Part 31

"En! Sen, joka ottaa minut tällaisena hylkytavarana kuin nyt olen ja ansaitsenkin olla", vastasi Edith kohottaen päätänsä ja väristen häpeästä ja kiihkeästä ylpeydestä, "sen täytyy ottaa minut, niinkuin tämä mies tekee, minun tarvitsemattani virittää hänelle ansaa. Hän näkee minut huutokaupassa ja arvelee sopivaksi ostaa minut. No ostakoon! Kun hän tuli katselemaan minua — ehkä tekemään tarjousta — vaati hän nähdäkseen luettelon kyvyistäni. Minä annoin sen hänelle. Kun minun oli näytettävä hänelle jokin taitoni puolustaakseni hänen kauppaansa ystävien silmissä, vaadin häntä sanomaan, mitä hän halusi niistä, ja sitten tottelin. Enempää en tee. Hän tekee kaupan vapaaehtoisesti täysin tietoisena tavaran arvosta ja rahansa vallasta. Toivon, ettei hän siinä koskaan pety. Minä en ole kehunut tavaraa tai tyrkyttänyt sitä hänelle. Et sinä myöskään, mikäli olen voinut sitä estää."

"Sinä puhut omituisesti omalle äidillesi tänä iltana, Edith."

"Niin minustakin tuntuu vielä selvemmin kuin sinusta", virkkoi Edith. "Mutta minun kasvatukseni on loppuun suoritettu jo kauan sitten. Minä olen nyt liian vanha ja olen asteettain vaipunut liian syvälle lähteäkseni uudelle tielle, pidättääkseni sinua ja auttaakseni itseäni. Kaiken sen itua, mikä tekee naisen uskolliseksi ja hyväksi, ei ole koskaan hoivattu minun rinnassani, eikä minulla ole mitään mihin turvata silloin, kun itsehalveksiminen herää sydämessäni." Hänen äänessään ilmeni liikuttavaa surumielisyyttä, mutta se hävisi hänen jatkaessaan ivallisesti hymyillen: "Koska nyt olemme ylhäisiä ja köyhiä, täytyy minun tyytyä siihen, että tulemme rikkaiksi tällaisilla keinoilla. Muuta sanomista minulla ei ole kuin että olen pysynyt uskollisena sille yhdelle päätökselle, jonka tekemiseen minulla on voimaa — enkä ole houkutellut tätä miestä."

"Tätä miestä! Sinähän puhut kuin vihaisit häntä", huomautti äiti.

"Ja sinä kai luulit minun rakastavan", vastasi Edith seisahtuen aikoessaan mennä huoneen poikki ja katsahtaen taakseen. "anonko sinulle", jatkoi hän tuijottaen äitiinsä, "kuka jo tuntee meidät perinpohjin ja näkee meidän lävitsemme ja kenen silmissä minulla on vieläkin vähemmän itsekunnioitusta ja luottamusta kuin oman sisäisen itseni edessä — niin syvälle tunnen vaipuneeni senvuoksi, että hän tuntee minut?"

"Tämä on kai tarkoitettu hyökkäykseksi sitä raukkaa, onnetonta — mikä hänen nimensä nyt onkaan — herra Carkeria vastaan", sanoi hänen äitinsä kylmästi. "Jos sinulta puuttuu itsekunnioitusta ja luottamusta sen miehen edessä (joka muuten tuntuu hyvin miellyttävältä), ei se kaiketi paljoa vaikuta naimiskauppaasi? Miksi katselet minuun niin tylysti? Oletko sairas?"

Edith antoi kasvojensa heti painua ikäänkuin niihin olisi pistetty, ja hänen peittäessään niitä käsillään värisytti hänen koko olentoansa hirveästi. Se meni kuitenkin pian ohitse, ja tavallisin askelin hän poistui huoneesta.

Palvelijatar, joka olisi voinut olla kuoleman luuranko, ilmestyi sitten uudelleen, talutti käsivarresta emäntäänsä, joka näytti riisuneen ylvään käytöksensä muiden sulojen ohella ja pukeneen ylleen halvautumisen flanellipuvun keralla, kokoili Kleopatran tähteet ja vei ne toiseen huoneeseen, seuraavana aamuna taas eloon herätettäviksi.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Muutoksia

"Se päivä on siis vihdoinkin tullut, Susan, jolloin lähdemme takaisin rauhalliseen kotiimme", virkkoi Florence oivalliselle Nipperilleen.

Susan veti syvään henkeään, johon toimitukseen sisältyi voimakas ja vaikeasti määriteltävä mielenpurkaus, ja vastasi ilmaistuaan tunteitaan vielä tekoyskällä: "Hyvin rauhalliseen tosiaankin, Floy-neiti. Epäilemättä erittäin rauhalliseen."

"Kun olin lapsi", jatkoi Florence miettiväisesti hetkisen kuluttua, "näitkö koskaan sitä herraa, joka on matkan vaivasta huolimatta tullut tänne ratsain tervehtimään minua — luullakseni kolme kertaa, Susan?"

"Kolme kertaa, neiti", vastasi Nipper. "Kerran kun olitte kävelemässä noiden Skett —"

Florence katsahti häneen ystävällisesti, ja neiti Nipper korjasi.

"Sir Barnetin ja hänen rouvansa ja nuoren herran kanssa, aioin sanoa, neiti. Ja senjälkeen kahtena iltana."

"Kun olin lapsi, ja vieraita kävi isän luona, näitkö koskaan sitä herraa meillä, Susan?" kysyi Florence.

"En tosiaankaan voi sanoa koskaan nähneeni", vastasi Susan muisteltuaan. "Kun rakas äitiparkanne kuoli, Floy-neiti, olin minä nähkääs juuri tullut taloon, eikä minun olinpaikkani ollut siinä kerroksessa."

"Sinun oli tosiaankin vaikea tietää, keitä talossa kävi", myönsi Florence yhä miettiväisenä. "En tullut sitä ajatelleeksi."

"Niin, neiti, mutta me puhelimme talonväestä ja vieraista", virkkoi Susan, "ja minä kuulin monenlaista, vaikka hoitajatar, joka oli talossa ennen rouva Richardsia, teki minun saapuvilla ollessani epämiellyttäviä huomautuksia 'pikku ruukuista', joilla myös on korvat, mutta se täytyi panna juopottelemisen syyksi", huomautti Susan anteeksiantavasti, "minkä takia hänet sitten erotettiinkin toimestaan".

Florence, joka oli asettunut akkunan ääreen ja nojasi kasvojaan käteensä, istui katsellen ulos ja näytti tuskin kuuntelevan, mitä Susan sanoi.

"Joka tapauksessa muistan, neiti, että tuo sama herra Carker oli melkein, jollei ihan, yhtä tärkeä henkilö isällenne silloin kuin nytkin. Siihen aikaan sanottiin usein, että hän johti kaikkia isänne liikeasioita Cityssä, oli kaiken etunenässä, ja että isänne otti hänen sanojaan huomioon enemmän kuin kenenkään muun, ja suokaa anteeksi, Floy-neiti, niin hän helposti saattoikin tehdä, sillä hän ei koskaan välittänyt kenenkään toisen puheista! Sen minä kyllä käsitin, niin ruukku kuin olinkin."

Susan, jonka mieleen palasi muisto rouva Richardsin edellä olleen hoitajattaren loukkauksesta, pani selvän painon sanalle "ruukku".

"Eikä herra Carker ole vieläkään joutunut epäsuosioon, neiti", jatkoi Susan, "vaan on säilyttänyt paikkansa ja luottamuksensa isänne sydämessä, päättäen siitä, mitä Perch aina puhuu meidän väelle talossa käydessään. Ja vaikka Perch on maailman typerin ja kelvottomin olento, Floy-neiti, eikä kukaan voi kärsiä sitä miestä hetkeäkään, tietää hän sentään jokseenkin hyvin, mitä Cityssä tapahtuu, ja sanoo, ettei teidän isänne tee mitään ilman herra Carkeria, vaan jättää kaikki herra Carkerille ja toimii herra Carkerin neuvojen mukaan ja pitää herra Carkeria aina lähimpänä miehenään, ja minä uskon hänen uskovan (tuon vetelimmän kaikista Percheistä), että teidän isänne jälkeen on Intian keisari vain kuin syntymätön lapsi herra Carkerin rinnalla."

Florence kuuli nyt joka ainoan sanan, sillä hän oli alkanut tarkata Susanin puhetta eikä enää tuijottanut hajamielisesti ulos akkunasta, vaan katseli kamarineitoaan.

"Niin, Susan", virkkoi hän, kun nuori neito oli lopettanut, "hän on varmasti isän suosiossa ja myös hänen ystävänsä".

Florencen mieltä oli tämä ajatus askarruttanut jo muutamia päiviä. Niillä kahdella vierailulla, jotka Carker oli tehnyt ensimmäisen käyntinsä jälkeen, hän oli esiintynyt luottavaan ja tuttavalliseen tapaan — pitänyt oikeutenaan olla salaperäinen ja vihjaileva kertoessaan, ettei laivasta vieläkään kuulunut mitään, ja suopeasti määräillä Florencen asioissa — mikä sai tytön kummastelemaan ja teki hänet levottomaksi. Hän ei voinut mitenkään torjua tätä käytöstä tai vapauttaa itseään Carkerin hänen ympärilleen vähitellen kutomasta verkosta, sillä se olisi vaatinut jonkinlaista taitoa ja elämänkokemusta, joka olisi vetänyt vertoja Carkerin taitavuudelle, mutta se puuttui Florencelta. Tosin Carker ei ollut sanonut mitään muuta kuin että laivasta ei ollut tullut mitään uutisia ja että hän pelkäsi pahinta, mutta Florencea vaivasi kovin se, kuinka Carker oli saanut selville, että hän oli niin huolissaan tuon laivan kohtalosta, ja miksi hänelle saatiin viitata siihen niin salaperäisesti.

Tämä Carkerin käytös ja Florencen tottumus niin usein pohtia sitä ihmetellen ja levottomana vaikutti vähitellen siihen suuntaan, että Carker sai kiusallisen tenhovoiman Florencen ajatuksissa. Tätä epämääräistä vaikutelmaa ei hälventänyt sekään, että Florence koetti selvästi muistella hänen piirteitään, ääntään ja käytöstään, saadakseen hänet todellisen ihmisen tasolle, jolla ei voinut olla sen suurempaa lumousta kuin muillakaan. Eikä Carker kuitenkaan koskaan katsonut häneen tylyn tai vihamielisen näköisenä, vaan hymyili aina ystävällisesti.

Sitten Florence taas muisteli vakavaa aikomustaan päästä isän suosioon ja päätöstään uskoa itse tietämättään olevansa syynä heidän kylmään ja vieraaseen suhteeseensa. Ja silloin hän myös palautti mieleensä, että tuo herra oli isän läheinen ystävä, ja mietti tuskaisin sydämin, saattoiko hänen oma taipumuksensa tuntea vastenmielisyyttä ja pelkoa Carkeria kohtaan johtua samasta onnettomasta luonteenpiirteestä, joka oli vieroittanut isän rakkauden hänestä ja jättänyt hänet niin yksin. Hän pelkäsi asian olevan niin ja toisinaan oli siitä varmakin. Mutta hän päätti koettaa vapautua tästä väärästä tunteesta, vakuutteli mielessään, että hänen isänsä ystävän osoittama huomio tuotti hänelle kunniaa ja rohkaisi häntä, ja toivoi tarkkaamalla kärsivällisesti Carkeria ja luottamalla häneen saavansa ohjatuksi vertavuotavat jalkansa sille kiviselle tielle, joka päättyi hänen isänsä sydämeen.

Niin heittelehti suloinen Florence myrskyävällä epäilyksen ja toivon merellä, sillä hän ei voinut kysyä neuvoa keltään näyttämättä syyttävän isäänsä. Syvällä hänen alapuolellaan ui Carker kuin suomuinen merihirviö ja piti häntä silmällä.

Kaikesta tästä tuli Florencelle uusi syy toivoa olevansa taas kotona. Hänen yksinäiseen elämäänsä sopi paremmin arka toivo ja epäilys, ja hän pelkäsi toisinaan, että hän poissa ollessaan menettäisi onnellisen tilaisuuden osoittaa rakkautta isälle. Lapsiparka olisi voinut tässä suhteessa rauhoittua, mutta hänen hylätty rakkautensa värisi hänen rinnassaan ja lenteli kuin harhaileva lintu unissakin kotiin, asettuen isän olkapäälle.

Walteria hän ajatteli usein. Voi, kuinka usein silloin, kun yö oli synkkä ja tuuli puhalsi talon ympärillä! Mutta toivo pysyi vahvana hänen rinnassaan. Nuoren ja lämminsydämisen on kovin vaikea, niinkin kovien kokemusten jälkeen kuin Florencella oli ollut, kuvitella nuoruutta ja hehkua tukahdutetuksi heikon liekin lailla ja elämänkirkkauden pimenevän yöksi keskipäivällä. Usein hän vuodatti kyyneleitä Walterin kärsimysten vuoksi, mutta harvoin hänen luultua kuolemaansa surren eikä koskaan kauan.

Hän oli kirjoittanut vanhalle laivakojeiden kauppiaalle, mutta ei ollut saanut mitään vastausta. Tällä kannalla olivat Florencen asiat sinä aamuna, jolloin hän oli iloisena lähdössä kotiinsa, vanhaan yksinäiseen elämäänsä.

Tohtori ja rouva Blimber, mukanaan (vastoin tahtoaan) arvossapidetty suojattinsa, nuori Barnet, olivatko palanneet Brightoniin, jossa tämä nuori herra ja hänen kumppaninsa, matkalla Parnassuksen vuorelle epäilemättä jo olivat ryhtyneet opintojansa jatkamaan. Loma-aika oli päättynyt, useimmat huvilan nuorista vieraista olivat lähteneet, ja Florencen pitkä vierailu oli lopussa.

Mutta vielä oli yksi vieras, joka tosin ei asunut talossa, mutta osoitti huomaavaisuuttaan perheelle alituisesti ja yhä uskollisena, nimittäin Toots. Uudistettuaan muutamia viikkoja sitten tuttavuuden, joka hänellä oli ollut onni solmia Skettles nuoremman kanssa samana iltana kuin hän oli katkaissut Blimberien kahleet ja liidellyt vapauteen sormuksineen, hän kävi talossa joka toinen päivä ja jätti eteisessä oikean pinon käyntikortteja palvelijalle, kerrassaan niin paljon, että tämä toimitus vastasi korttien jakelemista vistipelissä.

Toots oli myöskin hankkinut kuusiairoisen purren siinä kekseliäässä ja rohkeassa tarkoituksessa, ettei perhe unohtaisi häntä (kuitenkin on syytä otaksua, että tämä keino oli kotoisin Kukonpojan tuotteliaista aivoista). Aluksen miehistönä oli Kukonpojan meritaitoisia ystäviä ja perämiehenä itse tämä kuuluisa henkilö, jolla oli sitä varten kirkkaanpunainen ruiskumiehen takki ja joka oli kätkenyt alinomaisen sinelmänsä vihreän suojuksen peittoon. Ennen tämän kulkuvälineen hankkimista Toots oli kysynyt Kukonpojalta erästä oletettua asiaa, nimittäin: jos Kukonpoika rakastaisi nuorta Mary-nimistä naista ja olisi päättänyt hankkia oman veneen, niin minkä nimen hän sille antaisi? Kukonpoika vastasi vannoen muutamia kertoja juhlallisesti, että hän nimittäisi sen joko Polliksi tai Kukonpojan Iloksi. Kehittäen edelleen tätä ajatusta Toots päätti syvän miettimisen ja pitkäaikaisen keksimisvaivan jälkeen panna purtensa nimeksi "Tootsin Ilo", mikä olisi hieno kohteliaisuus Florencelle ja sitä lajia, ettei kukaan, joka tunsi heidät molemmat, voinut olla antamatta sille arvoa.

Lojuen tulipunaisella pieluksella hienossa veneessään jalat ylhäällä Toots oli soudattanut itseään jokea ylös päivä päivältä ja viikko viikolta ja kuljeskellut edestakaisin sir Barnetin puutarhan lähettyvillä, käskenyt venemiestensä tehdä jyrkkiä mutkia soutaessaan, jotta hän olisi paremmin näkynyt sir Barnetin akkunoissa mahdollisesti katseleville, ja antanut _Tootsin Ilon_ suorittaa sellaisia temppuja, että rantaseutujen asukkaat ihmettelivät. Mutta milloin tahansa Toots näki ihmisiä sir Barnetin puutarhassa joen rannalla, oli hän kulkevinaan ohitse mitä omituisimpien ja epätodennäköisimpien sattumain vuoksi.

"Hyvää päivää, Toots", sanoi sir Barnet tavallisesti heiluttaen kättään nurmikentällä, jolloin viekas Kukonpoika ohjasi veneen likelle rantaa.

"Hyvää päivää, sir Barnet", vastasi Toots. "Kuinka kummallista, että näen teidät täällä!"

Näin Toots aina sanoi ovelasti, ikäänkuin talo ei suinkaan olisi ollut sir Barnetin, vaan jokin autio rakennus Niilin tai Gangeksen rannalla.

"En ole milloinkaan näin hämmästynyt!" huudahti Toots lisäksi. "Onko neiti Dombey täällä?"

Joskus tuli silloin Florence näkyviin.

"Diogenes voi oikein hyvin, neiti Dombey", virkkoi Toots.

"Kävin siellä tänä aamuna kysymässä."

"Kiitoksia oikein paljon", kuului vastaukseksi Florencen ystävällinen ääni.

"Ettekö tule maihin, Toots?" kysyi sir Barnet. "Tulkaahan nyt, ei kai teillä ole kiirettä. Tulkaa tervehtimään meitä."

"Eipä ole väliä, kiitoksia paljon!" vastasi Toots punastuen. "Luulin vain, että neiti Dombey ehkä kuulisi mielellään jotakin Diogeneesta. Hyvästi!" Ja Toots-parka, jonka teki niin kovin mieli noudattaa kutsua, mutta joka ei kuitenkaan uskaltanut, antoi tuskaisin sydämin Kukonpojalle merkin, ja niin lähti _Ilo_ pois, halkoen vettä kuin nuoli.

Florencen lähtöaamuna pursi keinui erikoisessa juhla-asussa puutarhaportaiden luona. Mennessään alakertaan lausumaan jäähyväisiä, puheltuaan Susanin kanssa, hän tapasi Tootsin odottamassa vierashuoneessa.

"Hyvää huomenta, neiti Dombey", sanoi Toots perin hämmentyneenä, kuten hän aina oli saadessaan tavata Florencen, "kiitoksia paljon, minä jaksan oikein hyvin ja toivoakseni tekin, ja samoin Diogeneskin eilen. Ehkä te haluaisitte näin kauniilla ilmalla palata kotiin vesitse, ja purressani on mainiosti tilaa myös kamarineidolle."

"Olen kovin kiitollinen teille", vastasi Florence epäröiden, "mutta oikeastaan en sentään tahtoisi".

"No, eipä sillä väliä", sanoi Toots. "Hyvästi!"

"Ettekö odota, kunnes rouva Skettles tulee?" kysyi Florence ystävällisesti.

"Ei, kiitos", vastasi Toots. "Ei ole lainkaan väliä."

Niin ujo oli Toots tällaisissa tapauksissa ja niin hämillään. Mutta kun rouva Skettles tuli samassa sisään, valtasi Tootsin äkkiä halu kysyä, mitä hänelle kuului, ja toivottaa hänelle hyvää vointia. Sitten Tootsin oli mahdotonta lakata puristamasta hänen kättään, ennenkuin sir Barnet ilmestyi, johon hän heti takertui epätoivoisen sitkeästi.

"Me menetämme tänään kotimme valon, herra Toots", virkkoi sir Barnet kääntyen Florenceen päin.

"Oi, eipä sillä — tarkoitan, sehän on tiettyä", änkytti Toots hämillään. "Hyvästi!"

Niin pontevasti kuin hän lausuikin jäähyväisensä, ei hän lähtenyt pois, vaan seisoi paikallaan tuijottaen neuvottomana. Auttaakseen häntä pulasta Florence lausui lady Skettlesille jäähyväiset moneen kertaan kiitellen ja ojensi kätensä sir Barnetille.

"Saanko pyytää teitä, hyvä neiti Dombey, viemään parhaat terveiseni arvoisalle isällenne?" kysyi sir Barnet saattaessaan vierastaan vaunuihin.

Florencelle tuotti mielipahaa tämä tehtävä, sillä hänestä tuntui kuin hän pettäisi sir Barnetia salliessaan hänen uskoa, että tyttärelle osoitettu ystävällisyys oli myöskin osoitettu isälle. Mutta koska hän ei voinut selittää asiaa, kumarsi hän ja kiitti. Ja taas hän ajatteli, että synkkä koti, jossa häntä ei saatettu sillä lailla ymmälle eikä muistutettu hänen suruaan, oli hänen luonnollinen ja paras turvapaikkansa.

Ne hänen uusista tuttavistaan ja tovereistaan, jotka vielä olivat jäljellä huvilassa, juoksivat sisältä ja puutarhasta sanomaan jäähyväisiä. He olivat kaikki kiintyneet häneen ja erosivat hänestä liikutettuina. Palvelijatkin tunsivat kaipausta hänen lähtiessään ja tulivat kumartelemaan ja niiailemaan vaunujen oven eteen. Katsellessaan ympärillään olevia ystävällisiä kasvoja ja nähdessään niiden joukossa sir Barnetin ja hänen puolisonsa ynnä Tootsin, joka nauraa hihitti ja tuijotti häneen kauempaa, Florence muisti sen illan, jolloin hän oli palannut Paulin kanssa tohtori Blimberin luota, ja kun vaunut ajoivat pois, olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä.

Ne olivat surullisia, mutta samalla lohdullisiakin kyyneliä, sillä kaikki hellemmät muistot liittyivät synkkään vanhaan taloon, johon hän nyt palasi, ja tekivät sen hänelle rakkaaksi. Kuinka pitkä aika siitä tuntuikaan olevan, kun hän oli vaeltanut hiljaisissa huoneissa, kun hän oli viimeksi hiipinyt hiljaa ja arasti isäänsä tapaamaan, kun hän oli tuntenut jokapäiväisen elämänsä pienimmässäkin toimessa rakkaan vainajan juhlallista, mutta tyynnyttävää vaikutusta. Nämä uudet jäähyväiset toivat sitäpaitsi mieleen Walter-raukan lähdön, hänen katseensa ja sanansa sinä iltana, hänen suloisen hämmennyksensä, hänen hellyytensä niitä kohtaan, jotka hänen oli jätettävä, ja hänen rohkeutensa ja reippautensa. Walterin pikku tarina liittyi myös vanhaan taloon ja kiinnitti hänen sydämensä siihen yhä lujemmin.

Susan Nipperinkin sydän pehmeni sitä taloa kohtaan, jossa hän oli elänyt niin monta vuotta, kun he nyt sitä lähestyivät. Niin synkkä kuin se olikin ja niin ankaran oikeudenmukaisesti kuin hän sen synkkyyden tuomitsikin, antoi hän sen melkein kokonaan anteeksi. "En kiellä sitä, että näen sen taas mielelläni, neiti", virkkoi Nipper. "Ei siinä paljon ole kerskailemista, mutta en sentään soisi sitä poljettavan tai revittävänkään."

"Olethan iloinen saadessasi taas liikkua sen vanhoissa huoneissa?" kysyi Florence hymyillen.

"Olen, neiti", myönsi Susan heltyen sitä enemmän taloa kohtaan, mitä lähemmäksi he joutuivat. "En kiellä sitä, vaikka kaiketi jo huomenna taas vihaan koko paikkaa!"

Florence puolestaan tunsi, että siellä oli suurempi rauha kuin muualla ja parempi ja helpompi säilyttää salaisuutensa korkeiden synkkäin seinäin suojaamana kuin viedä se mukaansa kirkkaaseen päivänvaloon ja koettaa kätkeä sitä onnellisten ihmisten silmiltä. Parempi oli jatkaa oman rakastavan sydämen tutkimista yksinään, kun vieraat rakastavat olennot eivät masentaneet hänen mieltään. Helpompi oli toivoa ja rukoilla ja rakastaa toisten välittämättä, kun sai uskollisesti ja kärsivällisesti elää sellaisten muistojen rauhallisessa pyhäkössä vaikkakin se mureni ja lahosi ja rappeutui hänen ympärillään, kuin jossakin toisessa kuinka iloisessa paikassa tahansa. Hän toivotti tervetulleeksi elämänsä vanhan lumotun linnan ja odotti hartaasti kuulevansa synkän oven taas sulkeutuvan takanaan.

Sellaisten ajatusten täyttäminä he kääntyivät pitkälle ja hämärälle kadulle. Florence ei istunut vaunujen sillä puolella, josta sopi tähystellä kotia, ja kun välimatka heidän ja sen välillä pieneni, katseli hän ulos akkunasta nähdäkseen kadun toisella puolen asuvia lapsia.

Silloin hän äkkiä kääntyi kuullessaan Susanin huudahtavan.

"Hyväinen aika!" huusi Susan, "missä meidän talomme on?"

"Meidän talomme!" toisti Florence.

Susan veti päänsä sisään akkunasta, pisti sen taas ulos ja veti jälleen sisään vaunujen pysähtyessä ja tuijotti ällistyneenä nuoreen emäntäänsä.

Taloa ympäröivät joka taholla kivijalasta kattoon asti monimutkaiset rakennustelineet. Sen kohdalla peittivät leveää katua puoliväliin tiili- ja kiviläjät, laastiröykkiöt ja puupinot. Tikapuita oli nostettu seiniä vasten, työmiehiä kiipeili ylös alas, toisia puuhaili seisten telineitten laudoilla; maalareita työskenteli sisällä; suuria korupaperikääröjä purettiin ulko-ovella kuormarattaista, ja verhoilijankin vankkurit olivat tietä tukkimassa. Ammottavista ja rikkinäisistä akkunoista ei näkynyt huonekaluja missään huoneessa, ei muuta kuin työmiehiä eri ammatteihinsa kuuluvine tarvekapineineen kapuilemassa keittiöstä ullakolle asti. Sisällä ja ulkona samanlaista: muurareita, maalareita, puuseppiä vasaroineen, saviseoksineen, harjoilleen, kirveineen, sahoineen ja laastilapioineen, kaikki työssä yhtaikaa täydessä vauhdissa.

Florence astui maahan vaunuista puolittain epäröiden, oliko tämä oikea talo, kunnes näki Towlinsonin päivänpaahtamana seisomassa ovella häntä vastaanottaakseen.

"Ei suinkaan mitään ikävää ole tapahtunut?" kysyi Florence.

"Ei, neiti."

"Suuria muutoksia on tekeillä."

"Niin, neiti, suuria muutoksia", toisti Towlinson.

Florence astui hänen ohitseen kuin unessa ja kiirehti yläkertaan. Kauan hämärinä pysyneissä vierashuoneissa oli nyt räikeä valo, korokkeilla ja tikkailla miehiä paperimyssyt päissä. Hänen äitinsä kuva oli viety pois muun irtaimiston keralla, ja sillä kohdalla, missä se oli ollut, näkyi kalkkiin töherrettynä: "Tämä huone paneloidaan. Vihreätä ja kultaa." Sisäportaat olivat täynnä hirsiä ja lankkuja samoin kuin talon ulkopuolikin, ja suuri joukko levyseppiä ja lasimestareita nojaili eri asennoissa holviakkunoita vasten. Hänen omaan huoneeseensa ei ollut vielä koskettu, mutta ulkopuolella oli akkunan kohdalle pystytetty hirsiä ja lautoja, jotka tukkivat päivänvalon. Hän meni hiljaa ylös toiseen makuuhuoneeseen, jossa oli Paulin pikku vuode. Sinne tuijotti paraikaa akkunasta tumma jättiläismäinen mies piippu suussa ja nenäliina päähän sidottuna.

Täältä löysi Florencen Susan Nipper, joka oli lähetetty häntä noutamaan, ja pyysi häntä tulemaan isän luokse, jolla oli hänelle asiaa.

"Kotona! Ja tahtoo tavata minua!" huudahti Florence väristen.

Susan, joka oli paljon enemmän hämillään kuin Florence itse, toisti saamansa käskyn. Kalpeana ja kiihtyneenä Florence kiirehti alakertaan epäröimättä hetkeäkään. Juostessaan portaita alas hän mietti, uskaltaisiko suudella isäänsä. Hänen sydämensä kaipuu ratkaisi kysymyksen, ja hän päätti niin tehdä.

Hänen isänsä olisi voinut kuulla Florencen sydämen tykytyksen, kun se tuli hänen lähelleen. Hetken kuluttua se olisi sykkinyt hänen rintaansa vasten —

Mutta Dombey ei ollut yksin. Huoneessa oli myöskin kaksi naista, ja Florence pysähtyi. Hän taisteli niin kovasti liikutustaan vastaan, että jollei hänen raju ystävänsä Di olisi rynnännyt sisään ja ollut tukehduttaa häntä tervetuliaishyväilyillään — jolloin toinen naisista vähän kirkaisi ja käänsi hänen huomionsa pois toisaalle — olisi hän pyörtynyt lattialle.

"Florence", virkkoi hänen isänsä ojentaen kätensä niin jäykästi, että se pidätti häntä loitolla, "mitä sinulle kuuluu?"

Florence tarttui hänen käteensä, painoi sen arasti huulilleen eikä pidättänyt sitä, kun se vetäytyi pois ja ovea sulkiessaan kosketti sitä yhtä hellästi kuin oli koskettanut Florencen kättä.

"Mikä koira tuo on?" kysyi Dombey tyytymättömänä.

"Se on — Brightonista."

"Jaha", virkkoi Dombey, ja pilvi varjosti hänen kasvojaan, sillä hän ymmärsi tämän selityksen.

"Se on oikein lauhkea", sanoi Florence kääntyen luontaisen ystävällisesti ja suloisesti molempien naisvieraitten puoleen. "Se on vain iloinen nähdessään minut. Suokaa sille anteeksi."

Vilkaistessaan heihin hän huomasi, että se nainen, joka oli kirkaissut, oli vanha ja istui tuolilla. Toinen nainen, joka seisoi lähempänä isää, oli hyvin kaunis ja hieno.

"Rouva Skewton", virkkoi Dombey kääntyen vanhemman puoleen ja viitaten kädellään, "tämä on tyttäreni Florence".

"Ihastuttava kerrassaan", huomautti rouva sovittaen lornetin silmäänsä. "Niin luonnollinen! Florence kulta, suutele minua, ole hyvä."

Florence teki niin ja kääntyi toiseen naiseen päin, jonka luona hänen isänsä seisoi odottaen.

"Edith", sanoi Dombey, "tämä on tyttäreni Florence. Florence, tästä rouvasta tulee pian äitisi."

Florence säpsähti ja loi silmänsä kauniisiin kasvoihin ristiriitaisten tunteitten vallassa. Ne kyyneleet, jotka äidin nimi herätti, taistelivat hetkisen hämmästyksen, uteliaisuuden, ihailun ja selittämättömän pelon kanssa. Sitten hän huudahti: "Oi, isä, tule onnelliseksi, tule oikein, oikein onnelliseksi koko elämäsi ajaksi!" Senjälkeen hän vaipui itkien vieraan rintaa vasten.

Seurasi hetken hiljaisuus. Kaunis nainen, joka oli aluksi näyttänyt epäröineen, oliko hänen lähestyttävä Florencea vai ei, painoi häntä povelleen ja puristi kättään lujasti hänen vyötäisilleen ikäänkuin rauhoittaakseen ja lohduttaakseen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivutti päänsä Florencea kohti ja suuteli hänen poskeaan, mutta ei virkkanut mitään.

"Lähdemmekö katselemaan huoneita", ehdotti Dombey, "ja tarkastamaan, mitä työmiehet tekevät. Olkaa hyvä, rakas rouva."

Hän ojensi käsivartensa rouva Skewtonille, joka oli katsellut Florencea lornettinsa lävitse ikäänkuin suunnitellen mielessään, mitä hänestä voisi saada valamalla häneen — luonnollisestikin omasta runsaasta varastosta — vähän enemmän sydäntä ja luontoa. Florence nyyhkytti yhä nuoren naisen syleilemänä ja piti kiinni hänestä, kun Dombey kuului sanovan kasvihuoneessa:

"Kysykäämme Edithiltä. Mutta missä hän on?"

"Edith kulta!" huusi rouva Skewton, "missä sinä olet? Tietysti etsimässä herra Dombeyta jostakin. Me olemme täällä, rakkaani."

Kaunis nainen päästi Florencen irti, painoi huulensa vielä kerran hänen kasvoilleen, poistui kiireesti ja liittyi toisiin. Florence jäi seisomaan samaan paikkaan onnellisena, surullisena, hilpeänä ja kyyneleisenä itsekään oikein tietämättä miten tai kuinka kauan. Silloin ilmestyi hänen uusi äitinsä taas ja sulki hänet syliinsä.

"Florence", virkkoi hän nopeasti, katsellen tyttöä silmiin hyvin vakavasti. "Et suinkaan ala heti vihata minua?"

"Vihatako sinua, äiti?" huudahti Florence kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja katsellen häntä samalla lailla.

"Hiljaa! Ajattele siis hyvää minusta", virkkoi kaunis rouva. "Ajattele, että minä koetan tehdä sinut onnelliseksi ja että olen valmis rakastamaan sinua, Florence. Hyvästi. Me tapaamme taas pian. Hyvästi. Älä jää enää tänne."

Taas hän painoi Florencea rintaansa vasten — hän oli puhunut nopeasti, mutta varmalla äänellä — ja Florence näki hänen menevän toisten luokse viereiseen huoneeseen.

Nyt Florence alkoi toivoa voivansa oppia uudelta ja kauniilta äidiltään, kuinka isän rakkaus oli saavutettava. Seuraavana yönä hän näki unta, kuinka hänen oma äitinsä hymyili säteilevästi tälle toivolle ja siunasi sitä. Uneksiva Florence-parka!

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Rouva Chickin silmät aukenevat

Neiti Tox ei aavistanut mitään sellaisista omituisista Dombeyn taloon liittyvistä ilmestyksistä kuin telineistä ja tikapuista ja miehistä, joiden päähän oli sidottu nenäliina ja jotka tuijottivat sisään akkunoista kuin lentävät aaveet tai kummalliset linnut. Eräänä aamuna tänä tapauksista rikkaana aikana hänellä oli aamiaispöydässä edessään tavalliset ruokalajinsa, nimittäin palanen ranskanleipää, tuore muna (tai ainakin tuoreeksi väitetty), pieni kannullinen teetä, johon oli sekoitettu pieni hopealusikallinen mainittua yrttiä neiti Toxia varten ja samoin pieni hopealusikallinen teekannua varten — jollainen päähänpisto huvittaa hyviä taloudenhoitajattaria. Syötyään hän meni yläkertaan jatkamaan lintuvalssiaan klaveerilla, kastelemaan ja hoitelemaan kasvejaan, pölyttämään pikku kapistuksiaan ja jokapäiväisen tapansa mukaan laatimaan pienestä vierashuoneestaan Prinsessan aukion kukkakoria.

Hän varusti itsensä vanhalla parilla hansikkaita, jotka olivat kuolleitten lehtien väriset ja joissa hän oli tottunut suorittamaan nämä askareensa — toisin ajoin ne olivat kätkössä ihmisten katseilta pöytälaatikossa — ja ryhtyi järjestelmällisesti työhönsä. Hän aloitti lintuvalssilla. Sitten hän meni luonnollisen ajatusyhtymän vaikutuksesta katsomaan lintuaan — hyvin korkeahartiaista kanarialintua, vanhaksi käynyttä ja kurtistunutta, mutta kimeä-äänistä laulajaa, jollaiseksi Prinsessan aukio sen hyvin tunsi. Senjälkeen seurasivat järjestyksessä pienet porsliiniesineet, paperiset koristukset ja muut sentapaiset. Niin hän saapui aikanaan kasvien luokse, joita tavallisesti oli leikattava sieltä täältä saksilla jostakin neiti Toxille hyvin tärkeästä kasviopillisesta syystä.

Tänä aamuna neiti Toxilta kului pitkä aika, ennenkuin hän ehti kasviensa luokse. Ilma oli lämmin, tuuli etelässä. Prinsessan aukionkin yllä leijaili kesän henkäys, joka käänsi neiti Toxin ajatukset maalle. Prinsessan Vaakuna nimisen hotellin juomanlaskija oli tullut ulos vesikannuineen ja suihkuttanut vettä yltyleensä aukiolle, mikä antoi ruohottuneelle kentälle tuoreen tuoksun — suorastaan kasvamisen tuoksun, niinkuin neiti Tox sanoi. Auringon pilkahdus tunkeutui kapeana juovana leveältä kadulta kulman takaa, savunväriset varpuset hyppelivät sen ylitse edestakaisin näyttäen kirkkaammilta sen kohdalla tai kylpivät siinä kuin joessa ja muuttuivat ihaniksi varpusiksi, joilla ei ollut mitään termistä savupiippujen kanssa. Hotellin akkunoihin oli kuvattu inkiväärioluen ylistykseksi tarinoita, joissa esitettiin janoisia vieraita hukkuneina kuohuihin tai lentelevien korkkien huumaamina. Kaupungin ulkopuolella niitettiin jossakin heinää myöhään, ja vaikka tuoksulla oli pitkä matka kuljettavana ja monta vastatuoksua kestettävänä köyhäin asumusten ohitse kulkiessaan (palkitkoon Jumala ne arvoisat herrat, jotka väittävät ruttoa esi-isäimme viisauden mukaiseksi ilmiöksi ja panevat pikku kykynsä toimimaan, jotta nuo asunnot pysyisivät niin kurjina), leijaili se kuitenkin heikosti Prinsessan aukiolle, kuiskaillen luonnosta ja sen terveellisestä ilmasta, samoin kuin se voi leijailla tyrmiin ja vankiloihin, yksinäisten ja rasitettujen luokse, huolimatta raatiherroista ja ritareista, jotka nyökkäilevät viisaasti, väittäen pyörivän maailman pysyvän paikallaan.

Neiti Tox istuutui akkunan edessä olevalle penkille ja ajatteli hyvää isävainajaansa — herra Toxia, tullivirkamiestä — ja lapsuuttaan, jonka hän oli viettänyt merisatamassa keskellä melkoista tervamäärää ja jonkinmoista maalaisluontoa. Hän heltyi muistelemaan entisaikaisia niittyjä, jotka olivat täynnä voikukkia kuin ylösalaisin käännetyt taivaankannet kultaisine tähtineen. Niinikään johtui hänen mieleensä, kuinka hän oli solminut kukkakahleita nuorille nankinivaatteisiin puetuille ihailijoille, jotka olivat vannoneet hänelle ikuista uskollisuutta, ja kuinka nuo kahleet olivat pian kuihtuneet ja murtuneet.