se on mielettömyyttä. Silloin voitte olla rauhallisempi tässä, tässä — älkää pahastuko — tässä hautausmaan tapaisessa talossa, joka näännyttää minut ihan kuoliaaksi. Paul on vähän levoton nukkuessaan. Olkaa hyvä ja taputtakaa hänen selkäänsä."

"Varmaankin uskotte, että myös tämä lapsi on ollut äitinsä hoidossa", virkkoi Berry ja taputteli hiljaa kädellään, niinkuin häntä oli käsketty.

"Betsey Jane oli noiduttu niinkuin tuokin poika", vastasi rouva Wickam juhlallisimmalla äänellään, "ja muuttui niinkuin hänkin on muuttunut. Olen nähnyt Betsey Janen usein istuvan paikallaan ja miettivän, miettivän, miettivän ihan samoin kuin Paul ja kuullut hänen puhuvan juuri samalla lailla. Minä katselen tuota lasta ja Betsey Janea samassa valossa, neiti Berry."

"Elääkö teidän setänne lapsi vielä?" kysyi Berry.

"Kyllä hän elää, neiti", vastasi rouva Wickam voitonriemuisen näköisenä, sillä Berry-neiti ilmeisesti odotti päinvastaista. "Hän elää ja on naimisissa kultasepän kanssa. Niin, Berry-neiti, hän kyllä elää", jatkoi rouva Wickam pannen voimakkaan koron hän-sanalle.

Koska ilmeisesti joku toinen oli kuollut, kysyi rouva Pipchinin veljentytär, kuka se oli.

"En haluaisi tehdä teitä levottomaksi", vastasi rouva Wickam jatkaen syömistään. "Älkää kysykö sitä."

Se oli varmin keino saada toinen uudistamaan kysymyksensä. Berry-neiti siis teki niin, ja vähän vastusteltuaan ja viivyteltyään rouva Wickam pani pois veitsensä, katsahti taas ympärilleen huoneessa ja vilkaisten Paulin vuoteeseen sanoi:

"Hän kiintyi muutamiin ihmisiin, usein ihan eriskummaisesti, tai kiintyi heihin samoin kuin ihmiset ylimalkaan, mutta harvinaisen voimakkaasti. He kaikki kuolivat."

Tämä tuntui rouva Pipchinin veljentyttärestä niin kerrassaan odottamattomalta ja kauhealta, että hän istui läähättäen vuoteen kovalla reunalla ja katseli rouva Wickamia peittelemättömän kammon valtaamana.

Rouva Wickam osoitti vasemmalla etusormellaan salaa sitä vuodetta kohti, jossa Florence makasi. Sitten hän käänsi sormensa alaspäin ja osoitti sillä muutamia kertoja pontevasti lattiaan. Sen alla suoraan oli se huone, missä rouva Pipchin tavallisesti nautti paahtoleipänsä.

"Muistakaa minun sanoneen, neiti Berry", virkkoi rouva Wickam, "ja olkaa kiitollinen siitä, ettei pikku herra Paul pidä teistä. Vakuutan teille olevani mielissäni siitä, että hän ei pidä minustakaan. Vaikka eipä tosiaankaan tässä vankilamaisessa talossa ole paljon sellaista — suokaa suoruuteni anteeksi — mikä tekisi elämän mieluiseksi!"

Berry-neidin mielenliikutus ehkä oli vaikuttanut sen, että hän oli taputtanut liian kovasti Paulin selkää tai keskeyttänyt tuon yksitoikkoisen tyynnytyksen; ainakin kääntyi lapsi juuri nyt vuoteessaan ja heräsi, nousten istumaan tukka märkänä hiestä pahan unen vaikutuksesta. Hän kysyi heti Florencea.

Tyttö hypähti vuoteestaan kuullessaan veljensä ensimmäisen äännähdyksen, kumartui hänen pieluksensa yli ja lauloi hänet taas uneen. Rouva Wickam pudisti päätään, vuodatti joitakin kyyneleitä, näytti Berrylle pikku ryhmää ja käänsi silmänsä kattoon päin.

"Hyvää yötä, neiti", sanoi Wickam hiljaa. "Hyvää yötä! Teidän tätinne, Berry-neiti, on vanha ihminen, sehän teidän on täytynyt jo aikoja sitten käsittää."

Lausuessaan nämä lohdulliset jäähyväiset rouva Wickam loi puhelutoveriinsa syvää surua ilmaisevan katseen. Kun hän taas oli jäänyt yksin molempien lasten kanssa ja huomasi tuulen ulvovan valittavasti, vaipui hän alakuloisuuteen — kaikkein halvimpaan ja enimmän tarjolla olevaan nautintoon — kunnes uni sai hänet valtaansa.

Vaikkei rouva Pipchinin veljentytär odottanutkaan tapaavansa mallikelpoista lohikäärmettä lojumassa takkamatolla, tullessaan alakertaan, tunsi hän huojennusta nähdessään emäntänsä tavallista ärtyisämpänä ja ankarampana, samalla kun hänen koko olemuksensa selvästi ilmaisi hänen aikovan elää kauan kaikkien tuttaviensa iloksi. Ei hänessä myöskään näkynyt riutumisen merkkejä seuraavan viikon kuluessa, jolloin asianomaiset ruokalajit hävisivät säännöllisesti, vaikka Paul tarkasteli häntä yhtä kiinteästi kuin ennen konsanaan ja horjumattoman sitkeästi piti hallussaan tavallisen paikkansa mustan hameen ja tuliristikon välissä.

Mutta koska Paul itse tuon ajan kuluttua ei ollut käynyt vahvemmaksi kuin oli ollut sinne saapuessaan, vaikka hänen kasvonsa näyttivät paljon terveemmiltä, hankittiin hänelle pienet vaunut, joissa hän saattoi maata mukavasti, aapiskirja ja muita alkeiskirjoja mukanaan, ja niissä hänet lykättiin merenrannalle. Noudattaen johdonmukaisesti kummallista makuaan lapsi hylkäsi punaposkisen pojan, jonka oli määrä vetää hänen vaunujaan, ja valitsi sensijaan pojan isoisän — ryppyisen, vanhan, äreän näköisen miehen, jonka puku oli kulunutta öljyvaatetta ja joka oli muuttunut kovin lujaksi ja sitkeäksi liottuaan pitkät ajat suolavedessä ja haisi samanlaiselta kuin ruohoinen merenranta luoteen aikana.

Tämän merkillisen kuljettajan työntäessä vaunuja Florencen kävellessä aina vieressä ja alakuloisen Wickamin astellessa jäljessä Paul pääsi joka päivä merenrannalle. Siellä hän istui tai makasi vaunuissaan tuntikausia yhteen mittaan. Mikään muu ei häntä niin vaivannut kuin lasten seura — Florencea tietysti lukuunottamatta.

"Mene pois, ole hyvä", sanoi hän tavallisesti, jos jokin lapsi tuli seurustelemaan hänen kanssaan. "Kiitoksia, mutta minä en tarvitse sinua."

Usein kysyi jokin hiljainen ääni hänen korvansa juuressa hänen vointiaan.

"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi hän. "Mutta ole hyvä ja mene leikkimään."

Sitten hän käänsi päätään katsellen, kuinka lapsi poistui, ja virkkoi Florencelle: "Mehän emme tarvitse ketään muita? Suutele minua, Floy."

Sellaisina hetkinä hän ei voinut sietää Wickamiakaan ja oli hyvin tyytyväinen, kun tämä tapansa mukaan poistui poimimaan näkinkenkiä tai tapaamaan tuttaviaan. Hänen lempipaikkansa oli yksinäinen kohta, johon ei juuri ketään tullut. Florencen istuessa hänen vieressään käsitöineen tai lukiessa hänelle tai puhellessa hänen kanssaan ja tuulen puhaltaessa hänen kasvoihinsa ja aaltojen huuhtoessa hänen vaunujensa pyöriä hän ei kaivannut mitään muuta.

"Floy", virkkoi hän eräänä päivänä, "missä on Intia, jossa sen pojan omaiset asuvat?"

"Voi, se on kaukana, kaukana", vastasi Florence, nostaen katseensa työstään.

"Viikkokausien matkan päässäkö?" kysyi Paul.

"Niin, kultaseni. Sinne on matkustettava monta viikkoa yötä päivää."

"Jos sinä olisit Intiassa, Floy", sanoi Paul oltuaan hetkisen vaiti, "niin minä — mitä äiti taas tekikään? Olen unohtanut."

"Rakasti minua!" vastasi Florence.

"Ei, ei. Enkö minä nyt rakasta sinua, Floy? Mitä se olikaan? — Kuoli. Jos sinä olisit Intiassa, niin minä kuolisin, Floy."

Florence pani työnsä nopeasti pois, painoi päänsä veljensä pielukselle, hyväili häntä ja sanoi, että hänkin kuolisi, jos Paul olisi Intiassa. Mutta Paul parantuisi pian.

"Oi, olenhan minä nyt jo paljon voimistunut", vastasi Paul. "Sitä en tarkoita. Ajattelin vain, että kuolisin surusta ja yksinäisyydestä, Floy!"

Toisella kerralla hän vaipui uneen samalla paikalla ja nukkui rauhallisesti pitkän aikaa. Hän heräsi äkkiä, kuunteli, säpsähti ja kuunteli taas.

Florence kysyi, mitä hän luuli kuulleensa.

"Tahtoisin tietää, mitä se sanoo", vastasi Paul katsellen kiinteästi sisarensa kasvoihin. "Floy, mitä tuo meri oikein sanoo?"

Florence kertoi hänelle, että kuului vain aaltojen kohinaa.

"Niin, niin", vastasi Paul. "Mutta minä tiedän, että ne sanovat aina jotakin. Aina samaa. Mikä paikka tuolla on?" Hän nousi pystyyn ja katseli kiihkeästi taivaanrannalle.

Florence kertoi, että siellä vastapäätä oli toinen maa, mutta Paul sanoi, ettei hän sitä tarkoittanut, vaan kauempana — paljon kauempana olevaa!

Hyvin usein jälkeenpäin kesken heidän puheinaan hän vaikeni äkkiä koettaakseen ymmärtää, mitä aallot aina puhuivat. Sitten hän nousi vaunuissaan katselemaan etäistä, näkymätöntä maata kohti.

YHDEKSÄS LUKU

Onnettomuus kohtaa puista merikadettia

Taipumus romanttiseen ja ihmeelliseen, jota Walter Gayn luonteessa oli niin vahva annos ja jota hänen enonsa Solomon Gillsin holhous ei ollut paljoa miedontanut vakavan elämänkokemuksen vedellä, oli syynä siihen, että hän kovin mielellään ja hartaasti ajatteli Florencen seikkailua kelpo rouva Brownin kanssa. Hän helli ja hoiteli sitä muistissaan, etenkin sitä osaa, joka koski häntä itseäänkin, kunnes siitä tuli hänen mielikuvituksensa hemmoiteltu lapsi, joka kulki omaa tietään ja teki mitä halusi.

Näiden tapausten ja hänen oman osuutensa muisteleminen tuli ehkä vielä viehättävämmäksi sen takia, että vanha Sol ja kapteeni Cuttle haaveilivat niistä joka sunnuntai. Tuskin näet kului ainoatakaan sunnuntaita, jolloin ei jompikumpi oivallisista toveruksista olisi salaperäisesti viitannut tähän asiaan. Olipa kapteeni mennyt niinkin pitkälle, että oli ostanut jokseenkin vanhan ballaadin, joka oli kauan liehunut monien muiden pääasiassa merimiehen tunteita purkavien joukossa autiolla seinällä Commercial Roadin varrella. Tämä runotuote esitti, kuinka eräs toivorikas nuori hiilenkantaja kosiskeli "kaunista Pegiä" ja nai hänet, vaikka Peg oli newcastlelaisen hiililaivan kapteenin ja osakkaan tytär. Moisessa jännittävässä tarinassa kapteeni Cuttle keksi syvän yliluonnollisen vihjauksen Walterin ja Florencen juttuun. Se kiihoitti häntä niin, että hän erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa kuten syntymä- tai muina merkkipäivinä, jos ei silloin vain sattunut olemaan rukoussunnuntai, lauloi täyttä kurkkua koko tuon ballaadin pienessä takahuoneessa ja ihmeellisesti värisytti ääntään Peg-nimen kohdalla, johon kaikki säkeistöt päättyivät sankarittaren kunniaksi.

Mutta reipas, avomielinen poika ei ole kovin taipuvainen erittelemään omien tunteittensa laatua, niin voimakkaat kuin ne lienevätkin, ja Walterista olisi tuntunut vaikealta päästä niistä selville. Hänelle olivat hyvin rakkaita se lastauspaikka, jossa hän oli tavannut Florencen, ja ne kadut (joskaan ne itsessään eivät olleet miellyttäviä), joita myöten he olivat palanneet kotiin. Niitä kenkiä, jotka olivat niin usein lähteneet irti tiellä, hän säilytti omassa huoneessaan. Istuessaan eräänä iltana pienessä takahuoneessa hän oli piirtänyt oikean kokoelman kuviteltuja muotokuvia kiltistä rouva Brownista. Kenties hän myös alkoi pukeutua huolellisemmin tuon muistorikkaan tapauksen jälkeen, ja ainakin hän vapaa-aikoinaan käveli mielellään siihen kaupunginosaan, jossa Dombeyn talo oli, sen pienen mahdollisuuden varalta, että kohtaisi Florencen kadulla. Mutta kaikki nämä tunteet olivat niin lapsellisia ja viattomia kuin suinkin. Florence oli hyvin sievä, ja hauskaa oli ihailla sieviä kasvoja. Florence oli turvaton ja heikko, ja Walterista oli ylvästä ajatella voineensa suojella ja auttaa häntä. Florence oli maailman kiitollisin olento, ja hauskalta tuntui nähdä hänen iloisen kiitollisuutensa loistavan hänen kasvoistaan. Florence oli laiminlyöty ja kohdeltu kylmästi, ja Walterin rinta oli täynnä lapsellista harrastusta synkässä komeassa kodissa asuvaa hyljättyä lasta kohtaan.

Niinpä sattui, että Walter ehkä puolikymmentä kertaa vuodessa sai nostaa hattuaan Florencelle kadulla ja Florence pysähtyi häntä kättelemään. Rouva Wickam oli niin tottunut tähän, tuntien koko jutun, ettei kiinnittänyt siihen vähääkään huomiota. Neiti Nipper taas melkein odotti näitä kohtauksia, sillä hänen tunteellista nuorta sydäntään liikutti salaa Walterin hauska ulkomuoto. Niinikään hän oli taipuvainen uskomaan, että hänen tunteensa tapasivat vastakaikua.

Sensijaan siis, että Walter olisi unohtanut Florencen tai kadottanut hänet näkyvistään, hän muisti kaikki yhä paremmin. Mitä tulee heidän tuttavuutensa seikkailumaiseen alkuun ja kaikkiin niihin pikku asianhaaroihin, jotka antoivat sille erikoisen luonteen ja vivahduksen, ajatteli hän niitä enemmän mielikuvitustaan viehättävänä välttämättömänä tarinana kuin sellaisena tosiasiana, jossa hänellä itsellään oli oma osuutensa. Kaikki ne kaunistivat Florencea hänen mielestään oikein paljon, mutta eivät häntä itseään. Toisinaan hän ajatteli (ja silloin hän aina marssi hyvin nopeasti), kuinka suurenmoista olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt merelle heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen, tehnyt siellä ihmeellisiä tekoja viivyttyään poissa pitkän aikaa ja palannut komeana amiraalina tai ainakin häikäisevän loistavilla olkalapuilla varustettuna fregattikapteenina ja nainut Florencen (joka silloin olisi kaunis neito), uhmaten herra Dombeyn hampaita, kaulaliinaa ja kellonvitjoja, ja vienyt hänet jonnekin kaukaiselle siniselle rannalle. Mutta nämä eloisat mielikuvat saattoivat vain harvoin muuttaa Dombey ja Pojan konttorin messinkisen nimilevyn kultaiseksi tai luoda kirkasta valoa sen likaisiin ikkunoihin. Ja kun kapteeni ja Sol-eno puhelivat Richard Whittingtonista ja hänen mielitietystään, tunsi Walter käsittävänsä oman asemansa Dombey ja Pojan liikkeessä paremmin kuin he.

Niinpä hän edelleen toimitti tehtäviään päivästä toiseen iloisena, uutterana ja hilpeänä ja tajusi Sol-enon ja kapteeni Cuttlen herkkäuskoiset suunnitelmat. Samalla täyttivät kuitenkin hänen mielensä tuhannet epäselvät ja haaveelliset mielikuvat, joihin verrattuina toisten haaveet olivat arkipäiväistä todennäköisyyttä. Sellainen oli hänen asemansa niihin aikoihin, jolloin Dombeyn lapset olivat hoidettavina rouva Pipchinin luona ja jolloin hän itse näytti vähän, mutta ei paljon vanhemmalta kuin ennen. Hän oli sama nopeajalkainen, suruton ja vilkasälyinen nuorukainen kuin silloinkin, jolloin hän syöksyi takahuoneeseen Sol-enon ja kuviteltujen täysihoitolaisten etunenässä ja näytti valoa ukolle, joka toi kellarista madeirapullon.

"Kuules, eno", virkkoi Walter, "en luule sinun voivan hyvin. Et ole ensinkään syönyt aamiaista. Minä noudan lääkärin katsomaan sinua, jos tällaista jatkuu."

"Hän ei voi antaa minulle, mitä tarvitsen, poikani", vastasi Sol-eno. "Ainakin pitäisi hänellä silloin olla paljon potilaita, jos hän voisi — ja silloin hän ei tahtoisi."

"Mitä tarkoitat, eno? Ostajiako?"

"Niin", vastasi Sol huoahtaen. "Ostajat voisivat auttaa."

"Hitto heidät periköön, eno!" huudahti Walter laskien kuppinsa kalisten pöydälle ja lyöden kädellään pöytää. "Kun näen ihmisten marssivan kadulla kaiken päivää joukoittain edestakaisin ja sivuuttavan loppumattomana laumana meidän myymälämme, silloin tunnen kiusausta rynnätä ulos, tarttua jonkun kaulukseen, laahata hänet sisään ja panna hänet ostamaan viidelläkymmenellä punnalla laivakojeita käteismaksulla. Mitä te siellä kurkistelette sisään?" jatkoi Walter puhutellen erästä vanhaa herraa (luonnollisestikin niin, ettei tämä kuullut), joka tuijotti myymälän ikkunassa olevaa laivan kaukoputkea. "Siitä ei ole mitään hyötyä, minäkin voisin niin tehdä. Tulkaa sisään ja ostakaa se!"

Mutta kun vanha herra oli tyydyttänyt uteliaisuutensa, poistui hän rauhallisesti.

"Tuolla hän nyt menee!" sanoi Walter. "Niin ne kaikki tekevät. Mutta, eno — kuules, eno", toisti hän, sillä ukko oli vaipunut omiin mietteisiinsä eikä ollut vastannut ensimmäiseen puhutteluun. "Älä ole alakuloinen. Älä menetä rohkeuttasi. Kun kerran saat tilauksia, tulee niitä sellainen joukko, ettet voi niitä suorittuakaan."