Part 12

Rouva Pipchin olisi sovittanut saman parannusmenetelmän Paulinkin uppiniskaisuuteen, mutta koska hänen harmaa kylmä silmänsä oli kyllin terävänäköinen huomaamaan, että tuollainen lääke, niin tepsivä kuin se voisikin olla Florenceen, ei sopisi Paulille Dombeyn mielestä, muutti hän kantaansa ja todisti, että olosuhteiden muutos, uusi seura ja se erilainen elintapa, jota poika saisi noudattaa tohtori Blimberin luona, ja ne opinnot, joita hän siellä harjoittaisi, vieroittaisivat hänet pian sisarestaan. Koska tämä sopi yhteen Dombeyn oman toivon ja uskon kanssa, herätti se hänessä yhä parempaa luottamusta rouva Pipchinin järkevyyteen. Ja kun rouva Pipchin samalla valitti rakkaan pikku ystävänsä menettämistä (mikä ei suinkaan ollut hänelle kovin järkyttävä kolaus, sillä hän oli odottanut sitä kauan, eikä aluksi ollutkaan sovittu muusta kuin kolmen kuukauden oleskelusta hänen luonaan), sai Dombey oikein kauniin käsityksen rouva Pipchinin epäitsekkyydestä. Ilmeisesti hän oli kovasti pohtinut asiaa, sillä hän oli jo laatinut valmiiksi suunnitelman, jonka nyt esitti syöjättärelle. Sen mukaan lähetettäisiin Paul tohtori Blimberin laitokseen viikko-oppilaaksi ensiksi puolen vuoden ajaksi, jonka kuluessa Florence asuisi rouva Pipchinin luona, jotta veli voisi käydä siellä häntä tervehtimässä lauantaisin. Se vieroittaisi Paulin vähitellen, sanoi Dombey, mutta luultavasti hän samalla muisti, ettei Paulia ollut aikaisemmin saatu vähitellen vieroitetuksi.

Dombey lopetti keskustelun lausumalla toivomuksen, että rouva Pipchin yhä pysyisi hänen poikansa ylivalvojana niin kauan kuin hän opiskelisi Brightonissa. Suudeltuaan Paulia, käteltyään Florencea, nähtyään nuoren Bitherstonen juhlakauluksessaan ja saatuaan pikku neiti Pankeyn itkemään taputtamalla häntä päälaelle (mikä kohta oli erikoisen hellä, koska rouva Pipchinillä oli tapana rummuttaa sitä sorminivelillään kuin tyhjää tynnyriä), hän poistui hotelliinsa päivälliselle varmana siitä, että Paul nyt vahvistuessaan ja iän karttuessa saisi ruveta nauttimaan tarmokasta opetusta valmistuakseen loistavaan asemaansa ja että tohtori Blimber oli oikea mies hänen opettajakseen.

Aina kun herraspoika joutui tohtori Blimberin käsiin, tiesi hän myös varmasti joutuneensa kovaan puristukseen. Tohtori ei ottanut laitokseensa enempää kuin kymmenen poikaa, mutta hänellä oli varastossa aina oppia vähintäänkin sadalle, ja hänen elämänsä tehtävänä ja ilona oli päntätä nuo kymmenen onnetonta sitä täpötäyteen.

Oikeastaan oli tohtori Blimberin laitos suuri ansari, jossa oli vakinaisesti käynnissä väkinäinen kehittäminen. Kaikki Pojat kukoistivat ennen aikaansa. Henkisiä vihreitä herneitä sai jo jouluksi ja henkistä parsaheinää pitkin vuotta. Matemaattiset karviaismarjat (vieläpä kerrassaan happamet) menestyivät tohtori Blimberin hoidossa tavattoman varhain ja erittäin pienissä pensaissa. Kaikenlaatuisia kreikkalaisia ja latinalaisia vihanneksia saatiin kuivimmistakin pojanoksista ja jäätävän kylmissä oloissa. Luonto ei merkinnyt kerrassaan mitään. Välittämättä siitä, millaisia hedelmiä jokin nuorukainen oli aiottu kantamaan, osasi tohtori Blimber saada hänessä kehittymään oman kaavansa mukaisia.

Kaikki tämä oli hyvin hauskaa ja nerokasta, mutta tällaista ansarijärjestelmää seurasivat myöskin sen varjopuolet. Varhaiskypsissä hedelmissä ei ollut oikeaa makua, eivätkä ne myöskään säilyneet hyvin. Sitäpaitsi eräs nuori herra, jolla oli paisunut nenä ja tavattoman suuri pää (vanhin niistä kymmenestä, jotka olivat suorittaneet koko kurssin), lakkasi äkkiä eräänä päivänä kukoistamasta ja jäi laitokseen pelkkänä kuivana oksana. Ja ihmiset sanoivat tohtorin panneen nuoren Tootsin liian kovalle, niin että poika menetti aivonsa samoihin aikoihin kuin hänen viiksensä alkoivat kasvaa.

Ainakin oli Toots siellä yhä vielä. Hänellä oli perin karkea ääni ja tavattoman kimakka mieli. Hän sovitteli koristeneuloja paidanrinnukseensa ja piti sormusta liivintaskussaan voidakseen panna sen salavihkaa pikkusormeensa, kun oppilaat lähtivät kävelylle. Tuon tuostakin hän rakastui heti ensi näkemältä lapsentyttöihin, joilla ei ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan. Myöhään iltaisin hän tuijotti kaasun valaisemaan maailmaan kolmannen kerroksen vasemmanpuolisesta nurkka-akkunasta rautaisten poikkipienojen yli kuin ylettömästi paisunut keruubi, joka oli jäänyt tuonne korkeuteen liian kauaksi aikaa.

Tohtori oli kookas mustapukuinen herra, jolla oli polvien kohdalla nauhat ja niiden alapuolella sukat näkyvissä. Hänellä oli kiiltävän kalju pää, kumea ääni ja leuka niin runsaasti kaksin kerroin, että oli suorastaan ihme, kuinka hänen onnistui ajaa partansa saamatta haavoja ihon poimuihin. Hänen silmänsä olivat hyvin pienet ja melkein aina puoleksi ummessa, ja hänen suunsa oli aina melkein irvessä, ikäänkuin hän olisi juuri saanut jonkin pojan kiinni tyhmyydestä ja aikoisi itse ruveta tuomitsemaan. Niinpä kun tohtori pisti oikean kätensä takkinsa sisäpuolelle ja toisen kätensä taakseen ja heilutti päätänsä tuskin huomattavasti, samalla tehden heikkohermoiselle tulokkaalle vain tavallisen kysymyksen, tuntui se sfinksin lausumalta ja lisäsi hänen laitoksensa arvoa.

Tohtorin talo, jonka julkisivu oli merelle päin, oli hyvin komea. Sisältä se ei juuri ollut iloisen näköinen, pikemminkin päinvastoin. Synkänväriset verhot, joiden mittasuhteet olivat hyvin niukat, piiloutuivat alakuloisina akkunoiden taakse. Pöydät ja tuolit oli työnnetty riveihin huoneen syrjälle, missä ne seisoivat kuin jonkin summan numerot. Juhlahuoneissa paloi niin harvoin tulta, että ne tuntuivat kuin kaivoilta, ja vierailija vastasi silloin sankoa. Ruokasali näytti olevan vihoviimeinen paikka, jossa saattoi ajatella syömistä tai juomista. Koko talossa ei kuulunut muuta ääntä kuin eteisen suuren kellon tikitys, jonka saattoi erottaa ullakkokerrokseen asti. Välillä kuitenkin kuului läksyjään lukevien poikien yksitoikkoista löpinää kuin alakuloisen kyyhkysparven kukerrusta.

Neiti Blimberkään, vaikka hän oli solakka ja miellyttävä tyttö, ei miedontanut tämän talon vakavuutta. Hänessä ei voinut huomata joutavaa keveyttä. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja kiharainen, ja hän käytti silmälaseja. Hän oli kuivettunut ja tomuttunut työskennellessään kuolleitten kielten kaivoksissa. Elävät kielet eivät merkinneet mitään neiti Blimberille. Niiden täytyi olla kuolleita — kuolleita kuin pölkky: silloin neiti Blimber ryhtyi kaivamaan niitä esille kuin sadun peikko.

Rouva Blimber, hänen äitinsä, ei tosin ollut oppinut nainen, mutta luulotteli olevansa, ja sehän näytti samalta. Hän huomautti iltakutsuissa, että jos hän olisi tuntenut Ciceron, olisi hän kuollut tyytyväisenä. Hänen elämänsä jatkuvana ilona oli nähdä tohtorin nuorten oppilasten kävelevän erilaisina kuin muut nuoret herrat, kaulassa mahdollisimman korkea kaulus ja jäykkä kaulaliina. Se oli niin klassillista, sanoi hän.

Mitä tohtori Blimberin apuopettajaan, kandidaatti Feederiin tulee, oli hän oikeastaan jonkinlainen elävä posetiivi hyvin rajoitettuine sävelineen, joita hän vaihtelematta soitteli yhä uudelleen. Ehkä hänet olisi aikaisemmin voinut varustaa laajemmilla äänivaroilla, jos kohtalo olisi ollut hänelle suosiollinen, mutta niin ei ollut asian laita, vaan hän omisti ainoastaan kovin suppean asteikon; hänen tehtäväkseen oli sattunut sillä yhä hämmentää tohtori Blimberin oppilasten nuoria ajatuksia. Jo varhain täyttyi näiden nuorukaisten mieli kalvavilla suruilla. Heillä ei ollut mitään rauhaa kovasydämisiltä teonsanoilta, julmilta nimisanoilta, heltymättömiltä lauseopillisilta käänteiltä ja kummittelevilta kirjoitusharjoituksilta, jotka kiusasivat heitä unessakin. Keinotekoinen kehittämisjärjestelmä sai aikaan sen, että nuorukainen tavallisesti menetti iloisuutensa kolmessa viikossa. Kolmen kuukauden kuluttua hänen hartioillaan lepäsivät kaikki maailman huolet. Neljän kuukauden perästä hänen tunteensa vanhempiaan ja holhoojiaan kohtaan olivat katkerat, viiden kuukauden kuluttua hän oli vanha ihmisvihaaja, ja kuudennen kuukauden loputtua hän kadehti Curtiusta, joka sai siunatun turvan maan sisässä. Ensimmäisen vuoden päättyessä hän oli tullut siihen johtopäätökseen, josta ei koskaan enää luopunut, nimittäin että kaikki runoilijain haaveet ja viisaitten opit olivat vain kokoelma sanoja ja kielioppia ilman minkäänlaista merkitystä oikeassa elämässä. Mutta tohtorin ansarissa hän kukoisti yhä edelleen, ja tohtorin kunnia ja maine olivat korkealla hänen lähettäessään talvihedelmät kotiin omaisten ja ystävien luo.

Eräänä päivänä seisoi tohtorin portailla Paul läpättävin sydämin, pitäen oikealla kädellään kiinni isän, vasemmalla Florencen kädestä. Kuinka lujalta ja lämpimältä tuntuikaan toisen käden puristus ja löyhältä ja kylmältä toisen!

Rouva Pipchin pysytteli uhrin takana tummahöyhenisenä ja koukkunokkaisena kuin mikäkin pahan onnen lintu. Hän oli hengästynyt, sillä Dombey oli suurissa mietteissään kävellyt nopeasti.

"Kas niin, Paul", sanoi Dombey iloisesti. "Tämä on todella oikea tapa olla Dombey ja Poika ja päästä rikkaaksi. Sinä olet nyt jo melkein mies."

"Melkein", vastasi lapsi.

Ei edes hänen lapsellinen kiihtymyksensä voinut hävittää sitä ovelaa ja samalla omituisen liikuttavaa katsetta, joka seurasi tätä vastausta.

Se sai lehahtamaan Dombeyn kasvoille tyytymättömyyden ilmeen, mutta se hävisi pian, kun ovi avautui.

"Tohtori Blimber on kai kotona?" kysyi Dombey.

Palvelija vastasi myöntävästi ja katseli heidän astuessaan sisään Pauliin kuin tämä olisi ollut pieni hiiri ja tohtorin talo hiirenloukku. Hän oli heikkosilmäinen nuori mies, jonka kasvoilla saattoi huomata alkavan virnistyksen ensimmäiset juonteet. Se oli pelkkää tylsyyttä, mutta rouva Pipchin päätti sen julkeudeksi ja hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.

"Kuinka te uskallatte nauraa herran selän takana?" kysyi rouva Pipchin. "Ja minä te minua pidätte?"

"En minä naura kenellekään enkä tosiaankaan pidä teitä minään, arvoisa rouva", vastasi nuorukainen hämmentyneenä.

"Pelkkää roskaa!" huudahti rouva Pipchin. "Menkää sanomaan isännällenne, että herra Dombey on täällä, muuten teidän käy hullusti!"

Heikkosilmäinen nuori mies poistui hyvin nöyrästi suorittamaan tehtäväänsä ja palasi pian kutsumaan heitä tohtorin työhuoneeseen.

"Nyt te taas nauratte", sanoi rouva Pipchin astuessaan viimeisenä hänen ohitseen käytävässä.

"En tosiaankaan", vastasi palvelija surkeasti. "En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista!"

"Mistä oikein on puhe?" kysyi Dombey katsellen ympärilleen. "Olkaa hyvä älkääkä jatkako enää!"

Kunnioituksesta rouva Pipchin ei tehnyt enää muuta kuin mutisi nuorelle miehelle sivuuttaessaan hänet ja sanoi häntä tomppeliksi, mikä sai kyyneleet nousemaan nöyrän ja yksinkertaisen olennon silmiin. Mutta rouva Pipchinillä oli vain sellainen tapa, että hän hyökkäsi kaikkia nöyriä ihmisiä vastaan. Hänen ystävänsä sanoivat, ettei sitä voinut kukaan ihmetellä perulaisten kaivosten jälkeen.

Tohtori istui jyhkeässä työhuoneessaan maapallo kummallakin puolellaan, kirjoja kaikkialla ympärillään, Homeros oven yläpuolella ja Minerva uuninreunuksella. "Hyvää päivää, kunnioitettava herra", sanoi hän Dombeylle, "ja mitä kuuluu pikku ystävälleni?" Tohtorin ääni kaikui vakavalta kuin urkujen soitto. Hänen vaiettuaan tuntui ainakin Paulin mielestä eteisen suuri kello rupeavan jatkamaan tohtorin sanoja ja toistavan yhä uudelleen "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni?"

Kun pikku ystävä oli liian pieni, jotta tohtori olisi voinut nähdä häntä paikaltaan pöydälle kasattujen kirjojen yli, yritti hän muutamia kertoja turhaan saada häntä silmiinsä pöydän jalkojen ohitse. Kun Dombey huomasi sen, pelasti hän tohtorin pulasta nostamalla Paulin syliinsä ja panemalla hänet istumaan toiselle pikku pöydälle keskelle huonetta, vastapäätä tohtoria.

"Kas niin!" virkkoi tohtori nojautuen taaksepäin tuolissaan ja pitäen yhä oikeaa kättään povessa. "Nyt minä näen pikku ystäväni. Kuinka sinä jaksat, pikku ystäväni?"

Eteisen kello ei tahtonut mukaantua tähän muutokseen, vaan toisti yhä "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä kuu..."

"Kiitos, oikein hyvin", sanoi Paul vastaten yhtä paljon eteisen kellolle kuin tohtorillekin.

"Kas niin", virkkoi tohtori. "Teemmekö hänestä miehen?"

"Kuuletko, Paul?" lisäsi Dombey, kun Paul ei sanonut mitään.

"Teemmekö hänestä miehen?" toisti tohtori.

"Minä pysyn mieluummin lapsena", vastasi Paul.

"Vai niin?" sanoi tohtori. "Miksi?"

Lapsi istui pöydällä silmäillen häntä, kasvoillaan omituinen hillityn mielenliikutuksen ilme. Toisella kädellään hän taputti ylpeästi polveensa kuin esiin pyrkivät kyyneleet olisivat sillä kohdalla ja hän koettaisi niitä musertaa. Mutta hänen toinen kätensä hapuili samalla kauemmaksi — Dombeyn ohi — kunnes se laskeutui Florencen kaulalle. "Tässä on vastaus kysymykseenne miksi", näytti se sanovan, ja luja katse oli tipotiessään, vapisevat huulet eivät enää voineet hillitä itseään, ja kyyneleet puhkesivat näkyviin.

"Rouva Pipchin", virkkoi hänen isänsä valittavalla äänellä, "tuntuu peräti ikävältä nähdä tuollaista".

"Tulkaa pois hänen luotaan, neiti Dombey", komensi vanha rouva.

"Ei ole väliä", huomautti tohtori ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä pidättääkseen rouva Pipchiniä. "Ei se haittaa. Me herätämme hänen mielessään hyvin pian uusia tunteita ja ajatuksia, herra Dombey. Tarkoituksenne siis on, että pikku ystävämme oppisi..."

"Kaikki, herra tohtori", vastasi Dombey päättävästi.

"Niin", sanoi tohtori, joka tarkasteli Paulia silmät puoliummessa ja huulillaan tavallinen hymynsä ja näytti tuntevan samanlaista harrastusta kuin jotakin pientä valioeläintä kohtaan, jonka oli saanut täytettäväkseen. "Niin juuri. Kyllä me opetamme pikku ystävällemme kosolta uusia tietoja ja saamme hänet varmasti pian edistymään. Ihan varmasti. Luullakseni sanoitte, herra Dombey, että hän on vielä luonnontuore ja viljelemätön."

"Lukuunottamatta alkeellista opetusta kotona ja tämän rouvan luona", vastasi Dombey ja esitti rouva Pipchinin, joka heti jäykisti koko vartalonsa ja kasvonsa ja oikein puhisi uhmasta siltä varalta, että tohtori olisi kohdellut häntä halveksien. "Muuten Paul ei ole opiskellut mitään tähän asti."

Tohtori Blimber kumarsi merkiksi siitä, että hän ystävällisesti sieti sellaistakin vähäpätöistä hutiloimista kuin rouva Pipchinin opetus oli, ja sanoi olevansa iloinen sen kuullessaan, — Paljon parempi oli, huomautti hän käsiään hieroen, aloittaa ihan perustuksista lähtien. Ja taas hän katsahti Pauliin kuin olisi halunnut kohta ryhtyä pänttäämään hänen päähänsä kreikan aakkosia.

"Tämä seikka siis, tohtori Blimber", jatkoi Dombey luoden silmänsä pikku poikaansa, "ja se keskustelu, joka minulla oli jo aikaisemmin teidän kanssanne, tekee kaiken lisäselittelyn ja siis myöskin teidän kalliin aikanne tuhlaamisen tarpeettomaksi, joten —"

"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi sapekas rouva Pipchin.

"Suokaa minulle vielä silmänräpäys", sanoi tohtori. "Antakaa minun esitellä rouva Blimber ja tyttäreni, jotka liittyvät nuoren Parnassolle pyrkivän pyhiinvaeltajamme kotielämään. Rouva Blimber" — sillä rouva, joka ehkä oli odottanut ulkopuolella, tuli juuri sisään tyttärensä, silmälasisen haudankaivajan kanssa — "herra Dombey. Tyttäreni Cornelia, herra Dombey. Kuuleppas, rakkaani", jatkoi tohtori kääntyen vaimonsa puoleen, "herra Dombey osoittaa meille sellaista luottamusta — näetkö pikku ystäväämme?"

Dombeyhin kohdistuvassa kohteliaisuudenpuuskassaan rouva Blimber ei ilmeisestikään nähnyt pikku ystävää, sillä hän peräytyi Paulia kohti ja uhkasi panna hänen asemansa pöydällä vaaraan. Mutta tohtorin viittauksesta hän kääntyi ihailemaan Paulin klassillisia ja henkeviä piirteitä, minkä jälkeen hän taas kääntyi Dombeyn puoleen ja sanoi huoahtaen kadehtivansa hänen rakasta poikaansa.

"Hän on kuin mehiläinen", virkkoi rouva Blimber luoden silmänsä ylöspäin, "juuri lähdössä puutarhaan, missä kasvaa kaikkein harvinaisimpia kukkia, imeäkseen ensimmäisen kerran niiden hunajaa. Virgilius, Horatius, Ovidius, Terentius, Plautus, Cicero. Millainen hunajamaailma meillä onkaan täällä! Se voi tuntua merkilliseltä, herra Dombey, naisen suussa, sellaisen miehen puolison suussa —"

"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi tohtori Blimber. "Häpeä toki."

"Herra Dombey suo varmasti anteeksi vaimon puolueellisuuden", huomautti rouva Blimber kohteliaasti hymyillen.

Dombey vastasi "ei suinkaan" tarkoittaen sillä meidän käsityksemme mukaan puolueellisuutta eikä anteeksiantamista.

"Ja voi tuntua merkilliseltä sen taholta, joka on myös äiti", jatkoi rouva Blimber.

"Ja sellainen äiti", huomautti Dombey kumartaen ja otaksui sillä lausuvansa kohteliaisuuden Cornelialle.

"Mutta luulenpa tosiaankin", jatkoi rouva Blimber, "että jos olisin tuntenut Ciceron ja ollut hänen ystävänsä ja puhellut hänen kanssaan hänen syrjäisessä Tusculumissaan (kaunis Tusculum!), olisin voinut kuolla tyytyväisenä".

Oppineisuuden innostus on niin kovin tarttuva, että Dombey oli puolittain varma siitä, että hänenkin laitansa oli juuri samoin. Vieläpä rouva Pipchin, joka ei kuitenkaan muuten ollut mukautuvainen luonteeltaan — niinkuin olemme nähneet —, päästi hiljaisen äänen, joka muistutti sekä huokausta että voihkausta, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi, ettei kukaan muu kuin Cicero olisi voinut pysyvästi lohduttaa häntä perulaisten kaivosten tuottamasta onnettomuudesta.

Cornelia katseli Dombeyta silmälasiensa läpi kuin olisi halunnut esittää hänelle pari lainausta puheena olevan suurmiehen teoksista. Mutta jos hänellä oli sellainen aikomus, raukesi se tyhjiin, kun ovelle koputettiin.

"Kuka siellä on?" kysyi tohtori. "Oi, tulkaa sisään, Toots, tulkaa sisään. Herra Dombey, herra Toots." Toots kumarsi. "Oikea yhteensattuma!" jatkoi tohtori. "Tässä meillä on alku ja loppu. Alfa ja omega. Meidän ensimmäinen poikamme, herra Dombey."

Toots oli ainakin päätänsä pitempi kaikkia muita poikia. Hän punastui kovasti huomatessaan olevansa vierasten keskellä ja nauraa hihitti kuuluvasti.

"Uusi lisä pikku pylväistöömme, Toots", virkkoi tohtori, "herra Dombeyn poika".

Nuori Toots punastui taas, ja kun hän huomasi ympärillään vallitsevasta juhlallisesta hiljaisuudesta, että hänen odotettiin sanovan jotakin, virkkoi hän Paulille: "Mitä kuuluu?" niin matalalla äänellä ja niin kömpelösti, että lampaan määkiminen ei olisi voinut tuntua yllättävämmältä.

"Olkaa hyvä, Toots", sanoi tohtori, "ja pyytäkää herra Feederiä ottamaan esille muutamia alkeiskirjoja herra Dombeyn poikaa varten ja määräämään hänelle sopiva paikka lukuhuoneessa. Rakkaani, luulen, ettei herra Dombey ole vielä nähnyt makuuhuoneita."

"Jos herra Dombey suvaitsee tulla yläkertaan", virkkoi rouva Blimber, "niin olen kovin ylpeä saadessani näyttää hänelle unenjumalan valtakunnan".

Niin sanoen lähti rouva Blimber, joka oli hyvin suloinen nainen käytökseltään ja kuivakiskoinen vartaloltaan ja jonka päässä oli taivaansininen myssy, yläkertaan Dombeyn ja Cornelian kanssa. Rouva Pipchin seurasi heidän jäljessään ja katseli terävästi ympärilleen nähdäkseen vihamiehensä, heikkosilmäisen palvelijan.

Kun he olivat lähteneet, jäi Paul istumaan pöydälle pidellen yhä kiinni Florencen kädestä ja tarkastellen ujosti tohtoria ja koko huonetta. Tohtori nojautui taaksepäin tuolissaan pitäen yhä kättään povessa ja lukien kirjaa, jota kannatti toisella kädellään mahdollisimman kaukana itsestään. Tuollaisessa lukemistavassa oli jotakin kaameata. Se oli niin päättäväinen, tyyni, taipumaton ja kylmäverinen työskentelytapa. Silloin saattoi vapaasti tarkastella tohtorin kasvoja, ja kun hän hymyili suopeasti tekijälle tai rypisti otsaansa tai pudisti päätään ja murti suutaan kuin sanoakseen: "älkää uskotelko minulle sellaista, hyvä herra, minä tiedän asian paremmin", näyttivät ne suorastaan kauheilta.

Tootsilla ei myöskään ollut mitään syytä mennä pois, ja siksi hän tarkasteli ylväästi kellonsa rattaita ja laski rahakolikoitaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kun tohtori Blimber sattui muuttamaan jäntevien paksujen säärtensä asentoa kuin noustakseen, katosi Toots äkkiä eikä enää tullut näkyviin.

Pian kuultiin Dombeyn opastajineen tulevan taas alakertaan puhellen kaiken aikaa. Pian he ilmestyivätkin tohtorin työhuoneeseen.

"Toivottavasti olette tyytyväinen varustuksiin, herra Dombey?" sanoi tohtori pannen kirjansa pois.

"Ne ovat oivalliset, tohtori", vastasi Dombey.

"Tosiaankin hyvin hauskat", huomautti rouva Pipchin matalalla äänellä, sillä hän ei ollut koskaan taipuvainen suomaan ylimääräistä kiitosta.

"Rouva Pipchin", huomautti Dombey käännähtäen ympäri, "käy silloin tällöin tervehtimässä Paulia teidän luvallanne, tohtori ja rouva Blimber".

"Milloin vain rouva Pipchiniä haluttaa", vastasi tohtori.

"Olemme aina iloiset tavatessamme hänet", lisäsi rouva Blimber.

"Luullakseni olen nyt vaivannut teitä niin paljon kuin oli tarpeellista ja voin siis lähteä", sanoi Dombey. "Paul, poikani", jatkoi hän ja astui lapsen viereen, joka istui pöydällä. "Hyvästi!"

"Hyvästi, isä."

Pieni käsi, joka lepäsi Dombeyn kädessä, tuntui niin veltolta ja huolettomalta, että se oli omituisessa ristiriidassa hänen alakuloisen ilmeensä kanssa. Mutta Dombey ei ollut vähimpänäkään aiheena Paulin, surullisuuteen. Se ei koskenut häntä. Ei, ei, vaan Florencea — yksinomaan Florencea.

Jos Dombey rikkautensa kasvattamassa ylpeydessä oli koskaan saanut itselleen vihamiehen, leppymättömän ja kostonhimoisen vihassaan, olisi tämä varmasti voinut pitää kärsimänsä loukkauksen sovituksena sitä tuskaa, joka silloin kouristi Dombeyn ylpeää sydäntä.

Hän kumartui poikansa yli ja suuteli häntä. Jos hänen katsettaan hämärsi jokin pikku kasvoilla ilmenevä piirre ja esti häntä näkemästä niitä selvästi, oli hänen henkinen näkövoimansa tuona lyhyenä hetkenä ehkä sitä selvempi.

"Tulen pian katsomaan sinua, Paul. Lauantaisin ja sunnuntaisinhan olet vapaa."

"Niin, isä", vastasi Paul katsahtaen sisareensa. "Lauantaisin ja sunnuntaisin."

"Ja sinä koetat oppia paljon täällä ja tulla taitavaksi mieheksi, eikö niin?" sanoi Dombey.

"Kyllä koetan", vastasi lapsi väsyneesti.

"Ja sinä kasvat pian suureksi!" lisäsi Dombey.

"Oikein pian", vastasi lapsi. Taas lehahti hänen kasvojensa yli varhaisvanha piirre ikäänkuin omituinen valo. Se osui rouva Pipchiniin ja sammui hänen mustaan pukuunsa. Kelpo syöjätär astui eteenpäin lausuakseen jäähyväiset ja lähteäkseen pois Florencen kanssa, kuten hän oli jo kauan halunnut. Hänen liikkeensä sai Dombeyn, jonka silmät olivat suunnatut Pauliin, taas heräämään mietteistään. Taputettuaan poikaansa päälaelle ja puristettuaan vielä kerran hänen pientä kättään hän lausui jäähyväiset tohtorille sekä rouva ja neiti Blimberille kylmän kohteliaalla tavallaan ja poistui tohtorin työhuoneesta.

Vaikka hän pyysi, ettei kukaan antaisi häiritä itseään hänen tähtensä, kiiruhti koko perhe eteiseen saattamaan häntä. Siitä johtui, että rouva Pipchin sekaantui tohtorin ja neiti Blimberin seuraan ja työntyi toisten joukossa ulos käytävään, ennenkuin ehti tarttua kiinni Florenceen. Tätä onnellista sattumaa Paul sai jälkeenpäin kiittää siitä rakkaasta muistosta, että Florence tuli takaisin ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja että viimeiseksi näkyivät oviaukossa Florencen kasvot. Ne kääntyivät häneen päin rohkaisevasti hymyillen, ja niiden katse tuntui sitäkin kirkkaammalta, kun se tunkeutui kyynelten läpi.

Tämä muisto sai hänen nuoren rintansa kohoilemaan ja paisumaan ja koko huoneen pallokarttoineen, kirjoineen ja sokeine Homeroksineen ja Minervoineen pyörimään hänen silmissään. Mutta äkkiä ne jäivät seisomaan paikoilleen, ja hän kuuli eteisen kovaäänisen kellon yhä kyselevän vakavasti "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä-kuu-luu?" niinkuin aikaisemminkin.

Hän istui kädet ristissä korkealla paikallaan ja kuunteli hiljaa. Mutta hän olisi voinut vastata "väsyttää, väsyttää, tuntuu kovin yksinäiseltä ja surulliselta!" Ja siinä istui Paul pakottava tyhjyys rinnassaan. Kaikki oli ympärillä niin kylmää ja autiota ja vierasta kuin hän olisi vuokrannut elämän sisustamattomana eikä verhoilijaa eikä huonekaluja koskaan tulisi.

KAHDESTOISTA LUKU

Paulin kasvatus

Muutamien minuuttien kuluttua, jotka tuntuivat pöydällä istuvasta pikku Paul Dombeystä suunnattoman pitkältä ajalta, palasi tohtori Blimber. Tohtorin käynti oli majesteettista, ja sen nimenomaisena tarkoituksena oli herättää nuoressa mielessä juhlallisia tunteita. Se oli jonkinlaista marssia, mutta kun tohtori pisti eteenpäin oikean jalkansa, kääntyi hän vakavasti kuin akselillaan puoliympyrän muotoisessa kaaressa vasemmalle, ja kun hän pisti eteenpäin vasemman jalkansa, kääntyi hän samalla tavalla oikealle. Siitä johtui, että hän joka askeleellaan näytti aikovan sanoa: "Voiko kukaan olla niin ystävällinen ja mainita minulle millä suunnalla tahansa jonkin asian, josta minä en olisi selvillä? En oikein uskoisi sitä."

Rouva ja neiti Blimber palasivat tohtorin seurassa. Tohtori nosti pikku oppilaansa alas pöydältä ja jätti hänet neiti Blimberin huostaan.

"Cornelia", sanoi tohtori, "Dombeystä tulee aluksi sinun holhokkisi. Pane hänen kasvatuksensa alulle."

Neiti Blimber otti nuoren holhokkinsa vastaan tohtorin käsistä, ja kun Paul tunsi silmälasien tarkastelevan itseään, loi hän katseensa alas.

"Kuinka vanha sinä olet, Dombey?" kysyi neiti Blimber.

"Kuusi vuotta", vastasi Paul ihmetellen itsekseen katsahdettuaan salavihkaa nuoreen naiseen, miksi hänen tukkansa ei ollut kasvanut niin pitkäksi kuin Florencen ja miksi hän oli pojan näköinen.

"Mitä sinä tiedät latinan kieliopista, Dombey?" jatkoi neiti Blimber.

"En mitään" vastasi Paul. Aavistaen, että tämä vastaus loukkasi neiti Blimberin tunteellisuutta, hän katsahti niihin kolmiin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä, ja lisäsi:

"Minä en ole ollut terve. Minä olen ollut heikko lapsi. En voinut lukea latinan kielioppia, kun olin joka päivä ulkona vanhan Glubbin kanssa. Olkaa hyvä ja pyytäkää vanhaa Glubbia käymään tervehtimässä minua."

"Mikä hirveän arkipäiväinen nimi!" huudahti rouva Blimber. "Epäklassillinen ihan tavattomassa määrässä! Kuka se hirviö on, lapsi?"

"Mikä hirviö?" kysyi Paul.

"Glubb", vastasi rouva Blimber, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä tuota nimeä kohtaan.

"Hän on yhtä vähän hirviö kuin te", vastasi Paul.

"Mitä!" huusi tohtori kauhealla äänellä. "Hm, hm, hm. Vai niin. Mitä tämä on?"

Paul oli hirveästi peloissaan, mutta hän puolusti kuitenkin poissaolevaa Glubbia, vaikkakin vavisten.

"Hän on hyvin kiltti vanha mies, rouva", sanoi hän. "Hänellä oli tapana vetää minun vaunujani. Hän tietää kaikki asiat syvästä merestä ja sen kaloista ja suurista hirviöistä, jotka nousevat mukailemaan kallioille auringonpaisteeseen ja sukeltavat taas takaisin veteen, pelästyessään puhaltaen ja räiskytellen niin, että sen voi kuulla penikulmien päähän. Sitten on vielä toisenlaisiakin olentoja", jatkoi Paul yhä innostuen aiheestaan, "jotka ovat niin monta metriä pitkiä, etten muistakaan, enkä muista enää niiden nimeäkään, mutta Florence tietää, ja ne ovat olevinaan hyvin onnettomia, ja kun ihminen menee säälistä niiden lähelle, avaavat ne suuren kitansa ja hyökkäävät hänen kimppuunsa. Mutta hänen ei tarvitse tehdä muuta", selitti Paul ilmaisten tämän tietonsa suoraan itse tohtorille, kuin paetessaan juosta ympyrässä. "Silloin hän varmasti voittaa ne, sillä ne pääsevät vain hitaasti kääntymään, kun ovat niin pitkiä eivätkä voi taipua. Ja vaikka Glubb-ukko ei tiedäkään, miksi meri saa minut ajattelemaan äiti-vainajaani ja mitä meri aina toistaa, tietää hän kuitenkin hyvin paljon siitä. Ja minä toivon", lopetti lapsi intonsa äkkiä laimetessa samalla kun katseli avuttoman ja yksinäisen näköisenä kolmiin vieraisiin kasvoihin, "että annatte Glubb-ukon tulla tänne tervehtimään minua, sillä minä tunnen hänet oikein hyvin, ja hän tuntee minut".

"Niinpä niin", virkkoi tohtori pudistaen päätään, "tämä kuuluu pahalta, mutta opiskeleminen saa paljon aikaan".

Rouva Blimber melkein värisi ja sanoi pitävänsä lasta kerrassaan käsittämättömänä ja katseli häntä melkein samalla tavalla kuin rouva Pipchin oli katsellut, mutta silloin on kuitenkin muistettava, että näillä molemmilla rouvilla oli muuten erilainen ilme.

"Vie hänet katselemaan taloa, Cornelia", sanoi tohtori, "ja tutustuta uuteen ympäristöön. Mene tämän nuoren neidin kanssa, Dombey."

Dombey totteli, ojensi kätensä merkilliselle Cornelialle ja katseli häntä sivulta ujon uteliaasti heidän lähtiessään pois yhdessä. Sillä neidin silmälasit tekivät välkkyessään hänet niin salaperäisen näköiseksi, ettei Paul tiennyt minne hän katseli eikä ollut tosiaankaan varma siitäkään, oliko hänellä ollenkaan silmiä lasien takana.

Cornelia vei hänet ensiksi kouluhuoneeseen, joka oli käytävän perällä. Sinne päästiin kahdesta paksulla villakankaalla verhotusta ovesta, jotka vaimensivat poikien äänet. Siellä oli kahdeksan nuorta herraa henkisen väsymyksen eri asteilla, kaikki kovassa työssä ja hyvin vakavina. Tootsilla vanhimpana oppilaana oli oma pulpettinsa nurkassa. Paulin silmissä hän näytti siinä istuessaan komealta mieheltä ja kovin iäkkäältä.

Kandidaatti Feeder, joka istui toisen pikku pulpetin ääressä, oli keskeyttänyt Virgiliuksen lukemisen ja jauhatti sitä hitaasti neljälle nuorukaiselle. Muista neljästä kaksi paineli suonenvedontapaisesti otsaansa koettaen ratkaista matemaattisia ongelmia. Toinen, jonka kasvot pitkän itkemisen vuoksi muistuttivat likaista akkunaa, koetti puskea toivottoman pitkän numerorivin läpi ennen päivällistä. Toinen tuijotti tehtäväänsä kivettyneen tylsänä ja epätoivoisena — ja ilmeisesti hän oli ollut tuossa tilassa jo aamiaisesta lähtien.

Uuden pojan ilmestyminen ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin olisi voinut odottaa. Kanditaatti Feeder (joka viileyden vuoksi ajeli tukkansa partaveitsellä, niin että hänen päälaellaan ei näkynyt muuta kuin pieniä harjaksia) ojensi hänelle luisevan kätensä ja sanoi olevansa iloinen nähdessään hänet — kuten Paulkin olisi hyvin mielellään sanonut, jos olisi voinut silloin olla edes vähänkään vilpitön. Sitten Paul Cornelian ohjaamana antoi kättä kandidaatti Feederin pulpetin vieressä istuville neljälle pojalle, senjälkeen niille kahdelle, jotka pulailivat ongelmien ratkaisemisessa ja olivat suorastaan kuumeessa, sitten sille pojalle, joka työskenteli runon oppimisessa ja oli musteen tahrima. Viimeksi hän tervehti tylsyyden tilaan vaipunutta nuorukaista, joka oli velton ja välinpitämättömän näköinen.

Kun Paul oli jo esitetty Tootsille, ei tämä tehnyt muuta kuin vain hihitti ja hengähti syvään, niinkuin hänen tapansa oli, ja sitten jatkoi äskeistä työskentelyään. Se ei ollut raskasta, sillä koska hän oli "suorittanut" niin paljon (useammassakin kuin yhdessä merkityksessä) ja — niinkuin jo aikaisemmin on mainittu — lakannut kukoistamasta elämänsä keväässä, oli hänellä erikoisoikeus noudattaa omaa menetelmäänsä opiskellessaan. Pääasiallisesti hän kirjoitteli itselleen huomattavien henkilöiden taholta pitkiä kirjeitä, joissa osoitteena oli "Herra P- Toots, Brighton, Sussex". Niitä hän sitten säilytteli huolellisesti pulpetissaan.