Part 11

"Jos niin on", sanoi majuri, "niin olette oikeassa. Vain vahvat pojat selviävät Sandhurstissa. Me kidutimme siellä toinen toistamme. Paahdoimme uusia tulokkaita hiljaisella tulella ja ripustimme heidät ulos kolmannen kerroksen ikkunasta pää alaspäin. Joseph Bagstockia pidettiin saappaansa kantapäistä ikkunasta ulkona kolmetoista minuuttia koulukellon mukaan." Majuri olisi voinut vedota kasvojensa väriin tämän tarinan vahvistukseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin hänen päänsä olisi riippunut ulkona vähän liian kauan.

"Mutta se teki meidät sellaisiksi kuin pitikin", sanoi majuri oikaisten paitansa rintaa. "Me olimme rautaa, arvoisa herra, ja se takoi meitä. Aiotteko viipyä täällä, herra Dombey?"

"Tulen tänne tavallisesti kerran viikossa, herra majuri", vastasi Dombey. "Asun Bedford-hotellissa."

"Minulla on toivottavasti kunnia käydä teitä tervehtimässä Bedfordissa, arvoisa herra, jollei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi majuri. "Joey B. ei tosin ole sellainen mies, joka tekisi paljon vierailuja, mutta herra Dombeyn nimi ei olekaan tavallinen. Olen kovin kiitollinen pikku ystävälleni siitä, että sain kunnian esitellä itseni."

Dombey vastasi hyvin armollisesti, ja kun majuri Bagstock oli taputtanut Paulin päätä ja sanonut Florencelle, että hänen silmänsä panisivat ennen pitkää nuorten miesten päät pyörälle — "ja vanhojen myöskin, jos vain viitsitte", lisäsi majuri hihittäen kovasti — työnsi hän kepillään liikkeelle nuoren Bitherstonen ja lähti hänen kanssaan pois jonkinlaista puolihölkkää.

Lupauksensa mukaan majuri kävi Dombeyn luona ja sitten Dombey, vilkaistuaan armeijan luetteloihin, majurin luona. Senjälkeen majuri kävi Dombeyn luona hänen kaupunkiasunnossaan ja ajoi senjälkeen Brightoniin samoissa vaunuissa Dombeyn kanssa. Lyhyesti sanoen, Dombey ja majuri sopeutuivat harvinaisen hyvin yhteen ja harvinaisen nopeasti. Dombey huomautti majurista sisarelleen, että hän ei ollut ainoastaan aito sotilaallinen henkilö, vaan jotakin enemmänkin, koska hän ihailtavasti käsitti sellaistenkin asiain merkityksen, jotka eivät kuuluneet hänen omaan alaansa.

Lopulta kutsui Dombey majurin päivällisille Bedfordiin, tultuaan taas kerran Brightoniin tervehtimään lapsia neiti Toxin ja rouva Chickin kanssa ja tavattuaan siellä majurin. Jo etukäteen Dombey lausui neiti Toxille monta kohteliaisuutta hänen naapurinsa ja tuttavansa vuoksi. Tuottamastaan sydämentykytyksestä huolimatta nämä viittaukset eivät suinkaan olleet vastenmielisiä neiti Toxille, koska ne tekivät hänet tavattoman mielenkiintoiseksi ja sallivat hänen tuon tuostakin esiintyä hajamielisenä, mitä hän ei ollenkaan koettanut salata. Majuri antoi hänelle yllin kyllin tilaisuutta ilmaista tätä mielenliikutusta, sillä hän valitteli päivällisen kuluessa yhtä mittaa sitä, että neiti Tox oli käynyt uskottomaksi hänelle ja Prinsessan aukiolle. Koska tällainen puhetapa tuntui kovin miellyttävän majuria, viihtyivät he kaikki hyvin.

Senvuoksi ei siis haitannut ollenkaan, että majuri otti hoitaakseen koko keskustelun ja osoitti siinä suhteessa yhtä suurta halua kuin pöydän monenlaisiin herkkuihinkin, joiden joukossa hänen voi sanoa suorastaan piehtaroineen, mikä ei suinkaan ollut hyväksi hänen punaiselle ja lihavalle olemukselleen. Koska Dombeyn tavallinen vaiteliaisuus ja pidättyväisyys mielihyvin taipui tällaiseen valtaamiseen, tunsi majuri esiintyvänsä tänään loistavasti, ja vilkkautensa näin yhä lisääntyessä hän keksi niin loppumattoman määrän uusia muunnoksia nimeensä, että hän oikein hämmästyi itsekin. Sanalla sanoen, he olivat kaikki hyvin tyytyväisiä. Majuria alettiin pitää ehtymättömän kekseliäänä seuraihmisenä, ja kun hän monien estelyjen jälkeen lähti pois myöhään illalla, lausui Dombey punastelevalle neiti Toxille taas kohteliaisuuksia hänen naapuristaan ja tuttavastaan.

Mutta paluumatkallaan hotelliinsa majuri lakkaamatta toisteli itsekseen ja itsestään: "Ovela, arvoisa ystäväni — ovela, hitonmoisen ovela!" Ja kortteerissaan hän istuutui nojatuoliin ja joutui äänettömän naurunpuuskan valtaan, jollainen sattui hänelle toisinaan ja näytti kammottavalta. Tällä kertaa se kesti niin kauan, että musta palvelija, joka katseli häntä vähän matkan päästä uskaltamatta kuitenkaan lähestyä, piti häntä jo kerran pari menneenä miehenä. Hänen koko olemuksensa, mutta etenkin hänen kasvonsa ja päänsä pullistuivat enemmän kuin koskaan ennen ja näyttivät mustaihoisen mielestä vain vellovalta siniväriltä. Vihdoin hänet valtasi raju yskänpuuska, ja kun se oli vähän helpottanut, huudahteli hän seuraavaan tapaan:

"Tosiaanko, arvoisa neiti, tosiaanko? Rouva Dombeyksiko, arvoisa neiti? Sitä en usko, neiti. Ei niin kauan kuin Joe B. voi panna siihen jonkin esteen. J.B. kostaa nyt teille. Bagstock ei ole vielä ihan mennyttä miestä. Neiti on ovela, mutta Josh on ovelampi. Vanhalla Joella on silmät auki — sepposen selällään!" Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei viimeinen väite olisi tosi, vieläpä perin hirvittävässä määrässä, ja sellaisena se pysyikin melkein koko yön, jonka majuri enimmäkseen vietti samaan tapaan huudahtelemalla ja välillä taas yskimällä niin, että koko talo oli pelon vallassa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kun Dombey, rouva Chick ja neiti Tox istuivat aamiaispöydässä yhä ylistellen majuria, juoksi Florence sisään. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät iloisesti, ja hän huudahti:

"Isä, isä! Walter on täällä eikä tahdo tulla sisään."

"Kuka?" huusi Dombey. "Mitä hän tarkoittaa? Mikä nyt on?"

"Walter, isä!" sanoi Florence ujosti ja tunsi lähestyneensä isäänsä liian tuttavallisesti. "Hän, joka löysi minut, kun olin eksynyt."

"Tarkoittaako hän nuorta Gayta, Louisa?" kysyi Dombey rypistäen otsaansa. "Tuon lapsen käytös on tosiaankin käynyt kovin rajuksi. Luullakseni hän ei voi tarkoittaa nuorta Gayta, Ole hyvä ja käy katsomassa, mistä on puhe."

Rouva Chick kiiruhti käytävään ja palasi ilmoittamaan, että siellä oli nuori Gay hyvin omituisen näköisen henkilön seurassa ja että nuori Gay ei sanonut kehtaavansa tulla sisään, kun kuuli herra Dombeyn syövän aamiaista, vaan tahtoi odottaa, kunnes herra Dombey kutsuisi hänet.

"Käske pojan tulla nyt heti", virkkoi Dombey. "No, Gay, mistä on kysymys? Kuka lähetti teidät tänne? Eikö kukaan muu voinut tulla?"

"Suokaa anteeksi, herra Dombey", vastasi Walter. "Ei minua ole lähetetty. Olen ollut niin rohkea, että olen tullut omasta aloitteestani, mutta toivon teidän antavan anteeksi, kun kuulette vaikuttimeni."

Mutta odottamatta, mitä hänellä oli sanottavana, Dombey katseli kärsimättömästi hänen kummaltakin puoleltaan (kuin hän olisi ollut tiellä oleva pilari) johonkin hänen takaiseensa esineeseen.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Dombey. "Kuka tuo on? Luullakseni olette tullut väärästä ovesta, herra."

"Olen pahoillani, että tulin tänne häiritsemään kenenkään kanssa, herra Dombey!" huudahti Walter nopeasti, "mutta tämä on — tämä on kapteeni Cuttle, herra Dombey."

"Walter, poikani", huomautti kapteeni kumealla äänellään, "älä lannistu!"

Samalla kapteeni tuli vähän sisemmälle ja esiintyi avaran sinisen pukunsa, silmäänpistävän paidankauluksensa ja kännisen nenänsä täydessä loistossa, kumarsi Dombeylle ja heilutti koukkuansa kohteliaasti naisille, kova vahakangashattu toisessa kädessään ja otsallaan punainen juova, jonka hattu oli siihen äsken painanut.

Dombey katseli tätä ilmestystä hämmästyneenä ja suuttuneena ja näytti katseillaan pyytävän rouva Chickiä ja neiti Toxia puolelleen sitä vastaan. Pikku Paul, joka oli tullut sisään Florencen jäljessä, peräytyi neiti Foxiin päin kapteenin heiluttaessa koukkuansa ja seisoessa puolustusasennossa.

"No niin, Gay", sanoi Dombey. "Mitä teillä on sanottavana minulle?"

Taas huomautti kapteeni ikäänkuin sopivana keskustelunalkuna, jonka täytyi vaikuttaa edullisesti kaikkiin läsnäoleviin: "Walter, älä lannistu!"

"Pelkään, herra Dombey", aloitti Walter vavisten ja lattiaan katsellen, "että olen ollut kovin rohkea tullessani tänne — niin, tämä onkin varmasti rohkeata... Tuskin olisin uskaltanut pyytää tavata teitä tänne tultuanikaan, jollei minua olisi sattumalta tavannut neiti Dombey ja..."

"Jaha", keskeytti Dombey seuraten hänen silmiään hänen katsoessaan tarkkaavaiseen Florenceen ja rypistäen vaistomaisesti otsaansa, kun tyttö rohkaisi Walteria hymyllään. "Jatkakaa, olkaa hyvä."

"Niin, niin", huomautti kapteeni, joka piti velvollisuutenaan ja hyvään tapaan kuuluvana tukea Dombeyta. "Hyvin sanottu! Jatka, Walter."

Kapteeni Cuttlen olisi oikeastaan pitänyt menehtyä sen katseen vaikutuksesta, jonka Dombey loi häneen kiitokseksi hänen avuliaisuudestaan. Mutta hän ei huomannut sitä ollenkaan, vaan sulki toisen silmänsä vastaukseksi ja ilmaisi Dombeylle muutamilla merkitsevillä koukun liikkeillä, että Walter vähän ujosteli alussa ja pian kyllä rohkaistuisi.

"Minut on pakottanut tänne tulemaan vain yksityinen ja henkilökohtainen asia, herra Dombey", jatkoi Walter änkyttäen, "ja kapteeni Cuttle —"

"Tässä", keskeytti kapteeni kuin vakuuttaakseen, että hän oli lähellä ja valmis auttamaan.

"Joka on eno-parkani oikein vanha ystävä ja kerrassaan oivallinen mies, herra Dombey", jatkoi Walter kohottaen katseensa kuin pyytääkseen anteeksi kapteenin puolesta, "oli niin ystävällinen, että tarjoutui tulemaan kanssani, mitä minun oli vaikea kieltää."

"Ei, ei, ei", huomautti kapteeni tyytyväisenä. "Ei suinkaan. Ei puhettakaan kieltämisestä. Jatka, Walter."

"Ja senvuoksi, herra Dombey", sanoi Walter, joka nyt uskalsi katsoa Dombeyn silmiin ja jatkoi epätoivoisen rohkeasti asiaa, josta ei enää voinut peräytyä, "senvuoksi olen tullut hänen kanssaan kertomaan, että vanha eno-parkani on suuren hädän ja tuskan vallassa. Hänen kauppansa on vähitellen mennyt lamaan ja koska hän ei kykene nyt suorittamaan erästä velkaa, jonka pelko on painanut raskaasti hänen mieltään kuukauden toisensa perästä, uhkaa tällä haavaa ulosmittaus, ja hän on vaarassa menettää kaikki, mitä hänellä on, ja se murtaa varmasti hänen sydämensä. Jos te tahtoisitte ystävällisesti, koska tunnette hänet rehelliseksi mieheksi, tehdä jotakin auttaaksenne häntä pulasta, herra Dombey, emme koskaan voisi kylliksi kiittää teitä."

Walterin silmät täyttyivät kyynelillä ja samoin Florencen. Hänen isänsä huomasi niiden välkkyvän, vaikka näytti katselevan vain Walteria.

"Se on hyvin suuri summa, herra Dombey", sanoi Walter. "Enemmän kuin kolmesataa puntaa. Enoni on ihan masentunut onnettomuudestaan, se on koskenut häneen niin kovasti. Hän ei pysty tekemään mitään auttaakseen itseään. Hän ei edes tiedä vielä, että olen tullut puhumaan teille asiasta. Te varmaankin odotatte", jatkoi Walter hetkisen epäröityään, "että sanoisin täsmälleen, mitä haluan. En tosiaankaan tiedä itsekään. Enolla on myymälävarastonsa, joka ei ole minkään muun velan panttina, sen luulen voivani varmasti vakuuttaa, ja kapteeni Cuttle myöskin haluaisi olla takaajana. Minä — minä tuskin uskallan mainita omia ansioitani, mutta jos sallitte niiden karttua yhteen — maksuksi — etukäteen — eno — säästäväinen, rehellinen, vanha mies." Walterin ääni katkesi näiden hajallisten sanojen jälkeen, ja hän jäi seisomaan pää kumarassa isäntänsä eteen.

Kapteeni Cuttle piti tätä sopivana hetkenä kalleuksiensa näyttämiseen ja astui pöydän luo. Siinä hän järjesti Dombeyn viereen vapaan paikan aamiaiskuppien väliin, veti esiin hopeakellonsa, rahansa, teelusikkansa ja sokeripihtinsä, kokosi ne yhteen kasaan, jotta ne näyttäisivät mahdollisimman kallisarvoisilta, ja puhkesi seuraaviin sanoihin:

"Puoli leipää on parempi kuin ei mikään, ja sama huomautus pitää paikkansa myöskin muruista. Tuossa on muutamia. Muuten on olemassa myöskin sadan punnan eläke, joka on luovutettavissa. Jos maailmassa on miestä, joka on ihan täpösen täynnä tietoja, niin se on vanha Sol Gills. Ja jos mikään lupaava nuorukainen on tulvillaan maitoa ja hunajaa, niin se on hänen sisarenpoikansa", lisäsi kapteeni sovittaen tähänkin paikkaan onnellisesti erään puheenparren.

Sitten kapteeni peräytyi entiselle paikalleen ja seisoi sivellen hajallisia suortuviaan sennäköisenä kuin olisi viimeistellyt vaikeata suoritusta.

Kun Walter lakkasi puhumasta, kääntyi Dombeyn katse pikku Pauliin, joka nähdessään Florencen seisovan pää painuksissa ja hiljaa itkien säälistä juuri paljastettua onnettomuutta kohtaan meni sisarensa luo ja koetti häntä lohduttaa, samalla katsellen Walteria ja isäänsä hyvin ilmehikkäästi. Kapteeni Cuttlen sanojen jälkeen, joita Dombey oli kuunnellut ylpeän kylmäkiskoisesti, hän loi taas katseensa Pauliin ja tarkasteli lapsukaista ääneti ja kiinteästi joitakin hetkiä.

"Kuinka tuo velka syntyi?" kysyi Dombey vihdoin. "Kuka on velkoja?"

"Hän ei tiedä", vastasi kapteeni pannen kätensä Walterin olkapäälle. "Minä tiedän. Se syntyi siten, että Gills auttoi erästä miestä, joka on jo kuollut ja josta ystävälläni Gillsillä on ollut menoja monta sataa puntaa. Lähemmät yksityisseikat voin ilmaista kahden kesken, jos suvaitsette."

"Ihmisten, joilla on yllin kyllin tekemistä omien asioittensa hoitamisessa", virkkoi Dombey välittämättä niistä salaperäisistä merkeistä, joita kapteeni teki Walterin selän takana, ja katsellen yhä poikaansa, "olisi parasta tyytyä omiin velvollisuuksiinsa ja vaikeuksiinsa eikä lisätä niitä menemällä takaamaan muita ihmisiä. Se on sitäpaitsi epärehellistä ja liian omahyväistäkin", jatkoi Dombey ankarasti, "perin omahyväistä, sillä rikkaatkaan eivät voi tehdä sen enempää. Tule, tänne, Paul!"

Lapsi totteli, ja Dombey otti hänet polvelleen.

"Jos sinulla nyt olisi rahaa..." virkkoi Dombey. "Katsoppas minuun!"

Paul, jonka katse oli kääntynyt hänen sisareensa ja Walteriin, loi silmänsä isän kasvoihin.

"Jos sinulla nyt olisi rahaa", sanoi Dombey, "niin paljon rahaa kuin nuori Gay äsken mainitsi, niin mitä niillä tekisit?"

"Antaisin ne hänen vanhalle enolleen", vastasi Paul.

"Lainaisit ne hänen vanhalle enolleen, eikö niin?" korjasi Dombey. "No niin! Kun tulet kyllin vanhaksi, olet sinä osallinen minun rahoihini, ja me käytämme niitä yhdessä."

"Dombey ja Poika", vahvisti Paul, jota oli totutettu lausumaan toiminimi.

"Dombey ja Poika", toisti hänen isänsä. "Haluaisitko alkaa nyt jo olla Dombey ja Poika ja lainata nuo rahat nuoren Gayn enolle?"

"Kyllä, kyllä, isä!" huudahti Paul, "ja Florence myös".

"Tytöillä ei ole mitään tekemistä Dombey ja Pojan kanssa", sanoi Dombey. "Tahtoisitko sinä antaa?"

"Tahtoisin, isä, tahtoisin!"

"No, tee se siis", vastasi hänen isänsä. "Ja nyt näet, Paul", lisäsi hän hiljempää, "kuinka mahtava raha on ja kuinka kiihkeästi ihmiset sitä haluavat. Gay on tullut tämän pitkän matkan sitä pyytämään, ja sinä, niin suuri ja rikas, jolla sitä on hallussasi, annat sitä hänelle suurena suosionosoituksena, josta hän on sinulle kiitollisuudenvelassa."

Paul käänsi hetkiseksi ylöspäin pikkuvanhat kasvonsa, joissa kuvastui näiden sanojen tarkka ymmärtäminen, mutta sitten hän taas sai lapsekkaan ilmeen, kun hän liukui alas isänsä polvelta ja juoksi pyytämään, ettei Florence enää itkisi, koska hän oli luvannut antaa nuorelle Gaylle nuo rahat.

Sitten Dombey meni erään sivupöydän luo ja kirjoitti muutamia rivejä paperipalaselle, jonka sinetöi kuoreen. Sillä välin kuiskailivat Paul ja Florence Walterille, ja kapteeni Cuttle katseli näitä kolmea punoen mielessään niin sanomattoman rohkeita ajatuksia, että Dombey ei olisi koskaan voinut uskoa, jos olisi aavistanut. Kun kirje oli valmis, palasi Dombey entiselle paikalleen ja antoi sen Walterille.

"Jättäkää tämä", virkkoi hän, "ensimmäiseksi työksenne huomisaamuna herra Carkerille. Hän ottaa heti huolehtiakseen siitä, että joku konttorihenkilöistä vapauttaa enonne hänen nykyisestä pulastaan maksamalla vaaditun summan ja järjestää velan takaisin maksamisen ehdot enonne oloja vastaavalla tavalla. Saatte katsoa tätä asiaa siltä kannalta, että sen on toimittanut nuori herra Paul."

Walter olisi mielenliikutuksessaan siitä, että hänellä nyt oli hallussaan keino auttaa eno ahdingosta, halunnut ilmaista kiitollisuuttaan ja iloaan, mutta Dombey keskeytti hänet heti.

"Pitäkää tätä nuoren Paul-herran ansiona", toisti hän. "Olen selittänyt sen hänelle, ja hän ymmärtää sen. En halua kuulla siitä puhuttavan enempää."

Koska hän viittasi ovelle, ei Walter voinut muuta kuin kumartaa ja lähteä. Kun neiti Tox huomasi, että kapteeni aikoi tehdä samoin, sekaantui hän asiaan.

"Arvoisa herra", virkkoi hän kääntyen Dombeyn puoleen, jonka anteliaisuus oli saanut sekä hänet että rouva Chickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä, "luulen teidän unohtaneen jotakin. Suokaa anteeksi, herra Dombey, luonteenne jaloudessa ja toteuttaessanne ylevää tarkoitusta olette varmaankin sivuuttanut erään pikku seikan."

"Kuinka niin, neiti Tox?" kysyi Dombey.

"Tuo herra, jolla on tuollainen — vehje", jatkoi neiti Tox vilkaisten kapteeni Cuttleen, "on jättänyt pöydälle teidän viereenne."

"Jopa nyt jotakin!" huudahti Dombey pyyhkäisten kapteenin omaisuuden luotaan ikäänkuin siinä olisi tosiaankin ollut vain muruja. "Ottakaa pois nuo tavarat. Olen kiitollinen teille, neiti Tox, se oli teidän tavallisen hienotunteisuutenne kaltaista. Suvaitkaa ottaa mukaanne nuo esineet, hyvä herra!"

Kapteeni Cuttle tunsi, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin taipua. Mutta häntä liikutti niin Dombeyn ylevämielinen kieltäytyminen vastaanottamasta ulottuvilleen koottuja kalleuksia, että hän talletettuaan teelusikat ja sokeripihdit toiseen taskuun ja rahat toiseen ja pistettyään suuren kellonsa hitaasti sille kuuluvaan säilöpaikkaan ei voinut olla tarttumatta Dombeyn oikeaan käteen eheällä vasemmallaan ja pitäen vahvoilla sormillaan sen kämmentä ylöspäin painamatta siihen koukkuansa ihastuksen puuskassa. Tämä lämpimän tunteen ja kylmän raudan kosketus sai Dombeyn värisemään sisintään myöten.

Sitten kapteeni Cuttle heitti koukullaan naisille useampia lentosuukkoja hyvin sirosti ja kohteliaasti ja lausuttuaan erittäin jäähyväiset Paulille ja Florencelle seurasi Walteria ulos huoneesta. Florence aikoi juosta heidän jäljessään sydämensä innon pakottamana lähettääkseen terveisiä vanhalle Solille, mutta Dombey kutsui hänet takaisin ja käski hänen pysyä paikallaan.

"Eikö sinusta koskaan tule Dombeytä, lapsi kulta!" huudahti rouva Chick juhlallisen moittivasti.

"Rakas täti", pyysi Florence, "älä suutu minuun. Minä olen niin kiitollinen isälle!"

Hän olisi juossut isänsä syliin ja kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri, jos olisi uskaltanut, mutta hän ei tohtinut, vaan katseli kiitollisesti isäänsä päin. Tämä istui miettiväisen näköisenä, välillä katsahtaen rauhattomasti tyttäreensä, kuitenkin enimmäkseen tarkastellen Paulia, joka käveli edestakaisin huoneessa ylpeän arvokkaana, koska oli antanut nuorelle Gaylle rahaa.

Kuinka sitten oli nuoren Gayn — Walterin — laita!

Hän oli ihastuksissaan voidessaan puhdistaa enonsa kodin ulosottomiehistä ja välittäjistä ja kiiruhti takaisin hyvine uutisineen. Ja sitten hänelle taas tuli suuri ilo, kun kaikki oli järjestetty ja suoritettu seuraavana päivänä ennen puoltapäivää ja hän illalla sai istua pienessä takahuoneessa vanhan Solin ja kapteeni Cuttlen kanssa ja näki laivakojeiden kauppiaan jo virkistyvän ja jälleen toivovan hyvää tulevaisuudesta ja tuntevan, että puinen merikadetti oli yhä hänen omansa. Mutta tunnustettava on, että Walter toisaalta tunsi itsensä nöyryytetyksi, vaikka hänen kiitollisuutensa Dombeytä kohtaan ei siitä ollenkaan vähentynyt. Juuri kun raaka tuuli auttamattomasti tuhoaa nupullaan olevat toiveemme, olemme taipuvaisimpia kuvailemaan mielessämme, millaisia kukkia niihin olisi voinut kehittyä, jollei tuhoa olisi tullut. Nyt kun Walter tunsi olevansa erotettu Dombeyn korkealta tasolta uuden hirveän romahduksensa vuoksi ja tajusi, että hänen kaikki vanhat rohkeat mielikuvansa olivat hajonneet joka ilmansuuntaan hänen pudotessaan, alkoi hän epäillä, että niiden herättämissä näyissä hän oli kerran vuosikausien kuluttua kosivinaan Florencea.

Kapteeni katseli asiaa ihan eri kannalta. Hän näytti olevan siinä uskossa, että kohtaus, jonka todistajana hän oli ollut, oli niin tyydyttävä ja rohkaiseva, ettei enää ollut jäljellä Walterin ja Florencen kihlaukseen muuta kuin askel tai pari ja että äskeinen tapaus oli sitä mainiosti edistänyt, joskaan ei suorastaan vienyt lopulliseen päätökseen. Innostuneena tästä varmasta uskostaan ja Gills-ystävänsä mielialan paranemisesta ja oman iloisuutensa yllyttämänä hän koetti jo, laulaessaan tänä iltana kolmatta kertaa ballaadia "viehättävästä Pegistä", sijoittaa sankarittaren tilalle nimeä Florence, mutta kun se tuntui hänestä vaikealta sekä rytmin että loppusoinnun vuoksi, keksi hän sen onnellisen ajatuksen, että tuo nimi sopi muuttaa Flegiksi, kuten hän tekikin melkein yliluonnollisen veitikkamaisesti ja hyvin kaikuvalla äänellä, vaikka oli jo lähellä se aika, jolloin hänen piti taas palata asuntoonsa hirveän rouva MacStingerin luo.

YHDESTOISTA LUKU

Paul joutuu uuteen ympäristöön

Rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli huolimatta taipumuksesta uneliaisuuteen kyljyksien jälkeen ja siitä ominaisuudestaan, että se vaati vasikan kaularasvaa unilääkkeekseen ennenkuin osasi nukkua, kyllin vahva saattamaan häpeään rouva Wickamin ennustukset eikä ilmaissut mitään riutumisen merkkejä. Mutta kun Paulin ihastus ja mielenkiinto vanhaa rouvaa kohtaan pysyi heikkenemättä, ei rouva Wickam tahtonut peräytyä tuumaakaan kannaltaan. Hän käytti vankkana perusteenaan setänsä Betsey Janea, kehoittaen ystävänä neiti Berryä valmistautumaan pahimman varalle, ja väitti, että hänen tätinsä voisi milloin tahansa hävitä ihmisten ilmoilta kuin räjähtävä ruutitehdas.

Berry-parka kuunteli tätä kaikkea rauhallisesti, puuhasi ja raatoi päivät päästään niinkuin ennenkin, ollen täysin varma rouva Pipchinin erinomaisesta ansiokkuudesta, ja teki joka päivä lukemattomia uhrauksia jalon vanhan naisen vuoksi. Mutta rouva Pipchinin ystävät ja ihailijat laskivat kaikki nämä Berryn uhraukset rouva Pipchinin hyväksi, ja niitä käytettiin yhä tehostamaan sitä surullista tosiasiaa, että herra Pipchin-vainaja oli menettänyt henkensä perulaisten kaivosten vuoksi.

Brightonissa oli esimerkiksi eräs rehellinen mauste- ja vähittäiskauppias, jolla riitti alituisesti puheenaihetta rouva Pipchinin kanssa pienestä punaisiin rasvaisiin kansiin nidotusta muistikirjasta. Tavantakaa he pitivät salaisia neuvotteluja käytävän matolla seisten tai suljettujen ovien takana arkihuoneessa. Ei myöskään puuttunut hämäriä viittauksia pikku Bitherstonen taholta (jonka mielenlaatu oli käynyt kostonhimoiseksi Itä-Intian auringon hänen vereensä tekemästä vaikutuksesta) suorittamattomista laskuista taikka siitä, että hänen muistaakseen teepöydässä kerran ei ollutkaan jauhosokeria. Koska tämä maustekauppias oli naimaton mies, joka ei kiinnittänyt huomiota ulkonaiseen kauneuteen, oli hän kerran tehnyt Berrylle rehellisen naimatarjouksen, mutta saanut rouva Pipchiniltä pilkalliset ja ylenkatseelliset rukkaset veljentyttären puolesta. Jokaisen mielestä menetteli rouva Pipchin kiitettävästi. Eipä hän suotta ollutkaan perulaisten kaivosten vuoksi kuolleen miehen leski. Kaikki ylistivät lujaa, ylvästä ja itsenäistä vanhaa rouvaa. Mutta kukaan ei sanonut mitään Berry-parasta, joka itki kuusi viikkoa tätinsä läksyttäessä häntä koko ajan kelpo lailla ja vaipui toivottomaan vanhanpiian tilaan.

"Berry pitää teistä paljon, eikö pidäkin?" kysyi Paul kerran rouva Pipchiniltä heidän istuessaan tulen ääressä kissan kanssa.

"Kyllä", vastasi rouva Pipchin.

"Miksi?" kysyi Paul.

"Miksikö?" toisti vanha rouva hämillään. "Kuinka sinä voit kysyä sellaista, hyvä lapsi? Miksi sinä pidät sisarestasi Florencesta?"

"Kun hän on niin hyvä", selitti Paul. "Ei kukaan ole sellainen kuin Florence."

"No niin", tokaisi rouva Pipchin lyhyesti, "eikä kukaan ole luullakseni sellainen kuin minä".

"Eikö tosiaankaan?" kysyi Paul kumartuen eteenpäin tuolissaan ja katsoen häneen hyvin kiinteästi.

"Ei", vastasi vanhus.

"Sepä on hauskaa", huomautti Paul hieroen miettiväisenä käsiään. "Se on kerrassaan hyvä asia."

Vanha rouva ei uskaltanut kysyä häneltä miksi, sillä hän pelkäsi saavansa jonkin perin masentavan vastauksen. Mutta hyvittääkseen loukattuja tunteitaan hän kiusasi nuorta Bitherstonea maatamenoon asti, niin että poika alkoi samana yönä suunnitella Intiaan palaamista maanteitse ja kätki illallisestaan neljänneksen leipäosuutta ja kappaleen Hollannin juustoa matkaeväittensä alkuvarastoksi.

Rouva Pipchin oli hoitanut ja kasvattanut pikku Paulia ja hänen sisartaan melkein kaksitoista kuukautta. Kaksi kertaa he olivat käyneet kotonaan, mutta viipyneet siellä vain jonkun päivän kerrallaan, ja säännöllisesti he olivat tehneet joka viikko vierailun isänsä luo Brightonin hotelliin. Vähitellen Paul oli vahvistunut eikä lopulta enää tarvinnut vaunujaan, mutta hän näytti vielä hennolta ja laihalta ja oli yhä samanlainen varhaisvanha, tyyni, uneksiva lapsi, jollaisena hänet oli ensin luovutettu rouva Pipchinin hoitoon. Eräänä lauantai-iltapäivänä hämärissä hämmästyttiin lastenhoitolassa aika lailla, kun ilmoitettiin herra Dombeyn odottamatta tulleen tapaamaan rouva Pipchiniä. Arkihuoneen asukkaat pyyhälsivät heti yläkertaan kuin pyörremyrskyn siivillä, ja sittenkun sänkykamarin ovia oli paukutettu monta kertaa ja juostu edestakaisin ja rouva Pipchin oli tyynnyttänyt hämminkiään vähän mukiloimalla nuorta Bitherstonea, pimensi arvokkaan vanhan rouvan musta puolisilkkipuku vierashuonetta, jossa Dombey katseli poikansa ja perillisensä tyhjää nojatuolia.

"Kuinka voitte, rouva Pipchin?" kysyi Dombey.

"Kiitos", vastasi rouva Pipchin, "voin aika hyvin, asianhaaroihin nähden".

Hän käytti aina tuollaista lausetapaa, joka tarkoitti: hänen hyveisiinsä, uhrauksiinsa j.n.e. nähden.

"En voi toivoakaan voivani oikein hyvin", jatkoi rouva Pipchin istuutuen ja hengittäen syvään, "mutta olen kiitollinen nykyisestäkin voinnistani".

Dombey taivutti päätään tyytyväisen näköisenä niinkuin ainakin suosija, joka tuntee juuri tämäntapaisesta maksavansa niin paljon neljännesvuosittain. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Rouva Pipchin, olen tullut tänne neuvottelemaan kanssanne Pojastani. Olen suunnitellut sitä jo jonkin aikaa, mutta lykännyt sen yhä tuonnemmaksi, jotta hänen terveytensä vakiintuisi kunnollisesti. Ei suinkaan teillä ole mitään epäilyksiä siinä kohden, rouva Pipchin?"

"Brighton on osoittautunut hyvin terveelliseksi, herra Dombey", vastasi rouva Pipchin. "Tosiaankin hyvin terveelliseksi."

"Aikomuksenani on antaa hänen jäädä Brightoniin", huomautti Dombey.

Rouva Pipchin hieroi käsiään ja loi harmaat silmänsä tuleen.

"Mutta", jatkoi Dombey ojentaen etusormensa, "mutta mahdollisesti olisi hänelle nyt hyötyä muutoksesta, toisenlaisesta elintavasta täällä. Lyhyesti sanoen, rouva Pipchin, se on minun käyntini tarkoitus. Minun poikani edistyy, rouva Pipchin. Hän edistyy tosiaankin."

Siinä riemuitsevassa äänenpainossa, jolla Dombey lausui nämä sanat, oli myös jotakin surumielistä. Se ilmaisi, kuinka pitkiltä Paulin lapsuusvuodet olivat hänestä tuntuneet, ja kuinka hänen toiveensa suuntautuivat pojan myöhempään ikään. Sääli voi tuntua omituiselta niin ylpeään ja kylmään henkilöön kohdistuneena kuin Dombey oli, ja kuitenkin hän näytti sillä hetkellä ansaitsevan sääliä.

"Kuusivuotias!" sanoi Dombey korjaten kaulahuiviaan — ehkä salatakseen ehdottomasti esiin pyrkivän hymyn, joka näytti paremminkin vain hetkiseksi häilähtävän hänen kas voilleen kuin etsivän siinä itselleen lepopaikkaa. "Hyväinen aika, kuusi muuttuu kuudeksitoista, ennenkuin ennätämme katsahtaakaan ympärillemme."

"Kymmenen vuotta", marisi kovasydäminen Pipchin samalla kun hänen harmaat, tylyt silmänsä välkkyivät jäisesti ja pudisti surullisesti kumaraista päätänsä, "se on pitkä aika".

"Se riippuu olosuhteista", vastasi Dombey. "Kaikissa tapauksissa on poikani nyt kuusivuotias, mutta epäilemättä tiedoissaan paljon jäljessä ikäisistään — niin pienistä lapsista", korjasi Dombey nopeasti, kun luuli huomanneensa vanhan rouvan kylmissä silmissä häijyn ilmeen. "Kuitenkin, rouva Pipchin, sensijaan että poikani on jäljessä ikätovereistaan, pitäisi hänen olla edellä, paljon edellä. Kunniakas asema odottaa häntä. Poikani tulevassa elämänjuoksussa ei ole mitään sattuman varaan jätettyä tai epävarmaa. Hänen elämäntiensä oli selvä ja valmis ja tarkoin määritelty, ennenkuin hän oli ilmestynytkään tähän maailmaan. Sellaisen nuoren henkilön kasvatusta ei saa viivytellä. Sitä ei saa jättää epätäydelliseksi. Siihen pitää ryhtyä järjestelmällisesti ja vakavasti, rouva Pipchin."

"Juuri niin, herra Dombey", myönsi rouva Pipchin. "En voi väittää mitään sitä vastaan."

"Olin varma siitä, rouva Pipchin", jatkoi Dombey hyväksyvästi, "että niin järkevä nainen kuin te ei voisi eikä tahtoisikaan sitä vastustaa".

"Jaaritellaan niin paljon joutavaa — ja pahempaakin — lasten liikarasituksesta ja kiusaamisesta alussa ja muusta tuollaisesta, herra Dombey", virkkoi rouva Pipchin hieroen kärsimättömästi kotkannenäänsä. "Sellaista ei koskaan ajateltu minun nuoruudessani, eikä sitä kannata nytkään ajatella. Minun mielipiteeni on se, että niitä on pidettävä lujilla."

"Arvoisa rouva", sanoi Dombey, "te ette ole saanut mainettanne ansiotta. Pyydän teitä uskomaan, että olen ylenmäärin tyytyväinen erinomaiseen kasvatusmenetelmäänne ja että mielihyvin suosittelen sitä, milloin hyvänsä vaatimaton puoltolauseeni" — Dombeyn ylpeys hänen tekeytyessään vähäpätöiseksi oli ihan rajaton — "voi jotenkin hyödyttää. Olen ajatellut tohtori Blimberiä, rouva Pipchin."

"Naapurianiko, herra Dombey?" kysyi rouva Pipchin. "Luullakseni on tohtorin laitos oivallinen. Olen kuullut, että sitä johdetaan hyvin ankarasti, ja siellä jatkuu opetus aamusta iltaan."

"Ja se on hyvin kallista", lisäsi Dombey.

"Niin, hyvin kallista", toisti rouva Pipchin kuin olisi sen unohtaessaan sivuuttanut yhden sen tärkeimmistä eduista.

"Olen jo neuvotellut asiasta tohtorin kanssa, rouva Pipchin", virkkoi Dombey nykäisten tuolinsa kiivaasti vähän lähemmäksi tulta, "eikä hän pidä Paulia ollenkaan liian nuorena laitokseensa. Hän mainitsi minulle esimerkiksi monta poikaa, jotka jo siinä iässä opiskelevat kreikankieltä. Jos jokin seikka vähän huolestuttaa minua tässä muutoksessa, ei se koske sitä puolta. Kun poikani ei ole koskaan tuntenut äitiään, on hän vähitellen kohdistanut paljon — liian paljon — lapsekasta kiintymystään sisareensa. Voisikohan heidän eronsa —" Dombey ei sanonut enempää, vaan vaikeni.

"Hölynpölyä!" huudahti rouva Pipchin levittäen mustaa puolisilkkistä hamettaan ja esiintyen ilmettynä syöjättärenä. "Jollei tyttö pidä siitä, herra Dombey, pitää hänet siihen kovalla totuttaa." Kelpo rouva pyysi heti anteeksi, että oli käyttänyt sellaista puhetapaa, mutta lisäsi totuudenmukaisesti, että hän itse puolestaan menetteli siten heitä kasvattaessaan.

Dombey odotti, kunnes rouva Pipchin oli heilutellut ja pudistellut päätänsä ja rypistellyt otsaansa kuin murskatakseen kokonaisen armeijan Bitherstonen ja Pankeyn tapaisia. Sitten Dombey virkkoi tyynesti, mutta oikaisevasti: "En tarkoita Florencea, rouva Pipchin, vaan Paulia."