Part 8

Majuri päätteli jonkin aikaa mietittyään, että se merkitsi avioliitto-ansaa, salajuonta ja petosta, että neiti Tox kaivoi hänelle salakuoppaa. "Mutta te ette saa Joea kiinni, hyvä neiti", jatkoi majuri. "Hän on itsepintainen, kerrassaan itsepintainen, tuo J.B. Itsepintainen ja hiton ovela!" Sitten hän nauraa hihitti koko lopun päivää.

Mutta sittenkään vielä, kun tämä päivä ja monta muuta oli kulunut, ei neiti Tox näyttänyt vähintäkään välittävän majurista eikä edes ajattelevan häntä. Neiti Toxilla oli ollut tapana entiseen aikaan katsella kuin sattumalta ulos eräästä pienestä synkästä akkunastaan ja punastuen vastata majurin tervehdykseen, mutta nyt hän ei antanut majurille minkäänlaista tervehtimisen tilaisuutta eikä välittänyt ollenkaan siitä, katsahtiko majuri hänen akkunaansa vai ei. Muitakin muutoksia oli tapahtunut. Majuri saattoi huomata oman huoneensa varjosta, että neiti Toxin talo oli viime aikoina käynyt hienomman näköiseksi, että uusi kullattu häkki oli hankittu vanhalle pikku kanarialinnulle, että erilaiset värillisestä pahvista ja paperista leikatut koristukset näyttivät kaunistavan uuninreunaa ja pöytiä, että pari kukkaa oli äkkiä ilmestynyt akkunoihin, että neiti Tox toisinaan harjoitteli klaveerillaan, hernekukkaseppeleen yhä upeillessa kerskailevasti neiti Toxin itse jäljentämän nuottikirjan alla, joka sisälsi kööpenhaminalaisen ja lintuvalssin.

Kaiken tämän lisäksi oli neiti Tox kauan pitänyt tavattoman huolellisesti ja aistikkaasti valmistettua puolisurupukua. Mutta se auttoikin majurin pulmasta, ja hän päätteli itsekseen, että neiti Tox oli saanut pienen perinnön ja tullut ylpeäksi.

Heti seuraavana päivänä senjälkeen, kun majuri oli keventänyt mieltään tällä johtopäätöksellä, huomasi hän aamiaispöydässä istuessaan neiti Toxin pienessä vierashuoneessa niin hirveän ja ihmeellisen näyn, että hän joksikin ajaksi jähmettyi tuolilleen. Hän syöksyi sitten viereiseen huoneeseen ja palasi mukanaan kaksipiippuinen teatterikiikari, jonka läpi hän katseli tuota näkyä jonkin aikaa tarkasti.

"Se on pikkuvauva", virkkoi majuri työntäen kiikarin taas kokoon, "lyön siitä vetoa vaikka viisikymmentä tuhatta puntaa!"

Majuri ei voinut sitä unohtaa. Hän ei osannut tehdä muuta kuin vihellellä ja tuijottaa sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat ennen näyttäneet ontoilta ja painuneilta verrattuina siihen, millaiset ne nyt olivat. Yhä uudestaan, kaksi, kolme, neljäkin kertaa viikossa tuo pikkulapsi ilmestyi. Majuri yhä tuijotteli ja vihelteli. Muuten hän sai olla yksin Prinsessan aukiolla. Neiti Tox oli lakannut välittämästä siitä, mitä majuri teki. Majuri olisi voinut olla yhtä hyvin musta kuin sininenkin neiti Toxin kiinnittämättä siihen huomiota.

Tavattoman itsepintaisesti neiti Tox tosiaan lähti Prinsessan aukiolta noutamaan pikku vauvaa ja sen hoitajatarta, palasi heidän kanssaan, saattoi heidät taas takaisin ja vartioi heitä joka hetki, ja lisäksi hän itse hoiti lasta, ruokki sitä, leikki sen kanssa ja jähmetytti sen nuorta verta soittokoneensa sävelillä. Jokseenkin samoihin aikoihin hänet valtasi oikea intohimo tarkastella rannerengasta ja samoin halu katsella kuuta, johon hän usein tuijotti pitkän aikaa huoneensa akkunasta. Mutta mitä hän katselikin, aurinkoa, kuuta, tähtiä tai rannerengasta, ei hän enää katsellut majuria. Ja majuri vihelteli ja tuijotti ja ihmetteli ja piileskeli omassa huoneessaan eikä saanut mitään selville.

"Te suorastaan valloitatte Paul-veljeni sydämen, se on ihan totta, rakas ystävä", virkkoi rouva Chick eräänä päivänä.

Neiti Tox kalpeni.

"Lapsi käy päivä päivältä yhä enemmän Paulin näköiseksi", jatkoi rouva Chick.

Neiti Tox vastasi siihen vain ottamalla pikku Paulin syliinsä ja rutistamalla lapsen myssykoristuksen hyväilyillään.

"Eikö hän ollenkaan muistuta äitiään, johon minun piti tutustua teidän välityksellänne?" kysyi neiti Tox.

"Ei ollenkaan", vastasi Louisa.

"Hän kai oli — kaunis?" virkkoi neiti Tox epävarmalla äänellä.

"No niin, kiltti Fanny-parka oli mieltäkiinnittävä", vastasi rouva Chick mietittyään asiaa riittävästi. "Ehdottomasti mieltäkiinnittävä. Hänessä ei ollut sitä henkistä ylemmyyttä, jota olisi jotenkin odottanut kuin luonnollisena asiana veljeni vaimolta. Eikä hänellä myöskään ollut sitä voimaa ja mielenlujuutta, jota sellainen mies vaatii."

"Mutta hän oli miellyttävä", virkkoi rouva Chick, "erinomaisen miellyttävä. Ja hänen tahtonsa! Oi, kuinka hyvä tahto Fanny-paralla oli!"

"Sinä enkeli!" huudahti neiti Tox pikku Paulille. "Sinä isäsi pienoiskuva!"

Jos majuri olisi tietänyt, kuinka paljon toiveita ja rohkeita ajatuksia, kuinka paljon suunnitelmia ja mietteitä nojautui pikku lapsen päähän, ja voinut nähdä niiden leijailevan kirjavassa sekamelskassaan ja epäjärjestyksessään mitään aavistamattoman pikku Paulin poimutetun myssyn ympärillä, silloin hänen silmänsä olisivat levinneet. Silloin hän olisi huomannut tuossa joukossa joitakin neiti Toxin kunnianhimoisia haaveita. Silloin hän ehkä olisi ymmärtänyt, minkälaatuinen tuon naisen harrastus Dombey ja Poikaa kohtaan oli.

Jos lapsi olisi voinut herätä yöllä ja nähdä kehtonsa uutimien ympärille kokoontuneina ne epämääräiset unikuvat, joita toiset näkivät hänestä, olisi hänellä ollut täysi syy pelästyä. Mutta se jatkoi rauhallisesti nukkumistaan aavistaen yhtä vähän neiti Toxin ystävällisistä tarkoituksista, majurin ihmettelemisestä, sisarensa varhaisista suruista ja isänsä suurista haaveista, täysin tietämättömänä siitä, että missään paikassa maapallolla oli Dombey ja Poika.

KAHDEKSAS LUKU

Paulin varttuminen ja luonne

Ajan tarkkaavien silmien valvoessa — ne siis jossakin määrin muistuttivat majurin silmiä — muuttuivat Paulin unet vähitellen toisenlaisiksi. Yhä enemmän valoa levisi niiden ylle, entistä selvemmät kuvat alkoivat niitä häiritä, yhä kasvava esineiden ja vaikutelmien parvi leijaili hänen leponsa ympärillä, ja niin hän siirtyi sylilapsen asteesta varsinaiseen lapsuusikään ja muuttui puhuvaksi, käveleväksi ja ihmetteleväksi Dombeyksi.

Richardsin erottamisen ja karkoituksen jälkeen uskottiin pikku lapsen hoito jonkinlaiselle toimikunnalle, samoin kuin joskus valtionvirka, kun ei löydetä ketään yksityistä Atlasta, joka saattaisi sälyttää sen hartioilleen. Tähän toimikuntaan luonnollisesti kuuluivat rouva Chick ja neiti Tox, jotka antautuivat velvollisuuksiensa suorittamiseen niin hämmästyttävän innokkaasti, että majuri Bagstock sai joka päivä uutta aihetta muistaa olevansa hyljätty, samalla kun herra Chick, joka oli vapautunut kotivalvonnasta, heittäytyi iloisen maailman elämään, söi päivällistä klubeissa ja kahviloissa, tuoksui tupakilta kolme eri kertaa, kävi yksin teatterissa ja lyhyesti sanoen katkaisi kaikki yhteiskunnalliset siteet ja rikkoi siveelliset velvollisuutensa, niinkuin rouva Chick kerran hänelle huomautti.

Mutta paljon lupaavista alkukuukausistaan huolimatta pikku Paul ei alkanut oikein kukoistaa, niin runsaasti kuin hän saikin hoitoa ja huolenpitoa. Hän oli ehkä jo alkujaankin heikko ja kuihtui ja riutui imettäjänsä menetettyään, näyttäen pitkän aikaa vain odottavan tilaisuutta liukua pois hoitajiensa käsistä ja lähteä etsimään, äitivainajaansa. Vieläpä sittenkin, kun tämä vaarallinen kohta hänen esteratsastuksessaan kypsyneempää ikää kohti oli sivuutettu, oli kulku hänelle yhä hankalaa, ja kaikki vastukset matkalla saattoivat hänet pahaan pulaan. Jokainen hammas oli kuin hengenvaarallinen aita, jokainen tuhkarokon näppylä kuin kivimuuri, ja jokainen hinkuyskä oli nujertaa hänet. Sitten vieri hänen ylitseen musertavalla voimalla kokonainen joukko pikku tauteja, jotka tulivat toinen toisensa kintereillä estääkseen häntä pääsemästä toipumisen alkuun.

Paulin ristiäispäivän kylmyys oli kai koskettanut johonkin hänen olemuksensa heikkoon kohtaan, joka ei päässyt voimistumaan hänen isänsä kylmässä varjossa; siitä päivästä alkaen hän ainakin oli onneton lapsi. Rouva Wickam sanoi usein, ettei hän ollut ikänään nähnyt niin säälittävää olentoa.

Rouva Wickam oli tarjoilijan vaimo — mikä näytti olevan samaa kuin jos hän olisi ollut jonkun toisen miehen leski. Hän oli hakenut tätä paikkaa Dombeyn palveluksessa ja saanutkin sen, koska ilmeisesti oli mahdotonta, että hänellä olisi ihailijoita tai ketään ihailtavaa. Hänet oli siis päivää paria Paulin äkillisen vieroittamisen jälkeen otettu hänen hoitajattarekseen. Rouva Wickam oli hiljainen vaaleaverinen nainen, jonka kulmakarvat olivat aina koholla ja pää painuksissa. Hän oli aina valmis säälimään itseään tai jotakin muuta tai joutumaan itse toisten säälittäväksi. Niinikään oli hänellä hämmästyttävä synnynnäinen kyky nähdä kaikki asiat äärimmäisen kurjassa ja surkeassa valossa ja soveltaa niihin kauheita tapauksia, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.

Tuskin on välttämätöntä huomauttaa, että Dombey ei koskaan saanut pienintäkään aavistusta tästä ominaisuudesta. Olisi tosiaankin ollut ihmeellistä, jos niin olisi käynyt, sillä ei kukaan talonväestä, eivät edes rouva Chick tai neiti Tox, uskaltaneet vihjaista hänelle, että oli pienintäkään levottomuuden syytä Paulin takia. Dombey oli sitä mieltä, että lapsen täytyi välttämättä kestää määrätty joukko pienempiä tauteja ja että mitä pikemmin niin tapahtuisi, sitä parempi. Jos hän olisi voinut ostaa poikansa vapaaksi tai hankkia hänelle sijaisen niinkuin sellaiselle sotilaalle, jolle on sattunut onneton arpa, olisi hän mielihyvin sen tehnyt rahaa säästämättä. Mutta koska se ei käynyt päinsä, lausui hän vain silloin tällöin ylpeällä tavallaan ihmettelevänsä, mitä luonto oikein tarkoitti menettelyllään, ja rauhoitti mieltään sillä ajatuksella, että joka taudin keralla oli uusi tienviitta sivuutettu ja että matkan suuri päämäärä oli sitä lähempänä. Sillä se tunne, joka oli voimakkaimpana hänen mielessään ja Paulin varttuessa yhä lisääntyi, oli maltittomuus nähdä sen ajan koittavan, jolloin hänen unelmansa heidän yhteisestä tärkeydestään ja suuruudestaan toteutuisi voittoisasti.

Eräät filosofit väittävät, että itsekkyys on parhaimmankin rakkautemme pohjalla. Dombeyn pikku poika oli alusta asti isälleen niin tärkeä hänen oman tai (mikä oli samaa) Dombey ja Pojan suuruuden osana, että hänen isänrakkautensa jälkiä saattoi helposti seurata hyvinkin alhaisiin vaikuttimiin saakka, samoin kuin moni mainehikas rakennus on perustettu hyvin syvälle pohjalle. Mutta hän omisti pojalleen kaiken sen rakkauden, johon hänen luonteensa pystyi. Jos hänen jäisessä sydämessään oli mitään lämmintä paikkaa, kuului se hänen pojalleen. Jos sen kivikovaan pintaan saattoi piirtyä mikään kuva, oli hänen poikansa kuva siinä, vaikka ei niinkään suuressa määrin sylilapsena tai pikku poikana kuin mieheksi kasvaneena — toiminimen "Poikana". Senvuoksi hän odotti kärsimättömästi ajan kulumista ja koetti kiiruhtaa välillä olevien elämänvaiheiden ohi. Senvuoksi hän rakkaudestaan huolimatta tunsi vähän jos ollenkaan levottomuutta niiden vuoksi. Hänellä oli se käsitys, että hänen poikansa henki oli taikavoiman suojelema ja että lapsesta täytyi talla se mies, jonka kanssa hän alituisesti seurusteli ajatuksissaan ja jonka hyväksi hän teki joka päivä suunnitelmia, ikäänkuin sellainen olento olisi jo todellisesti olemassa.

Niin Paul kasvoi lähes viisivuotiaaksi. Hän oli hauskan näköinen poika, vaikka hänen pienissä kasvoissaan oli jotakin sairaloista ja miettiväistä, mikä sai rouva Wickamin monta kertaa pudistamaan merkitsevästi päätään ja kohotti monta syvää huokausta hänen rinnastaan. Paulin luonne antoi kyllin aihetta toivoa, että siitä myöhemmin tulisi hyvinkin käskevä, ja hän osoitti niin täydellisesti käsittävänsä oman tärkeytensä ja toisten velvollisuuden palvella häntä, että siinä suhteessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Silloin tällöin hän saattoi olla hyvinkin lapsekas ja leikillinen eikä ollenkaan nyrpeä, mutta toisinaan taas näytti niin kummalliselta, vanhalta ja miettivältä istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena pienessä nojatuolissaan, että häntä olisi voinut luulla kauheaksi keijukaistarinan olennoksi edustamassa sadanviidenkymmenen tai kahdensadan vuoden ikäisenä sitä lasta, johon hänet oli aikoinaan vaihdettu. Usein hän joutui tuollaisen varhaiskypsän mielialan valtaan lastenhuoneessa yläkerrassa. Toisinaan hän vaipui siihen äkkiä ja huudahti olevansa väsynyt kesken leikkiään Florencen kanssa tai ajaessaan neiti Toxia hevosena edellään. Mutta kaikkein varmimmin hän joutui tälle päälle silloin, kun hänen pikku nojatuolinsa oli kannettu alas isän huoneeseen ja he istuivat päivällisen jälkeen kahden kesken tulen ääressä. Koskaan ei ole tulen loimu valaissut sen kummallisempaa paria: Dombey suorana ja juhlallisena tuijottamassa liekkeihin ja hänen pienoiskuvansa, kasvot kuin vanhalla ihmisellä, katselemassa viisaan vakavasti ja miettivän tarkkaavasti punaiseen hehkuun. Dombey laati silloin monimutkaisia maailmallisia suunnitelmia; hänen pienoiskuvansa pää oli täynnä taivas tietää millaisia hurjia mielikuvia ja puolivalmiita ajatuksia ja harhailevia mietteitä. Dombeyn teki jäykäksi hänen kankea kauluksensa ja ylpeytensä, hänen pienoiskuvansa taas perinnöllisyys ja vaistomainen jäljittely. Molemmat olivat kovasti toistensa näköiset ja kuitenkin tavattomasti erilaiset.

Eräänä tuollaisena hetkenä, jolloin he olivat molemmat istuneet hiljaa pitkän aikaa ja Dombey vain silloin tiesi lapsensa olevan valveilla, kun sattumalta vilkaisi hänen avoimiin silmiinsä, joissa kirkas tuli säkenöi jalokiven tavoin, keskeytti pikku Paul äänettömyyden kysymällä:

"Isä, mitä raha on?"

Tämä odottamaton kysymys oli niin välittömässä yhteydessä Dombeyn omien ajatusten kanssa, että hän joutui ymmälleen.

"Mitäkö raha on, Paul?" vastasi hän. "Raha?"

"Niin", virkkoi lapsi, laskien kätensä pikku tuolinsa kaiteelle ja kääntäen vanhannäköiset kasvonsa Dombeyhin päin, "mitä raha on?"

Dombey oli pulassa. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pienokaiselle selityksen, johon olisi sisältynyt sellaisia määritelmiä kuin kiertokulkuväline, rahakanta, kultaharkko, seteli, kova raha, vaihtokurssi, metalliraha j.n.e. Mutta katsahtaessaan pikku tuoliin ja nähdessään, kuinka kovin alhaalla se vielä oli, hän vastasi: "Kultaa ja hopeaa ja kuparia. Kultarahoja, shillingejä ja pennyjä. Tiedäthän, mitä ne ovat?"

"Tiedän kyllä, mitä ne ovat", sanoi Paul, "mutta en tarkoita sitä, isä. Tahtoisin tietää, mitä raha oikeastaan on."

Hyväinen aika, kuinka vanhoilta nuo kasvot näyttivät, kun lapsi käänsi ne isäänsä kohden!

"Mitä raha oikeastaan on?" toisti Dombey työntäen tuolinsa vähän taaksepäin, jotta voisi ihmeissään paremmin katsella itsetietoista pikku olentoa, joka esitti sellaisen kysymyksen.

"Tarkoitan sitä, isä, mitä sillä voi saada", vastasi Paul pannen ristiin käsivartensa (ne tuskin ulottuivat sellaiseen asentoon) ja katsellen tuleen, isäänsä, tuleen ja taas isäänsä.

Dombey veti tuolinsa entiselle paikalleen ja taputti lapsen päätä. "Vähitellen opit sen ymmärtämään, poikaseni", sanoi hän. "Rahalla saa mitä tahansa." Hän tarttui pikku käteen ja taputti sillä hiljaa omaa kättään.

Mutta Paul irroitti kätensä niin pian kuin saattoi ja hieroi sillä tuolinsa käsinojaa kuin hänen älynsä olisi kämmenessä ja hän teroittaisi sitä. Sitten hän taas katseli tuleen kuin se olisi hänen neuvonantajansa ja kuiskaajansa ja toisti lyhyen vaitiolon jälkeen:

"Mitä tahansa, isä?"

"Niin. Melkein mitä tahansa", sanoi Dombey.

"Mitä tahansa on sama kuin kaikkea, eikö niin, isä?" kysyi poika huomaamatta tai mahdollisesti ymmärtämättä niiden välistä pientä eroa.

"Niin, samaa se on", myönsi Dombey.

"Miksi raha sitten ei pelastanut äitiä?" sanoi lapsi. "Eikö raha ole julma?"

"Julma!" kertasi Dombey korjaten kaulaliinaansa ja näyttäen pahastuvan tästä ajatuksesta. "Ei. Hyvä ei voi olla julma."

"Jos se on hyvä ja voi tehdä mitä tahansa", huomautti lapsi miettivästi katsellen taas valkeaan, "niin miksi se ei pelastanut minulle äitiä?"

Tällä kertaa hän ei esittänyt kysymystä isälleen. Ehkä hän jo oli lapsen nopealla vaistolla huomannut pahastuttaneensa isänsä mieltä. Mutta hän toisti ajatuksen ääneen ikäänkuin se olisi ollut hänelle hyvin tuttu ja vaivannut häntä paljon. Sitten hän istui nojaten leukaansa käteen, miettien ja katsellen tuleen kuin selitystä etsien.

Kun Dombey oli toipunut hämmästyksestään, melkeinpä voisi sanoa kauhustaan (sillä tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin lapsi oli maininnut hänelle äidistään, vaikka he olivatkin näin istuneet tulen ääressä monen monena iltana), selitti hän pojalleen, kuinka raha, vaikka se oli hyvin mahtava tekijä, jota ei koskaan saisi millään ehdolla halveksia, ei sentään voinut pitää elossa ihmisiä, joiden aika oli kuolla, ja kuinka meidän valitettavasti täytyi kaikkien kuolla, vieläpä Cityssäkin, vaikka olisimme kuinkakin rikkaita, mutta kuinka raha teki meidät arvossapidetyiksi, pelätyiksi, kunnioitetuiksi, ihailluiksi, jopa mahtaviksi ja mainehikkaiksi kaikkien ihmisten silmissä ja kuinka se saattoi hyvin usein pitää kuolemaakin loitolla pitkän aikaa. Kuinka sillä esimerkiksi oli hankittu kotiin hänen äidilleen herra Pilkinsin apua, joka oli usein ollut hyödyksi Paulille itselleenkin, samoin noudettu tänne suuri tohtori Parker Peps, jota Paul ei ollut koskaan tuntenut. Ja kuinka se saattoi tehdä kaikki, mikä suinkin oli mahdollista. Tämän ja paljon muuta samantapaista Dombey teroitti poikansa mieleen, joka kuunteli tarkkaavasti ja näytti ymmärtävän suurimman osan siitä, mitä hänelle sanottiin.

"Eihän se voi tehdä minuakaan vahvaksi ja oikein terveeksi, isä, vai mitä?" kysyi Paul lyhyen vaitiolon jälkeen, hieroen vastakkain hentoja käsiään.

"Mutta sinähän olet vahva ja ihan terve", vastasi Dombey. "Etkö olekin?"

Kuinka vanhoilta näyttivätkään pikku kasvot, jotka kääntyivät häneen päin samalla kun niiden ilme oli puolittain surumielinen, puolittain veitikkamainen!

"Sinähän olet yhtä vahva ja terve kuin muutkin pikku pojat tavallisesti ovat? Eikö niin?" kysyi Dombey.

"Florence on vanhempi kuin minä, mutta minä en ole yhtä vahva ja terve kuin hän", vastasi lapsi. "Minä luulen, että Florence jaksoi minun kokoisenani leikkiä kerrallaan paljon kauemmin väsymättä. Minä olen välillä niin väsynyt", lisäsi pikku Paul lämmittäen käsiään ja katsellen uunin ristikon läpi tuleen ikäänkuin siellä esitettäisiin jonkinlaista aaveitten nukkenäytäntöä, "ja minun luitani särkee niin (Wickam sanoo niiden olevan minun luitani), etten tiedä, mitä siitä tulee".

"Niin, mutta se tapahtuu iltaisin", sanoi Dombey, vetäen oman nojatuolinsa lähemmäksi poikansa tuolia ja painaen kätensä hiljaa lapsen selkään. "Pikku lasten täytyykin olla väsyneitä iltaisin, sillä silloin he nukkuvat hyvin."

"Voi, ei se tule iltaisin, isä", vastasi lapsi, "vaan jo päivisin, ja silloin panen pitkäkseni Florencen syliin, ja hän laulaa minulle. Öisin näen niin ih-meel-lisiä unia!"

Ja hän alkoi taas lämmitellä käsiään ja ajatteli uniaan kuin vanha mies tai nuori peikko.

Dombey oli niin hämmästynyt ja levoton ja niin täydelleen kykenemätön jatkamaan keskustelua, että vain istui katsellen poikaansa tulen valaistuksessa ja pitäen kättään lapsen selkää vasten kuin sitä vetäisi siihen magneettinen voima. Kerran hän ojensi toisen kätensä ja käänsi miettivät pikku kasvot hetkiseksi itseensä päin. Mutta niin pian kuin hän hellitti otteensa, alkoivat ne taas tuijottaa tuleen ja pysyivät lepattaviin liekkeihin suunnattuina siihen asti, kunnes lapsenhoitajatar ilmestyi viedäkseen hänet vuoteeseen.

"Florencen pitää tulla hakemaan minua", sanoi Paul.

"Ettekö tahdo tulla hoitajatar-parkanne Wickamin kanssa, herra Paul?" kysyi hoitajatar painokkaasti.

"Ei, en tahdo", vastasi Paul sovittautuen taas nojatuoliinsa kuin talon herra.

Siunaillen hänen viattomuuttaan rouva Wickam poistui, ja kohta ilmestyi Florence hänen tilalleen. Lapsi hypähti heti ylös äkkiä innostuneena ja sanoessaan isälleen hyvää yötä käänsi häneen päin kasvonsa, jotka olivat niin paljon iloisemmat, nuoremmat ja lapsellisemmat, että Dombey hämmästyi tuosta muutoksesta samalla kun hänen mielensä suuresti keveni.

Kun lapset olivat yhdessä poistuneet, luuli Dombey kuulevansa hiljaista laulua, ja kun hän muisti Paulin sanoneen, että Florence lauloi hänelle, avasi hän uteliaana oven kuunnellakseen ja katsellakseen heidän puuhiaan. Florence kapusi työläästi suuria, leveitä, tyhjiä portaita ylös Paul sylissään. Poika nojasi päätänsä sisaren olkapäähän, toinen käsivarsi huolettomasti kierrettynä hänen kaulansa ympärille. Sillä lailla he ponnistelivat ylöspäin, Florence kaiken aikaa laulaen ja Paul välillä hyräillen hiljaa säestykseksi. Dombey katseli heidän jälkeensä, kunnes he saapuivat portaiden yläpäähän — levättyään kuitenkin vähän matkalla — ja katosivat hänen näkyvistään. Sittenkin hän vielä seisoi ja katseli sinne, kunnes kuun kalpeat säteet, jotka kimmelsivät surumielisinä hämärässä, valaisivat hänen tiensä takaisin omaan huoneeseen.

Rouva Chick ja neiti Tox kutsuttiin seuraavana päivänä neuvotteluun. Kun päivällispöytä oli tyhjennetty, aloitti Dombey keskustelun kehoittamalla naisia sanomaan hänelle kaunistelematta ja peittelemättä, vaivasiko Paulia jokin ja mitä tohtori Pilkins hänestä sanoi.

"Sillä lapsi on tuskin niin vahva kuin toivoisin", lisäsi Dombey.

"Luontaisella terävänäköisyydelläsi, rakas Paul", vastasi rouva Chick, "olet paikalla osunut oikeaan. Kultasemme ei ole juuri niin vahva kuin toivoisimme. Asian laita on niin, että hänen järkensä on liian voimakas hänen ruumiiseensa verrattuna. Hänen sielunsa on tuntuvasti liian suuri sellaiseen ulkokuoreen. Ajateltakoon vain, millä lailla tuo lapsikulta puhelee!" jatkoi hän pudistaen päätään. "Kukaan ei sitä uskoisi. Muistakaapa vain, Lucretia, mitä hän eilen sanoi hautajaisista!"

"Minä pelkään", keskeytti hänet Dombey ärtyisästi, "että joku noista yläkerran ihmisistä puhuu sopimattomia asioita lapselle. Hän puhui minulle eilen illalla — luistaan", lisäsi Dombey, lausuen viimeisen sanan vihaisella äänenpainolla. "Mitä ihmettä keneenkään kuuluvat minun poikani — luut? Hän ei luullakseni ole elävä luuranko."

"Ei suinkaan", sanoi rouva Chick kasvoillaan selittämätön ilme.

"Sitä minäkin toivon", vastasi hänen veljensä. "Nyt taas hautajaisista! Kuka puhuu lapselle hautajaisista? Emmehän me ole hautajaistoimitsijoita tai ruumiin vartijoita tai haudankaivajia."

"Emme suinkaan", vahvisti rouva Chick yhtä merkitsevän näköisenä kuin aikaisemminkin.

"Kukahan sitten panee hänen päähänsä sellaista?" kysyi Dombey. "Eilisiltana tosiaankin ihan kauhistuin ja pahastuin. Kuka panee hänen päähänsä sellaista, Louisa?"

"Rakas Paul", virkkoi rouva Chick lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Sitä ei kannata kysellä. Sanonpa sinulle suoraan, etten luule Wickamia kovinkaan iloluontoiseksi ihmiseksi. Tuskinpa häntä voisi nimittää —"

"Momuksen tyttäreksi", virkkoi neiti Tox hiljaa.

"Juuri niin", sanoi rouva Chick, "mutta hän on erittäin huolellinen ja kykenevä eikä ollenkaan tunkeileva. En ole tosiaankaan koskaan nähnyt naista, joka olisi niin käsittänyt asemansa kuin hän. Joskin rakas pienokainen", jatkoi rouva Chick samanlaisella äänenpainolla kuin vain toistaisi äsken sovitun asian, vaikka esittikin tämän ajatuksen vasta ensimmäistä kertaa, "on vähän heikontunut viime kohtauksesta eikä ole täysin niin terve ja voimakas kuin saattaisimme toivoa ja vaikka hänen ruumiinrakenteensa sattumalta on vähän heikko ja hän välillä näyttää hetkiseksi menettävän kyvyn hallita —"

Rouva Chick pelkäsi sanoa "raajojaan", koska Dombey oli juuri pannut vastalauseen luu-sanan käyttöä vastaan. Senvuoksi hän odotti, että ajatuksen täydentäisi neiti Tox, joka uskollisena tehtävälleen virkkoikin "jäseniään".

"Jäseniään!" toisti Dombey.

"Luulen lääkärin tänä aamuna sanoneen sääriään, Louisa rakas, vai kuinka?" kysyi neiti Tox.

"Aivan niin, kultaseni", sanoi rouva Chick lempeän moittivalla äänellä. "Kuinka voitte kysyä minulta? Kuulittehan itse. Ja sitäpaitsi, jos Paul poikasemme menettäisi hetkiseksi kyvyn käyttää sääriään, sattuuhan sitä usein hänen ikäisilleen lapsille, eikä sitä voi estää minkäänlaisella huolenpidolla tai varovaisuudella. Mitä pikemmin ymmärrät ja myönnät sen, Paul, sitä parempi."

"Varmaankin täytyy sinun, Louisa, olla selvillä siitä, etten epäile luonnollista rakkauttasi ja kunnioitustasi perheeni tulevaa päämiestä kohtaan", huomautti Dombey. "Kaiketi herra Pilkins näki Paulin tänä aamuna?"

"Kyllä hän näki", vastasi rouva Chick. "Neiti Tox ja minä olimme saapuvilla. Neiti Tox ja minä olemme aina saapuvilla. Se on oikein meidän periaatteemme. Muutaman päivän on herra Pilkins säännöllisesti käynyt häntä katsomassa. Luulen häntä hyvin taitavaksi mieheksi. Hän sanoo, ettei asia ole puhumisen arvoinen, kuten minäkin voin vahvistaa, jos se on miksikään lohdutukseksi. Mutta tänään hän suositteli meri-ilmaa. Olen varma siitä, Paul, että se on hyvin viisasta."

"Meri-ilmaa", toisti Dombey katsahtaen sisareensa.

"Eihän siinä ole mitään levottomuuden aihetta", virkkoi rouva Chick. "Minun Georgelleni ja Frederickilleni määrättiin kummallekin meri-ilmaa, kun he olivat hänen ikäisiään, ja minulle itselleni on sitä määrätty oikein monta kertaa. Olen kanssasi täydellisesti yhtä mieltä siitä, Paul, että yläkerrassa ehkä varomattomasti mainitaan hänen läsnäollessaan asioista, joita pikku olennon ei ollenkaan tarvitsisi kuulla. Mutta en tosiaankaan ymmärrä, kuinka sitä voisi estää, kun hän on niin nopeaälyinen lapsi. Jos hän olisi tavallinen lapsi, ei siinä olisi mitään vaikeutta. Minun täytyy tunnustaa olevani neiti Toxin kanssa samaa mieltä siitä, että lyhyt poissaolo tästä talosta, Brightonin ilma ja niin ymmärtäväisen ihmisen kuin esimerkiksi rouva Pipchinin ruumiillinen ja henkinen hoito..."

"Kuka on rouva Pipchin, Louisa?" kysyi Dombey pelästyneenä kuullessaan tuttavallisesti mainittavan nimen, josta ei ollut koskaan ennen ollut puhe heidän perheessään.

"Rouva Pipchin, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "on vanhahko nainen — neiti Tox tuntee hänen koko elämäntarinansa. Hän on jonkin aikaa omistanut koko tarmonsa mitä suurimmalla menestyksellä lasten tutkimiseen ja käsittelyyn, ja muuten hän on oikein hyvästä perheestä. Hänen miehensä sydän murtui — kuinka hänen miehensä sydän taas murtuikaan, rakas ystävä? Minä olen unohtanut yksityiskohdat."

"Hänen pumputessaan vettä kaivoksista Perussa", vastasi neiti Tox.

"Hän ei tietenkään itse ollut pumppumies", selitti rouva Chick katsahtaen veljeensä, ja tosiaankin näytti välttämättömältä lausua tämä selitys, sillä neiti Tox oli puhunut herra Pipchinistä kuin hän olisi tosiaankin kuollut pumpunkahvan ääreen, "vaan oli sijoittanut rahaa yritykseen, joka epäonnistui. Minä uskon, että rouva Pipchinin tapa käsitellä lapsia on ihan hämmästyttävä. Olen kuullut sitä suositeltavan yksityisissä piireissä siitä alkaen kun olin vasta — kuinka pitkä sanoisinkaan?" Rouva Chickin silmät harhailivat kirjakaapin ohi lähelle herra Pittin muotokuvaa, joka oli noin kymmenen jalan korkeudella maasta.

"Koska minuun on nimenomaan vedottu", huomautti neiti Tox punastuen, "saan ehkä mainita rouva Pipchinistä, arvoisa herra, että se kiitos, jonka suloinen sisarenne on lausunut hänestä, on hyvin ansaittu. Monet herrat ja naiset, jotka nyt ovat huomattavia yhteiskunnan jäseniä, ovat hänelle kiitollisuudenvelassa hoidostaan. Sekin vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu teille, oli kerran hänen huollettavanaan. Luulenpa, etteivät aateliston kasvavat lapsetkaan ole vieraita hänen laitokselleen."

"Onko tuolla kunnioitettavalla rouvalla siis jonkinlainen laitos, neiti Tox?" kysyi Dombey alentuvasti.

"En tosiaankaan oikein tiedä, voiko sitä niin nimittää", vastasi neiti Tox. "Se ei suinkaan ole valmistava koulu. Jos uskallan ilmaista ajatukseni", lisäsi hän erittäin suloisesti, "sanoisin sitä lasten valiohoitolaksi".

"Se on erittäin rajoitettu ja erikoislaatuinen", huomautti rouva Chick katsahtaen veljeensä.

"Niin, kerrassaan eristetty muista!" huudahti neiti Tox.

Se oli jo jotakin. Se, että rouva Pipchinin mies oli kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, oli hyvä. Se kuului niin komealta. Sitäpaitsi oli Dombey melkein suunniltaan ajatellessaan, että Paul jäisi kotiin tunniksikaan sen jälkeen kun lääkäri oli suositellut hänelle toista olinpaikkaa. Se merkitsi pysähdystä ja viipymistä sillä tiellä, joka lapsen oli kuljettava — parhaimmassa tapauksessa hitaasti — päämääräänsä kohti. Kun molemmat naiset suosittelivat rouva Pipchiniä, merkitsi se hänestä paljon, sillä hän tiesi heidän olevan hyvin mustasukkaisia, jos joku sekaantuisi heidän tehtäväänsä, eikä hän hetkeksikään ottanut lukuun, että he saattoivat kiihkeästi haluta jakaa tasan vastuunalaisuutta, josta hänellä oli, niinkuin juuri on osoitettu, oma varma mielipiteensä. Kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, ajatteli Dombey. Kerrassaan kunnioitettava tapa kuolla.

"Siinä tapauksessa, että päättäisimme huomispäivän kyselyjen perusteella lähettää Paulin Brightoniin tuon rouvan luo, kuka matkustaisi hänen kerallaan?" kysyi Dombey vähän mietittyään.

"Luullakseni et voi lähettää lasta nykyään minnekään ilman Florencea, rakas Paul", virkkoi hänen sisarensa epäröiden. "Hän on suorastaan hullaantunut tyttöön. Onhan Paul näet vielä niin pieni, että hänellä on omat oikkunsa."

Dombey käänsi päänsä pois, meni hitaasti kirjahyllyn luo, avasi sen ja käänsi kirjan luettavakseen.

"Kuka sitten vielä, Louisa?" kysyi hän hellittämättä katsettaan kirjasta ja selaillen sen lehtiä.

"Luonnollisesti Wickam. Wickam kai riittää hyvinkin", vastasi rouva Chick. "Kun Paul joutuu sellaisiin käsiin kuin rouva Pipchinin, saattaisi sinne tuskin lähettää ketään muuta, joka ei olisi haitaksi. Sinä tietysti matkustat sinne ainakin kerran viikossa."

"Tietysti", sanoi Dombey ja katseli senjälkeen samaa sivua tunnin verran lukematta sanaakaan.

Tämä kuuluisa rouva Pipchin oli hämmästyttävän ruma ja huonovointinen vanha rouva, kumaraselkäinen, näppyläpintainen kuin huono marmori ja kyömynenäinen. Sitäpaitsi hänellä oli kovat harmaat silmät, sennäköiset kuin niitä olisi saanut vasaroida alasimella lainkaan vahingoittamatta. Ainakin neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun perulaiset kaivokset olivat tuottaneet kuoleman herra Pipchinille, mutta hänen leskensä piti yhä niin himmeän, syvän ja synkän mustaa puolisilkkipukua, ettei pimeän tultua kaasukaan voinut häntä valaista ja että hänen läsnäolonsa riitti pimentämään monen kynttilän valon. Hänestä puhuttiin tavallisesti lasten "suurena johtajana". Hänen hoitonsa salaisuus oli siinä, että hän antoi heille kaikkea, mistä he eivät pitäneet, eikä mitään, mistä he pitivät — mikä tietysti aika lailla sulostutti heidän taipumuksiaan. Hän oli sellainen katkera vanha nainen, että oikein teki mieli uskoa, että oli erehdytty perulaisten kaivosten koneita hoidettaessa ja pumputtu rouva Pipchinistä pois kaikki hilpeyden vesi ja ihmisystävällisyyden maito sensijaan että olisi pumputtu kaivoksista.