Part 23

Mutta seuraavana aamuna hän ei ainoastaan noussut virkistyneen jättiläisen kaltaisena, vaan käyttäytyikin aamiaisella kuin toipuva jättiläinen. Tällä aterialla he suunnittelivat valmiiksi jokapäiväisen elämänjärjestyksen. Majurin oli otettava huolekseen ruoan ja juoman tilaaminen. Heidän oli määrä syödä myöhäinen aamiainen ja myöhäinen päivällinen. Ensimmäisen päivän tahtoi Dombey Leamingtonissa viettää mieluummin omassa huoneessaan tai kävelemällä yksin maaseudulle päin, mutta seuraavana aamuna hän sanoi halukkaasti seuraavansa majuria kylpylaitoksen saliin ja pitkin kaupunkia. Niin he erosivat päivälliseen asti. Majuri rehenteli julkisilla paikoilla alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi telttatuolia, päällystakkia ja sateenvarjoa. Hän tarkasteli nimiluetteloja saadakseen selville, keitä kylpylaitoksessa oli, kävi tervehtimässä vanhoja naisia, jotka ihailivat häntä kovasti, kuulutteli J.B:n olevan entistä lujemman ja mahtaili rikkaalla Dombey-ystävällään, minne tahansa tulikin. Ei kukaan ole niin hellittämättömästi pitänyt kiinni ystävästään kuin majuri, joka häntä kehuessaan kehui itseäänkin.

Kerrassaan hämmästyttävää oli, kuinka paljon uusia juttuja kapteeni kertoi päivällisen aikana ja kuinka hyvän tilaisuuden Dombey siten sai ihailla hänen seurustelulahjojaan. Seuraavan päivän aamiaisella hän tiesi vastasaapuneitten sanomalehtien sisällyksen ja mainitsi siitä puhuessaan muutamia seikkoja, joista äskettäin olivat hänen mielipidettään kysyneet niin mahtavat ja arvovaltaiset henkilöt, että heihin sopi vain epäselvästi viitata. Koska Dombey oli niin kauan elänyt itseensäsulkeutuneena ja ylimalkaan vain harvoin astunut sen piirin rajojen yli, jonka sisäpuolella Dombey ja Pojan liiketoimet suoritettiin, alkoi hän pitää tätä parannuksena yksinäiseen elämäänsä, ja sensijaan että olisi viettänyt yksin seuraavan päivän, niinkuin oli aikonut, hän lähti kävelylle majurin kanssa käsi kädessä.

YHDESKOLMATTA LUKU

Uusia kasvoja

Majuri käveli sinertävämpänä kasvoiltaan ja silmät pullottavampina kuin milloinkaan ennen — ikäänkuin entistä kypsempänä — ja yhä enemmän päästäen kuuluville hevosenköhäänsä, oikeastaan ei pakosta vaan vaistomaisesti ilmaistakseen arvokkaisuuttaan, käsi kädessä Dombeyn kanssa pitkin aurinkoista tienviertä. Hänen poskensa olivat turvoksissa ahtaan kaulahuivin yläpuolella, sääret mahtavasti hajallaan, ja iso pää heilahteli puolelta toiselle kuin hän nuhtelisi itseään siitä, että hän oli niin lumoava olento. He eivät olleet ehtineet pitkällekään, kun majuri - kohtasi jonkun tutun, ja pian sen jälkeen tavattiin toinen tuttu, mutta hän vain heilautti heille sormeaan tervehdykseksi ohi mennessään, talutti Dombeyta eteenpäin ja näytteli hänelle seudun merkillisyyksiä, kertoen samalla niihin liittyviä yleisesti tunnettuja juoruja ja siten vilkastuttaen keskustelua.

Näin astelivat majuri ja Dombey käsi kädessä suureksi tyydytyksekseen, kun he huomasivat heitä lähestyvän rullatuolin, jossa istui nainen ohjaten vaivattomasti tuoliaan jonkinlaisella eteen sijoitetulla peräsimellä, samalla kun jokin näkymätön voima työnsi sitä takaa. Vaikka tämä nainen ei ollutkaan nuori, oli hänellä hyvin kukoistavat kasvot — kerrassaan ruusuiset — ja hänen pukunsa ja ryhtinsä oli peräti nuorekas. Tuolin rinnalla kävellen ja kantaen kevyttä päivän varjoaan ylpeän ja väsyneen näköisenä, ikäänkuin olisi niin suuresta ponnistuksesta pitänyt pian luopua ja pudottaa päivän varjo, läheni paljoa nuorempi nainen, hyvin sievä, hyvin ylpeä, hyvin itsepäinen, heitteli päätänsä taaksepäin ja sulki silmäluomensa kuin ilmaistakseen, että jos maailmassa oli mitään muuta katselemisen arvoista kuin kuvastin, ei se ainakaan ollut taivas tai maa.

"No, mutta mitä hittoja tuolla tulee!" huudahti majuri pysähtyen, kun pieni seurue tuli likelle.

"Edith kulta!" virkkoi tuolissa istuva nainen, "majuri Bagstock!"

Heti kun majuri sen kuuli, hellitti hän Dombeyn käsivarren, syöksyi eteenpäin, tarttui tuolissa istuvan naisen käteen ja painoi sen huulilleen. Yhtä ritarillisesti hän painoi molemmat hansikkaansa ristiin sydämensä kohdalle ja kumarsi syvään toiselle naiselle. Ja nyt, kun tuoli pysähtyi, tuli liikkeellepaneva voima näkyviin punaiseksi käyneen palvelijapojan muodossa, joka näytti osittain liiaksi kasvaneen, osittain liiaksi rasittaneen voimiaan, sillä suorana seistessään hän oli pitkä, kalpea ja hoikka, ja hänen tilansa tuntui sitäkin surkeammalta, kun hän oli turmellut hattunsa muodon puskemalla päällään tuolia eteenpäin, niinkuin norsut välillä tekevät itämailla.

"Joe Bagstock", virkkoi majuri kummallekin naiselle, "on nyt ylpeä ja onnellinen mies lopun ikänsä".

"Te petollinen olento!" sanoi tuolissa istuva vanha nainen laimeasti. "Mistä te tulette? Minä en voi sietää teitä."

"Sallikaa siis vanhan Joen ollakseen siedettävä esitellä teille eräs ystävänsä, arvoisa rouva", sanoi majuri nopeasti. "Herra Dombey, rouva Skewton." Tuolissa istuva nainen kumarsi armollisesti. "Herra Dombey, rouva Granger." Päivänvarjoa pitelevä nainen huomasi tuskin, että Dombey otti hatun päästään ja kumarsi syvään. "Olen iloinen, että minulle on tarjoutunut tällainen tilaisuus", virkkoi majuri.

Majuri näytti tarkoittavan sillä totta, sillä hän katseli heitä kaikkia kolmea ja käänteli silmiään rumimmalla tavallaan.

"Rouva Skewton, Dombey", sanoi majuri, "on haavoittanut vanhan Joshin sydäntä".

Dombey ilmaisi, ettei se hämmästyttänyt häntä.

"Te kavala velho!" sanoi tuolissa istuva nainen. "Vaietkaa toki! Kuinka kauan olette ollut täällä, ilkeä mies?"

"Yhden päivän", vastasi majuri.

"Ja voitteko olla päivää tai minuuttiakaan", vastasi rouva Skewton korjaten keinotekoisia kutrejaan ja kulmakarvojaan viuhkalla ja paljastaen tekohampaansa, joiden valkeutta vielä lisäsi maalattu ihonväri, "mikä sen puutarhan nimi taas onkaan —"

"Eden, luullakseni, äiti", keskeytti nuorempi nainen halveksivasti.

"Edith kulta", sanoi toinen, "en voi sille mitään. En voi koskaan muistaa noita hirveitä nimiä — voitteko olla päivää tai minuuttiakaan siellä tuntematta koko sielunne ja olentonne täyttyvän luonnon näkemisestä ja sen teeskentelemättömän olemuksen sulotuoksusta?" sanoi rouva Skewton lehauttaen nenäliinaansa, joka tuoksui huumaavasti hajuvesiltä.

Ristiriita rouva Skewtonin nuorekkaan innostuksen ja hänen väsyneen, surkastuneen olemuksensa välillä oli tuskin vähemmän huomattava kuin hänen arviolta seitsemänkymmenen ikävuotensa ja hänen seitsemänkolmatta ikäisellekin liian nuorekkaan pukunsa välinen vastakohta. Hänen asentonsa rullatuolissa pysyi aina samana kuin se oli ollut noin viisikymmentä vuotta sitten maalatussa taulussa, jonka muuan siihen aikaan kuuluisa taiteilija oli maalannut, esittäen hänet istumassa nelipyöräisissä ajoneuvoissa. Mainittua kuvaa nimitettiin sitten Kleopatraksi, sillä eräs silloinen arvostelija oli huomauttanut, että se harvinaisessa määrässä muistutti Egyptin kuningatarta nojautumassa sotalaivansa kaidetta vasten. Rouva Skewton oli silloin kaunotar, ja keikarit heittelivät tusinoittain viinilaseja päänsä ylitse hänen kunniakseen. Kauneus ja ajoneuvot olivat molemmat hävinneet, mutta asennon hän oli säilyttänyt ja käytti nimenomaan tästä syystä rullatuolia ja työntävää palvelijanuorukaista, sillä paitsi asentoa ei mikään muu estänyt häntä kävelemästä.

"Herra Dombey varmaankin rakastaa luontoa?" sanoi rouva Skewton hypitellen jalokivillä koristettua rintaneulaansa. Sivumennen sanoen hän eli pääasiassa jalokiviensä ja perhesuhteittensa maineella.

"Ystäväni Dombey", vastasi majuri, "rakastaa sitä mahdollisesti salassa, mutta mies, jolla on tärkeä asema maailman suurimmassa kaupungissa —"

"Ei kukaan voi olla tietämätön herra Dombeyn suunnattomasta vaikutusvallasta", huomautti rouva Skewton.

Dombeyn kumartaessa vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen loi nuorempi nainen silmänsä häneen ja kohtasi hänen katseensa.

"Asutteko täällä, rouva?" kysyi Dombey kääntyen hänen puoleensa.

"En, me olemme olleet hyvin monissa paikoissa. Harrogatessa ja Scarboroughissa ja Devonshiressä. Me olemme vierailleet ja lepäilleet siellä täällä. Äiti pitää vaihtelusta."

"Edith tietenkään ei", virkkoi rouva Skewton vastenmielisen veitikkamaisella tavalla.

"Minä en ole huomannut minkäänlaista vaihtelua noissa paikoissa", kuului suurenmoisen välinpitämätön vastaus.

"Minua herjataan. Vain yhdestä vaihtelusta", huomautti rouva Skewton teeskentelevästi huoahtaen, "minä todella välitän, herra Dombey, mutta siitä en kaiketi saa koskaan nauttia. Ihmiset eivät osaa sääliä toisiaan. Mutta yksinäinen ja mietiskelevä elämä on — mikä sen nimi taas onkaan —"

"Jos tarkoitat paratiisia, äiti, olisi sinun parasta sanoa niin, jotta sinua ymmärrettäisiin", virkkoi nuorempi nainen.

"Rakkahin Edith", vastasi rouva Skewton, "sinähän tiedät, että olen kokonaan riippuvainen sinusta, kun tarvitsen noita kiusallisia nimiä. Vakuutan teille, herra Dombey, että luonto on tarkoittanut minut Arkadiaan. Seuraelämässä olen kerrassaan hyödytön. Lehmät ovat minun intohimoni. Aina olen ikävöinyt rauhaisaa turvapaikkaa jossakin sveitsiläisessä alppimajassa, ympärilläni vain lehmiä ja — porsliinia."

Tämä omituinen rinnastaminen toi mieleen tarinan kuuluisasta härästä, joka erehdyksestä joutui porsliinimyymälään, mutta ei häirinnyt Dombeyn vakavuutta. Päinvastoin hän ilmaisi mielipiteenään, että luonto oli varsin kunnioitettava laitos.

"Minä kaipaan sydäntä", vaikersi rouva Skewton kurttuisella kurkullaan. Se oli kauhistuttavan totta eräässä merkityksessä, joskaan ei siinä, jossa hän tarkoitti. "Minä kaipaan suoruutta, luottavaisuutta, vähemmän sovinnaisuutta ja vapaampaa sielujen seurustelua. Me olemme niin hirveän teennäisiä."

Se oli kerrassaan totta.

"Lyhyesti sanoen", jatkoi rouva Skewton, "minä kaipaan luontoa kaikkialla. Se olisi niin tavattoman ihastuttavaa."

"Nyt kutsuu luonto meitä pois, äiti, jos olet valmis", sanoi nuorempi nainen, mutistaen kaunista suutaan. Tämän vihjauksen kuultuaan katosi kalpea nuorukainen, joka oli katsellut seuruetta tuolin selkänojan takaa, niin täydellisesti sen taakse kuin maa olisi hänet nielaissut.

"Hetkinen vielä, Withers!" sanoi rouva Skewton tuolin alkaessa lähteä liikkeelle. Hän puhui palvelijalle yhtä raukealla ja arvokkaalla äänellä kuin kauan sitten menneinä aikoina tekotukkapäiselle ja silkkisukkaiselle kuskilleen. "Missä te asutte, kauhea ihminen?"

Majuri asui hotelli Royalissa ystävänsä Dombeyn kanssa.

"Olette tervetullut luoksemme minä iltana vain suvaitsette", sopotti rouva Skewton. "Jos herra Dombey tahtoo kunnioittaa meitä käynnillään, tunnemme itsemme onnellisiksi. Withers, eteenpäin!"

Majuri painoi taas sinisille huulilleen hyppysiä, jotka Kleopatran mallin mukaan lepäsivät huolellisen huolettomasti rullatuolin reunalla, ja Dombey kumarsi. Vanhempi nainen kunnioitti heitä kumpaakin hyvin armollisella hymyllä ja tyttömäisellä kädenheilahduksella, nuorempi taivuttamalla päätään niin vähän kuin tavallisin kohteliaisuus suinkin salli.

Viimeinen vilahdus äidin kurttuisista kasvoista, joiden maalattu väri auringonpaisteessa teki ne paljon rumemman ja vastenmielisemmän näköisiksi kuin luonnollinen värinpuute olisi ollut, ja tyttären ylpeästä kauneudesta, viehättävästä vartalosta ja suorasta ryhdistä herätti majurissa ja Dombeyssa niin vastustamattoman halun katsoa heidän jälkeensä, että he kääntyivät kumpikin samalla hetkellä. Palvelija, joka näytti melkein yhtä vinolta kuin hänen varjonsakin, työnsi tuolia vaivaloisesti rinnettä ylös kuin hitaasti kulkevaa muurinmurtajaa. Kleopatran hatun yläreuna heilui samalla kohdalla kuin äskenkin, ja kaunotar asteli hitaasti itsekseen vähän edellä, hienossa olennossaan päästä jalkoihin asti ilmaisten samaa kaiken ja kaikkien halveksumista kuin ennenkin.

"Sanonpa teille jotakin, Dombey", virkkoi majuri heidän kääntyessään taas kävelemään. "Jos Joe Bagstock olisi nuorempi mies, ei olisi ainoaakaan naista, jonka hän mieluummin tekisi rouva Bagstockiksi kuin tuon naisen. Hitto vieköön, hän on suurenmoinen!

"Tarkoitatteko tytärtä?" kysyi Dombey.

"Onko Joe B. sellainen nauris, Dombey", sanoi majuri, "että hän tarkoittaisi äitiä?"

"Te olitte kohtelias äidille", vastasi Dombey.

"Vanha kulta", hihitti majuri Bagstock. "Hiton vanha. Minä olen hänelle mieliksi."

"Hän on tehnyt minuun täysin hienon naisen vaikutuksen", huomautti Dombey.

"Hienon", toisti majuri, pysähtyen äkkiä ja tuijottaen toverinsa kasvoihin. "Kunnianarvoisa rouva Skewton on loordi Feenix-vainajan sisar, nykyisen loordin täti. Perhe ei ole varakas — he ovat suorastaan köyhiä — ja hän elää pienellä leskeneläkkeellä, mutta mitä tulee täysiverisyyteen, niin se on toista!" Majuri heilautti keppiään ja käveli taas eteenpäin kuin epätoivoissaan siitä, ettei kyennyt sanomaan, kuinka hienoa rouva Skewtonin veri oli.

"Huomasin teidän puhuttelevan tytärtä rouva Grangeriksi", sanoi Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Edith Skewton", vastasi majuri pysähtyen taas ja kaiversi kepillään merkin hiekkaan kuvaamaan häntä, "meni naimisiin kahdeksantoistavuotiaana meidän rykmenttiimme kuuluvan Grangerin kanssa" — tämän henkilön majuri merkitsi toisella pisteellä. "Granger" — majuri osoitti viimeksi laatimaansa kaavamaista muotokuvaa ja heilutteli pontevasti päätään — "oli meidän everstimme, hiton kaunis mies, neljänkymmenen yhden ikäinen. Hän kuoli avioliittonsa toisena vuonna." Majuri pisteli Granger-vainajaa esittävän kuvan lävitse moneen kertaan kepillään ja lähti taas kävelemään, keppi olkapäällään.

"Kuinka kauan siitä on?" kysyi Dombey, pysähtyen vuorostaan.

"Edith Granger", vastasi majuri sulkien toisen silmänsä, kallistaen päätään toiselle puolelle, siirtäen kepin vasempaan käteensä ja silittäen oikealla paidanrintaansa, "ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta. Ja hitto vieköön, hän on verraton nainen!" huudahti majuri pannen kepin taas olalleen ja jatkaen kävelyään.

"Oliko lapsia?" kysyi Dombey.

"Kyllä, yksi poika", vastasi majuri.

Dombey loi katseensa maahan, ja varjo levisi hänen kasvoilleen.

"Lapsi hukkui noin neljän, viiden vanhana", jatkoi majuri.

"Niinkö?" sanoi Dombey nostaen päänsä.

"Vene kaatui, kun hoitajatar oli ilman mitään aihetta ottanut siihen lapsen mukaansa", selitti majuri. "Se on _hänen_ tarinansa. Edith Granger on yhä Edith Granger, mutta jos sitkeä vanha Joey B. olisi vähän nuorempi ja rikkaampi, olisi tuon jumalaisen olennon nimi Bagstock."

Majuri kohautti olkapäitään ja poskiaan ja nauroi samalla ylensyöneen Mefistofeleen näköisempänä kuin milloinkaan ennen.

"Hänen suostumuksensa kai sentään olisi tarpeellinen?" sanoi Dombey kylmästi.

"Hitto vie", virkkoi majuri, "Bagstockin sukuun kuuluvat eivät ole tottuneet sellaisiin esteisiin. Tosin on varmaa sekin, että Edith olisi voinut mennä naimisiin kaksikymmentä kertaa, mutta hän on liian ylpeä, liian ylpeä."

Dombeyn kasvojen ilme osoitti, ettei hän silti pitänyt Edith Grangeria vähemmässä arvossa.

"Se on joka tapauksessa mainio ominaisuus", sanoi majuri. "Totta vie, mainio ominaisuus! Dombey! Te olette itsekin ylpeä, ja teidän ystävänne, vanha Joe, kunnioittaa teitä sen vuoksi."

Lausuttuaan seuralaisensa luonteesta tämän kohteliaisuuden, jonka olosuhteet ja keskustelun johdonmukainen kulku näyttivät kiristäneen esille, majuri jätti sen aiheen ja alkoi puhella ylimalkaan niistä loistavista naisista ja ihanista olennoista, joihin hän oli ennen rakastunut.

Pari päivää myöhemmin Dombey ja majuri kohtasivat kunnianarvoisan rouva Skewtonin ja hänen tyttärensä kylpylaitoksen salissa. Senjälkeisenä päivänä he taas tapasivat heidät lähellä sitä paikkaa, jossa olivat heidät ensiksi nähneet. Kun näin oli kolme neljä kertaa jouduttu yhteen, oli vanhan tuttavuuden nojalla perin luonnollista, että majuri lähti heidän luokseen eräänä iltana. Dombey ei ollut alkuaan suunnitellut vieraskäyntejä, mutta kun majuri ilmoitti aikomuksensa, sanoi hän huvikseen lähtevänsä mukaan. Niinpä majuri lähetti alkuasukkaan ennen päivällistä viemään rouva Skewtonille sekä omat että Dombeyn terveiset ja ilmoittamaan, että heillä olisi kunnia käydä arvoisien naisten luona samana iltana, jos nämä olisivat yksin kotona. Vastaukseksi tähän saatiin hyvin pieni, voimakkaasti tuoksuva kirjelappu rouva Skewtonilta majurille. Siinä sanottiin lyhyesti: "Te olette karkea mies, ja minua haluttaisi kovasti olla antamatta anteeksi teille, mutta jos tahdotte olla _kohtelias_, niin saatte tulla. Ystävälliset terveiset (myöskin Edithiltä) herra Dombeylle."

Kunnianarvoisa rouva Skewton ja hänen tyttärensä asustivat Leamingtonissa ollessaan tosin hyvin hienossa ja kalliissa, mutta jokseenkin vähän tilaa ja mukavuuksia suovassa huoneistossa. Niinpä olikin korkeasukuisella rouva Skewtonilla vuoteessa maatessaan jalat akkunalla ja pää tulisijaa vasten, samalla kun hänen kamarineitonsa majaili vierashuoneen viereisessä syvennyksessä, joka oli niin tavattoman pieni, että hänen täytyi kiemurrella ovesta kauniin käärmeen lailla. Withers, kalpea hovipoika, nukkui läheisen maitomyymälän katonrajassa. Rullatuolia, tämän nuoren Sisyfuksen kiveä, talletettiin öisin saman maitomyymälän vajassa, jossa yhtaikaa majailivat kanatkin istuen rikkinäisissä aasinkärryissä ja ollen nähtävästi sitä mieltä, että nuo kärryt olivat jokin maasta kasvava puu.

Dombey ja majuri tapasivat rouva Skewtonin sijoitettuna Kleopatran asentoon sohvapieluksien väliin, puettuna hyvin kevyesti ja varmasti toisenlaisena kuin Shakespearen Kleopatra oli, jota ikä ei voinut kuihduttaa. Portaista noustessaan he olivat kuulleet harpun säveliä, mutta ne olivat lakanneet, kun heidät ilmoitettiin. Edith seisoi nyt mainitun soittimen ääressä kauniimpana ja ylpeämpänä kuin konsanaan. Tämän naisen kauneudella oli se huomattava ominaisuus, että se näytti pistävän silmään ilman hänen apuaan ja vastoin hänen lähtöäänkin. Hän tiesi olevansa kaunis — mahdotonta olisi muu ollut —, mutta hän näytti omalla ylpeydellään pitävän itsensä kurissa.

Oliko hän välinpitämätön sitä ihailua kohtaan, jota hän herätti, mutta josta ei itse piitannut, vai tahtoiko hän tehdä kauneutensa ihailijoilleen vain kallisarvoisemmaksi sillä, ettei itse kiinnittänyt siihen huomiota; sitä he harvoin pysähtyivät miettimään.

"Toivoakseni emme ole olleet syynä siihen, että lakkasitte soittamasta, rouva Granger", virkkoi Dombey astuen askeleen lähemmäksi.

"_Tekö?_ Ette suinkaan!"

"Miksi et sitten jatka, rakkakin Edith?" kysyi Kleopatra.

"Minä lakkasin samoin kuin aloitinkin — omasta mielihalustani."

Sitä hienoa kylmäkiskoisuutta, joka tuntui näissä sanoissa ja joka ei mitenkään johtunut laimeudesta tai tunteettomuudesta, sillä sen lävitse loisti ylpeä tarkoituksellisuus, tuki hyvin hänen huoleton tapansa hypistellä harpun kieliä.

"Tiedättekö, herra Dombey", sanoi hänen raukea äitinsä leikkien viuhkallaan, "että välistä rakas Edithini ja minä melkein riitelemme —"

"Eihän juuri sentään, äiti?" sanoi Edith.

"Oi, ei juuri niin, rakkaani! Voi voi, se murtaisi sydämeni", vastasi äiti tehden heikon yrityksen taputtaa häntä viuhkallaan, jollaista mielenosoitusta Edith ei kuitenkaan lähestynyt edistämään. "Tarkoitan vain kylmiä muodollisuuksia, joita noudatetaan pikku seikoissa. Miksi emme ole luonnollisempia? Hyväinen aika! Kun sielumme on niin tulvillaan kaihoa ja tunteita ja sydämemme sykkii niin voimakkaasti ja hurmaavasti, niin miksi emme ole luonnollisempia?"

Dombey sanoi, että se oli totta.

"Jos koettaisimme, niin voisimme kai olla luonnollisempia", sanoi rouva Skewton. Ja Dombey piti sitä mahdollisena.

"Mitä lempoa, hyvä rouva", sanoi majuri. "Me emme pystyisi siihen. Me emme pystyisi siihen, jolleivät maailman asukkaat olisi kaikki samanlaisia kuin J.B. — sitkeitä ja suoria kuin Joe, tavallisia punaisia kovamätisiä sillejä. Muuten se ei kävisi päinsä."

"Te kelvoton vääräoppinen", sanoi rouva Skewton, "vaietkaa!"

"Kleopatra käskee ja Antonius Bagstock tottelee", vastasi majuri suudellen hänen kättään.

"Tuolla miehellä ei ole mitään tunteita", sanoi rouva Skewton, pitäen viuhkaansa julmasti siinä asennossa, ettei majuri voinut nähdä hänen kasvojaan. "Hänellä ei ole sydäntä. Ja minkä muun vuoksi me elämme kuin sydämen! Mikä muu on niin viehättävää! Ilman tätä auringonsädettä kylmässä, kylmässä maailmassa emme voisi mitenkään tulla toimeen", jatkoi hän järjestellen pitsiröyhelöään ja ihaillen paljaan laihan käsivartensa vaikutusta. "Lyhyesti sanoen, paatunut mies!" lisäsi hän katsahtaen majuriin viuhkansa takaa. "Minä tahtoisin, että maailmani olisi pelkkää sydäntä, ja usko on niin kerrassaan viehättävä asia, etten tahdo antaa teidän häiritä sitä, kuuletteko?"

Majuri vastasi Kleopatran menettelevän väärin vaatiessaan, että maailma olisi pelkkää sydäntä, ja anastaessaan itselleen kuitenkin kaikki maailman sydämet. Tästä Kleopatra sai aiheen huomauttaa, että imartelu oli hänestä sietämätöntä ja että jos majuri uskaltaisi puhutella häntä vielä siinä äänilajissa, hän heti saisi lähteä takaisin kotiinsa.

Withers Kalpea tarjoili paraikaa teetä, ja Dombey kääntyi taas Edithin puoleen.

"Näyttää siltä, ettei täällä ole paljon seuraa", virkkoi Dombey omalla pöyhkeällä tavallaan.

"En luule. Me emme tapaa ketään."

"Sepä se", huomautti rouva Skewton sohvaltaan, "täällä on tuskin sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluaisimme tullakaan tutuiksi".

"Heillä ei ole kylliksi sydäntä", sanoi Edith hymyillen. Se oli hymyn hämärää: niin omituisesti yhtyivät siinä valo ja varjot.

"Edith kulta pilkkaa minua, nähkääs!" sanoi äiti pudistaen päätään, joka välillä vapisi itsestäänkin kuin halvaus olisi silloin tällöin välähdellyt jalokivien vastakohtana. "Paha lapsi!"

"Kaiketi olette käynyt täällä ennenkin, ellen erehdy", sanoi Dombey, puhutellen yhä Edithiä.

"Muutamia kertoja. Me olemme luullakseni käyneet kaikkialla."

"Kaunis seutu!"

"Niin luulen. Kaikki sanovat niin."

"Serkkusi Feenix on siihen silmittömästi ihastunut, Edith", virkkoi hänen äitinsä sohvaltaan.

Tytär käänsi kaunista päätään vähän ja kohautti kulmakarvojaan hiuksenleveyden verran, ikäänkuin hänen Feenix-serkkunsa olisi se olento, johon tarvitsi kiinnittää vähimmän huomiota. Sitten hän taas katsoi Dombeyta.

"Toivon hyvän makuni nimessä, että olen väsynyt tähän seutuun", virkkoi hän.

"Onhan teillä melkein syytäkin siihen, arvoisa rouva", vastasi Dombey vilkaisten niihin moniin maisemaluonnoksiin, joista hän oli jo tuntenut muutamia seudun näköaloiksi ja joita oli paljon siellä täällä huoneessa, "jos nämä kauniit piirrokset ovat teidän työtänne".

Edith Granger ei vastannut hänelle mitään, vaan istui ylpeän kauniina, ihan häikäisevänä.

"Onko asia niin?" kysyi Dombey. "Ovatko ne teidän tekemiänne?"

"Ovat."

"Ja te soitatte myös, niinkuin jo tiedän."

"Kyllä."

"Ja laulatte?"

"Laulan."

Hän vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin omituisen vastahakoisesti ja niin huomattavan uhkamielisesti itseään kohtaan, että se antoi määrätyn leiman hänen kauneudelleen. Mutta hän ei ollut hämillään, vaan hallitsi itseään täydellisesti. Hän ei myöskään näyttänyt haluavan välttää keskustelua, sillä hän käänsi kasvonsa vieraaseensa päin, vieläpä teki niin uudelleenkin, kun toinen istui ääneti.

"Teillä on ainakin monta keinoa ikävän torjumiseksi", sanoi Dombey.

"Mikä niiden vaikutus lieneekin, tunnette te ne nyt kaikki. Minulla ei ole muita taitoja."

"Uskallanko pyytää saada tutustua niihin kaikkiin?" kysyi

Dombey juhlallisen kohteliaasti, laskien erään maisemaluonnoksen kädestään ja viitaten harppuun.

"Kyllä, jos haluatte."

Edith nousi samassa seisomaan, astui äitinsä sohvan ohitse ja loi häneen ylpeän katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta joka sisälsi (jos vain joku olisi voinut sen nähdä) kokonaisen tunnetulvan. Samalla hän hymyili omituisella tavallaan ja meni ulos huoneesta.

Majuri, joka oli tällä välin syrjäytetty, oli työntänyt pienen pöydän Kleopatran eteen ja istuutui pelaamaan pikettiä hänen kanssaan. Dombey, joka ei osannut sitä peliä, alkoi katsella heitä opikseen, kunnes Edith tulisi takaisin.

"Saamme toivoakseni kuulla soittoa, herra Dombey", virkkoi Kleopatra.

"Rouva Granger on ystävällisesti luvannut sitä", vastasi Dombey.

"Voi, se on kovin hauskaa. — Onko nyt teidän vuoronne, majuri?"

"Ei, hyvä rouva", vastasi majuri. "En kykene enää mihinkään."

"Te raakalainen", vastasi rouva Skewton, "ja minun pelini on menetetty. — Te pidätte soitosta, herra Dombey?"

"Tavattomasti", kuului vastaus.

"Niin. Se on hyvin hauskaa", virkkoi Kleopatra vilkaisten kortteihinsa. "Niin paljon sydäntä siinä on — epämääräisiä muistoja entisistä olomuodoista — ja kaikesta sellaisesta — mikä on niin peräti viehättävää. Tiedättekö mitä", jatkoi hän teeskentelevästi hymyillen ja käänsi sotamiehen, joka oli tullut esille ylösalaisin, "jos jokin voisi houkutella minua lopettamaan elämäni, niin ei muu kuin uteliaisuus saada selville, mikä sen tarkoitus oikein on. On tosiaankin olemassa niin monta houkuttelevaa salaisuutta, jotka ovat meiltä kätkössä. Majuri, nyt on teidän vuoronne."

Majuri pelasi, ja Dombey, joka katseli heitä oppiakseen, olisi pian ollut peräti sekaisin, jos olisi todenteolla kiinnittänyt huomionsa peliin, mutta hän ajatteli vain, milloin Edith taas ilmestyisi.

Edith tulikin vihdoin ja istuutui harppunsa ääreen. Dombey nousi seisomaan hänen viereensä kuunnellakseen. Hän ei paljon ymmärtänyt soitosta eikä tuntenut nyt kajahtelevaa säveltä, mutta hän näki, kuinka Edith kumartui harppunsa ylitse, ja ja ehkä hän kuuli soittimesta vielä joitakin omia kaukaisia säveliä, jotka kesyttivät rautatien hirviötä ja vaimensivat sen leppymättömyyttä.

Kleopatralla oli tosiaankin tarkka katse pikettipelissä. Se välkkyi kuin linnunsilmä eikä kiintynyt peliin, vaan tunkeutui huoneen toisesta reunasta toiseen ja viivähti harpussa, soittajassa, kuuntelijassa, kaikessa.

Lopetettuaan soittonsa ylpeä kaunotar nousi seisaalle ja ottaen Dombeyn kiitokset ja kohteliaisuudet vastaan samalla lailla kuin ennenkin meni pianon ääreen ja alkoi melkein heti laulaa.

Edith Granger, mikä muu laulu tahansa, mutta ei tuota! Edith Granger, sinä olet hyvin kaunis ja näppäilysi on loistava, äänesi syvä ja sointuva, mutta ei tuota laulua, jonka Dombeyn laiminlyöty tytär lauloi velivainajalleen!

Voi, Dombey ei tunne sitä säveltä. Ja jos hän tuntisikin, niin mikä Edith Grangerin laulu pehmittäisi tuota kovaa miestä! Nuku, yksinäinen Florence, nuku! Olkoot unesi rauhalliset, vaikka yö on pimennyt ja pilviä kokoontuu, uhaten purkautua raesateeksi!

KAHDESKOLMATTA LUKU

Carkerin pikku tehtävä

Konttoripäällikkö Carker istui kirjoituspöytänsä ääressä sileänä ja sulavana kuten ainakin, lukien kirjeitä, jotka oli jätetty hänen avattavikseen, ja merkitsi niihin tavantakaa muistiinpanoja ja huomautuksia, joita niiden sisällys vaati.

Sitten hän kokosi ne pikku ryhmiin jaettaviksi kauppaliikkeen eri osastoihin. Posti oli ollut hyvin runsas sinä aamuna, ja Carkerilla oli paljon työtä.

Sellaisessa puuhassa olevan miehen menettely — hän kun pysähtyi katselemaan kädessään olevaa paperinippua, jakoi sen — eri ryhmiin, otti toisen nipun ja tutki sen sisältöä kulmakarvat rypyssä ja huulet tiukalla, vuoroin jakaen ja lajitellen ja miettien — muistutti omituisesti kortinpeluuta. Carkerin ilme sopi hyvinkin tähän mielikuvaan. Hän näytti huolellisesti miettivän peliään, tajuavan täydellisesti sen vahvat ja heikot kohdat, järjestelevän mielessään kortit sitä mukaa kuin ne tulivat hänen eteensä, tuntevan tarkoin, mitä hyötyä niistä oli, mitä niiltä puuttui ja mihin ne pystyivät. Hän huomasi tarkasti, mitä toisilla pelaajilla oli käsissään, mutta ei koskaan ilmaissut, mitä hänellä itsellään oli.

Kirjeet olivat erikielisiä, mutta Carker luki ne kaikki. Jos Dombey ja Pojan kirje vaihdossa olisi ollut jotakin, mitä hän ei olisi osannut lukea, olisi pakasta puuttunut kortti. Hän luki melkein yhdellä katseella ja vertasi kirjeitä ja asioita toisiinsa jatkaessaan työtään, pannen kirjeet perätysten kunkin omaan ryhmäänsä — samoin kuin pelaaja katselee pöydälle heitettyä korttia ja pitää mielessään sen merkitystä senkin jälkeen kun se on hävinnyt näkyvistä. Vähän liian viisaana pelitoveriksi ja kerrassaan liian viisaana vastustajaksi Carker istui siinä, kattoakkunan lävitse tulevien auringonsäteitten langetessa häneen vinosti, ja pelasi yksin.

Ja vaikkei kissansukuisten eläinten, villien paremmin kuin kesyjenkään, vaistoihin kuulu pelata kortteja, teki johtaja Carker kiireestä kantapäähän asti kissamaisen vaikutuksen istuessaan siinä kesäisen valon ja lämmön kaistaleessa, joka paistoi hänen pöydälleen ja lattialle, ikäänkuin ne olisivat koukerteleva aurinkokello ja hän itse sen ainoa numero. Hänen tukkansa ja poskipartansa, jotka tavallisestikin olivat laimean väriset, näyttivät nyt entistäkin haalistuneemmilta voimakkaassa auringonvalossa ja muistuttivat kilpikonnan väristä kissankarvaa. Hänen kyntensä olivat pitkät ja sirosti leikatut ja teroitetut. Hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä jokaista likatahraa kohtaan, mikä sai hänet toisinaan katselemaan putoavia pölyhiukkasia ja pyyhkimään ne pois sileältä valkealta kädeltään ja kiiltävältä paidanrinnaltaan. Sellaisena istui johtaja Carker, ovelana, terävähampaisena, pehmeäjalkaisena, tarkkasilmäisenä, sulavakielisenä, julmasydämisenä, siistinä ulkomuodoltaan, lujana ja kärsivällisenä työssään kuin hiirenkolossa odottaen.

Vihdoin olivat kirjeet järjestyksessä lukuunottamatta yhtä, jonka hän säästi erikoiseen tarkoitukseen. Lukittuaan yksityisluontoisemmat kirjeet pöytälaatikkoon hän soitti kelloa.

"Miksi _sinä_ tulet?" kysyi hän veljeltään, joka ilmestyi huoneeseen.

"Lähetti on asioilla, ja minä olen häntä lähin", kuului nöyrä vastaus.

"Jaha, sinä olet lähin?" mutisi johtaja. "Niin. Kerrassaan suuri kunnia minulle!"

Osoittaen pöydälle ryhmitettyjä avattuja kirjeitä hän kääntyi halveksivasti nojatuolissaan ja mursi kädessään olevan kirjeen sinetin.

"Minusta tuntuu ikävältä häiritä sinua, James", sanoi veli ottaen kirjeet käteensä, "mutta —"

"Vai niin, onko sinulla jotakin sanottavaa? Arvasinhan sen. No niin?"

Konttoripäällikkö ei nostanut silmiään eikä luonut niitä veljeensä, vaan katseli yhä kirjettään, vaikkei avannutkaan sitä.

"No niin?" toisti hän kärsimättömästi.

"Olen levoton Harrietin vuoksi."

"Harrietin. Minkä Harrietin? En tunne sennimistä."

"Hän ei ole terve, ja hän on kovasti muuttunut viime aikoina."

"Hän muuttui kovasti monta vuotta sitten", vastasi johtaja, "eikä minulla ole muuta sanottavaa".

"Jospa tahtoisit kuulla minua —"

"Miksi minä kuulisin sinua, veli John?" vastasi johtaja, pannen ivallisen painon kahteen viimeiseen sanaan, ja kohotti päänsä luomatta kuitenkaan katsetta veljeensä. "Minä sanon sinulle, että Harriet Carker ratkaisi monta vuotta sitten vaalin molempien veljiensä välillä. Mahdollisesti hän katuu sitä, mutta hänen täytyy pysyä siinä."

"Älä käsitä minua väärin. Minä en sano, että hän katuu. Menettelisin kovin kiittämättömästi vihjatessani siihen suuntaan", vastasi toinen. "Mutta, usko minua, James, minä olen hänen uhrauksestaan yhtä pahoillani kuin sinäkin."

"Kuin minäkö?" huudahti johtaja. "Minäkö?"

"Yhtä pahoillaan hänen vaalistaan — siitä, mitä sanot vaaliksi — kuin sinä olet siitä vihainen", virkkoi toinen.

"Vihainen?" toisti johtaja näyttäen hammasrivinsä.

"Tai tyytymätön. Mikä sana sinua vain enimmin miellyttää. Tiedäthän tarkoitukseni. Minä en aio loukata."

"Sinä loukkaat kaikella mitä teet", vastasi hänen veljensä katsahtaen häneen äkkiä hyvin tuimasti. Samassa tämä ilme kuitenkin väistyi entistä leveämmän hymyn tieltä. "Vie nuo paperit pois, ole niin hyvä. Minulla on työtä."

Hänen kohteliaisuutensa oli niin paljon loukkaavampi kuin hänen kiukkunsa, että veli lähti ovelle. Mutta siinä hän pysähtyi ja taakseen katsoen virkkoi: