Part 2

— Anna avain, isä! — sanoi toinen pojista.

— Avain sinulle? Tunnen sinut, senkin mustalainen. Itse juot enemmän kuin tuot tänne. Mitä? Menen itse. Kas vain, avaimen olisi tahtonut. Menkää vierittämään kannot pois edestä, minä itse avaan ja tuon.

— Teidän kellarinne on siis kantojen peitossa, herra Kiemlicz? — sanoi Kmicic.

— Kuinka muuten mikään säilyisi tämmöisten rosvojen parissa! — vastasi ukko vilkaisten poikiinsa. — He olisivat valmiit syömään isänsäkin. Tässäkö te vielä olette? Menkää vierittämään kannot pois! Näinkö te tottelette isäänne?

Nuorukaiset lähtivät kiireesti majan taakse kantokasan luo.

— Taitaa olla, kuten ennenkin, huonot välit poikien kanssa? — kysyi Kmicic.

— Kuinka niiden kanssa voisi olla hyvissä väleissä... Tapella ne osaavat ja saalista hankkia myöskin, mutta kun on jaettava isän kanssa, niin suurella riidalla saa heiltä osansa. Olkaa hyvä, herra eversti, käykää majaan, täällä on kylmä.

Ukko Kiemlicz puhui omituisen terävällä ja äreällä äänellä ja vilkuili puhuessaan levottomasti ympärilleen. Hän oli kookas, luiseva mies, kasvot aina vihaiset ja tyytymättömät. Kmiciciä kohtaan hän esiintyi sitä nöyremmin, mitä enemmän hänessä heräsi entistä päällikköään kohtaan palvelemisen halu, pelko, kenties myös ihmettely, ehkäpä kiintymyskin.

Kmicic tunsi hyvin Kiemliczit. Isä ja kaksi poikaa olivat olleet hänen palveluksessaan siihen aikaan, kun hän omin päin kävi sotaa Chowańskia vastaan Valko-Venäjällä. He olivat rohkeita sotureita ja yhtä julmia kuin rohkeita. Niiden monenlaisten kulkurien joukossa, joista Kmicicin osasto oli kokoonpantu ja jotka päivällä joivat ja tuhlasivat sen, mitä yöllä olivat verisessä kahakassa viholliselta riistäneet, herättivät Kiemliczit huomiota suurella ahneudellaan. Erikoinen halu heillä oli anastaa hevosia, ja näitä he sitten möivät taloihin ja kyliin. Isä tappeli yhtä uljaasti kuin hänen kaksoispoikansa, mutta otti näiltä joka taistelun jälkeen parhaan osan saaliista valitellen samalla kärsivänsä vääryyttä ja uhkaillen heitä isän kirouksella. Pojat murisivat vastaan, mutta olivat luonnostaan hieman typeriä ja alistuivat isän komentoon. Huolimatta alituisista riidoistaan he pysyivät toistensa rinnalla taisteluissa eivätkä säästäneet itseään. Toverit eivät pitäneet heistä, mutta kaikki heitä pelkäsivät sillä taistelussa he olivat hirmuisia. Ainoastaan Kmicic herätti heissä käsittämätöntä pelkoa.

Joukko-osaston keskuudessa kerrottiin heidän koonneen suuria aarteita, mutta ei kukaan tiennyt varmasti, oliko siinä perää. Eräänä päivänä Kmicic lähetti heidät viemään erästä määrää hevosia, ja sille tielleen he katosivat. Kmicic arveli heidän saaneen surmansa, mutta sotamiehet sanoivat heidän paenneen vieden hevoset mukanaan, sillä kiusaus oli ollut liian suuri. Nyt, kun Andrzej tapasi heidät terveinä, kun vajassa hirnui joukko hevosia ja kun ukon iloon ja nöyryyteen näkyi sekaantuvan levottomuutta, ajatteli Andrzej, että sotamiehet sittenkin olivat olleet oikeassa.

Astuttuaan majaan hän istuutui vuoteelle, katsoi ukkoa suoraan silmiin ja kysyi ankarasti:

— Kiemlicz, missä minun hevoseni ovat?

— Ah Jeesus, armahin Jeesus! — vaikeroi ukko. — Zoltarenkon miehet hyökkäsivät kimppuumme, ryöstivät, haavoittivat ja ajoivat takaa kokonaista kuusitoista penikulmaa, niin että hädin tuskin pelastimme henkemme. Oi pyhä Neitsyt! Emme enää voineet löytää teidän armoanne emmekä joukko-osastoa. He ajoivat meidät tänne korpeen kurjuuteen ja nälkään, tähän majaan, tänne suolle.. Jumalan kiitos, teidän armonne on elossa ja terveenä, vaikka näkyy haavoittuneen... Kas, poikaseni ovat menneet kantoja vierittämään ja kadonneet. Mitä ne veijarit siellä puuhailevat?... Nälkää ja kurjuutta täällä on, ei muuta mitään. Elätämme itseämme sienillä, mutta teidän armoanne varten löytyy jotakin naukattavaa ja haukattavaa... Niin meiltä hevoset vietiin, ryöstettiin.

Nyt tulivat sisään ukon kaksi poikaa, Kosma ja Damian. He olivat rotevia, kömpelötekoisia, suuripäisiä miehiä, joilla oli tuuhea ja harjaskankea tukka. He pysähtyivät oven suuhun, ja Damian lausui:

— Kannot on vieritetty.

— Hyvä on, — sanoi ukko Kiemlicz, — menen tuomaan simaa.

Hän katsahti poikiin merkitsevästi ja sanoi painokkaasti:

— Ne hevoset meiltä ryöstivät Zoltarenkon miehet. Hän poistui majasta. Kmicic katseli noita kahta nuorukaista, jotka olivat kuin kirveellä kannosta veistettyjä, ja kysäisi äkkiä:

— Mitä te nykyisin teette?

— Otamme hevosia! — vastasivat kaksoset yht'aikaa.

— Keneltä?

— Keneltä sattuu.

— Mutta etupäässä?

— Zoltarenkon joukolta.

— Se on hyvä, viholliselta saa ottaa, mutta jos te otatte omilta, niin olette rosvoja ettekä aatelismiehiä. Mitä te niillä hevosilla teette?

— Isä myy ne Preussiin.

— Oletteko sattuneet ottamaan ruotsalaisilta? Varmaankin täällä lähellä on ruotsalaisia joukkoja. Oletteko olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa?

— Olemme.

— Olette siis tavanneet yksinäisiä kulkijoita tahi pieniä ryhmiä. Mitä teitte, kun he pitivät puoliaan?

— Pieksimme.

— Ahaa, pieksitte! Silloin on teillä saamista sekä ruotsalaisilta että Zoltarenkon joukoilta, ettekä varmaankaan jäisi osaanne vaille, jos joutuisitte heidän kynsiinsä.

Kosma ja Damian olivat vaiti.

— Huonoa on teidän elämänne, enemmän rosvojen kuin aatelismiesten tapaista... Varmastikin on teidän omallatunnollanne joitakin kolttosia entisiltä ajoilta.

— On kyllä! - vastasivat Kosma ja Damian.

— Niin arvelinkin. Missä isänne asui ennen?

— Borowiczekissa.

— Oliko se hänen kylänsä?

— Oli, yhdessä Kopystinskin kera.

— Minne tämä sitten joutui?

— Me tapoimme hänet.

— Ja teidän täytyi paeta lain kouraa. Huonosti ovat asianne, Kiemliczit, ja hirsipuussa te päätätte päivänne.

Ovi narahti, ja majaan astui ukko tuoden ison pullon simaa ja kaksi lasia. Hän vilkaisi levottomasti poikiin ja Kmiciciin ja sanoi:

— Menkää peittämään kuoppa!

Kaksoset poistuivat heti. Isä kaatoi simaa toiseen lasiin ja jätti toisen tyhjäksi odottaen, salliiko Kmicic hänen juoda kanssaan.

Mutta Kmicic ei voinut juoda itsekään ja kykeni vain vaivoin puhumaankin, sillä haava vaivasi häntä. Ukko huomasi sen ja sanoi:

— Sallikaa, teidän armonne, minun tarkastaa haavaa, sillä ymmärränpä semmoista yhtä hyvin kuin haavurit.

Kmicic suostui siihen. Kiemlicz avasi siteen ja alkoi katsella tarkasti.

— Nahka on hierautunut. Ei se mitään tee. Joku on ampunut hirveän läheltä teidän armoanne. Täytyy pitää nyt sen päällä leipää ja hämähäkin verkkoa. Hirveän läheltä on ammuttu. Jumalan kiitos, ettei se surmannut teidän armoanne.

— Ei ollut se siis vielä minun kohtaloni. Pehmitäpä hiukan leipää, Kiemlicz, ja pane se heti haavalle. Meillä olisi puhuttavaa, mutta leukaluitani kivistelee.

Ukko katsahti epäluuloisesti everstiin peläten, että tällä ehkä vielä oli aikomus puhua hevosista, jotka oli ryöstetty. Hän kostutti kuitenkin leipäpalan, pani sen ympärille hämähäkin verkkoa, jota majassa oli helposti saatavissa, ja asetteli sen Kmicicin kasvoille.

— Nyt minun on hyvä, — sanoi Andrzej. — Käy istumaan, Kiemlicz.

Sensijaan että olisi kysellyt tahi puhellut Kmicic piteli käsillään päätään ja vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän nousi ja alkoi kävellä huoneessa, pysähtyi toisinaan Kiemliczin eteen ja katseli häntä hajamielisesti, näytti jotakin pohtivan ja kamppailevan ajatustensa kanssa. Näin kului puoli tuntia. Ukko kääntelehti yhä levottomammin istuimellaan.

Äkkiä Kmicic pysähtyi hänen eteensä.

— Kiemlicz, — sanoi hän, — missä täällä lähimpänä on niitä joukkoja, jotka kapinoivat Vilnon vojevodaa vastaan?

Ukko vilkutti epäluuloisesti silmää.

— Aikooko teidän armonne heidän luokseen?

— En pyydä sinua kyselemään, vaan vastaamaan.

— Sanotaan yhden joukon olevan Szczuczynissa.

— Kuka sanoi?

— Juuri sen joukon miehet.

— Kuka on johtajana?

— Herra Wolodyjowski.

— Hyvä on! Kutsu tänne Soroka!

Ukko poistui ja palasi hetken kuluttua vääpelin kanssa.

— Löytyivätkö kirjeet? — kysyi Kmicic.

— Ei, herra eversti, — vastasi Soroka. Kmicic näpäytti sormiaan.

— Ah, se on suuri onnettomuus. Saat mennä, Soroka. Noitten kirjeitten kadottamisesta sietäisi teidät hirttää. Saat mennä. Kiemlicz, onko sinulla jotakin, mihin voisi kirjoittaa?

— Ehkäpä löytyy, — vastasi ukko.

— Vaikkapa pari arkkia paperia ja kynä. Ukko puikahti ruokasäiliöön, joka nähtävästi oli kaikenlaatuisten tavarain säilytyspaikkana, ja viipyi siellä kauan. Kmicic sillä välin käveli huoneessa ja puhui itsekseen.

— Olivatpa kirjeet tallella tahi ei, — ajatteli hän, — niin hetmani ei tiedä niiden katoamisesta ja pelkää, että minä ne saatan julkisuuteen. Hän on vallassani... Viekkaus viekkautta vastaan! Uhkaan lähettää ne Vitebskin vojevodalle. Niin juuri! Ehkäpä Jumala suo hänen pelästyä.

Hänen ajattelunsa keskeytti ukko Kiemlicz, joka astui sisälle ja sanoi:

— On kolme arkkia paperia, mutta ei ole kynää eikä mustetta.

— Eikö ole kyniä? Vähänkö täällä on lintuja metsässä? Voi ampua pyssyllä.

— Vajan oven päälle on naulittu haukka.

— Tuo siipi siitä, pian!

Kiemlicz riensi, sillä Kmicicin ääni ilmaisi kärsimättömyyttä ja jonkinmoista kiihtymystä. Hetken kuluttua hän palasi haukan siipi kädessä. Kmicic sieppasi sen, nykäisi irti sulan ja alkoi teroittaa sitä tikarillaan.

— Mene! — sanoi hän. — On helpompi lyödä mieheltä pää poikki kuin teroittaa kynä. Mutta nyt tarvitaan mustetta.

Hän kääri ylös hihaa, pisti haavan käteensä ja kostutti kynän veressä.

— Mene tiehesi, Kiemlicz, — sanoi hän, — ja anna minun olla yksin.

Ukko poistui huoneesta ja Andrzej ryhtyi heti kirjoittamaan:

»Eroan teidän ylhäisyytenne palveluksesta, sillä pettureita ja luopioita en tahdo enää palvella. Että olen vannonut ristiinnaulitun kuvan kautta pysyväni teidän ylhäisyydellenne uskollisena, sen minulle Jumala anteeksi antakoon, — vaikka menettäisin sieluni autuuden, niin mieluummin palan ikuisessa tulessa erehdykseni takia kuin avoimesti ja tietoisesti petän isänmaani ja hallitsijani. Teidän ylhäisyytenne on käyttänyt minua sokeana välikappaleena, miekkana vuodattamaan veljien verta. Haastan teidän ylhäisyytenne Jumalan tuomioistuimen eteen. Hän tuomitkoon, kenen puolella oli petos, kenen puolella puhtaat tarkoitusperät. Jos me joskus kohtaamme toisemme, niin silloin, vaikka Te olettekin mahtava ja voitte purra kuoliaaksi ei vain yksityisen ihmisen, vaan koko valtakunnan, kun taas minulla on vain miekka kädessä, minä muistan, mitä olen kokenut, ja ahdistan teidän ylhäisyyttänne, mikäli minun murheeni ja kärsimäni loukkaus minulle voimia lisäävät. Tehän tiedätte, että olen niitä, jotka voivat myös ilman hovirykmenttejä, linnoja ja tykkejä tuottaa vahinkoa. Niin kauan kuin voin, kostan teille, ettekä te voi hetkeäkään olla turvassa. Se on yhtä varmaa kuin että kirjoitan tätä omalla verelläni. Minulla on hallussani teidän ylhäisyytenne kirjeet, jotka voivat teidät saattaa huonoon valoon ei vain Puolan kuninkaan, vaan myös ruotsalaisten silmissä, sillä ne todistavat selvästi maankavalluksen kuin myös sen, että olette valmis luopumaan ruotsalaisista heti, kun heille käy huonosti. Vaikka olisitte kahta vertaa mahtavampi, niin tuhonne on minun vallassani, sillä allekirjoituksiin ja sinetteihin täytyy jokaisen uskoa. Ilmoitan teidän ylhäisyydellenne seuraavaa: jos hiuskarvaakaan vahingoitetaan minulle rakkaitten, Kiejdanyyn jääneitten henkilöiden päästä, niin lähetän nuo kirjeet ja asiakirjat herra Sapiehalle ja painatan niistä jäljennökset levittääkseni niitä ympäri maan. Teidän ylhäisyytenne saa valita: joko sodan päätyttyä, kun rauha on palautettu valtakuntaan, annatte minulle Billewiczit ja minä annan teidän ylhäisyydellenne kirjeet, tahi, jos saan kuulla huonon sanoman, heti Sapieha näyttää nuo kirjeet Pontukselle. Teidän ylhäisyytenne haluaa kruunua, mutta minä en tiedä, onko teillä mihin sen panisitte, kun päänne putoaa joko puolalaisen tahi ruotsalaisen kirveen iskusta. Sulkisin teidän ylhäisyytenne Jumalan huomaan, jollei olisi niin, että itse pidätte pirun apua tärkeämpänä kuin Jumalan. — Kmicic.»

»P.S. Liittoutuneita ei teidän ylhäisyytenne onnistu myrkyttämään, sillä on niitä, jotka siirtyessään perkeleen palveluksesta Jumalan palvelijoiksi varoittavat heitä juomasta olutta Orelissa ja Zabludowossa.»

Kmicic nousi ja alkoi astella huoneessa. Hänen kasvonsa hehkuivat, sillä hänen oma kirjeensä poltti häntä kuin tuli. Tuo kirje oli kuin sodanjulistus Radziwilleille, mutta Kmicic tunsi itsensä harvinaisen voimakkaaksi ja oli valmis vaikkapa sillä hetkellä katsomaan silmästä silmään mahtavaa sukua, joka sai koko maan vapisemaan. Hän, tavallinen aatelismies, tavallinen ritari, hän, lain vainoama kulkuri, hän, joka ei mistään voinut odottaa apua, näki nyt kuin profeetan katsein ruhtinas Januksen ja Boguslawin turman ja oman voittonsa. Kuinka hän käy sotaa, mistä löytää puoluelaisia, millä tavoin voittaa — sitä hän ei tietänyt eikä edes ajatellut. Hän vain uskoi lujasti, että tekee velvollisuutensa, että oikeus ja siis Jumalakin on hänen puolellaan. Hänen mielensä kävi keveämmäksi, aivan kuin uusia maita avautui hänen eteensä. Oli vain noustava ratsun selkään ja lähdettävä liikkeelle saavuttaakseen kunniaa, mainetta ja Oleńkan.

— Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään, — toisteli hän itsekseen jonkinmoisen kuumeisen riemun vallassa, — kirjeet suojelevat häntä. Hetmani vaalii häntä kuin silmäteräänsä... niinkuin minä itse! Siitä olen pitänyt huolen! Olen vain mitätön mato, mutta pistoani pelätään.

Äkkiä hänen mieleensä nousi ajatus:

— Jospa kirjoittaisin Oleńkallekin? Lähetti, joka vie kirjeen hetmanille, voi pistää hänellekin salaa kirjelipun. Miksi en ilmoittaisi hänelle katkaisseeni välini Radziwillien kanssa ja meneväni etsimään muualta palvelusta?

Hän pisti taas käteensä, kostutti kynän veressä ja alkoi kirjoittaa: »Oleńka, en ole enää Radziwillien mies, sillä olen vihdoin huomannut...» Mutta samassa hän keskeytti, mietti hetkisen ja sanoi itsekseen:

— Puhukoot nyt tekoni eivätkä sanani. En kirjoita.

Hän repi arkin. Sen sijaan hän kirjoitti kolmannelle arkille lyhyen, näin kuuluvan kirjeen Wolodyjowskille:

»Herra eversti! Allekirjoittanut, ystävä, varoittaa teitä ja muita johtajianne olemaan valppaina. Hetmani on kirjoittanut ruhtinas Boguslawille ja herra Harasimowiczille, että nämä myrkyttäisivät teidät tahi surmauttaisivat yöpyessänne. Harasimowicz on poissa, sillä hän on mennyt ruhtinas Boguslawin kanssa Preussiin, mutta tuollaisia määräyksiä on voitu antaa muillekin taloudenhoitajille. Älkää siis ottako heiltä mitään vastaan älkääkä öisin nukkuko ilman vartioita. Tiedän myös varmasti, että hetmani hyökkää pian kimppuunne. Hän odottaa vain puolentoista tuhannen miehen suuruista apujoukkoa kenraali de la Gardielta. Pitäkää varanne, ettei hän teitä yllätä ja lyö yksitellen. Parasta olisi pyytää Vitebskin vojevodaa saapumaan pikimmiten ja ryhtymään itse johtamaan kaikkia. Tämä on hyvää tarkoittavan neuvo, uskokaa häntä! Mutta siihen saakka pysytelkää yhdessä, älkööt joukkoryhmät leiriytykö kauas toisistaan. Hetmanilla on vähän ratsuväkeä, vain pieni joukko rakuunoita ja Kmicicin miehet, epäluotettavia nekin. Kmicic itse on poissa, hetmani on keksinyt hänelle jonkin muun tehtävän, koska luultavasti ei luota häneen. Hän ei ole sellainen petturi kuin kerrotaan, ainoastaan harhaan johdettu mies. Jumalan haltuun. — Babinicz.»

Andrzej ei tahtonut panna kirjeen alle omaa nimeään, koska arveli sen herättävän epäluottamusta. Babinicz oli Orszan läheisyydessä oleva kylä, joka vanhoista ajoista asti oli Kmicicien omaisuutta.

Nyt, kun Oleńka kaiken todennäköisyyden mukaan oli turvattu ruhtinaan kostolta ja liittoutuneet äkilliseltä rynnäköltä, kysyi Andrzej itseltään, mitä hän nyt tekisi.

Hän oli katkaissut välinsä petturien kanssa, polttanut laivansa, tahtoi nyt palvella isänmaata, uhrata sille voimansa, terveytensä, elämänsä, — mutta miten se oli tehtävä? Miten oli alettava, mihin ryhdyttävä?

Ja taas hänen mieleensä nousi:

— Mennä liittoutuneitten luo.

Mutta jos ne eivät ota vastaan, jos pitävät petturina ja surmaavat tahi, mikä on vielä pahempi, häpeällisesti karkoittavat luotaan?

— Surmatkoot mieluummin! — huudahti Andrzej tulistuen häpeänsä tunnosta. — Näkyy olevan helpompaa pelastaa Oleńka ja liittoutuneet kuin oma kunniansa.

Siitäpä vaikeudet alkoivatkin. Miehen mieli alkoi uudelleen kuohua.

— Enkö voi menetellä samoin kuin Chowańskia kohtaan? — sanoi hän itsekseen. — Kokoan joukon ja ahdistelen ruotsalaisia. Ei se homma ole minulle uutta! Ei kukaan ole heitä vastustanut, mutta minä vastustan... Tulee hetki, jolloin koko valtakunta kysyy, kuten kysyi Liettua, kuka on se rohkea mies, joka yksin uskaltaa mennä leijonan kitaan. Silloin otan lakin päästäni ja sanon: »Katsokaa, se olen minä, Kmicic!»

Ja niin suuri halu veritöihin valtasi hänet, että hän tahtoi lähteä ulos majasta, käskeä miehiään ja Kiemliczejä nousemaan hevosten selkään ja rientää matkaan.

Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, hän tunsi ikäänkuin jokin olisi töytäissyt häntä rintaan ja työntänyt takaisin. Hän jäi seisomaan keskelle tupaa ja katseli mietteissään ympärilleen.

— Kuinka siis? Eikö erehdystäni voi pyyhkiä pois?

— Missä on katumus? — kysyi hänen omatuntonsa. — Tässä tarvitaan jotakin muuta!

— Mitä? — kysyi Kmicic.

— Millä muulla voisit sovittaa rikkomuksesi kuin jollakin urotyöllä, joka on raskas ja suuri, mutta vilpitön ja puhdas kuin kyynel?... Onko mikään urotyö koota joukko seikkailijoita ja kulkea niiden kanssa kuin tuuli pitkin ketoja ja metsiä? Eikö tämä houkuttele sinua niinkuin lihapala koiraa? Se on huvia, vaan ei työtä, rosvousta, vaan ei isänmaan puolustusta! Näin toimit Chowańskia vastaan, ja mitä voitit sillä? Metsissä riehuvat rosvot ovat myös valmiita hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, mutta mistä sinä otat muita miehiä? Ruotsalaisille voit tuottaa haittaa, mutta samalla vahingoitat kansalaisiasi. Se on silmänlumetta, jolla aiot korvata työn ja katumuksen!

Näin puhui Kmicicille omatunto, ja Kmicic huomasi sen olevan oikeassa. Hän vihastui omaantuntoonsa, joka puhui niin katkeraa totuutta.

— Mitä minä teen? — sanoi hän. — Kuka minua neuvoo, kuka minut pelastaa?

Polvet tuntuivat itsestään notkistuvan, hän polvistui vuoteen eteen ja alkoi rukoilla ääneen sydämensä pohjasta:

— Rakas Herra Jeesus Kristus, sinä, joka ristillä armahdit ryöväriä, armahda nyt minuakin. Tahdon pestä itseni puhtaaksi synneistäni, aloittaa uutta elämää ja palvella uskollisesti isänmaatani, mutta en tiedä miten, sillä olen tyhmä. Herra, olen palvellut pettureita, en pahuudesta, vaan ymmärtämättömyydessäni. Valaise minua, innoita, lohduta minua epätoivossani ja pelasta laupeutesi tähden, sillä minä hukun...

Tässä Andrzejn ääni alkoi väristä, hän löi leveään rintaansa niin että kumahteli ja hoki edelleen:

— Ole armollinen minulle syntiselle! Ole armollinen minulle syntiselle!

Pannen kätensä ristiin ja kohottaen ne ylös hän jatkoi:

— Oi Pyhä Neitsyt, puolla minua Poikasi edessä, älä jätä minua murheessani ja epätoivossani, jotta voisin palvella sinua ja sinä olisit kuolemani hetkellä onnettoman sieluni suojelija!

Kmicicin rukoillessa alkoivat kyynelkarpalot putoilla hänen silmistään, ja viimein hän painoi päänsä vuoteeseen ja jäi äänettömänä siihen asentoon aivan kuin odottamaan palavan rukouksensa seurauksia. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; vain majan vieressä seisovien honkain humina kuului sisälle. Mutta sitten kuului raskaita askelia ikkunan alta, ja kaksi ääntä alkoi puhella:

— Mitä arvelette, herra vääpeli, mihin me nyt lähdemme?

— Mistäpä minä tiedän, — vastasi Soroka — lähdemme, ja sillä hyvä! Ehkäpä menemme kuninkaan luo, joka nyt huokailee ruotsalaisten vallan alla.

— Onko totta, että kaikki ovat hänet jättäneet?

— Vain Jumala ei ole häntä jättänyt.

Kmicic nousi nopeasti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet. Hän meni suoraan ovelle, avasi sen ja huusi sotamiehille:

— Hevoset valmiiksi, on aika lähteä!

KOLMAS LUKU.

Sotamiehistä oli mieluista lähteä metsästä, varsinkin kun he yhä pelkäsivät Boguslawin ajavan heitä takaa. Ukko Kiemlicz meni majaan ajatellen, että Kmicic hänet kuitenkin kutsuu sinne.

— Teidän armonne aikoo lähteä? — sanoi hän sisään astuessaan.

— Niin! Sinä opastat minut metsästä. Tunnetko seudut?

— Kyllä, minä olen täkäläisiä... Mutta minne teidän armonne aikoo mennä?

— Kuninkaan luo.

Ukko hämmästyi ja jäi miettimään.

— Pyhä Neitsyt! — huudahti hän. - Minkä kuninkaan luo?

— Ei tietenkään ruotsalaisen. Kiemlicz alkoi tehdä ristinmerkkejä.

— Teidän armonne ei siis tiedä, että ihmiset kertovat kuninkaan paenneen Sleesiaan, sillä kaikki ovat hylänneet hänet. Krakovakin on piiritetty.

— Menemme Sleesiaan.

— Mutta kuinka pääsemme ruotsalaisten joukon läpi?

— Aatelistenko vai talonpoikien tapaan, satulassako vai jalkaisin, se on samantekevää, kunhan pääsemme!

Kiemlicz lakkasi ihmettelemästä. Hän otaksui Vilnon vojevodan lähettäneen nuoren everstin joissakin asioissa kuninkaan luo. Tätä käsitystä vahvisti se, että hän piti Kmiciciä hetmanin innokkaana puoluelaisena.

— Hetmani lähettää luottamusmiehensä kuninkaan luo, — ajatteli ukko. — Varmaankin hän tahtoo sopia kuninkaan kanssa ja luopua ruotsalaisista.

Ukko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä, sillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä etua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla palveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon. Semmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä vanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee käsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut tottelemaan Kmiciciä.

— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan päästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin paljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on, että metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon rosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.

— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on enemmän.

— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä mies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?

— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun päänne vielä on kiinni ruumiissanne.

— Hyväinen aika!... Mitä teidän armonne puhuu?... Mitä?... Kuinka?.. Mikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?

— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte tilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte oikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon hevosia...

— Voi hyvä. Jumala! — huusi ukko.

— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne ja ryhdyitte rosvoilemaan... Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun tuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta... Ryöstätte hevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta, ja sekin on oikein.

— Niin, se on paikallaan, otamme vain vihollisilta, — sanoi ukko.

— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle tunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle. Hävetkää, hulttiot!

Vanha veijari punastui ja sanoi:

— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen säätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia kenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi talonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!

— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet. Parasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte hirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte rikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo on teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.

Kiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen terävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:

— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala yksin voi sinua varjella.

— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. — Jumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!

— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään toista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.

— Mitä teidän armonne käskee? — kysyi Kiemlicz.

— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille. Luotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta miehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle ruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.

— Tervanpolttaja voi mennä, hän on luotettava ja taitava mies.

— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herra Wolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.

Ukko alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja ajatteli:

— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin hommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!

Ääneen hän sitten sanoi:

— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme metsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset käyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie mielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.

— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka on lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko valtakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi tahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka olen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää vilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!

— Ymmärrän, teidän armonne!

— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa tietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät, mistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä tiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta itseltään.

— Ymmärrän, teidän armonne!

— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka nyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle siitä vastata!

— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se takomalla panna päähän... Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan rangaistus synneistäni... Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua pari sanaa?

— Puhu vapaasti!

— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä palvelijoille minne menemme.

— Niinpä kyllä.

— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra Kmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa säätynne.

— Kuinka niin?

— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille, mutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.

— Minulla on lupakirjat, joilla pääsee ruotsalaisten päällikköjen luo.

Ihmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän mietittyään hän sanoi:

— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän armonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin on parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu Babiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina jäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.

— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän lupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen ilman niitä.

— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän aatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa mukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä syvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan markkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin jatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä tällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.

— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto jokapäiväinen ilmiö.

— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla Sobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat, olemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.

— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on tuo Sobota?

— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee perjantai. Suom. huom.]

— Leikkiäkö sinä lasket, Kiemlicz?

— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen ja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on paikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne. Preussistakin tuodaan sinne hevosia.

— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!... Otamme mukaamme hevosia ja maksan sinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa... Varaa puoliturkit, lakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja palvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!

Kun ukko jo oli ovella, sanoi Andrzej vielä:

— Ja älköön kukaan nimittäkö minua teidän armoksi, päälliköksi eikä everstiksi, vaan Babinicziksi!

Kiemlicz poistui. Tunnin kuluttua istuivat kaikki jo hevosten selässä valmiina lähtemään pitkälle matkalle.