Part 12

Kmicic, jota ei, kuten hän oli pyytänyt, oltu pantu kahleisiin, ei todellakaan jaksanut enää sietää tätä menoa. Hän laukaisi äkkiä tykin tähdäten suurimpaan joukkoon niin hyvällä menestyksellä, että kaikki etumaisina kulkevat sotamiehet syöksyivät kuolleina alas. Se oli kuin merkkinä, sillä heti käskemättä ja vastoin kieltojakin alkoivat kaikki tykit jylistä ja musketit paukahdella.

Ruotsalaiset, joita näin ammuttiin eri suunnilta, alkoivat huutaen paeta linnoituksen luota, mutta monta kaatui vielä tielle. Czarniecki riensi Kmicicin luo.

— Tiedättekö, että tuon saatte maksaa hengellänne?

— Tiedän, mutta se on minusta samantekevää! Kas noin!...

— Siinä tapauksessa tähdätkää hyvin! Kmicic tähtäsi hyvin.

Pian hänellä kuitenkaan ei ollut edessään ketään, johon tähtäisi. Ruotsalaisten leirissä oltiin raivostuneita. Ymmärrettiin ruotsalaisten itsensä olleen syynä aselevon rikkoutumiseen, ja Müller itsekin mielessään myönsi luostarin puolustajain menetelleen oikein.

Mutta, mikä oli tärkeämpää ja mitä Kmicic itsekään ei aavistanut, hän oli laukauksillaan todennäköisesti pelastanut vangittujen isien hengen, sillä nyt Müller tuli vakuutetuksi, että munkit pahimmassa tapauksessa olivat todellakin valmiit kirkon ja luostarin hyväksi uhraamaan kaksi veljistään. Sekin ajatus nousi nyt kenraalin mieleen, että jos hiuskarvakaan putoaa lähettiläiden päästä, niin silloin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta jäljellä kuin taistelu luostaria vastaan.

Seuraavana päivänä hän kutsui molemmat vangitut munkit luokseen päivälliselle ja sitä seuraavana hän lähetti heidät takaisin luostariin.

Isä Kordecki itki nähdessään heidät kaikki syleilivät heitä ja ihmettelivät kuullessaan heiltä, että juuri nuo laukaukset olivat heidät vapauttaneet. Priori, joka oli tähän saakka ollut vihainen Kmicicille, kutsui hänet luokseen ja sanoi:

— Olin vihainen, sillä luulin sinun syösseen heidät turmioon, mutta Pyhä Neitsyt näyttää sinut innoittaneen. Se on armon merkki, riemuitse siitä!

— Isä armahin, nyt kai ei enää jatketa neuvotteluja? — kysyi Kmicic suudellen hänen kättään.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun torvi törähti portin edustalla ja uusi Müllerin sanantuoja saapui sisälle luostariin.

Se oli Kuklinowski, vapaaehtoisen joukon päällikkö, joka oli yhtynyt ruotsalaisiin.

Pahimmat lurjukset, joilla ei ollut uskoa eikä kunniaa, palvelivat tuossa joukossa. lisäksi siinä oli eriuskolaisia, kuten luterilaisia, areiolaisia ja kalvinilaisia. Tämä selitti heidän myötätuntonsa ruotsalaisia kohtaan, mutta pääasiassa oli heidät vienyt Müllerin leiriin ryöstön ja saalistamisen halu. Tämä joukko, johon kuului rosvoja, paenneita vankeja ja kuolemaantuomittuja, muistutti jonkinverran Kmicicin entistä joukkoa, mutta Kmicicin miehet rakastivat taistelua, nämä vain ryöstöä. Kuklinowski itse oli vielä vähemmän Kmicicin kaltainen. Hänen tukassaan oli harmaata, hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, ilme julkea ja kavala. Hän oli niitä sotilaita, joista rosvoileva elämä ja alituiset taistelut ovat kokonaan kuolettaneet omantunnon. Paljon tuollaisia kierteli kolmikymmenvuotisen sodan jälkeisenä aikana kaikkialla Saksassa ja Puolassa. He olivat valmiit palvelemaan ketä tahansa, ja usein ratkaisi vain sattuma sen, kenen puolella he olivat.

Isänmaa, uskonto — sanalla sanoen kaikki mikä on pyhää — oli heistä aivan samantekevä. He tunsivat vain sotilaselämän ja etsivät siitä huvia, etuja ja unhotusta. Kuitenkin he tavallisesti palvelivat jokseenkin uskollisesti sitä, jonka palvelukseen olivat ruvenneet. Tämä johtui jonkinmoisesta sotilaan ja rosvon kunniantunnosta ja myös siitä, että he eivät tahtoneet vahingoittaa ansiomahdollisuuksiaan.

Sellainen oli myös Kuklinowski. Rohkeus ja tavallista parempi menestys yrityksissä oli tuottanut hänelle mainetta ammattiveljien keskuudessa. Hänen oli helppo värvätä miehiä. Koko ikänsä hän oli palvellut erilaisia aseita käyttäen ja eri leireissä. Väärät sääret osoittivat, että hän oli suurimman osan ikäänsä ollut hevosen selässä. Muuten hän oli laiha kuin keppi ja jonkin verran köyryssä irstaan elämän johdosta. Eikä hän kuitenkaan ollut luonnostaan täysin huono ihminen, jolla ei olisi joskus ollut jalompiakin tunteita, hän oli vain perin turmeltunut ja villiintynyt. Itse hän usein päissään ollessaan sanoi toveriseurassa:

— Olen tehnyt monta tekoa, joiden takia olisin ansainnut, että salama olisi iskenyt minuun, mutta eipä se ole iskenyt!

Tämä rangaistuksetta pääseminen teki sen, että hän ei uskonut Jumalan oikeamielisyyteen ja rangaistuksiin tässä elämässä tahi kuoleman jälkeen, toisin sanoen hän ei uskonut Jumalaan, mutta kyllä perkeleeseen, noitakeinoihin, astrologeihin ja alkemiaan.

Müller, joka oli samaa tyyppiä, mutta suuripiirteisempi, piti häntä suuressa arvossa ja näki hänet mielellään pöydässään vieraana. Nyt oli Kuklinowski itse tarjoutunut häntä auttamaan ja vakuuttanut saattavansa kaunopuheisuudellaan munkit järkiinsä.

Hän oli ruvennut lähettilääksi ensiksikin itse toimen vuoksi, mutta toiseksi myös nähdäkseen paikat ja kylvääkseen sinne ja tänne huonon siemenen. Koska hän ennestään tunsi Czarnieckin, niin hän suuntasi kulkunsa tämän vartioitavan portin luo. Mutta Czarniecki oli nukkumassa ja hänen paikallaan Kmicic Tämä johti tulijan neuvottelusaliin.

Kuklinowski katsahti tuntijan silmin Kmiciciin, ja häntä miellytti nuoren miehen ryhti ja sotilaallinen olemus.

— Sotilas tuntee heti oikean sotilaan, — sanoi hän nostaen käden lähelle hatun reunaa. — En luullut papeilla olevan näin komeita upseereita palveluksessaan. Mikä arvo teillä on, jos saan kysyä?

Kmicic, joka oli innostunut kuten kaikki äskenkääntyneet, saattoi tuskin hillitä harmiaan nähdessään ruotsalaisten palvelukseen antautuneen puolalaisen. Mutta hän muisti Kordeckilta äskettäin saamansa läksytyksen ja myös sen, että tämä piti neuvotteluja tärkeinä. Senvuoksi hän vastasi kylmästi ja rauhallisesti:

— Olen Babinicz, ennen ollut everstinä liettualaisessa armeijassa, nyt vapaaehtoisena Pyhän Neitsyen palveluksessa.

— Ja minä olen Kuklinowski, myöskin eversti, josta lienette kuullut, sillä useassa sodassa on tämä nimi ja tämä sapeli (hän löi kupeeseensa) mainittu sekä Puolassa että ulkomailla.

— Palvelijanne! — sanoi Kmicic. — Olen kuullut.

— Mutta... anteeksi... tehän olette Liettuasta? Sielläkin on uljaita sotureita... Me tiedämme toisistamme, sillä maineen torvi kuuluu maailman toisesta päästä toiseen... Tunnetteko erään Kmicicin?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Andrzej jäi seisomaan hämmästyneenä.

— Miksi kysytte hänestä?

— Koska pidän hänestä, vaikka en häntä tunne. Olemme toistemme kaltaisia kuin saapaspari. Aina olen sanonut: kaksi on tosisoturia tässä valtakunnassa, nimittäin minä Suur-Puolassa ja Kmicic Liettuassa. Kaksi kyyhkyläistä, eikö niin? Tunsitteko hänet henkilökohtaisesti?

— Rutto sinut syököön! — ajatteli Kmicic.

Mutta muistaen, että Kuklinowski oli lähettiläs, hän vastasi:

— En tuntenut häntä henkilökohtaisesti... Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisälle tänne, teitä jo odotetaan.

Hän osoitti ovea, josta samassa vierasta vastaanottamaan saapui eräs papeista. Kuklinowski lähti tämän kanssa heti neuvottelusalia kohti, mutta kääntyi sitä ennen vielä Kmicicin puoleen.

— Minulle olisi mieluista, — sanoi hän, — jos juuri te eikä kukaan muu saattaisitte minut täältä takaisin.

— Odotan täällä teitä, — vastasi Kmicic.

Hän jäi yksikseen. Vähän ajan kuluttua hän alkoi astella edestakaisin kiivain askelin. Hänen sielussaan raivosi myrsky, ja veri kiehui vihasta.

— Ei tartu terva niin lujasti vaatteeseen kuin häpeä ihmisen nimeen! — mutisi hän. — Tuo lurjus, tuo roisto, tuo kavaltaja nimittää rohkeasti minua veljekseen ja pitää vertaisenaan. Niin pitkälle olen tullut! Kaikki hirtehiset kehuvat minua, mutta jokainen kunnon ihminen puhuu minusta inhoten... Kunpa edes voisin kelpo lailla löylyttää tuon lurjuksen...

Neuvottelu salissa kesti kauan. Tuli pimeä.

Kmicic odotti yhä.

Viimein herra Kuklinowski tuli. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta hänen kiivaasta hengityksestään Andrzej päätteli, että hän ei ollut onnistunut tehtävässään. Olipa Kuklinowski menettänyt halunsa puhellakin. He kulkivat vähän aikaa ääneti. Kmicic päätti kuitenkin ottaa selville miten oli käynyt ja lausui senvuoksi muka osaaottavasti:

— Varmaankin palaatte tyhjin toimin... Munkkimme ovat itsepäisiä, ja meidän kesken sanoen (hän alensi ääntään) he tekevät tyhmästi, sillä emmehän me voi pitää ikuisesti puoliamme.

Kuklinowski pysähtyi ja nykäisi häntä hihasta.

— Ahaa, tekin olette sitä mieltä, että he tekevät tyhmästi? Huomaan, että olette järkevä mies. Pappismiehille käy vielä hullusti, takaan sen. Kun he eivät halua totella Kuklinowskia, niin saavat totella hänen miekkaansa.

— Katsokaahan, en minä heistä välitä, — sanoi Kmicic, — vaan tästä pyhästä paikasta!... Kuta myöhemmin he antautuvat, sitä ankarampia ovat tietenkin ehdot... Jos ei nimittäin ole totta, että, kuten kerrotaan, maassa on syntymässä kapinoita, ruotsalaisia on alettu jo siellä täällä piestä ja kaani on tulossa puolalaisten avuksi. Jos tämä on totta, niin Müllerin täytyy peräytyä.

— Sanon teille näin meidän kesken: halu suistaa ruotsalaisten ies on herännyt kansassa ja myös sotaväen keskuudessa, se on kyllä totta... Kaanista puhutaan myös... Mutta Müller ei peräydy! Parin päivän kuluttua saamme järeätä tykistöä... Ajamme nämä ketut ulos luolastaan, ja sittenhän saamme nähdä, mitä myöhemmin tapahtuu. Mutta tehän olette ymmärtäväinen mies!

— Tässä on portti! — sanoi Kmicic. — Tässä minun on lausuttava teille jäähyväiset. Tahi tahdotteko ehkä, että saatan teitä vielä rinnettä alas?

— Saattakaa, saattakaa!... Minulla on teille puhuttavaa muutama sana.

— Ja minulla teille.

He menivät ulos portista ja katosivat pimeyteen. Siellä Kuklinowski pysähtyi ja tarttuen taas Kmicicin hihaan sanoi:

— Minusta te näytätte ymmärtäväiseltä ja älykkäältä mieheltä, ja huomaan sitäpaitsi, että olette sotilas kiireestä kantapäähän... Mitä hittoja te olette munkkien palvelijana, kun voisitte toimia armeijassa? Meillä on paljon hauskempaa seuraa pikareitten, pelilautain ja tyttöjen parissa... Ymmärrättekö?

Ja hän nipisti Kmiciciä käsivarresta.

— Tuo talo palaa, — jatkoi hän osoittaen sormellaan luostaria, - ja hölmö on se, joka ei poistu palavasta talosta. Kenties pelkäätte saavanne petturin nimen?... Sylkäiskää niiden silmille, jotka teitä niin nimittävät! Siirtykää meidän puolellemme! Minä, Kuklinowski, sitä teille esitän... Jos haluatte, niin noudattakaa neuvoani, jos ette, niin olkaa noudattamatta... en minä siitä pahastu. Kenraali ottaa teidät hyvin vastaan, vakuutan sen. Minä puhun vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan, sillä te miellytätte minua. Siellä on hauskaa seuraa! Sehän onkin juuri sotilaan vapautta, että hän palvelee ketä tahtoo. Mitä te munkeista! Jos niiden luona teitä pidättävät jonkinmoiset hyveelliset pyrkimykset, niin antakaa niille palttua! Ottakaa huomioon, että meilläkin on palveluksessa hyveellistä väkeä. On paljon aatelisia, ylimyksiä, hetmaneja ... Olisitteko te parempi kuin he? Kuka välittää enää meidän Kasimirista? Ainoastaan Sapieha, joka löylyttää Radziwillia. Kmicicin uteliaisuus heräsi.

— Sanoitteko, että Sapieha antaa Radziwillille selkään?

— Niin, hän on peitonnut häntä kelpo lailla siellä Podlasiessa ja piirittää nyt häntä Tykocinissa Emme me pistä sormiamme väliin!

— Kuinka niin?

— Ruotsin kuningas tahtoo, että he söisivät toisensa. Radziwill ei koskaan ole ollut luotettava, hän ajattelee yksinomaan itseään... Muuten hänen asiansa taitavat jo olla hunningolla. Ken päästää asiat niin pitkälle, että tulee saarretuksi, se on jo mennyttä miestä.

— Eivätkö ruotsalaiset mene häntä auttamaan?

— Kuka menisi? Kuningas itse on Preussissa tärkeillä asioilla... Vaaliruhtinas on tähän saakka kiemurrellut pois asioista, mutta enää hän ei voi kiemurrella. Suur-Puolassa käydään sotaa. Wittenberg tarvitaan Krakovassa, Douglasilla on yllin kyllin tekemistä vuoristolaisten kanssa. Niinpä on Radziwill saanut jäädä oman onnensa nojaan. Syököön Sapieha hänet suuhunsa. Sapieha on tullut mahtavaksi, se on totta... Mutta tulee vielä hänenkin vuoronsa. Kun meidän Kaarle on selvittänyt asiat Preussissa, kääntää hän sarvensa Sapiehaa vastaan. Toistaiseksi ei ole mitään tehtävissä, sillä koko Liettua on hänen puolellaan.

— Entä Samogitia?

— Samogitiaa pitää Pontus de la Gardie käpälissään, ja hänellä on raskaat käpälät, minä tiedän sen.

— Onko Radziwill todella vajonnut niin syvälle, hän, joka mahtavuudessa oli kuninkaan veroinen?

— Hän sammuu, sammuu...

— Ihmeelliset ovat Herran tiet!

— Sotaonni vaihtelee. Mutta riittää jo tästä. No, mitä arvelette? Suostutteko ehdotukseeni? Ette tule katumaan. Siirtykää meidän puolellemme. Jos ette voi tänään vielä päättää, niin lykätään asia huomiseen, ylihuomiseen, kunnes suuret tykit saapuvat. Teihin nähtävästi luotetaan, kun saatte tällä tavoin poistua ulos portista... Tahi tulkaa tuomaan kirjeitä ja jääkää sille tielle...

— Te koetatte vetää minua ruotsalaisten puolelle, koska olette ruotsalaisten lähettiläs, — sanoi Kmicic äkkiä. — Muutenhan ei voi ollakaan, vaikka mene tiedä, mitä te sisimmässänne ajattelette. On semmoisia, jotka palvelevat ruotsalaisia, mutta sydämessään toivovat heille pahaa.

— Annan kunniasanani, — vastasi Kuklinowski, — että puhun vilpittömästi, enkä sen takia, että olen ruotsalaisten lähettiläänä. Portista ulos tultuani en ole enää lähettiläs, ja jos haluatte, niin luovun vapaaehtoisesti lähettilään arvosta sanoakseni teille yksityisenä henkilönä: heittäkää hiiteen tämä iljettävä linnoitus!

— Sanotte sen yksityishenkilönä?

— Aivan niin.

— Ja saanko minä vastata teille niinkuin yksityishenkilölle?

— Luonnollisesti!

— Kuulkaa sitten, herra Kuklinowski — (Kmicic kurottautui eteenpäin ja katsoi roistoa suoraan silmiin) — te olette lurjus, petturi, konna, roistojen roisto! Riittääkö, vai pitääkö minun vielä sylkäistä silmillenne?

Kuklinowski hämmästyi niin suuresti, että ei saanut vähään aikaan sanaa suustaan.

— Mitä?... Mitä?... Kuulenko oikein?

— Riittääkö se sinulle, koira, vai onko minun vielä sylkäistävä silmillesi?

Kuklinowski veti sapelinsa, mutta Kmicic tarttui rautakourallaan hänen kurkkuunsa, väänsi sapelin hänen kädestään, löi häntä korvalle, käänsi hänet toisin päin, antoi voimakkaan potkun ja huusi:

— Yksityishenkilölle, ei lähettiläälle! Kuklinowski vieri alas kuin kivi, Andrzej taas palasi rauhallisesti luostariin.

Kohtaus oli tapahtunut kallion kielekkeen takana, niin että sitä ei voitu nähdä luostarista. Mutta kun Kmicic tuli portille, oli häntä siinä odottamassa priori Kordecki, joka heti vei hänet syrjään ja kysyi:

— Mitä teit niin kauan Kuklinowskin kanssa?

— Meillä oli luottamuksellinen keskustelu, — vastasi Andrzej.

— Mitä hän sinulle sanoi?

— Sanoi, että tieto kaanin tulosta on tosi.

— Ylistetty olkoon Jumala, joka voi muuttaa pakanainkin sydämet ja tehdä vihamiehistä ystävät!

— Hän sanoi myös, että Suur-Puola kapinoi.

— Jumalan kiitos!

— Että puolalaiset joukot yhä haluttomammin toimivat yhdessä ruotsalaisten kanssa, että Podlasiessa Vitebskin vojevoda Sapieha on voittanut petturi Radziwillin ja että kaikki rehelliset asukkaat ovat hänen puolellaan. Koko Liettua kuuluu yhtyneen häneen paitsi Samogitia, jota pitää vallassaan Pontus de la Gardie.

— Jumalan kiitos! Ettekö puhuneet keskenänne muuta?

— Kyllä, Kuklinowski kehoitti minua siirtymään ruotsalaisten puolelle.

— Sitä epäilin, — sanoi priori Kordecki. — Hän on tunnoton mies... Mitä sinä hänelle vastasit?

— Hän sanoi minulle näin, kunnioitettu isä: »Heitän pois lähettiläsarvoni, joka muutenkin portin ulkopuolella on lopussa, ja puhun teille yksityishenkilönä.» Minä kysyin häneltä vielä varmuuden vuoksi, voinko vastata hänelle kuin yksityishenkilölle. »Kyllä!» — sanoi hän. Silloin...

— Mitä silloin?

— Silloin annoin hänelle korvapuustin niin että hän kieri alas.

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

— Älkää olko vihainen, isä!... Tein hyvin diplomaattisesti, eikä hän siitä hiisku kenellekään sanaakaan, se on varma!

Priori oli vähän aikaa vaiti.

— Sinä teit sen kunniantunnosta, minä tiedän sen! — sanoi hän sitten. — Mutta se minua surettaa, että olet hankkinut itsellesi uuden vihamiehen... Hän on pelättävä mies!

— Pyh, yksi enemmän tahi vähemmän!... — vastasi Kmicic.

Sitten hän kurottautui ja kuiskasi isä Kordeckin korvaan:

— Entä ruhtinas Boguslaw? Häntä voi toki sanoa vihamieheksi! Mitä minä piittaan jostakin herra Kuklinowskista! Ei kannata katsoakaan!

KUUDESTOISTA LUKU.

Näihin aikoihin antoi myös ankara Arvid Wittenberg kuulla itsestään. Korkea-arvoinen upseeri toi luostariin hänen ankarasävyisen kirjeensä, jossa isiä käskettiin luovuttamaan luostari Müllerille. »Muussa tapauksessa», — kirjoitti Wittenberg, — »jos jatkatte vastarintaa ettekä tahdo antautua mainitulle kenraalille, saatte olla vakuutetut, että teitä odottaa ankara rangaistus, joka on oleva muille varoitukseksi. Syyttäkää siitä itseänne.»

Saatuaan tämän kirjeen isät päättivät entiseen tapaan vitkastella esittäen joka päivä uusia vaikeuksia. Taas alkoi kulua päivä toisensa jälkeen, joina oli vuoroin tykkitulta, vuoroin neuvotteluja.

Müller ilmoitti, että hän vain suojellakseen luostaria sotarosvoilta lähettää sinne omia sotilaitaan varusväeksi.

Isät vastasivat, että koska heidän oma varusväkensä oli osoittautunut riittäväksi suojelemaan heitä niin mahtavaa päällikköä vastaan kuin herra kenraali oli, niin se sitä paremmin riittää rosvojoukkoja vastaan. He pyysivät Mülleriä kaiken nimessä, mikä on pyhää, poistumaan Wieluniin tahi minne vain halusi. Mutta ruotsalaisten kärsivällisyys oli lopussa. Tuo piiritettyjen nöyryys, kun he samalla kertaa pyysivät armahdusta ja ampuivat sitä ahkerammin tykeillään, sai sekä päällikön että sotajoukon raivostumaan.

Müller ei aluksi voinut käsittää, miksi tämä yksi paikka puolustautui, kun koko maa alistui, mikä voima sitä ylläpiti, mikä toivo sai munkit itsepintaisesti jatkamaan taistelua, mihin he sillä pyrkivät.

Mutta aika toi näihin kysymyksiin yhä selvemmät vastaukset. Vastarinta, joka alkoi täällä, levisi kuin palo.

Vaikka kenraali ei ollutkaan kovin teräväpäinen, niin hän lopulta kuitenkin ymmärsi, mihin priori Kordecki pyrki, ja muuten sen selitti hänelle myös Sadowski: ei ollut kysymys tästä kalliolle rakennetusta pesästä, ei Jasna Górasta, ei luostarin aarteista eikä munkkien turvallisuudesta, vaan kysymys oli koko valtakunnasta. Müller ymmärsi, että tuo hiljainen munkki tiesi mitä teki, että hän oli tietoinen kutsumuksestaan, että hän oli noussut kuin profeetta ollakseen maalle esimerkkinä, huutaakseen mahtavalla äänellä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään: _sursum corda_! — herättääkseen joko voitollaan tahi kuolemallaan ja uhrautumisellaan nukkuvat unesta, puhdistaakseen syntiset, synnyttääkseen valon pimeyteen.

Tämän käsitettyään tuo vanha soturi suorastaan pelästyi sekä noita vastustajiaan että omaa tehtäväänsä. Äkkiä tuo »kanakoppi» oli muuttunut jättiläiskokoiseksi vuoreksi, jota titaani puolusti, mutta itse tunsi kenraali kutistuvansa aivan pieneksi, ja ensikerran elämässä hänestä hänen armeijansa näytti olevan vain kourallinen vähäpätöisiä matoja. Kuinka he voivat kohottaa kätensä tuommoista peloittavaa ja salaperäistä voimaa vastaan? Müller vapisi, ja epäilys hiipi hänen sydämeensä. Tietäen, että häntä syytettäisiin kaikesta, hän alkoi itse etsiä semmoista, jonka niskoille voisi vierittää syyn, ja hänen vihansa kohdistui ensi sijassa Wrzeszczowicziin. Leirissä syntyi hankausta ja alettiin katsoa karsaasti toisiaan. Piiritystyö kärsi siitä.

Mutta Müller oli siinä määrin tottunut koko elämänsä ajan mittaamaan ihmisiä ja oloja omalla sotilaallisella mittapuullaan, että hän toisin ajoin vielä lohdutti itseään ajattelemalla linnoituksen lopulta antautuvan. Eikä inhimillisesti katsoen asia voinut muuten ollakaan. Olihan Wittenberg lähettänyt hänelle kuusi kappaletta kaikkein järeimpiä tykkejä, jotka jo Krakovan edustalla olivat osoittaneet, mihin ne kelpasivat.

— Hiisi vieköön! — ajatteli Müller. — Tuommoiset muurit eivät kestä näitä tykkejä, ja kun tuo kauhujen ja taikakeinojen tyyssija palaa poroksi, niin asiat kääntyvät toiselle tolalle ja koko maa rauhoittuu.

Tuli päivä, jolloin nuo suuret tykit ensikerran alkoivat toimia, luostarin kirkossa oli parhaillaan aamujumalanpalvelus, kun äkkiä tavattoman voimakas pamahdus pani ilman väräjämään, kirkon ikkunain ruudut tärisivät ja muutamat niistä putosivat kivilattiaan särkyen sirpaleiksi, ja koko kirkon täytti tomupilvi, jonka synnytti rappauksen irtautuminen.

Alkoi kauhea tykkituli, jommoista piiritetyt eivät vielä olleet nähneet. Jumalanpalveluksen päätyttyä syöksyivät kaikki muureille ja katoille. Edelliset hyökkäykset olivat olleet vain viatonta leikkiä tämän kamalan tuli- ja rautasateen rinnalla.

Pienemmät tykit säestivät isojen pauhua. Läpi ilman lenteli jättiläiskokoisia kuulia, kranaatteja, tervassa kasteltuja riepuja, palavia tulisoihtuja, pitkiä tuliviiruja. Kuusikolmatta naulaa painavat kuulat murskasivat muurien sakarat, tekivät lovia seiniin, tempasivat irti muurilaastia ja tiilikiviä. Luostaria ympäröivät muurit alkoivat siellä täällä halkeilla ja uhkasivat luhistua. Tuli tarttui rakennuksiin.

Tornissa olijat tunsivat sen perustusten huojuvan. Myöskin kirkko tärisi, ja muutamilla alttareilla kynttilät putoilivat kynttiläjaloista.

Vesi, jota suuret määrät valeltiin palaviin paikkoihin, tulisoihdut, muurisavi ja kranaatit muodostivat niin sakeita savu- ja tomupilviä, että ne pimittivät päivän valon. Rakennuksissa ja muureissa syntyi yhä uusia vaurioita. Huuto »Palaa!» kaikui yhä useammin kesken tykkien paukkeen ja kuulien vinkunan. Pohjoisosassa linnoitusta särkyi kaksi pyörää tykistä, ja yksi tykki vaikeni kokonaan. Tulikuula putosi talliin, tappoi kolme hevosta ja sytytti koko rakennuksen. Ei vain kuulia, vaan kranaatin sirpaleitakin putoili tiheään kuin sadepisaroita katoille, torneihin ja muureille.

Kohta alkoi kuulua myös haavoittuneitten vaikertelua. Omituinen sattuma oli, että kaatui kolme miestä, joiden jokaisen nimi oli Jan. Tämä pelästytti muita samannimisiä, mutta yleensä puolustus oli hyökkäyksen arvoinen. Myös naiset, lapset ja vanhukset ottivat osaa taisteluun. Sotamiehet seisoivat pelottomina muureilla savussa, tulessa ja kuulasateessa ja vastasivat vimmatusti vihollisen tuleen. Toiset siirtelivät tykkejä paremmin suojattuihin paikkoihin, toiset täyttivät muurien lovia kivillä, pölkyillä ja mullalla.

Naiset hajalla hapsin ja kasvot hehkuvina osoittivat esimerkiksi kelpaavaa uljuutta. Nähtiin semmoisiakin, jotka vesiämpäri kädessä juoksivat räjähtämäisillään olevien kranaattien jälkeen. Innostus kasvoi hetki hetkeltä aivan kuin ruudin haju, savu, tykkien jyrinä ja tulenliekit olisivat sitä kiihoittaneet. Kaikki toimivat ilman komennusta, sillä ihmisääni hukkui tuohon kauheaan pauhuun. Vain laulu kirkosta kuului yli tykkien jyskeenkin.

Keskipäivän aikaan tuli lakkasi. Kaikki huoahtivat, mutta samassa pärisi rumpu portin edustalla ja Müllerin lähetti kysyi, joko munkit olivat saaneet tarpeekseen ja antautuivatko he heti. Priori Kordecki vastasi, että he tahtoivat harkita asiaa huomiseen. Heti kun Müller sai tiedon vastauksesta, alkoi hyökkäys uudelleen entistä rajumpana.

Tavan takaa lähestyi sankkoja jalkaväkijoukkoja kallion juurelle aivan kuin ne aikoisivat yrittää väkirynnäkköä, mutta, tykkien ja muskettien tuli sai heidät aina peräytymään nopeasti ja epäjärjestyksessä. Ja niinkuin hyökyaalto huuhdeltuaan rantaa ja vetäydyttyään takaisin jättää rantahiekalle särkyneitä simpukankuoria ja näkinkenkiä, samoin ruotsalaiset joka kerran peräytyessään jättivät rinteelle makaamaan kaatuneita sotamiehiä.

Müller antoi pommittaa nimenomaan muureja, joitten vastustuskyky oli heikoin. Sinne tänne syntyikin aikamoisia aukkoja, ei kuitenkaan niin suuria, että jalkaväki olisi voinut tunkeutua niistä sisälle. Äkkiä sattui tapaus, joka sai pommituksen keskeytymään.

Oli jo illansuu. Suuren tykin ääressä seisoi ruotsalainen tykkimies sytytin kädessä ja aikoi juuri laukaista tykin, kun luostarista ammuttu kuula sattui hänen rintaansa. Kuula ei kuitenkaan tullut täydellä voimalla, vaan oli ponnahtanut vallin reunassa olevasta jäätiköstä ja paiskasi senvuoksi vain miehen sytyttimineen muutaman askelen päähän nurin. Sytytin putosi avonaiseen laatikkoon, joka oli puolillaan ruutia. Kauhea pamaus kuului ja koko valli peittyi savuun. Savun hälvettyä huomattiin viiden tykkimiehen saaneen surmansa ja tykin pyörien vahingoittuneen. Pelästys valtasi muut sotamiehet. Tämän patterin täytyi lopettaa ampuminen, ja kun sankka sumu alkoi täyttää ilman, loppui ampuminen muuallakin. Seuraava päivä oli sunnuntai. Luterilaiset papit toimittavat valleilla jumalanpalveluksen, ja tykit olivat vaiti. Müller antoi taas kysyä munkeilta, eivätkö nämä jo olleet saaneet kyllikseen. Vastattiin, että oltiin valmiita kestämään enemmänkin.

Luostari oli kuitenkin kärsinyt melkoisia vaurioita. Paitsi että ihmishenkiä oli mennyt, huomattiin muurienkin monin paikoin vioittuneen. Pahinta jälkeä oli tehnyt eräs iso tykki linnoituksen eteläpuolella. Se oli siinä määrin särkenyt muuria, että oli helppo käsittää suurimman osan muuria luhistuvan parissa päivässä, jos pommitus vielä jatkuu. Aukkoja ei käynyt enää tukkiminen, ja priori Kordecki katseli huolestuneena hävitystä.

Maanantaina alkoi pommitus uudelleen, ja suuret tykit jatkoivat hävitystyötään. Mutta ruotsalaisillakin oli monenlaisia vastoinkäymisiä. Illalla sai surmansa Müllerin sisarenpoika, jota kenraali rakasti kuin omaa lastaan ja jolle hän oli aikonut jättää perinnöksi nimensä, sotamaineensa ja omaisuutensa. Mutta tämä vain yhä enemmän raivostutti vanhaa kenraalia.

Eteläinen muuri oli jo niin puhkottu, että yöllä ryhdyttiin valmistelemaan väkirynnäkköä. Jotta jalkaväki voisi turvallisemmin lähestyä, käski Müller rakentaa yön pimeydessä joukon pieniä valleja aina kallion juurelle asti. Mutta yö olikin valoisa, ja lumen hohde kavalsi vihollisen toimet. Luostarin tykit hajoittivat työntekijäin joukon.

Päivän sarastaessa huomasi Czarniecki, että piirityskone oli saatu asetetuksi aivan muurin luo. Luostarin tykit särkivät sen helposti, ja samalla sai surmansa niin suuri määrä miehiä, että päivää olisi voitu nimittää voiton päiväksi luostarille, jos ei suuri tykki olisi yhä jatkanut tuhoisaa toimintaansa.

Seuraavana päivänä oli leuto sää ja sumu niin sakeata, että munkit pitivät sitä paholaisen aikaansaamana. Ei voinut nähdä piirityskoneita eikä piirittäjäin puuhia. Ruotsalaiset tulivat aivan luostarin muurien luo. Kun priori illalla tapansa mukaan teki kierroksen muureilla, vei Czarniecki hänet syrjään ja sanoi:

— Pahalta näyttää, kunnioitettu isä! Muurimme ei kestä kauempaa kuin yhden päivän.

— Kenties sumu estää heitä ampumasta, — vastasi isä Kordecki. — Sillä välin me jotenkuten korjaamme vauriot.

— Ei pimeyskään haittaa, sillä kun tykki on oikein suunnattu, niin se jatkaa pilkkopimeässäkin hävitystyötään, ja muurimme hajoaa yhä enemmän.

— Me panemme toivomme Jumalaan ja Pyhään Neitsyeen.

— Niinpä kyllä! Mutta mitä, jos tekisimme hyökkäyksen ulos? Vaikka menettäisimmekin miehiä, niin se kannattaisi, jos saisimme tuon helvetin lohikäärmeen vaikenemaan.

Samassa häämötti läpi sumun jotakin, ja Babinicz ilmestyi puhelevien viereen.

— Katselin, kutka keskustelevat, mutta kasvoja ei voi erottaa kolmen askelen päähän, — sanoi hän. — Hyvää iltaa, kunnioitettu isä! Mistä on kysymys?

— Puhumme tuosta suuresta tykistä. Herra Czarniecki neuvoo tekemään hyökkäyksen ulos. Tämän sumun on saatana levittänyt... Olen jo käskenyt manaamaan pahoja henkiä.

— Rakas isä! — sanoi Andrzej. — Siitä saakka kuin tuo kolubriini on alkanut paukutella muuriamme, olen ajatellut ainoastaan sitä, ja eräs tuuma on noussut mieleeni... Uloshyökkäyksestä ei ole hyötyä... Mutta menkäämme jonnekin sisälle, niin selitän teille suunnitelmani.

— Hyvä! — sanoi priori. — Tulkaa minun kammiooni.

Kohta he istuivat honkaisen pöydän ääressä priorin köyhässä kammiossa. Isä Kordecki ja Czarniecki katselivat tutkivasti Babiniczin nuorekkaita kasvoja. Tämä lausui:

— Tässä ei uloshyökkäys auta ollenkaan. He huomaavat meidät ja karkoittavat pois. Tässä on yhden miehen tehtävä se, mitä on tehtävissä.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Czarniecki.

— Yhden miehen on mentävä ja särettävä tuo tykki ruudilla. Sen voi tehdä tämmöisen pimeyden vallitessa. Parasta olisi mennä valepuvussa. Meillä on takkeja, jotka muistuttavat ruotsalaisten pukuja. Jos ei ole muuta neuvoa, niin hiipiköön ruotsalaisten keskuuteen. Jos taas sillä puolen vallia, mistä tuon tykin kita ammottaa, ei ole miehiä, niin sitä parempi.

— Hyvä Jumala!... Mitä tuo yksi mies voi tehdä?

— Tarvitsee vain panna tykin suuhun pussi ruutia, josta riippuu rihma, ja sytyttää se rihma. Kun ruuti räjähtää, niin tykki menee helv... tahdoin sanoa menee kappaleiksi.

— Minusta tuuma näyttää mahdottomalta, — sanoi isä Kordecki. — Kuka ensiksikin ottaa sen tehdäkseen?

— Eräs huimapää, — sanoi Andrzej, — mutta päättäväinen mies, nimeltä Babinicz.

— Niinkö? — huudahtivat isä Kordecki ja Czarniecki yht'aikaa.

— Miksikä ei, kunnioitettu isä! Olenhan teille ripissä tunnustanut kaikki kolttoseni, ja niitten joukossa oli pahempiakin kuin mitä nyt suunnittelen. Kuinka voitte epäilläkään, että minä en sitä tekisi? Ettekö tunne minua?

— Siinä on sankari, siinä on miesten mies, totisesti! — huudahti Czarniecki.

— Osoittakaa toinen _remedium_, niin en mene! — sanoi Kmicic. — Mutta minusta tuntuu, että voin saada jotakin toimeen. Muistakaa sekin, että minä puhun saksaa niin sujuvasti kuin olisin ollut kauppiaana Danzigissa. Se merkitsee paljon, ja jos minulla on valepuku, niin heidän ei ole helppo huomata, että en ole heidän väkeään. Luulen, että siellä ei kukaan seiso tykin suun edessä ja että saan tekoni suoritetuksi ennenkuin he huomaavatkaan.

— Herra Czarniecki, mitä te ajattelette tästä? — kysyi priori äkkiä.

— On yksi mahdollisuus sadasta selviytyä hengissä tuommoisesta yrityksestä, — sanoi Czarniecki, — mutta _audaces fortuna juvat_!