Part 22

Kun hän vihdoin päästi hänet irti, ei tataarilainen enää tarttunut tikariin. Kmicic pani päähänsä Subaghazin hatun, otti esille viheriäisen sulkatöyhdön, jota oli tähän saakka tahallaan pitänyt selkänsä takana vyössä, ja sanoi:

— Katso, orja!

— Allah! — huokasi hämmästynyt Ulan.

— Ja katso tätä! — lisäsi Kmicic vetäen taskustaan viheriäisen nuoran.

Mutta Akbah makasi jo hänen jaloissaan kasvot maata vastaan.

Tuntia myöhemmin tataarilaiset lähtivät pitkänä rivinä etenemään tietä pitkin, joka vei Lembergistä Wielki-Oczeen. Kmicic ratsastaen kuninkaan lahjoittamalla hevosella ajoi joukkoa kuin lammaslaumaa. Akbah-Ulan katseli nuorta miestä peläten ja ihmetellen.

Tataarilaiset olivat sota-asioissa kokenutta väkeä ja huomasivat ensi silmäyksellä saaneensa johtajan, joka veisi veritöihin ja saaliin ääreen. Siksi he kulkivat mielellään laulaen ja soitellen.

Kmicicin rinta paisui, kun hän katseli noita olentoja, jotka lammasnahkaturkeissaan ja karvaisissa kamelinnahkaviitoissaan olivat metsän petojen kaltaisia.

— Oivallinen joukko! — ajatteli hän itsekseen. — Minusta on kuin kuljettaisin susilaumaa. Mutta näittenpä kanssa kelpaakin samoilla läpi koko valtakunnan ja Preussinkin. Odotahan, Boguslaw!

Pöyhkeilevät ajatukset alkoivat nousta hänen päähänsä, sillä hänellä oli taipumusta pöyhkeilyyn.

— Onpa Jumala antanut minulle nokkeluutta! — ajatteli hän. — Eilen minulla oli vain kaksi Kiemlicziä, mutta nyt olen neljänsadan ratsumiehen päällikkö. Ja kunhan oikea homma alkaa, niin tulee käytettävissäni olemaan tuhat tahi kaksituhatta semmoista veikkosta, että ne vetävät vertoja muinaisille tovereilleni... Odotahan, ruhtinas Boguslaw!

Omantuntonsa rauhoittamiseksi hän sitten hetken kuluttua lisäsi:

— Samalla teen isänmaalle ja kuninkaalle melkoisia palveluksia.

Tataarilaiset kulkivat rauhallisesti ohi kuormien, hevoslaumojen ja vastaantulijain. He eivät uskaltaneet esiintyä omavaltaisesti, sillä lähdettäessä he olivat omin silmin nähneet, kuinka itse Akbah-Ulan piteli uuden päällikön jalustinta.

Lemberg alkoi jo kadota näkyvistä. Tataarilaiset eivät enää laulaneet, ja joukko eteni hitaasti hevosten höyrytessä. Äkkiä kuului joukon takaa kavioitten kapsetta.

Kohta tulikin näkyviin kaksi ratsastajaa. Toinen niistä oli Wolodyjowski, toinen Rzedzian. Molemmat kiitivät ratsujoukon ohi suoraan Kmicicin luo.

— Seis! Seis! — huusi pieni ritari. Kmicic pysähdytti hevosensa.

— Hyvää päivää! — huusi Wolodyjowski. — Kirjeitä kuninkaalta! Toinen teille, toinen Vitebskin vojevodalle.

— Minähän olen menossa herra Czarnieckin enkä herra Sapiehan luo!

— Lukekaahan ensin kirje!

Kmicic avasi kirjeen ja luki:

»Vitebskin herra vojevodan lähettämän sanantuojan kautta olemme saaneet tietää, että herra vojevoda ei voi tulla Vähään-Puolaan, vaan palaa takaisin Podlasieen, sillä ruhtinas Boguslaw on suurin sotavoimin lähtenyt Ruotsin kuninkaan luota hyökätäkseen Tykocinia ja herra Sapiehaa vastaan. Koska _magna pars_ herra Sapiehan sotavoimia on täytynyt jättää linnoituksiin, käskemme teitä tataarilaisjoukkonne kanssa menemään herra vojevodan avuksi. Toisessa kirjeessä, joka on annettava vojevodalle, suosittelemme uskollista palvelijaamme Babiniczia vojevodalle ja jätämme hänet Jumalan suojelukseen. — _Jan Kasimir_, kuningas.»

— Jumalan kiitos! Tämä on minulle mieluisa uutinen! — huudahti Kmicic. — En tiedä, miten kiittäisin hänen majesteettiaan ja teitä tästä sanomasta. — Milloin tuo sanantuoja saapui?

— Olimme kuninkaan luona päivällisellä, minä, molemmat Skrzetuskit, Charlamp ja Zagloba. Zagloba kehui niin ansioitaan ja kuvasi Sapiehan kykenemättömyyttä, että kuninkaan silmiin nousivat kyynelet naurusta, ja molemmat hetmanit aivan pitelivät vatsaansa. Samassa tuli kirje Sapiehalta. Vojevoda ilmoitti, että aikaisemmat arvelut ovat toteutuneet ja vaaliruhtinas rikkoen valansa on lopullisesti yhtynyt ruotsalaisiin.

— Vielä yksi vihollinen, niinkuin niitä ei jo olisi ollut tarpeeksi! — huudahti Kmicic. — Voi hyvä Jumala! Jospa herra Sapieha päästäisi minut vain viikoksi Preussiin, niin kymmenen sukupolvea muistelisi minua ja tataarilaisiani! Mutta Boguslawin minä kohtaan aivan varmaan! Jos olisitte tuoneet minulle nimityksen Vilnon vojevodan virkaan, niin en olisi iloinnut niin paljon kuin nyt!

— Kuningashan huudahtikin heti: »Nyt saa nuorukainen lähteä retkelle, joka riemastuttaa hänen sydäntään!» Hän tahtoi heti lähettää pikalähetin jälkeenne, mutta minä tarjouduin lähtemään saadakseni samalla vielä lausua teille jäähyväiset.

Kmicic kurottautui hevosensa selästä ja tempasi pienen ritarin syliinsä.

— Ei velikään olisi tehnyt hyväkseni niin paljon kuin te! Suokoon Jumala, että voisin jollakin tavoin osoittaa kiitollisuuttani!

— Pyh! Aioinhan ampua teidät!

— En olisi ansainnut parempaa!

— Mutta varokaa Boguslawia! Olkaa varovainen, hänen kanssaan ei käy leikkiminen!

— Jompikumpi meistä on jo määrätty kuolemaan!

— Hyvä!

— Ah, jospa te neuvoisitte minulle salaisuutenne, miten olette tullut semmoiseksi sapelin käyttäjäksi kuin olette. No, ei ole nyt aikaa! Kyllä minua Jumala muutenkin auttaa rankaisemaan vihamiestäni.

— Suokoon Jumala!... Onnea matkalle!... Antakaapa vähän kyytiä preussilaispettureille! — sanoi Wolodyjowski.

— Olkaa huoletta!

Wolodyjowski viittasi Rzedzianille, joka oli puhellut Akbah-Ulanin kanssa ja kertonut hänelle Kmicicin entisistä urotöistä hänen Chowańskia vastaan taistellessaan. Molemmat lähtivät palaamaan takaisin Lembergiin.

Mutta Kmicic käänsi joukkonsa toisaalle päin niinkuin ajaja ajopelinsä ja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Saavuttiin viimein Zamośćieen. Tataarilaiset hämmästyivät nähdessään tämän lujan linnoituksen, ja hämmästys yhä kasvoi, kun he kuulivat, että se äskettäin oli kestänyt Chovanskin kaikkien sotavoimien hyökkäyksen.

Linnoituksen päällikkö Jan Zamoyski antoi suuren myötätuntoisuutensa osoitukseksi heille luvan tulla sisälle kaupunkiin. Itse Kmicic näki suurenmoisempaa kuin oli odottanut ja oli hämmästynyt katsellessaan leveitä katuja, jotka italialaiseen tapaan oli rakennettu aivan suoriksi, kollegiumin ja akatemian komeita rakennuksia, linnaa, muureja ja mahtavia tykkejä. Niinkuin harvat ylimyksistä olivat suurkanslerin pojanpojan veroisia, samoin harva linnoitus veti vertoja Zamośćielle.

Vielä enemmän miellytti Kmiciciä itse linnoituksen päällikkö. Hän oli todellinen pikku kuningas Zamośćiessa: mies parhaimmillaan, edustavan näköinen, vaikka hiukan kulunut, sillä nuoruusvuosinaan hän ei ollut itseltään mitään kieltänyt. Kauniimpaa sukupuolta hän rakasti edelleenkin, eikä hänen terveytensä ollut niin huono, että iloinen ilme olisi kadonnut hänen kasvoiltaan. Naimisiin hän ei ollut vieläkään mennyt, vaikka valtakunnan huomattavimmat perheet ottivat hänet vastaan avoimin ovin. Myöhemmin sitten hän meni naimisiin erään ranskattaren kanssa, joka suostui häneen hänen rikkautensa takia, vaikka rakasti toista, aavistamatta että tämä toinen muutamia vuosia myöhemmin panee kuninkaan kruunun omaan ja hänenkin päähänsä.

Herra Zamoyski ei ollut erikoisen teräväpäinen, mutta hänellä oli riittävästi älyä omiksi tarpeiksi. Arvoasemia ja kunniaa hän ei tavoitellut, mutta ne tulivat itsestään hänen osakseen. Kun ystävät moittivat häntä siitä, että häneltä puuttui asianmukaista kunnianhimoa, vastasi hän:

— Ei ole totta, että sitä puuttuu minulta, vaan minulla päinvastoin on sitä enemmän kuin kumartelijoilla. Miksi kuluttaisin hovin kynnyksiä? Zamośćiessa minä en ole vain Jan Zamoyski, vaan Itse Zamoyski.

Häntä mainittiinkin yleensä nimellä »Itse», ja hän oli siitä mielissään. Hän tahtoi käydä kansanmiehestä, vaikka oli saanut hienon kasvatuksen ja viettänyt nuoruutensa ulkomailla. Heikkouksistaan huolimatta hän oli kelpo mies ja parempi isänmaan poika kuin moni muu.

Kmicic miellytti häntä, ja hän kutsui Kmicicin luokseen linnaan ja kestitsi siellä. Hän tahtoi mielellään olla vieraanvaraisen miehen maineessa.

Linnassa Kmicic tutustui useihin huomattaviin henkilöihin, muun muassa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckiin, herra Zamoyskin sisareen ja kuuluisan Jeremin leskeen. Ruhtinas Jeremi, joka aikoinaan oli suurimpia herroja koko valtakunnassa, menetti kasakkain kapinan aikana koko äärettömän omaisuutensa, niin että lesken oli turvautuminen veljeensä. Kaikesta huolimatta tämä rouva oli niin komea, ylhäinen ja siveä, että herra Jan oli ensimmäinen häntä palvelemaan, ja sitäpaitsi pelkäsi hän häntä kuin tulta. Hän teki aina sisarensa mieliksi ja neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeistä asioista. Linnassa sanottiin, että ruhtinatar on Zamośćien, sotajoukon, rahaston ja herra veljensä valtiatar; mutta hän ei käyttänyt valtaansa omaksi edukseen, vaan omisti elämänsä miehensä muiston vaalimiseen ja poikansa kasvattamiseen.

Tuo poika oli äsken palannut Wienin hovista lyhyelle käynnille maahan ja asui äitinsä luona. Hän oli nuorukainen kukoistusiässään, mutta turhaan Kmicic etsi hänestä piirteitä, jotka olisivat ilmaisseet, että hän oli suuren Jeremin poika.

Nuorukainen oli sangen kaunis. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, vakuuttivat Kmicicille, että nuori ruhtinas on jaloluontoinen, hyvämuistinen ja taitaa monia kieliä, ja vain jonkinmoinen synnynnäinen arkuus estää hänen avujaan pääsemästä näkyviin.

Jo ensimmäistä kertaa keskustellessaan hänen kanssaan Andrzej huomasi, että nuori ruhtinas puhui järkevästi ja sattuvasti kaikenlaisista asioista ja että hänellä myös oli kyky voittaa ihmisiä puolelleen. Mutta päivällisillä hän huomasi myös, että nuorukainen, kuten oli kerrottu, oli syömäri ja ahne. Nuori ruhtinas ei näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin ruokaa. Hänen pullollaan olevat silmänsä seurasivat levottomina tarjoilua, ja hän otti lautaselleen, aivan mahdottomia ruokamääriä, jotka hän söi suutaan maiskutellen. Silloin ruhtinattaren surulliset kasvot tulivat vielä surullisemmiksi. Kmicicistä tuntui pahalta, ja hän käänsi katseensa toisaalle, herra Itse Zamoyskiin.

Mutta herra linnanpäällikkö ei katsonut nuoreen ruhtinas Michaliin eikä vieraaseensa. Kmicic seurasi hänen katseensa suuntaa ja näki ruhtinatar Gryzeldan olan takaa todella ihanan näyn, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.

Se oli nuoren tytön pää, valkoisen kuin maito, punaisen kuin ruusu, kauniin kuin kuva. Luonnostaan kiharat suortuvat kaarsivat hänen otsaansa, vilkkaat silmät tarkastelivat herra Zamoyskin vierellä istuvia upseereita ja häntä itseäänkin. Viimein ne sattuivat Kmiciciin ja kiintyivät häneen niin itsepintaisesti ja kiemailevasti, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua sydämen pohjaan asti.

Mutta Kmicic ei helposti joutunut hämilleen. Hän alkoi katsella puolestaan myös noihin silmiin ja nykäisi sitten vieressään istuvaa herra Szurskia, linnoituksessa palvelevaa luutnanttia, ja kuiskasi:

— Mikä västäräkki tuo on?

— Hyvä herra! — sanoi Szurski terävästi. — Älkää puhuko noin kevyesti, kun ette tiedä, kenestä puhutte... Ei se ole mikään västäräkki, vaan neiti Borzobohata-Krasenka... Älkääkä tekään häntä muuksi nimittäkö, muuten joudutte katumaan suurta epäkohteliaisuuttanne!

— Te, hyvä herra, ette kenties tiedä, että västäräkki on varsin kaunis lintu, niin että siinä nimityksessä ei ole mitään halventavaa, — vastasi Kmicic nauraen, — mutta huomaan, että te olette korvianne myöten häneen rakastunut!

— Kuka täällä sitten ei olisi rakastunut! — murahti Szurski loukkaantuneena. — Itse herra linnanpäällikkö on katsoa silmät ulos päästään ja istuu kirin neuloilla!

— Huomaan sen kyllä!

— Mitä te huomaatte?... Hän, minä, Grabowski, Stolagiewicz, Konojadzki, Kubecki ja kaikki, kaikki hän on lumonnut. Ja samoin käy teille, jos jäätte tänne. Neljäkolmatta tuntia riittää hänelle!

— Ei, hyvä herrani! Ei hän minulle mitään mahtaisi neljässäkolmatta kuukaudessakaan!

— Kuinka niin? — kysyi Szurski kummissaan. — Oletteko te vaskesta?

— En! Mutta sen, jolta on viety viimeinen ropo taskusta, ei tarvitse pelätä rosvoa.

— No, se lienee toista! — vastasi Szurski. Kmicic tuli synkälle mielelle, sillä hänen omat surunsa nousivat hänen mieleensä. Hän ei enää kiinnittänyt huomiotaan mustiin silmiin, jotka entistä kiinteämmin katsoivat häneen ikäänkuin kysyen: kuka olet, nuori ritari, ja mistä olet tänne tullut?

Päivällisen loputtua Zamoyski otti Kmicicin käden kainaloonsa ja kuljetti häntä huoneissa.

— Herra Babinicz! — sanoi hän. — Sanoitte olevanne Liettuasta?

— Kyllä.

— Tunsitteko siellä Podbipientat?

— En suorastaan tuntenut, sillä heitä ei ole enää maailmassa. Viimeinen heistä kaatui Zbarazin luona. Hän oli suurimpia sankareita, mitä Liettua on synnyttänyt. Kukapa meillä ei tuntisi nimeä Podbipienta!

— Minäkin olen siitä kuullut, mutta kyselyni syy on seuraava: sisareni holhokkina on eräs neiti, jonka nimi on Borzobohata-Krasenka... Se on hyvää sukua!... Hän oli tuon Zbarazin luona kaatuneen Podbipientan morsian. Hän on orpo, isätön ja äiditön, ja jos kohta sisareni on häntä kohtaan suopea, niin minä ollen sisareni luonnollinen holhooja samalla olen tuon tytönkin holhooja.

— Mieluisaa holhousta! — sanoi Kmicic.

Zamoyski naurahti, iski silmää, maiskautti kieltään ja sanoi:

— Mitä? Eikö olekin herranterttu?

Mutta samassa hän huomasi paljastavansa itsensä ja tuli vakavaksi.

— Veijari! — sanoi hän puoleksi leikillään ja puoleksi tosissaan. — Koetitte panna koukun tielleni!

— Millä tavoin? — kysyi Kmicic katsahtaen nopeasti hänen silmiinsä.

Nyt Zamoyski lopullisesti huomasi, että hän ei sukkeluudessa ollut Kmicicin veroinen, ja käänsi heti puheen toisaalle.

— Tuo Podbipienta, — sanoi hän, — testamenttasi tytölle joitakin maatiloja teidän puolessanne. Niiden nimiä en oikein muista, sillä ne ovat omituisia: jotakin semmoista kuin Baltupie, Syruciany, Myszykiszki... sanalla sanoen koko omaisuutensa. Viisi tahi kuusi taloa.

— Oh, ne ovat pikemmin linnoja kuin taloja! Podbipienta oli hyvin rikas mies, ja jos tuo neiti joskus saa koko hänen omaisuutensa, niin hän voi valita itselleen miehen senaattorien joukosta.

— Niinkö? Tunnetteko nuo kylät?

— Tunnen vain Lubowiczen ja Szeputyn, sillä ne ovat lähellä minun maitani. Ne ovat Vitebskin vojevodakunnassa.

— Ai, ai! Kaukana ovat, ei maksa vaivaa niitä periä, kun koko maakin on vihollisen hallussa.

— Kun olemme karkoittaneet vihollisen, niin voi mennä noita tiluksiakin katselemaan. Mutta Podbipientoilla on maita muuallakin, muun muassa laajoja aloja Samogitiassa. Tiedän sen hyvin, koska minulla on sielläkin maapalanen.

— Neuvokaa minulle, miten autan tytön omaisuutensa hallintaan!

Kmicic alkoi nauraa.

— Tässä asiassa annan mielelläni neuvoja. Parasta on hänen lähteä herra Sapiehan luo. Jos herra Sapieha, Vitebskin vojevoda ja tunnetuin mies Liettuassa, ottaa asian omakseen, niin siitä tulee jotakin.

— Voisi antaa tytön hänen käsiinsä ja hänen holhoukseensa. Kun tyttö olisi hänen läheisyydessään, niin hän pikemmin tekisi jotakin hänen hyväkseen.

Kmicic katseli ihmetellen Zamoyskia.

— Mitähän siinä lienee takana, kun hän tahtoo toimittaa tytön täältä pois? — ajatteli hän.

Mutta Zamoyski jatkoi:

— Hän ei voi asua leirissä, Vitebskin vojevodan teltassa, mutta hänet voisi sijoittaa vojevodan tyttärien pariin. Siinä vain on vaikea kysymys, kuinka minä näinä levottomina aikoina saan hänet sinne lähetetyksi. Hän tarvitsisi saattajikseen muutamia satoja miehiä, mutta minä en voi siinä määrin heikontaa Zamośćiea. Jospa löytyisi joku, joka veisi hänet turvallisesti perille!... Te voisitte ottaa hänet matkaanne, kun muutenkin menette Sapiehan luo. Antaisin mukaanne kirjeen... ja te antaisitte kunniasananne, että viette hänet turvattuna.

— Minähän johdan tataarilaisjoukkoa!

— Minulle on kerrottu, että tataarilaiset pelkäävät teitä kuin tulta. No niin! Suostutteko esitykseeni?

— Hm!... Miksikä ei, jos sillä teen teille palveluksen... Mutta...

— Ahaa! Ajattelette, että ruhtinatar kenties ei siihen suostu... Aivan varmasti hän suostuu. Hän nimittäin luulee, että minä...

Zamoyski alkoi kuiskutella Kmicicin korvaan ja lisäsi sitten ääneen:

— Siinä hän teki minulle suuren vääryyden, mutta minä olin hiljaa, sillä kukapa rupeaisi ämmien kanssa suukopuun... mieluummin saisi tulla ruotsalaisia Zamośćien edustalle. Mutta parhaan todistuksen siitä, että minulla ei ole ollut mitään pahaa mielessä, hän saa, kun näkee, että minä itse lähetän tytön täältä pois.

Zamoyski pyörähti ympäri ja poistui, mutta Kmicic katsoi hänen jälkeensä ja mutisi:

— Joitakin pauloja sinä, herra linnanpäällikkö, tässä asettelet, sen näen selvästi, vaikka en ymmärrä, mihin pyrit. Et näy olevan mikään ovela vehkeilijä.

Zamoyski oli tyytyväinen itseensä, vaikka hyvin ymmärsi, että vasta puolet työstä oli tehty, ja toinen, vielä jäljellä oleva puoli, oli niin vaikea, että pani hänet empimään ja pelkäämään. Oli nimittäin vielä hankittava ruhtinatar Gryzeldan suostumus, ja ruhtinattaren ankaruutta ja terävää älyä veli suuresti pelkäsi. —

Mutta kuu hän kerran oli alkanut, oli hänen ajettava asia loppuun. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen hän lähti ruhtinattaren huoneisiin.

Ruhtinatar istui kirjailemassa messupukua lahjaksi kirkolle. Hänen vierellään neiti Anusia keri kahden tuolin selustalle asetetusta vyyhdestä silkkilankaa. Hänen sormensa liikkuivat vikkelästi, kun hän kulki tuolien edessä.

Tämä näky sai Zamoyskin silmät kiilumaan, mutta hän laittoi pian kasvojensa ilmeen arvokkaaksi ja tervehdittyään alkoi puhua:

— Tuo herra Babinicz, joka on tullut tänne tataarilaisten kanssa, on liettualainen. Hän on kelpo mies, hyvin kasvatettu ja tunnettu ritari. Oletteko huomannut hänet, sisareni?

— Itsehän esittelitte hänet minulle! — vastasi ruhtinatar Gryzelda välinpitämättömästi. — Hän on rehellisen näköinen ja tekee hyvän sotilaan vaikutuksen.

— Tiedustelin häneltä noista maatiloista, jotka on testamentattu neiti Annalle. Hän sanoo, että se on omaisuus, joka vetää vertoja Radziwillien rikkauksille.

— Olkoon onneksi Anusialle! Helpompi on orvon elää, ja vanhuuden päivät on turvattu, — sanoi ruhtinatar.

— On vain se _periculum_ olemassa, että sukulaiset vievät tuon omaisuuden. Babinicz sanoo, että Vitebskin vojevoda saattaisi olla avuksi, jos haluaa. Hän on mies, jonka huostaan uskoisin oman tyttäreni. Jos hän ilmoittautuisi oikeudessa holhoojaksi, niin se ratkaisisi asiat. Mutta Babinicz sanoo, että sitä varten on neiti Annan itsensä matkustettava sinne... _Installatio pro forma_ on välttämätön, ja siinä on hänen oltava läsnä.

Tuon »installatio pro forma» keksaisi Zamoyski tällä hetkellä ja otaksui hyvällä syyllä, että se vaikuttaa ruhtinattareen.

Ruhtinatar mietti vähän ja sanoi:

— Kuinka hän nyt voi mennä, kun ruotsalaiset ovat tiellä?

— Ruotsalaiset ovat peräytyneet Lubliniin. Koko maa Veikselin tällä puolen on vapaa.

— Kuka sitten veisi Annamme herra Sapiehan luo?

— Vaikkapa tuo samainen Babinicz.

— Tataarilaisten kanssa? Herra Jumala, nehän ovat villiä ja hillitöntä väkeä!

— En minä heidän parissaan pelkää, — sanoi Anusia ja niiasi.

Mutta ruhtinatar oli jo huomannut, että veljellä oli jokin valmis suunnitelma mielessään. Hän lähetti Anusian pois huoneesta ja alkoi katsoa kysyvästi veljeensä.

Zamoyski sanoi aivan kuin itsekseen:

— Tataarilaiset pelkäävät hirveästi Babiniczia. Pienimmästäkin tottelemattomuudesta hän heitä hirtättää.

— En voi suostua tähän matkaan! — vastasi ruhtinatar. — Anusia on hyvä tyttö, mutta kiemailija ja panee helposti miesten päät pyörälle. Itsehän sen parhaiten tiedätte! En koskaan uskoisi häntä nuoren ja tuntemattoman miehen huostaan.

— Hän ei ole tuntematon, sillä kukapa ei olisi kuullut Babiniczeista, jotka ovat varakkaita ja hyvässä maineessa! (Zamoyski itse ei ollut koskaan elämässään kuullut Babiniczeista mitään.) Muuten voisi antaa jonkun vanhemmista naisista hänelle seuraksi, niin kaikki säädyllisyyden vaatimukset olisi täytetty. Babiniczista minä menen takuuseen. Tämmöistä tilaisuutta ei toiste tarjoudu.

Ruhtinatar lakkasi ompelemasta, kohotti päänsä ja katsoi läpitunkevasti veljeään:

— Missä tarkoituksessa tahdotte lähettää hänet pois täältä?

— Mikä erikoinen tarkoitus minulla voisi olla? Ei mikään!

— Jan!... Oletko sinä liittoutunut Babiniczin kanssa vietelläksesi tytön?

— Herra Jumala! Tuota vielä puuttui! Lukekaa kirje, jonka kirjoitan Sapiehalle ja kirjoittakaa itsekin! Minä vain lupaan, että en poistu Zamośćiesta. Koska minua epäillään, niin en tahdo tietää mistään.

— Miksi niin välttämättömästi tahdotte, että hän lähtisi Zamośćiesta?

— Koska valvon hänen parastaan, ja kysymys on määrättömästä rikkaudesta. Muuten... tunnustan, että minusta hänen poistumisensa täältä on tärkeä. Nythän tulivat ilmi epäluulonne minua kohtaan, enkä pidä siitäkään, että aina rypistätte minulle kulmakarvojanne ja katsotte minuun tuimasti... Ja enemmänkin: upseerini katsovat toisiaan kieroon ja heiluttelevat toisiaan vastaan sapeleitaan hänen tähtensä, ei ole sopua eikä järjestystä eikä kukaan täytä velvollisuuksiaan kunnollisesti. Olen saanut kyllikseni semmoisesta! Michalista taasen saatte itse pitää huolen, se ei kuulu minuun.

— Michalista? — sanoi ruhtinatar hämmästyen.

— Minä en sano mitään pahaa tytöstä... Ei hän kiemaile Michalin edessä sen kummemmin kuin muidenkaan, mutta jos te, sisareni, ette huomaa Michalin tulisia katseita ja lämpimiä tunteita, niin sanon vain, että äidin rakkaus on sokea.

Ruhtinattaren kulmakarvat rypistyivät ja kasvot kalpenivat.

Zamoyski huomasi osanneensa oikeaan kohtaan ja jatkoi:

— Niinpä niin, sisareni! Mitä se minuun kuuluu! Pidelköön Michal hänen lankavyyhtiään, riemuitkoon häntä katsellessaan, kurkistelkoon avaimen reiästä... Mitä minä siitä! No, onhan tytöllä omaisuutta. Aatelistyttö vain... mutta enhän minäkään pidä itseäni tavallista aatelismiestä parempana. Ikäeroa on, mutta eihän se ole minun asiani!

Näin puhuttuaan Zamoyski nousi, kumarsi kunnioittavasti ja kääntyi lähteäkseen.

Ruhtinattarelle syöksähti veri päähän. Ylpeä rouva ei koko valtakunnasta löytänyt Wisniowieckille kyllin arvokasta puolisoa ja kuuli nyt veljensä suusta sanoja, jotka polttivat kuin tulikuuma rauta.

— Jan! — sanoi hän. — Odota!

— Sisareni! — vastasi Zamoyski. — Tahdoin _primo_ todistaa, että epäilette minua suotta, _secundo_, että teidän on syytä kohdistaa huolenpitonne erääseen toiseen. Nyt teette niinkuin tahdotte, minulla ei ole muuta sanottavaa.

Zamoyski kumarsi ja poistui.

VIIDESTOISTA LUKU.

Puhuessaan Michalin mieltymyksestä Anusiaan oli Zamoyski puhunut osittain totta, sillä nuori ruhtinas oli rakastunut tyttöön, kuten kaikki muutkin. Mutta se rakkaus ei ollut kovin kiihkeätä eikä johtanut toimintaan. Michalilla ei ollut tarmoakaan semmoiseen rakkauteen, joka pakottaa tekemään voitavansa saadakseen lemmityn omakseen.

Mutta ruhtinatar Gryzelda, joka unelmoi loistavaa tulevaisuutta pojalleen, pelästyi suuresti tuota tunnetta. Keskustelu pojan kanssa, joka kalpeni ja vapisi hänen edessään ja alkoi itkeä ennenkuin mitään puhuikaan, vahvisti hänen käsitystään, että vaara oli uhkaamassa.

Kuitenkaan hän ei heti päässyt varmaan päätökseen. Vasta kun Anusia, joka tahtoi nähdä maailmaa ja uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös kiemailla nuoren ritarin edessä, polvillaan pyysi lupaa lähteä matkaan, suostui ruhtinatar lähtöön.

Ruhtinatar Gryzelda tahtoi saada varmuuden siitä, että hänen veljensä ja Kmicicin välillä ei ollut mitään yhteistä sopimusta, ja siksi hän käski kutsumaan jälkimmäisen luokseen. Veljen vakuutus, että hän ei poistu hetkeksikään Zamośćiesta, tosin rauhoitti häntä koko joukon, mutta hän tahtoi kuitenkin lähemmin tutustua mieheen, joka tulisi tytön saattajaksi.

Keskustelu Kmicicin kanssa sai hänet lopullisesti rauhoittumaan.

Nuoren miehen silmistä loisti sellainen vilpittömyys, että oli pakko uskoa häntä. Hän tunnusti olevansa rakastunut toiseen ja senvuoksi olevansa aivan välinpitämätön kaikelle kiemailulle. Hän antoi myös kunniasanansa, että varjelee tyttöä kaikelta vaaralta vaikkapa oman henkensä uhalla.

— No, herra ritari! — sanoi Zamoyski iloisesti. — Aiotte viedä meiltä Zamośćien parhaan koristuksen? Pitäkää vain hyvää huolta siitä, että kukaan ei teiltä sitä ryöstä!

— Koettakoonhan vain joku! Olen antanut kunniasanani ruhtinattarelle ja sanani minä aina pidän!

— Minähän lasken vain leikkiä! Ei teidän tarvitse pelätä eikä ryhtyä erityisiin varokeinoihin.

— Pyytäisin teiltä vain umpinaisia vaunuja.

— Saatte vaikka kahdet! Ettehän vielä aivan pian lähde?

‒ Aivan heti! Minulla on kiire! Muutenkin olen jo täällä liiaksi viivähtänyt.

— Lähettäkää näin ollen tataarilaisenne Krasny Stawiin. Minä puolestani toimitan sinne sanan, että varaavat riittävästi rehua. Teille minä annan omia miehiäni saattojoukoksi Krasny Stawiin;. Mikaan vaara ei teitä uhkaa, sillä tämä on kaikki minun aluettani... Annan teille hyviä saksalaisia rakuunoita, jotka ovat rohkeata väkeä ja tuntevat tien.

— Miksi minun on jäätävä tänne?

— Jotta saisimme vielä nauttia seurastanne. Olette mieluinen vieras, ja tahtoisin pitää teitä vaikka vuoden luonani. Sitäpaitsi olen lähettänyt katsomaan löytyisikö hevoslaumastani Perespyssä teille jokin hyvä hevonen, jommoinen aina on hyvä olemassa.

Kmicic katsahti Zamoyskia suoraan silmun, näytti sitten äkkiä tekevän päätöksensä ja sanoi:

— Kiitän ja jään! Lähetän tataarilaiset edeltä. Hän meni heti tataarilaisten luo, vei syrjään Akbah-Ulanin ja sanoi:

— Akbah-Ulan, teidän on mentävä edeltä päin Krasny Stawiin suoraa tietä. Minä tulen päivää myöhemmin linnanpäällikön turvajoukon saattamana Kuule nyt, mitä sinulle sanon: te ette menekään Krasny Stawiin, vaan lymyilette Zamośćien luona lähimmässä metsässä niin että kenelläkään elävällä sielulla ei ole vihiä teistä. Kun kuulette tieltä laukauksen, niin riennätte luokseni, sillä minulle aiotaan täällä virittää jokin ansa.

— Määräyksenne mukaan! — vastasi Akbah-Ulan pannen kätensä otsalle, suulle ja rinnalle.

— Olen nähnyt, mikä olet miehiäsi, Zamoyski! — sanoi Kmicic itsekseen. — Zamośćiessa pelkäät sisartasi, siksi tahdot ryöstää tytön ja sijoittaa johonkin tänne lähistöön ja käyttää minua välikappaleenasi, ehkäpä viedä henkenikin. Odotahan! Oletpa joutunut tekemisiin itseäsi paremman kanssa. Kietoudut vielä omaan verkkoosi!

Seuraavana päivänä Zamoyski lahjoitti hänelle ihmeen kauniin hevosen. Kmicic otti sen kiitollisuudella vastaan ajatellen mielessään, että hän ajaa sillä kyllä kauemmaksi kuin Zamoyski on suunnitellut. Hän muisteli myös tataarilaisiaan, jotka jo olivat metsässä, ja häntä pyrki naurattamaan. Väliin taas hänen mielensä kuohui, ja hän päätti antaa Zamoyskille kelpo opetuksen.

Hänelle oli annettu kaksi kirjettä Sapiehalle vietäväksi; toinen oli ruhtinattarelta, toinen linnan päälliköltä. Kmicicin teki kovin mieli avata tämä jälkimmäinen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä tehdä. Sen sijaan hän katsoi sitä valoa vastaan ja tuli vakuutetuksi, että sisällä oli tyhjä paperi.. Tämä havainto selvitti hänelle lopullisesti, että tyttö ja kirjeet aiotaan häneltä ottaa matkalla.

Päivällinen syötiin jokseenkin synkän mielialan vallitessa. Anusian silmät olivat punaiset. Upseerit olivat ääneti, ja vain Zamoyski näytti iloiselta ja tyhjenteli pikariaan, jonka Kmicic tuon tuostakin täytti. Mutta kun tuli lähdön hetki, ei ollut paljon hyvästelijöitä, sillä Zamoyski oli lähettänyt upseerit virkatoimiin.

Anusia lankesi ruhtinattaren jalkoihin, eikä häntä saatu siitä pois pitkään aikaan. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ilmeinen levottomuus. Neiti Anna ja vanha palvelijatar Suwalska istuutuivat vaunuihin, Kmicic hevosen selkään, ja matkue lähti liikkeelle. Kaksisataa saksalaista ratsumiestä asettui vaunujen ja Anusian tavaroita kuljettavan kuorman suojaksi. Kun pyörät kumisivat alas lasketulla sillalla, purskahti Anusia itkemään.

Kmicic kumartui vaunujen ikkunaa kohti sanoen:

— Älkää pelätkö, en minä teitä syö!

— Moukka! — ajatteli Anusia.

He ajoivat linnoituksen muurien ulkopuolella olevien talojen ohi, ja saapuivat sitten metsään, joka siihen aikaan mäkineen ulottui Bugiin asti. Yö alkoi lähestyä, mutta se oli tyyni ja kirkas. Tie loisti edessä kuin hopeanauha. Hiljaisuutta häiritsi vain vaunun pyörien ratina ja ratsastajani hevosten jalkain kapse.

— Näillä tienoin mahtavat tataarilaiseni piileksiä kuin sudet, — ajatteli Kmicic.

Sitten hän kuunteli tarkasti.

— Mitä se on? — kysyi hän upseerilta, joka johti ratsumiehiä.

— Kuuluu kavioitten kapsetta!... Joku ratsastaja nelistää jäljessämme! — vastasi upseeri.

Juuri kun hän oli sen sanonut, saapui vaahtoavalla ratsulla mies ja huusi:

— Herra Babinicz! Herra Babinicz! Kirje herra linnanpäälliköltä!

Joukko pysähtyi. Kmicic otti kirjeen, avasi sen ja luki vaunujen lyhdyn valossa:

»Kunnioitettu ja minulle rakas herra Babinicz! Kohta lähdettyänne sain tiedon, että ruotsalaiset eivät olekaan poistuneet Lublinista, vaan aikovat hyökätä linnani Zamośćien kimppuun. Näin ollen käy matkanne jatkaminen mahdottomaksi. Ottaen huomioon ne _pericula_, jotka voivat kohdata neitiä, tahdomme että hän palaa takaisin Zamośćieen. Samat ratsumiehet, jotka teitä saattavat, tuovat hänet takaisin. Koska teidän on tärkeätä jatkaa matkaanne, emme rupea teitä pidättelemään. Tämän tahtomme teille ilmoittaen pyydämme teitä antamaan asianmukaiset määräykset ratsumiehillemme.»

Samassa Anusia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta.

— Mitä se on? — kysyi hän.

— Ei mitään. Herra Zamoyski jättää vielä kerran teidät minun urhoollisuuteni turviin.

Kääntyen oppaaseen ja ratsumiehiin hän huudahti:

— Eteenpäin!

Mutta ratsumiesten upseeri pysähdytti hevosensa, ja kysyi Kmiciciltä:

— Kuinka niin? Miksi eteenpäin?

— Mitä me sitten sen enempää metsässä viivyttelisimme? — kysyi Kmicic tekeytyen yksinkertaiseksi.

— Te olette saanut jonkin määräyksen.

— Mitä se teihin kuuluu? Juuri määräyksen johdosta käsken eteenpäin.

— Seis! — huusi upseeri.

— Eteenpäin! — toisti Kmicic.

— Emme kulje askeltakaan eteenpäin, ennenkuin saan nähdä määräyksen! — sanoi upseeri tiukasti.

— Määräystä ette saa nähdä, sillä sitä ei ole lähetetty teille!

— Koska te ette tahdo noudattaa määräystä, niin minä sen täytän. Menkää Herran nimeen Krasny Stawiin, mutta me palaamme neidin kanssa takaisin.

Kmicic olikin vain odottanut, että upseeri ilmaisisi tietävänsä, mitä kirje sisälsi. Nyt oli selvää, että koko asia oli edeltäpäin järjestetty.