Part 26

"Kapteeni Cuttlenko luokse?" virkkoi Rob. "Ei, hän ei ole mennyt sinne, neiti. Sillä hän jätti nimenomaisen käskyn, että jos kapteeni Cuttle tulisi, pitäisi minun sanoa hänelle, kuinka hämmästynyt isäntäni oli, kun kapteeni ei tullut eilen, ja minun pitäisi viivyttää häntä täällä, kunnes herra Gills tulisi takaisin."

"Tiedätkö, missä kapteeni Cuttle asuu?" kysyi Florence.

Rob vastasi myöntävästi ja ottaen käteensä rasvaisen muistikirjan myymälän pöydältä luki osoitteen ääneen.

Florence kääntyi taas Susanin puoleen ja neuvotteli hänen kanssaan matalalla äänellä, samalla kun Rob silmät pyöreinä katseli ja kuunteli, muistaen Carkerin antaman salaisen tehtävän. Florence ehdotti, että he lähtisivät kapteeni Cuttlen asunnolle, kuulisivat hänen omasta suustaan, mitä hän ajattelisi siitä, ettei _Pojasta ja Perillisestä_ tullut mitään tietoja, ja toisivat hänet, mikäli mahdollista, lohduttamaan Sol-ukkoa. Aluksi Susan vastusteli matkan pituuden vuoksi, mutta kun hänen emäntänsä mainitsi vuokra-ajurin, peruutti hän vastustelunsa ja taipui. He keskustelivat muutamia minuutteja, ennenkuin tulivat tähän päätökseen. Sillä välin Rob katseli heitä tarkoin ja kiinnitti huomionsa vuorotellen kumpaankin, kuin hänet olisi valittu sovintotuomariksi.

Vihdoin Rob lähetettiin noutamaan ajoneuvoja vierailijoiden jäädessä siksi ajaksi myymälään. Kun hän toi ne, nousivat molemmat neitoset niihin, jättäen Sol-ukolle sanan, että he paluumatkallaan varmasti poikkeaisivat häntä tervehtimään. Tuijotettuaan vaunujen jälkeen, kunnes ne olivat kadonneet näkyvistä samoin kuin kyyhkysetkin nyt olivat hävinneet, Rob istuutui myymäläpöydän taakse tärkeän näköisenä ja ollakseen unohtamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut, teki muistiinpanoja monille paperipalasille, tuhlaten paljon mustetta. Että nämä asiakirjat paljastaisivat mitään, jos joutuisivat hukkaan, siitä ei ollut vaaraa, sillä jo paljon ennen kuin jokin sana kuivui, muuttui se Robille yhtä suureksi salaisuudeksi kuin jos hänellä ei olisi ollut mitään osuutta sen syntymisessä.

Hänen vielä ollessaan tässä puuhassa pysähtyivät vuokravaunut Brig-aukion kulmaan, kohdattuaan kuulumattomia vaikeuksia kääntösiltain, vajottavien teiden, vaikeapääsyisten kanavien, kuorma-ajurien, tynnyreitä ja pieniä pesulaitoksia kuljettavien vaunujonojen ja monen muun sellaisen kiusankappaleen taholta, joita suuressa kaupungissa on yllin kyllin. Silloin Florence ja Susan astuivat maahan vaunuista ja lähtivät astelemaan katua pitkin ja etsimään kapteeni Cuttlen asuntoa.

Onneton sattuma oli järjestänyt niin, että nyt oli muuan rouva MacStingerin suuria siivouspäiviä. Silloin rouva MacStinger herätytti itsensä erään poliisin avulla neljännestä vailla kolme aamulla ja vaipui harvoin uneen ennen kahtatoista seuraavana yönä. Tämän puuhan päätarkoitus näytti olevan se, että rouva MacStinger siirsi kaikki huonekalut takana olevaan puutarhaan varhain aamunkoitteessa, käveli tohveleissaan edestakaisin koko päivän ja toimitti huonekalut taas paikoilleen pimeän tultua. Nämä askareet häiritsivät enimmin pieniä MacStingereitä, jotka kuin yhtä mittaa pois tieltä kaahatut kananpoikaset menettivät hetkellisimmänkin leposijan ja lisäksi tavallisesti saivat osakseen aika lailla nokkimista emälinnun taholta.

Kun Florence ja Susan Nipper ilmestyivät rouva MacStingerin ovelle, talutti kunnianarvoisa, mutta pelättävä nainen kahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäistä Alexander MacStingeriä käytävää pitkin pakottaakseen hänet istumaan kadulle, ja pikku poika oli melkein musta kasvoiltaan pidätettyään hengitystään rangaistuksen jälkeen, kun taas viileä katukiveys tavallisesti vaikutti voimakkaana parannuskeinona sellaisissa tapauksissa.

Rouva MacStingerin tunteita naisena ja äitinä loukkasi mitä syvimmin se Alexanderiin kohdistuva säälintunne, jonka hän huomasi Florencen kasvoissa. Siksi rouva MacStinger, sen sijaan että olisi tyydyttänyt uteliaisuuttaan, ilmaisi nuo ihmisluonteen hienoimmat tunteet ravistelemalla ja kolhimalla Alexanderia sekä ennen katukiveykselle asettamista että sen jälkeen eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota vieraisiin.

"Suokaa anteeksi, rouva", virkkoi Florence, kun lapsi taas oli päässyt hengittämisen alkuun. "Onko tämä kapteeni Cuttlen talo?"

"Ei", vastasi rouva MacStinger.

"Eikö tämä ole numero yhdeksän?" kysyi Florence epäröiden.

"Kuka on sanonut, ettei se ole numero yhdeksän?" vastani rouva MacStinger.

Susan Nipper puuttui silloin asiaan ja pyysi kysyä, mitä rouva MacStinger tuolla tarkoitti ja tiesikö hän, kenelle puhui.

Vastaukseksi rouva MacStinger mittaili häntä kiireestä kantapäähän. "Haluaisinpa tietää, mitä asiaa teillä kapteeni Cuttlelle", virkkoi hän.

"Vai niin. Siinä tapauksessa olen pahoillani, etten voi tyydyttää uteliaisuuttanne", vastasi neiti Nipper.

"Susan, ole hiljaa", pyysi Florence. "Ehkä olette hyvä j; sanotte meille, rouva, missä kapteeni Cuttle asuu, koska hän ei asu täällä."

"Kuka sen sanoo, ettei hän asu täällä?" tokaisi leppymätön rouva MacStinger. "Minä sanoin, ettei tämä ole kapteeni Cuttlen talo — eikä se olekaan hänen talonsa — ja soisin, ettei se koskaan tulisikaan hänen omakseen — sillä kapteeni Cuttle ei ymmärrä, kuinka taloa hoidetaan — eikä ansaitse, että hänellä olisi talo — tämä on minun taloni — ja kun luovutan ylemmän kerroksen kapteeni Cuttlelle, en saa siitä mitään kiitosta, vaan se on samaa kuin heittäisin helmiä sikojen eteen!"

Rouva MacStinger huusi tämän oikein kimeällä ja kovalla äänellä, jotta se kuuluisi yläkerrokseen, ja työnsi joka lauseen tulemaan niinkuin olisi ampunut rihlapyssyllä, jossa oli loppumaton määrä panoksia. Viimeisen laukauksen jälkeen kuului yläkerrasta kapteenin ääni lievästi moittivana. "Siivolla siellä!"

"Koska haluatte tavata kapteeni Cuttlea, niin tuolla hän on!" sanoi rouva MacStinger tehden kädellään vihaisen liikkeen. Kun Florence rohkaisi mielensä ja puhelua pitkittämättä astui ovesta sisään Susanin seuraamana, alkoi rouva MacStinger taas hääriä edestakaisin tohveleissaan, ja kadulla istuva Alexander, joka oli lakannut itkemästä kuunnellakseen keskustelua, puhkesi taas parkumaan, huvittaen itseään tämän surkean työn kestäessä, joka oli yksinomaan koneellista, tarkastelemalla edessään aukenevaa näköalaa, jonka taustalla erottautuivat vuokravaunut.

Kapteeni istui omassa huoneessaan kädet taskuissa ja sääret tuolin alle koukistettuina kuin pienellä autiolla saarella, joka sijaitsi keskellä saippuan ja veden ulappaa. Akkunat oli pesty, seinät ja uuni puhdistettu, ja kaikki — uunia lukuunottamatta — oli märkää ja kiilsi pehmeän saippuan ja hiekan jäljeltä, mikä antoi oman hajunsa huoneen ilmalle. Keskellä tätä surullista näkyä kapteeni kyykötti alakuloisena saarellaan, katseli ympäröivää vettä viheliäisen näköisenä ja näytti odottavan jotakin ystävällistä laivaa, joka kulkisi ohitse ja veisi hänet mukaansa.

Mutta kun kapteeni kääntäessään toivottomat kasvonsa ovelle näki Florencen ilmestyvän seuralaisensa kanssa, eivät mitkään sanat voisi kuvailla hänen hämmästystään. Kun rouva MacStingerin kaunopuheisuus oli vaimentanut kaikki muut äänet melkein kuulumattomiksi, ei hän ollut odottanut ketään harvinaisempaa vierasta kuin oluenkauppiasta tai maidontuojaa. Kun siis Florence ilmestyi, tuli saaren rannalle ja tarttui hänen käteensä, nousi kapteeni niin yllätettynä seisomaan kuin olisi aluksi pitänyt tulijaa jonakin Lentävän Hollantilaisen perheenjäsenenä.

Mutta maltettuaan kuitenkin heti taas mielensä hän piti ensin huolta siitä, että Florence sijoitettaisiin kuivalle pohjalle, ja sen hän onnellisesti suorittikin yhdellä kädenliikkeellä. Sitten hän taas uskaltautui ulapalle, tarttui Susan Nipperin vyötäisiin ja kantoi hänetkin saarelle. Senjälkeen hän syvän kunnioituksen ja ihailun valtaamana nosti Florencen käden huulilleen, peräytyi vähän (sillä saari ei ollut kyllin tilava kolmelle) ja katseli heihin saippuamerestä säteillen kuin uusi Triton.

"Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne meidät", virkkoi Florence hymyillen.

Sanomattoman mielissään kapteeni suuteli koukkuaan vastaukseksi ja murisi kuin olisi hienon hieno kohteliaisuus kätketty hänen sanoihinsa: "Malttia, malttia!"

"Mutta minä en saanut rauhaa", jatkoi Florence, "tulematta kysymään teiltä, mitä ajattelette Walterista ja onko mitään syytä pelkoon ja ettekö tahtoisi käydä lohduttamassa hänen enoparkaansa joka päivä, kunnes saamme hänestä tietoja?"

Nyt kapteeni Cuttle kuin vaistomaisesti taputti kädellä päätään, jossa ei ollut kovaa vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä.

"Pelkäättekö Walterin puolesta?" kysyi Florence, jonka kasvoista kapteeni (niin ihastunut hän oli) ei voinut hellittää silmiään. Florencekin puolestaan tarkasteli häntä vakavasti ollakseen varma hänen vastauksensa vilpittömyydestä.

"En, sydänkäpyseni, en pelkää", vastasi kapteeni Cuttle. "Walter on kyllä sellainen poika, joka kestää aika lailla myrskyä ja tuottaa sille prikille niin paljon onnea kuin suinkin on mahdollista. Walter", lisäsi kapteeni silmäinsä loistaessa nuoren ystävän kiitosta ja koukun kohotessa vahvistamaan seuraavia kauniita sanoja, "on sellainen poika, jota voi nimittää sisäisen ja henkisen tarmon ulkonaiseksi ja näkyväksi ilmestykseksi, ja kun tapaatte, pankaa se muistiin."

Florence, joka ei täydelleen käsittänyt loppuhuomautusta, vaikka kapteeni nähtävästi oli tarkoittanut sen erittäin ajatusrikkaaksi ja perinpohjin tyydyttäväksi, katseli lempeästi häneen odottaen kuulevansa jotakin lisää.

"Minä en pelkää", toisti kapteeni. "Kieltämättä on niillä leveysasteilla ollut harvinaisen pahoja myrskyjä, ja tuuli on ajanut ja piessyt heitä mahdollisesti toiselle puolen maailmaa. Mutta laiva on hyvä ja poika on hyvä, eikä ole helppoa, Jumalan kiitos" — kapteeni kumarsi tässä vähän — "murtaa lujaa sydäntä, olkoon se sitten prikissä tai ihmisrinnassa. Tällä kertaa se on kummassakin kohdassa ja panee kaikki oikealle tolalle. Siksi en pelkää hitustakaan nyt vielä."

"Nyt vielä?" toisti Florence.

"En hitustakaan", vastasi kapteeni suudellen rautakoukkuaan, "ja ennenkuin alan mitään pelätä, on Walter varmasti kirjoittanut kotiin saarelta tai jostakin satamasta ja saanut kaikki hyvään kuntoon. Ja mitä tulee vanhaan Sol Gillsiin", lisäsi kapteeni vakavan näköisenä, "jota tahdon auttaa, seisten hänen rinnallaan, kunnes kuolema meidät erottaa ja myrskytuulet puhaltavat, puhaltavat, puhaltavat — voitte katsoa katekismuksesta", huomautti hän ohimennen, "sieltä löydätte ne sanat — jos vanhaa Sol Gillsiä lohduttaisi kuulla merillä kiertäneen miehen mielipiteitä, jolla on sellainen ymmärrys, että sillä voi ryhtyä mihin tahansa, vaikka hän oppiaikanaan oli vähällä saada päänsä murskaksi, ja jonka nimi on Bunsby, niin se mies voisi esittää hänelle sellaisen mielipiteen hänen omassa huoneessaan, että hän ihan ällistyy. Niin!" vahvisti kapteeni ylpeillen, "ällistyy yhtä paljon kuin jos hän löisi päänsä ovea vasten!"

"No viedään se herra häntä tapaamaan, että kuulisimme, mitä hän sanoo!" huudahti Florence. "Lähdettekö nyt mukaamme? Meillä on vaunut kadulla."

Kapteeni taputti taas päätään, jossa ei ollut vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä. Mutta samassa tapahtui kerrassaan omituinen ilmiö. Ovi avautui ilman mitään valmisteluja ja puheena ollut kova vahakangashattu lensi huoneeseen kuin lintu ja putosi kopisten kapteenin jalkoihin. Sitten ovi sulkeutui yhtä pontevasti kuin oli avautunutkin, eikä tapahtunut mitään, mikä olisi selittänyt ihmettä.

Kapteeni Cuttle otti lattialta hattunsa, käänteli sitä tyytyväisen näköisenä ja alkoi kiilloittaa sitä hihallaan. Samalla hän tarkasteli vieraitaan ja virkkoi matalalla äänellä:

"Nähkääs, minun olisi pitänyt käydä Sol Gillsin luona eilen ja tänään, mutta hän otti hattuni eikä luovuttanut sitä. Sen pituinen se."

"Kuka otti, hyväinen aika?" kysyi Susan Nipper.

"Tämän talon emäntä, hyvä neiti", vastasi kapteeni käheästi kuiskaten ja tehden salaperäisiä eleitä. "Meillä oli pieni sanasota näiden lankkujen pesemisestä, ja hän — lyhyesti sanoen", jatkoi kapteeni vilkaisten ovelle ja henkäisten syvään — "rajoitti vapauttani".

"Soisinpa, että hän olisi tekemisissä minun kanssani!" huudahti Susan punastuen toiveensa voimakkuudesta. "Minä saisin hänet pysymään kurissa!"

"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?" tuumi kapteeni pudistaen epäilevän näköisenä päätään, mutta katsellen ilmeisesti ihastuneena Susanin epätoivoista rohkeutta. "En oikein usko. Se on kerrassaan vaikea tehtävä. Hänen kanssaan on peräti vaikea tulla toimeen. Ette voi, nähkääs, koskaan tietää, millä päällä hän on. Juuri kun luulette hänen olevan suoraan edessänne, onkin hän takananne. Ja silloin kun sattuu riivaus", lisäsi kapteeni hien kohotessa otsalle —. Ainoastaan vihellys oli kyllin sisältörikas ilmaisemaan lauseen loppua, ja senvuoksi kapteeni vihelsi arasti. Sitten hän taas pudisti päätään ja uudelleen ihaillen neiti Nipperin suurenmoista rohkeutta toisti hiljaa: "Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"

Susan vastasi vain hymyillen itsetietoisesti, mutta siinä ilmeni niin paljon uhmaa, että epätietoista on, kuinka kauaksi aikaa kapteeni Cuttle olisi jäänyt häntä ihailemaan, jollei Florence uudelleen levottomana olisi ehdottanut, että heti lähdettäisiin viisaan Bunsbyn luokse. Kun kapteeni Cuttlelle näin muistutettiin hänen velvollisuuttaan, painoi hän lujasti vahakangashatun päähänsä, otti käteensä uuden kuhmuisen kepin, jonka oli hankkinut Walterille lahjoittamansa sijaan, tarjosi käsivartensa Florencelle ja hankkiutui marssimaan vihollisleirin lävitse.

Mutta nyt kävikin ilmi, että rouva MacStinger oli jo muuttanut mieltään ja että hän, niinkuin kapteeni oli huomauttanut hänen usein tekevän, oli asettunut toiselle suunnalle. Sillä saapuessaan alakertaan he huomasivat mallikelpoisen naisen hakkaavan mattoja porraskivellä, samalla kun Alexander, joka yhä istui kadulla, näkyi vain hämärästi pölypilven takaa. Rouva MacStinger oli niin kokonaan vaipunut talouspuuhiinsa, että kun kapteeni vieraineen astui hänen ohitseen, hän hakkasi mattojaan entistä kovemmin eikä yhdelläkään sanalla tai eleellä osoittanut huomaavansa heidän läheisyyttään. Kapteeni oli niin mielissään tästä helposta pakoonpääsystä — vaikkakin mattojen pöly vaikutti häneen kuin tukeva nuuska-annos ja sai hänet aivastelemaan niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia — että tuskin uskoi hyvää onneaan, mutta useammin kuin kerran hän oven ja vuokravaunujen välillä katsahti taakseen silminnähtävästi peläten, että rouva MacStinger lähtisi vielä ajamaan häntä takaa.

Mutta he saapuivat kuitenkin Brig-aukion kulmaan joutumatta pienimmänkään häiriön uhreiksi vihollisen taholta. Kapteeni kiipesi ajurin istuimelle — sillä hänen ritarillisuutensa ei sallinut hänen ajaa sisällä naisten kanssa, vaikka häntä pyydettiin niin tekemään — ja ohjaili siinä kapteeni Bunsbyn alusta kohti, jota nimitettiin _Varovaksi Claraksi_ ja joka sijaitsi likellä Ratcliffea.

Kun he olivat saapuneet sen laiturin luokse, missä tämän suuren kapteenin laiva oli noin viidensadan muun joukkoon ahdettuna, sekaisten köysistöjen näyttäessä puolittain rikotuilta seiteiltä, ilmestyi kapteeni Cuttle vaunujen akkunan taakse ja pyysi Florencea ja neiti Nipperiä seuraamaan häntä laivalle. Samalla hän huomautti, että Bunsby oli äärimmäisen helläsydäminen naisia kohtaan ja ettei mikään niin hyvin saattaisi hänen laajaa älyään oikealle tolalle kuin Florencen ja Susanin ilmestyminen _Varovalle Claralle_.

Florence suostui mielellään. Kapteeni tarttui hänen pieneen käteensä suurella kourallaan ja talutti hänet suojelevaisuuden, isällisyyden, ylpeyden ja juhlallisuuden sekaisin tuntein, joita oli hauska panna merkille, muutamien hyvin likaisten laivankansien ylitse, kunnes he saapuessaan _Claran_ luokse huomasivat tämän varovaisen aluksen (joka sijaitsi äärimmäisellä laidalla) nostaneen laskuportaansa ja noin viitisen jalkaa vettä olevan sen ja lähimmän vierustoverin välillä. Kapteeni Cuttlen selityksestä kävi ilmi, että suurta Bunsbya samoin kuin häntä itseäänkin kohteli julmasti hänen emäntänsä ja että kun kohtelu tällä kertaa oli niin tyly, ettei hän voinut sitä enää kauemmin kestää, oli hän järjestänyt tämän kuilun heidän välilleen viimeisenä pelastuskeinona.

"Clara o-hoi!" huusi kapteeni, sovittaen kätensä torveksi suulleen.

"O-hoi!" huusi kuin kapteenin kaikuna poika, joka nousi näkyviin kannen alta.

"Onko Bunsby laivassa?" kysyi kapteeni huutaen pojalle niin jyrisevällä äänellä kuin laiva olisi kilometrin eikä parin kolmen kyynärän päässä.

"Kyllä, kyllä!" kiljui poika yhtä kovaa.

Sitten poika työnsi lankun kapteeni Cuttlelle, joka sijoitti sen huolellisesti ja talutti Florencen ylitse palaten heti ohjaamaan neiti Nipperiä. Niin he pääsivät _Varovaan Claraan_, jonka kiinteään köysistöön oli ripustettu kuivumaan erilaisia liehuvia vaatekappaleita ynnä muutamia kieliä ja makrilleja.

Heti senjälkeen kohosi hitaasti näkyviin kajuutanaukosta suuri pää, jonka mahonginruskeissa kasvoissa oli yksi liikkumaton silmä ja toinen liikkuva, samaten kuin muutamissa majakoissa. Tätä päätä reunustivat takkuinen karva ikäänkuin rohdintukko, jolla ei ollut mitään nimenomaista taipumusta kallistua pohjoiseen, itään, länteen tai etelään, vaan joka osoitti kaikkiin neljään kompassinsuuntaan ja jokaiseen välikohtaankin. Päätä seurasi tavattoman leveä leuka, paidankaulus ja kaulahuivi ynnä paksu perämiehen takki ja paksut perämiehen housut, joiden suurilla puunapeilla koristettu vyöhihna oli niin leveä ja korkea, että se korvasi liivit. Kun housujen alaosakin tuli esille, seisoi Bunsby kokonaan näkyvissä, kädet suunnattoman suurissa taskuissa ja katse suunnattuna, ei kapteeni Cuttleen eikä naisiin, vaan maston huippuun.

Tämän kookkaan ja vantteran filosofin jyhkeä ulkomuoto, kun hänen tavattoman punaisilla kasvoillaan lisäksi asusti mitä suurimman vaiteliaisuuden ilme, joka ei mitenkään ollut ristiriidassa hänen luonteensa kanssa, melkein pelästytti kapteeni Cuttlea, vaikka hän oli hyvin tuttu. Hän kuiskasi Florencelle, että Bunsby ei ollut eläissään osoittanut hämmästystä ja ettei hänen luultu sitä käsittävänkään. Kun liikkuva silmä oli tarkastellut kyllikseen mastonhuippua, sitten vilkaissut taivaanrantaan ja vihdoin näytti siirtyvän kapteeni Cuttleen päin, kysyi hän:

"No, Bunsby veikkonen, mitä kuuluu?"

Syvä, karkea, käheä ääni, jolla ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä Bunsbyn kanssa ja jolla ei ollut pienintäkään vaikutusta hänen ilmeeseensä, vastasi: "Kas vain, kaveri, kuinka sinua vetelee?" Samalla Bunsbyn oikea käsi pujahti näkyviin taskusta, pudisti kapteenin kättä ja palasi entiseen paikkaansa.

"Bunsby", virkkoi kapteeni käyden suoraan asiaan, "sinähän olet järkevä mies, joka osaat antaa meille hyvän neuvon. Tässä on nuori neiti, joka haluaisi kuulla, mitä ajattelet ystävästäni Walterista. Samaa haluaa toinen ystäväni, Sol Gills, johon sinun kannattaisi lähemmin tutustua, sillä hän on tiedettä harrastava mies, ja tiede on keksintöjen äiti eikä tunne mitään lakia. Bunsby, tahdotko mielikseni lyöttäytyä seuraamme ja tulla mukaamme?"

Suuri kapteeni, joka näytti ilmeestään päättäen aina tarkastelevan jotakin äärimmäisen kaukaista, huomaamatta mitään kymmentä kilometriä lähempänä näkyvää, ei vastannut sanaakaan.

"Tuossa on mies", sanoi kapteeni kääntyen molempien naisten puoleen ja osoittaen Bunsbya ojennetulla koukullaan, "joka on pudonnut useammin kuin mikään muu elävä ihminen. Häntä on kohdannut useampi tapaturma kuin merimiessairaalan kaikkia potilaita yhteensä. Nuoruudenpäivinään hän sai päänsä ulkokuoreen niin monta puomin, kangen ja pultin iskua kuin tarvitaan huvialuksen rakentamiseen, ja kuitenkin hän on säilyttänyt ymmärryksensä, sen sanon, ja sellaisen ymmärryksen, ettei sen vertaista ole maalla eikä merellä."

Juro laivanpäällikkö näytti ilmaisevan tyytyväisyytensä tähän ylistykseen liikauttamalla vähän kyynärpäitään, mutta jos hänen kasvonsa olisivat olleet yhtä kaukana kuin hänen katseensa, olisivat ne tuskin voineet antaa vähemmän käsitystä hänen ajatuksistaan.

"Kaveri", virkkoi Bunsby äkkiä ja kumartui katsomaan edessään olevan puomin alitse, "mitä naiset haluavat juoda?"

Kapteeni Cuttle, jonka hienotunteisuutta tämä Florenceen kohdistuva kysymys loukkasi, veti filosofin syrjään, näytti selittävän hänelle jotakin ja seurasi häntä alas. Siellä kapteeni ollakseen loukkaamatta laivan isäntää joi ryypyn viinaa, jonka Florence ja Susan katsellen alas avonaisen kattoakkunan kautta näkivät filosofin kaatavan itselleen ja ystävälleen, vaivoin löytäen jalansijan makuusijansa ja hyvin pienen messinkikamiinin välissä. Pian he ilmestyivät taas kannelle, ja kapteeni Cuttle, iloiten yrityksensä onnistumisesta, talutti Florencen takaisin vuokravaunuihin, Bunsbyn seuratessa ohjaillen neiti Nipperiä, jonka ympärille hän (nuoren naisen suureksi kiusaksi) oli kiertänyt käsivartensa kuin sininen karhu.

Kapteeni työnsi filosofin sisään vaunuihin ja riemuitsi niin suuresti saatuaan hänet haltuunsa, ettei voinut olla usein kurkistamatta Florencea kohti ajajan takaisesta pikku akkunasta ja ilmaisematta iloaan hymyilemällä ja osoittelemalla sormella otsaansa selittääkseen, että Bunsby mietti kovasti. Sillä välin Bunsby, joka yhä piteli neiti Nipperiä vyötäisistä (sillä hänen ystävänsä kapteeni ei ollut liioitellut hänen sydämensä hellyyttä), säilytti itsepintaisesti vakavan ryhtinsä eikä osoittanut muuten huomaavansa Susania tai muutakaan.

Sol-ukko, joka oli sillä välin tullut kotiin, otti heidät vastaan ovella ja kutsui heitä heti pieneen takahuoneeseensa, joka oli kummallisesti muuttunut Walterin poistuttua. Pöydällä ja siellä täällä huoneessa oli karttoja, joiden mukaan laivakojeiden kauppias oli raskain sydämin tuon tuostakin seurannut kadonneen laivan kulkua meren poikki ja joita hän parin vieläkin kädessään olevan kompassin avulla oli hetki sitten mitannut, kuinka kauas sen oli täytynyt poiketa suunnastaan joutuakseen tuuliajolle tuonne tai tänne, ja koettanut varmistua siitä, että pitkä aika sai kulua, ennenkuin toivo oli kokonaan mennyt.

"Onkohan se ajelehtinut tuonne", tuumi hän tarkastellen miettiväisenä karttaa. "Mutta ei, se on melkein mahdotonta. Vai onko myrsky voinut sitä painaa, — mutta se ei ole todennäköistä. Tai saattaisiko toivoa, että se olisi niin paljon poikennut suunnastaan, — mutta tuskin minäkään voin sitä otaksua!" Tuollaisia katkonaisia mietteitä hautoen vanha Sol Gills istuskeli suuren kartan ääressä eikä voinut siinä löytää ainoaakaan toivonhiventä, joka olisi ollut kyllin suuri, jotta olisi voinut siihen sijoittaa kompassin kärjen.

Florence huomasi heti — sitä olisikin ollut vaikea olla huomaamatta — että ukossa oli tapahtunut omituinen, sanoin selittämätön muutos, ja että samalla kun hänen käytöksensä oli paljon levottomampi ja epäröivämpi kuin tavallisesti, siinä ilmeni kuitenkin outoa päättäväisyyttä, joka pani Florencen ymmälle. Kerran hän kuuli ukon puhuvan sekaisin, sillä kun Florence sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei ollut tavannut häntä käydessään täällä aikaisemmin, vastasi Sol Gills aluksi, että hän oli käynyt Florencea tapaamassa, ja näytti heti sitten katuvan sanojaan.

"Oletteko käynyt minua kysymässä?" kysyi Florence. "Tänäänkö?"

"Niin, rakas nuori neiti", vastasi ukko katsellen vuoroin häneen, vuoroin toisaanne hämmentyneen näköisenä. "Halusin nähdä teitä omin silmin ja kuulla äänenne omin korvin vielä kerran ennen —". Sitten hän vaikeni.

"Ennen mitä? Ennenkuin —?" sanoi Florence laskien kätensä hänen käsivarrelleen.

"Sanoinko 'ennen'?" vastasi Sol-ukko. "Jos sanoin niin, tarkoitin varmasti: ennenkuin saamme tietoja rakkaalta pojaltani."

"Ette ole oikein hyvässä voinnissa", huomautti Florence hellästi. "Olette ollut niin kovin levoton. Minä olen varma siitä, ettette ole terve."

"Olen niin hyvässä kunnossa kuin minun ikäiseni mies suinkin voi toivoa", vastasi ukko puristaen oikean kätensä nyrkkiin ja ojentaen sen Florencea kohti. "Katsokaahan! Tuo on luja. Eikö sen omistaja ole yhtä kykenevä päättäväisyyteen ja lujuuteen kuin moni nuorempi mies? Niin luulen. Saammepa nähdä."

Muutosta huomasi enemmän hänen käytöksessään kuin sanoissaan, vaikka nekin painuivat Florencen mieleen, ja se vaikutti häneen niin, että hän olisi tahtonut heti uskoa levottomuutensa kapteeni Cuttlelle, jollei kapteeni olisi käyttänyt hetkeä hyväkseen ryhtymällä selittelemään niitä asianhaaroja, joista haluttiin kuulla viisaan Bunsbyn mielipidettä, ja pyytämällä syvämietteistä filosofia ilmaisemaan kantansa.

Bunsby, jonka katse yhä oli suunnattuna jonnekin Lontoon ja Gravesendin puoliväliin, ojensi pari kolme kertaa voimakkaan oikean käsivartensa kuin koettaen kietoa sitä neiti Nipperin hoikille vyötäisille mielensä virkistämiseksi, mutta kun nuori nainen vetäytyi vastenmielisyyttä osoittaen pöydän toiselle puolen, ei _Varovan Claran_ kapteenin hellä sydän keksinyt ilmaisumuotoa ajatuksilleen. Tehtyään muutamia epäonnistuneita yrityksiä tähän suuntaan hän virkkoi seuraavaan tapaan kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen — tai oikeammin hänen äänensä puhui omasta aloitteestaan ikäänkuin jonkin ulkopuolisen hengen vaikutuksesta:

"Nimeni on Jack Bunsby!"

"Hänet on kastettu Johniksi!" huudahti ihastunut kapteeni Cuttle. "Kuulkaa häntä!"

"Ja siinä mitä sanon", jatkoi ääni vähän ajan kuluttua, "siinä myös pysyn".

Kapteeni Cuttle, joka piti kiinni Florencen käsivarresta, nyökäytti päätään toisille ja näytti sanovan: "Nyt hän rupeaa puhumaan. Tätä minä juuri tarkoitin tuodessani hänet."

"Siis, miksi ei?" jatkoi ääni. "Jos niin on, niin mikä sitten on haittana? Voiko kukaan sanoa toisin? Ei! Eteenpäin siis!"

Kun ääni oli ehtinyt näin pitkälle, vaikeni se ja levähti.

Sitten se jatkoi hyvin hitaasti seuraavaan tapaan:

"Uskonko minä, että _Poika ja Perillinen_ on mennyt pohjaan, pojat? Mahdollisesti. Sanonko niin? Mitä? Kun laiva lähtee Pyhän Yrjön kanavasta hietasärkkiä kohti, niin mitä on suoraan sen edessä? Goodwins-matalikot. Sen ei ole pakko ajaa niille, mutta mahdollista se on. Tämän huomautuksen merkitys on sen käyttämisessä. Se ei ole minun asiani. Eteenpäin siis, pitäkää tarkoin silmällä sitä, mitä on edessänne, ja onnea matkalle!"

Nyt lähti ääni takahuoneesta kadulle vieden _Varovan Claran_ kapteenin kerallaan ja seuraten häntä taas laivalle, missä hän heti asettui nukkumaan ja virkisti itseään pikku unella.

Filosofin sanankuulijat olivat jääneet selittämään hänen viisauttaan oman käsityksensä mukaan, mikä oli Bunsbyn kolmijalan päätuki, samoin kuin se on monen muun ennustajan peruspylväitä, ja katselivat toinen toistaan, hieman epävarman näköisinä. Sillä välin oli Rob Hioja käyttänyt hyväkseen vapautta kurkistaa sisään ja kuunnellut katossa olevasta akkunasta ja tuli nyt alas portaita perin neuvottomana. Mutta kapteeni Cuttle, jonka ihailu Bunsbya kohtaan oli, jos mahdollista, paisunut sen loistavan tavan johdosta, kuinka hän oli vahvistanut mainettaan ja kestänyt juhlallisen kokeen, alkoi selittää, ettei Bunsby tarkoittanut mitään muuta kuin laivan varmaa turvallisuutta, ettei Bunsbylla ollut mitään pahoja aavistuksia, että tuollainen ajatus hänen tapaisensa miehen esittämänä oli oikea toivon ankkuri mitä parhaimmalla paikalla. Florence koetti uskoa kapteenin olevan oikeassa, mutta Nipper, jonka käsivarret olivat lujasti ristissä, pudisti päätään, ilmaisten siten jyrkästi eriävän mielipiteensä, eikä uskonut Bunsbyyn enemmän kuin Perchiinkään.

Filosofin lausunnoista ei näkynyt myöskään Sol-ukon mielentila muuttuneen, sillä hän harhaili yhä ulapoilla kompassit kädessä eikä keksinyt niille mitään lepokohtaa. Vasta kun Florence kuiskasi joitakin sanoja hänen korvaansa, keskeytti hän puuhansa, ja silloin kapteeni Cuttle laski raskaan kätensä hänen olkapäälleen.

"Miltäs näyttää, Sol Gills?" kysyi hän sydämellisesti.

"Niin ja näin, Ned", vastasi ukko. "Olen tänä iltapäivänä muistellut, että samana päivänä, kun Walter rupesi Dombeyn palvelukseen ja tuli kotiin myöhään päivälliselle ja istui juuri tuossa, missä sinä nyt seisot, me puhelimme myrskystä ja haaksirikosta, ja minä tuskin sain hänen ajatuksensa irti siitä aiheesta."

Mutta kohdatessaan Florencen katseen, joka oli kiintynyt hänen kasvoihinsa vakavan ja tutkivan näköisenä, ukko vaikeni ja hymyili.

"Pysy vain reippaalla mielellä, vanha veikko!" virkkoi kapteeni. "Sanonpa sinulle jotakin, Sol Gills. Senjälkeen kun olen saattanut kotiin neiti Dombeyn" — tässä kapteeni heitti koukullaan lentosuukon Florencelle — "tulen takaisin ja kuljetan sinua mukanani koko loppupäivän. Mennään yhdessä syömään päivällistä jonnekin, Sol."

"Ei tänään, Ned", vastasi Sol Gills nopeasti ja näytti tavattoman pelästyneeltä ehdotuksesta. "Ei tänään, sitä en voi!

"Miksi et?" kysyi kapteeni tuijottaen häneen hämmästyneenä.

"Minulla — minulla on niin paljon tekemistä. Minä — minä tahdon ajatella ja järjestellä. En tosiaankaan voi lähteä, Ned. Minun täytyy taas lähteä ulos ja olla yksin ja harkita niin monta asiaa tänään."

Kapteeni katseli laivakojeiden kauppiasta, sitten Florencea ja taas edellistä. "Huomenna siis", ehdotti hän lopulta.

"Niin, huomenna kyllä", vastasi ukko. "Muista minua huomenna. Niinpä niin, huomenna."

"Minä tulen varhain aamulla, muista se, Sol Gills", varoitti kapteeni.

"Kyllä, kyllä, Ensimmäiseksi huomisaamuna", virkkoi Sol, "ja nyt hyvästi, Ned Cuttle, ja Jumala sinua suojelkoon!"

Puristettuaan kapteenin molempia käsiä tavattoman hartaasti Sol-ukko kääntyi Florencen puoleen, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja painoi ne huulilleen. Sitten hän joudutti tyttöä kummallisen kiireesti ulkona odottaviin ajoneuvoihin Kaiken kaikkiaan hän teki kapteeni Cuttleen sellaisen vaikutuksen, että tämä kääntyi vielä Robin puoleen ja kehoitti häntä olemaan erikoisen kohtelias ja huomaavainen isännälleen seuraavaan aamuun asti. Tälle määräykselle hän antoi suurempaa pontta painamalla shillingin Robin kouraan ja lupaamalla puoli shillingiä seuraavana aamupäivänä. Sitten kapteeni Cuttle, joka piti itseään Florencen luonnollisena ja laillisena henkivartijana, nousi ajajan viereen tuntien selvästi tärkeytensä ja saattoi hänet kotiin. Hyvästellessä hän vakuutti Florencelle auttavansa Sol Gillsiä luotettavasti ja uskollisesti ja kysyi vielä kerran Susan Nipperiltä, voimatta unohtaa hänen urhoollisia sanojaan rouva MacStingeristä: "Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"

Kun aution talon ovi oli sulkeutunut neitosten mentyä sisään, palasivat kapteenin ajatukset vanhaan laivakojeiden kauppiaaseen, ja hänestä tuntui olo epämiellyttävältä. Senvuoksi hän ei lähtenytkään kotiin, vaan käveli edestakaisin katuja pitkin iltaan asti ja söi myöhään päivällistä eräässä Cityn sokkeloisessa pikku kapakassa. Siellä oli kiilanmuotoinen vierashuone, jonne kokoontui paljon vahakangashattuisia henkilöitä. Kapteenin päätarkoitus näet oli viettää aikaa pimeään asti, jolloin hän tahtoi sivuuttaa Sol Gillsin myymälän ja kurkistaa sisään akkunasta, kuten hän sitten tekikin. Takahuoneen ovi oli silloin auki, ja hän saattoi nähdä vanhan ystävänsä kirjoittavan touhuissaan pöydän ääressä, samalla kun pieni merikadetti, joka jo oli tuotu suojaan yökastetta vastaan, katseli häntä myymäläpöydältä. Sen alla valmisteli Rob Hioja itselleen vuodetta, minkä jälkeen myymälä piti suljettaman. Rauhoittuneena levollisesta näystä kapteeni suuntasi kulkunsa Brig-aukiolle päin, päättäen nostaa ankkurin varhain seuraavana aamuna.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Rakastavan sydämen tutkistelua