Part 18

Kauhea huuto kohosi ratsumiesten rinnoista, mutta vielä kovemmin jyrisi Andrzejn ääni:

— Lyö!

Ja niinkuin rinnettä alas vierivä kallionlohkare murtaa kaikki tieltään, niin hänkin syöksyi ensimmäistä riviä vastaan levittäen kuolemaa ja hävitystä ympärilleen. Nuoret Kiemliczit hyökkäsivät kuin kaksi karhua hänen jäljessään mylläkkään. Sapelien kalina panssareita ja kypäröitä vastaan kaikui vasaran iskujen kaltaisena, ja sitä säestivät valitushuudot.

Kauhistuneista ruotsalaisista tuntui ensihetkellä, kuin olisi kolme jättiläistä vuoren onkaloista hyökännyt heidän kimppuunsa. Ensimmäiset rivit peräytyivät hämmentyneinä kauhean miehen tieltä, ja kun takimmaiset tulivat esille käänteen takaa, painautui keskusta tiiviiksi kasaksi. Kauempana olevat sotamiehet eivät voineet ampua eivätkä päästä etumaisten avuksi, vaan nämä kaatuivat auttamattomasti kolmen jättiläisen iskuista. Kmicic veti suitset niin kireälle, että hänen hevosensa etujalat olivat ruotsalaisten hevosten päiden yläpuolella, ja hän iski yhtä mittaa. Hänen poskensa punastuivat ja silmät säkenöivät, kaikki ajatukset sammuivat, jäljelle jäi vain yksi, nimittäin että hän on kuoleman oma, mutta hänen täytyy pidättää ruotsalaisia. Tämä ajatus muuttui jonkinmoiseksi hurjaksi innostukseksi, hän sai kolminkertaiset voimat, ja liikkeet tulivat notkeiksi ja salamannopeiksi kuin ilveksen. Yliluonnollisilla sapelin iskuilla hän kaatoi miehiä niinkuin ukkonen nuoria puita. Nuoret Kiemliczit olivat hänen rinnallaan, ja ukko, joka seisoi takana, pisti joka hetki sapelinsa poikien välitse, niinkuin käärme pistää ulos kielensä, ja veti sen samassa verisenä takaisin.

Tällä välin syntyi liikettä kuninkaan ympärillä. Paavin lähettiläs piteli nyt niinkuin Żywiecinkin luona kiinni kuninkaan hevosen suitsista, toiselta puolen tarttui niihin Krakovan piispa, ja kaikin voimin he vetivät taaksepäin hevosta, kun taas kuningas sitä kannusti.

— Päästäkää! — huusi kuningas. — Kautta Jumalan! Menemme vihollisjoukon läpi!

— Teidän majesteettinne! Ajatelkaa isänmaata! — huusi piispa.

Eikä kuningas voinut irtautua heidän käsistään, varsinkaan sitten, kun nuori Tiesnhausen miehineen sulki tien hänen edestään. Hän ei mennyt Kmicicin avuksi, vaan ajatteli vain kuninkaan pelastamista.

— Herra Jumala! — huusi hän epätoivoissaan. — Nuo kaatuvat kohta!...Teidän majesteettinne, pelastautukaa ajoissa! Minä pidätän niitä vielä tässä!

Mutta kuningas oli itsepintainen, kun hän suuttui. Hän kannusti yhä hurjemmin hevostaan ja työntäytyi eteen päin.

Mutta aika kului, ja joka hetki saattoi tuoda mukanaan turmion.

— Kaadun omassa maassani!... Päästäkää! — huusi kuningas.

Onneksi saattoi paikan ahtauden takia vain pieni määrä miehiä samalla kertaa taistella Kmiciciä ja Kiemliczejä vastaan, minkä vuoksi nämä pitivät hyvin puoliaan. Mutta heidänkin voimansa alkoivat jo loppua. Ruotsalaisten miekat koskettivat Kmicicin ruumista, j& hänestä vuoti verta. Silmät alkoivat hämärtää ja hengitys kävi vaikeaksi. Hän tunsi kuoleman lähestyvän ja päätti myydä henkensä kalliista.

— Kunhan vielä yhdenkin! — toisteli hän itsekseen ja iski miekkansa lähimmän ratsumiehen päähän tahi olkaan ja kääntyi taas toista vastaan. Ruotsalaiset taas selvittyään hämmästyksestään näyttivät häpeävän sitä, että neljä miestä saattoi pidättää heitä niin kauan, ja hyökkäsivät raivokkaasti.

Kmicicin hevonen kaatui, ja aalto syöksähti hänen ylitseen.

Kiemliczit liikkuivat vielä jonkin aikaa kuin uimarit, jotka huomatessaan hukkuvansa koettavat mahdollisimman kauan pitää päätään veden pinnalla, mutta pian aalto nieli heidätkin.

Silloin ruotsalaiset hyökkäsivät kuin myrskytuuli kuninkaan joukon kimppuun.

Tiesenhausen miehineen hyökkäsi vastaan ja piti niin puoliaan, että aseitten kalske kaikui kauas.

Mutta mitä merkitsi tämä uusi kourallinen miehiä voimakasta ratsumiesjoukkoa vastaan, johon kuului melkein kolmesataa hevosta!

Oli jo selvää, että kuninkaan ja hänen seurueensa kohtalona oli kuolla tahi joutua vangiksi.

Jan Kasimir piti ilmeisesti kuolemaa parempana, sai vihdoin irroitetuksi hevosensa suitset niitä pitelevien piispojen käsistä ja kiiti nopeasti Tiesenhausenin jälkeen.

Mutta sitten hän pysähtyi kuin jähmettyneenä.

Tapahtui jotakin tavatonta. Näytti kuin itse vuoretkin olisivat tulleet laillisen kuninkaan avuksi.

Sillä äkkiä alkoivat solan seinämät järistä aivan kuin maan perustukset sortuisivat ja kuin kallioitten rinteillä kasvavat metsät olisivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun. Kantoja, lumivyöryjä, jäänkappaleita ja kallionlohkareita vieri rytisten tiheissä riveissä seisovien ruotsalaisten päälle, ja samaan aikaan alkoi kaikua kauheata ulvontaa eri puolilta. —

Mutta alhaalla ruotsalaisten riveissä syntyi kuvaamaton hämminki. Ruotsalaisista tuntui, että, kalliot lankesivat heidän päälleen. Syntyi voihketta, avunhuutoja, kallionlohkareitten kamalaa jymähtelyä panssareita vastaan.

Viimein miehet ja hevoset olivat yhtenä ainoana sekamelskaisena, muodottomana kasana, joka suonenvedontapaisesti nytkähteli, vaikeroi ja päästi epätoivoisia huutoja.

Mutta kivet ja lohkareet vyöryivät yhä armottomasti miesten ja hevosten muodottomien ruumiiden päälle.

— Vuoristolaiset! Vuoristolaiset! — alettiin huutaa kuninkaan seurueessa.

— Kirveillä kalloon koiria! — vastasivat äänet ylhäältä.

Ja samassa ilmestyi molemmille puolille vuorten rinteille pitkätukkaisia päitä, joissa oli pyöreät nahkalakit, niitten jälkeen työntyivät esiin vartalot, ja muutamia satoja omituisia olentoja alkoi laskeutua laaksoon.

Heidän valkoiset ja mustat viittansa leveine hihoineen tekivät heidät omituisten, peloittavien petolintujen kaltaisiksi. Nopeasti he kävivät ruotsalaisten kimppuun. Kirveitten viuhahdukset säestivät heidän villejä huutojaan ja ruotsalaisten vaikerruksia. Kuningas koetti hillitä tuota teurastusta. Muutamat eloon jääneet ratsumiehet lankesivat polvilleen ja nostamalla ylös aseettomat kätensä pyysivät armoa. Mutta mikään ei auttanut, mikään ei voinut pidättää kostavia kirveitä, ja neljännestunnin kuluttua ei solassa ollut yhtään ruotsalaista elossa.

Sitten veriset vuoristolaiset alkoivat kokoontua kuninkaan seurueen luokse.

Paavin lähettiläs katseli ihmetellen noita hänelle outoja, kookkaita, voimakkaita, osaksi lammasnahkoihin puettuja miehiä, jotka heiluttelivat vielä höyryäviä kirveitä.

Mutta kun he näkivät piispat, paljastivat he päänsä. Monet polvistuivat lumeen.

Krakovan piispa kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohti:

— Siinä on Jumalan apu, siinä on kaitselmus, joka suojelee majesteettia.

Sitten hän kääntyi vuoristolaisten puoleen ja sanoi:

— Miehet, keitä te olette?

— Täkäläisiä! — vastattiin joukosta.

— Tiedättekö, ketä te autoitte?... Tässä on kuninkaanne ja hallitsijanne, jonka pelastitte!

Joukossa nousi huuto:

— Kuningas! Kuningas! Jeesus Maria, kuningas!

Uskolliset vuoristolaiset keräytyivät kuninkaan ympärille. Itkien he suutelivat hänen jalkojaan, hänen jalustimiaan ja hänen hevosensa kavioitakin.

Kuningas seisoi uskollisen kansan keskellä kuin paimen lampaittensa keskellä, ja hänen poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, kirkkaat kuin helmet.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin uusi, suuri, taivaallinen ajatus olisi välähtänyt hänen päässään. Hän viittasi kädellään, ja kun syntyi hiljaisuus, hän lausui kuuluvalla äänellä:

— Jumalani, joka minut pelastit rahvaan kätten kautta, minä vannon Sinulle Poikasi kuoleman kautta, että tahdon tästä lähin olla kansani isä!

— Amen! — lausuivat piispat.

Vähän aikaa kesti juhlallista äänettömyyttä, mutta sitten taas puhkesi riemu valloilleen. Alettiin kysellä vuoristolaisilta, mistä he olivat solaan tulleet ja miten sattuneet niin sopivalla hetkellä ilmestymään kuninkaan avuksi.

Selville kävi, että melkoisia ruotsalaisjoukkoja liikehti Czorsztynin luona, ja käymättä itse linnoituksen kimppuun näyttivät ne etsivän jotakin. Vuoristolaiset olivat kuulleet myös jostakin taistelusta näitten joukkojen ja erään sotajoukon välillä, jonka mukana kuului olleen itse kuningaskin. Silloin he olivat päättäneet houkutella ruotsalaiset ansaan ja olivat lähettäneet heille petollisia oppaita, jotka tahallaan toivat heidät tähän solaan.

— Me näimme, — sanoivat vuoristolaiset, — kuinka neljä ritaria iski noitten rosvojen kimppuun, ja tahdoimme mennä heille apuun, mutta pelkäsimme peloittavamme pois lurjukset.

Kuningas tarttui päähänsä.

— Voi Jumalan äiti! — huudahti hän. — Etsikää Babinicz! Hautaamme edes hänet kunnialla!... Ja me epäilimme petturiksi tätä miestä, joka ensimmäisenä antoi verensä puolestamme!

— Tunnustan erehdykseni, teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen.

— Etsimään, etsimään! — huusi kuningas. — En lähde täältä, ennenkuin olen katsonut hänen kasvojaan ja sanonut hänelle jäähyväiset!

Sotamiehet ja vuorelaiset riensivät ensimmäiselle taistelupaikalle ja löysivät pian miesten ja hevosten ruumiitten alta Andrzejn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kokonaan veren tahrimat, silmät olivat kiinni, panssari miekan iskujen ja hevosten kavioitten särkemä. Mutta tämä panssari oli pelastanut hänet tulemasta poljetuksi mäsäksi, ja sotamies, joka hänet nosti, oli kuulevinaan hiljaisen huokauksen.

— Jumal'auta, hän on elossa! — huusi sotamies.

— Riisukaa häneltä panssari! — huusivat toiset.. Panssarin hihnat leikattiin poikki. Kmicic hengähti syvempään.

— Hengittää, hengittää! Hän elää! — sanoivat monet äänet.

Kmicic makasi liikkumatta, mutta avasi vähän ajan kuluttua silmänsä. Heti kaatoi yksi sotamiehistä hänen suuhunsa hiukan viinaa, toiset taas kannattivat häntä käsivarsista.

Silloin lähestyi kiireesti ratsastaen paikalle itse kuningas, joka jo oli kuullut monien suiden toistaman huudon.

Sotamiehet toivat hänen eteensä puolikuolleen Andrzejn. Nähdessään kuninkaan hän tunsi tämän, hymyili kuin lapsi ja kuiskasi kalvenneilla huulillaan:

— Kuninkaani... hallitsijani... elää... on vapaa...

Ja kyynelet kimaltelivat hänen silmissään.

— Babinicz! Babinicz! Miten voin sinut palkita? — huusi kuningas.

— En ole Babinicz, olen Kmicic! — kuiskasi ritari.

Sen sanottuaan hän retkahti kuin kuollut sotamiesten käsiin.

KUUDES LUKU.

Koska vuoristolaiset vakuuttivat, että Czorsztyniin vievällä tiellä ei tiedetty olevan muita ruotsalaisia joukkoja, jatkoi kuninkaan seurue matkaansa tuohon linnaan ja oli pian saapunut valtatielle, jossa kulku oli helpompaa. Matkalla vuoristolaiset laulelivat ja huusivat: »Kuningas tulee! Kuningas tulee!» ja matkueeseen yhtyi yhä uusia joukkoja, joilla oli aseina viikatteita, hankoja ja pyssyjä, niin että Jan Kasimirilla pian oli mukanaan huomattava sotajoukko, harjaantumaton tosin, mutta valmis seuraamaan häntä Krakovaan ja uhraamaan henkensä kuninkaansa puolesta.

Pian alkoi tulla joukkoon aateliakin. Stary Saczin luona yhtyi kuninkaan joukkoon puolalainen eversti Woynillowicz, joka juuri oli lyönyt huomattavan ruotsalaisen joukon.

Taivas kirkastui, eikä sen sineä peittänyt ainoakaan hattara. Vuoret levisivät komeina katsojien eteen ja koko luonto näytti hymyilevän kuninkaalle.

— Oi rakas isänmaa! — sanoi kuningas. — Voinkohan tuoda sinulle rauhan, ennenkuin luuni lasketaan poveesi!

Hän oli kukkulalla, josta oli laaja näköala, sillä sen juurella levisi lakeus. Kaukana laaksossa näkyi suuri ihmisjoukko.

— Herra marsalkan sotajoukot ovat tulossa! — huudahti Woynillowicz.

— Entä jos ne ovat ruotsalaisia? — sanoi kuningas.

— Ei, teidän majesteettinne! Ruotsalaiset eivät voi tulla etelästä, Unkarista päin. Erotan jo husaarien liput.

Kuninkaan joukot päästivät riemuhuudon. Se kuului toiselle joukolle asti, sillä se lähti rientämään nopeammin ja alkoi näkyä yhä selvempänä.

— Jääkäämme tänne kukkulalle! Odotamme täällä herra marsalkkaa, — sanoi kuningas.

Joukko pysähtyi. Vastaan tulevat yhä lisäsivät vauhtiaan.

Väliin saapuva sotajoukko katosi tien käänteissä mäkien ja kukkulain taakse, mutta sitten se taas ilmestyi näkyviin muistuttaen käärmettä, jonka suomukset välkkyvät auringon paisteessa. Viimein se oli neljännesvirstan päässä kukkulasta ja hidastutti kulkuaan. Silmä saattoi jo täydellisesti erottaa joukot ja nauttia niistä. Ensimmäisenä kulki herra marsalkan oma husaarijoukko niin loistavissa puvuissa ja niin asestettuna, että kuka kuningas tahansa olisi voinut semmoista kadehtia. Näiden jäljessä oli sankkana metsänä viheriäisiä lippuja, joissa oli mustaa.

Kuninkaan sydän riemastui, kun hän näki tämän komean näyn. loppumattomat, erivärisiin pukuihin puetut joukot loistivat kuin sateenkaari ja lähestyivät soitellen ja huutaen niin kovasti, että olisi luullut lumen vuorten huipuilta putoavan noista huudoista. Sotajoukon jäljessä ajoi vaunuja ja rattaita, joissa tuli maallisia ja hengellisiä arvohenkilöitä.

Saapuvat joukot asettuivat riveihin tien kahden puolen, ja keskitiellä nähtiin lumivalkoisella hevosella itse kruunun marsalkka Jerzy Lubomirski. Hän kiiti kuin tuuli tuota kujaa pitkin ja hänen takanaan kaksi kullassa hohtavaa tallirenkiä. Saavuttuaan mäen alle hän astui alas hevosen selästä, heitti suitset tallirengille ja astui jalkaisin kukkulalle kuninkaan luo.

Hän otti hatun päästään ja pani sen sapelin kädensijaan sekä lähestyi paljain päin nojaten helmillä koristettuun marsalkan sauvaan. Hänen yllään oli puolalaisen soturin asu. Rintaa peitti kultainen panssari, jonka reunoilla oli jalokiviä ja joka oli niin kiiltävä, että näytti kuin hän olisi kantanut rinnallansa aurinkoa. Vasemmalta olalta riippui tummasta venetsialaisesta sametista tehty viitta. Kaulan kohdalla kannatti tätä viittaa nauha, jossa oli jalokivistä tehty solki. Koko viitta oli täynnä jalokiviä. Myös hatussa oli jalokiviä, ja nämä kalleudet kimmelsivät hänen ympärillään niin, että silmiä häikäisi.

Marsalkka oli mies parhaimmillaan ja ulkomuodoltaan komea. Pää oli ajeltu ja vain harmahtava hiustupsu jätetty päälaelle. Viikset, mustat kuin korpin siivet, reunustivat teräväkärkisinä suuta. Korkea otsa ja roomalainen nenä lisäsivät kasvojen kauneutta. Suuri arvokkuus, mutta samalla määrätön ylpeys ja turhamaisuus kuvastuivat noissa kasvoissa. Helppo oli huomata, että tuo ylimys tahtoi ainaisesti vetää puoleensa koko maan ja miksi ei koko Euroopankin katseet. Ja niin asia todella olikin. Missä vain Jerzy Lubomirski ei voinut olla ensimmäisellä sijalla, vaan oli pakotettu muitten kanssa jakamaan maineen ja ansion, siellä sai hänen kiihoitettu ylpeytensä hänet ponnistelemaan kaikkien esteitten poistamiseksi, olipa vaikka isänmaan pelastus kysymyksessä.

Hän oli onnellinen ja taitava sotapäällikkö, mutta siinäkin suhteessa oli moni tuntuvasti etevämpi häntä. Yleensä hänen kykynsä, vaikka se olikin tavallista suurempi, ei ollut hänen kunnianhimonsa ja vallanhimonsa veroinen. Tästä johtui hänen sielunsa ainainen levottomuus, tästä epäluuloisuus ja kateellisuus, jotka myöhemmin johtivat siihen, että hän oli valtakunnalle vielä turmiollisempi kuin peloittava Janusz Radziwill. Musta henki, joka asui Janusz-ruhtinaassa, oli samalla myös suuri henki, se ei väistynyt mitään eikä ketään. Janusz halusi kruunua ja kulki avoimesti sitä kohti yli isänmaan raunioitten. Lubomirski olisi ottanut vastaan kruunun, jos aatelisten kädet olisivat panneet sen hänen päähänsä, mutta hänen pieni henkensä ei uskaltanut avoimesti ja selvästi sitä tavoitella. Radziwill oli niitä miehiä, jotka vastoinkäymiset alentavat konnien tasolle, mutta jotka menestys kohottaa puolijumaliksi, Lubomirski oli suuri vehkeilijä, joka oli aina valmis oman loukatun ylpeytensä vuoksi turmelemaan kaiken isänmaan pelastamista tarkoittavan työn, mutta ei osannut rakentaa mitään sijaan, ei edes uskaltanut kohottaa itseään korkealle. Radziwill kuoli syyllisempänä, Lubomirski vahingollisempana.

Mutta nyt, kun marsalkka astui kullassa, sametissa ja kalleuksissaan kuningasta vastaan, oli hänen ylpeytensä täydelleen tyydytetty. Hänpä ensimmäisenä ylimyksistä otti vastaan kuninkaan omassa maassa, hän ensimmäisenä ikäänkuin otti kuninkaan suojelukseensa, hänen oli johdettava hänet huojuvalle valtaistuimelle, häneltä odotti kuningas ja valtakunta kaikkea, häneen olivat kaikkien katseet suunnatut. Ja kun tämä oli sopusoinnussa hänen itserakkautensa kanssa, vieläpä kehoitti häntä osoittamaan uskollisuutta ja palvelevaisuutta, niin hän todella oli valmis uhrauksiin, vieläpä menemään yli rajojenkin kunnioituksen ja uskollisuuden osoittamisessa. Niinpä hän tultuaan puoliväliin ylös kukkulaa, jolla kuningas seisoi, tempasi hattunsa miekan kahvasta ja alkoi kumarrellen heiluttaa sitä niin, että se lakaisi lunta.

Kuningas ratsasti hieman alemmaksi ja aikoi laskeutua hevosen selästä. Sen huomattuaan herra marsalkka riensi omin korkea-arvoisin käsin pitelemään jalustinta, sieppasi viittansa hartioiltaan ja englantilaisen hovimiehen esimerkin mukaan heitti sen kuninkaan jalkojen alle.

Kuningas liikutettuna syleili häntä kuin veljeä.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä voinut puhua, mutta tuon kauniin kohtauksen nähtyään kohotti sotajoukko, aateli ja rahvas riemuhuudon, tuhansia hattuja lenteli ilmaan, kaikki musketit pamahtivat, kauempaa säestivät tätä tykkien jyrähdykset ja kaiku kiiri kauas vuoristoon.

— Herra marsalkka! — sanoi kuningas. — Teille saamme olla kiitolliset kuningasvallan uudelleenrakentamisesta!

— Teidän majesteettinne! — vastasi Lubomirski. — Omaisuuteni, elämäni, vereni, kaiken lasken teidän majesteettinne jalkain juureen!

— Vivat! Vivat Joannes Casimirus rex! — kaikuivat huudot.

— Eläköön kuningas, isämme! — huusivat vuoristolaiset.

Kuninkaan seurue ympäröi marsalkan, mutta tämä ei väistynyt kuninkaan viereltä. Ensimmäiset tervehdykset vaihdettuaan kuningas uudelleen nousi ratsun selkään, mutta marsalkka rajattomassa kunnioituksessaan majesteettia kohtaan tarttui hänen hevosensa suitsiin ja astuen itse jalan johdatti kuninkaan läpi sotilasrivien huutojen kaikuessa kullattujen vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan hevosta. Kuningas istuutui vaunuihin paavin lähettilään kanssa.

Piispat ja ylhäiset virkamiehet sijoittuivat toisiin vaunuihin, ja niin lähdettiin hitaasti liikkeelle Lubomlia kohti. Herra marsalkka ratsasti kuninkaan vaunujen vieressä ylpeänä ja itseensä tyytyväisenä, aivan kuin hänet olisi julistettu isänmaan isäksi.

Molemmin puolin kulki tiheänä joukkona sotaväki laulaen suosittua sotamieslaulua, joka alkoi:

Ruotsalaista lyö, se on miekan työ! Iske häntä vain keihäälläsi ain!

Yleisen riemun ja innostuksen vallitessa ei kukaan osannut aavistaa, että myöhemmin samaa laulua, jossa vain ruotsalainen oli vaihdettu ranskalaiseen, lauloi sama Lubomirskin sotajoukko noustuaan kapinaan laillista kuningastaan vastaan.

Mutta nyt ei siitä vielä tiedetty. Lubomlissa paukkuivat tykit tervehdykseksi ja kirkonkellot soivat. Piha, jossa kuningas astui alas hevosen selästä, kuisti ja linnan portaat olivat verhotut punaisella veralla. Italiasta tuoduissa maljakoissa paloi itämaista suitsutusta. Suurin osa Lubomirskin aarteita, kulta- ja hopeakaluja, mattoja, taitavien flaamilaisten käsien kutomia gobeliineja, kuvapatsaita, kelloja, helmillä koristettuja pöytiä, oli jo aikaisemmin tuotu tänne turvaan ruotsalaisten ryöstöltä. Nyt oli tuo kaikki asetettu esille, niin että silmiä häikäisi ja koko talo oli kuin taikalinna. Herra marsalkka oli tahallaan asettanut näkyviin tämän loiston, jota ei sulttaaninkaan olisi tarvinnut hävetä, osoittaakseen kuninkaalle, että vaikka tämä palasi maanpaosta rahattomana ja ilman sotajoukkoa, niin hän kuitenkin oli mahtava hallitsija, kun hänellä oli noin mahtavia ja samalla uskollisia palvelijoita. Kuningas ymmärsi tämän viittauksen, hänen sydämensä täyttyi kiitollisuudella, ja hän syleili ja kiitti uudelleen marsalkkaa.

Pidoissa, jotka seurasivat levähdyksen jälkeen, istui kuningas korokkeella ja herra marsalkka palveli häntä. Toisessa huoneessa oli pöytä katettu pikkuaatelille, ja suuri varastohuone oli järjestetty rahvasta varten juhlakuntoon, sillä kaikkien tuli iloita kuninkaan saapumispäivänä.

Kaikissa pöydissä puhuttiin vain kuninkaan paluusta ja hänen matkallaan sattuneista kauheista seikkailuista, joissa Jumalan käsi oli suojellut kuningasta. Itse Jan Kasimir ryhtyi puhumaan taistelusta vuoren solassa ja ylistämään ritaria,-joka ensimmäisenä iski ruotsalaisiin.

— Kuinka on nyt hänen laitansa? — kysyi hän marsalkalta.

— Lääkäri ei poistu hänen luotaan, ja myös neidet ovat ottaneet hänet hoitoonsa eivätkä varmaankaan päästä henkeä eroamaan hänen ruumiistaan, joka on vielä nuori ja vahva!-vastasi marsalkka iloisesti.

— Jumalan kiitos! — huudahti kuningas. — Kuulin hänen suustaan jotakin, jota en sano teille, sillä minusta itsestäni tuntuu, että kuulin väärin tahi että hän houraili. Mutta jos se osoittautuu todeksi, niin te hämmästytte nähdessänne, että nekin, joita olemme pitäneet suurimpina vihamiehinämme, hetken tullen ovat valmiit vuodattamaan verta puolestamme.

— Teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Parannuksen aika on tullut, mutta tämän katon alla teidän majesteettinne on semmoisten miesten seurassa, jotka eivät koskaan edes ajatuksissaankaan ole rikkoneet teidän majesteettianne vastaan.

— Se on totta! — vastasi kuningas. — Ja te, herra marsalkka, olette ensimmäisiä niiden joukossa!

Pöydissä alkoi äänten sorina käydä voimakkaammaksi. Keskusteltiin valtiollisesta tilanteesta, keisarin avusta, jota tähän saakka oli turhaan odotettu, tataarilaisten apujoukoista ja ruotsalaisia vastaan alkavasta sodasta. Syntyi uusi riemu, kun herra marsalkka ilmoitti, että hänen vartavasten kaanin luo lähettämänsä lähettiläs on palannut tuoden tiedon, että neljäkymmentä tuhatta miestä on kaanilla valmiina, ja tuo joukko voi kasvaa sataan tuhanteen heti, kun kuningas saapuu Lembergiin ja tekee sopimuksen kaanin kanssa. Sama lähettiläs ilmoitti myös kasakkain palanneen tataarilaisten painostuksesta kuuliaisuuteen.

— Kaikkea olette niin ajatellut, herra marsalkka, — sanoi kuningas, — että me itsekään emme olisi sitä paremmin tehnyt!

Hän tarttui pikariin ja huudahti:

— Herra kruununmarsalkan, isäntämme ja ystävämme, malja!

— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Kenenkään maljaa ei täällä voida juoda ennen, kuin on juotu teidän kuninkaallisen majesteettinne malja!

Kaikki laskivat alas pikarinsa, jotka he jo olivat kohottaneet. Palvelijat riensivät täyttämään pikareita viinillä, jota ammennettiin kultaisilla kauhoilla hopeaisesta tynnyristä. Innostus kohosi, ja kaikki odottivat herra marsalkan maljan esitystä.

Hovimestari toi kaksi venetsialaisesta kristallista valmistettua pikaria, jotka olivat aivan harvinaisia mestariteoksia. Hieno ja taidokkaasti kiilloitettu kristalli säkenöi aivan kuin timantti. Pikarin jalka oli kultaa, ja siihen olivat italialaiset taiteilijat muodostelleet pieniä henkilökuvia, niin että syntyi kuvaus voittoisan päällikön ratsastuksesta Kapitoliumiin. Yli viisikymmentä henkilökuviota oli siinä, ja vaikka ne olivat niin pieniä kuin metsäpähkinä, oli ne muovailtu niin mestarillisesti, että saattoi erottaa jokaisen kuvatun kasvojen ilmeen ja ymmärtää hänen tunteensa, nähdä voittajain ylpeyden ja voitettujen murheen. Jalustan yhdisti itse pikariin kultainen, hiuksenhieno filigraani, joka oli muodostettu ihmeteltävällä taidolla lehdiksi ja kukiksi.

Hovimestari asetti toisen pikareista kuninkaan eteen, toisen marsalkalle, ja täytti ne viinillä. Kaikki nousivat seisomaan, ja marsalkka kohotti pikarinsa huutaen kaikin voimin:

— Vivat Joannes Casimirus rex!

— Vivat! Vivat! Vivat!

Samassa pamahtivat tykit, niin että linnan seinät tärisivät. Toisessa huoneessa oleva aateli saapui pikareineen onnittelemaan. Herra marsalkka tahtoi pitää puheen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hänen sanansa hukkuivat huutoon: »Vivat, vivat, vivat!»

Marsalkan valtasi niin suuri ilo ja innostus, että hurja tuli välähti hänen silmissään, ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä pikarinsa hän huusi:

— Ego ultimus!...

Sitten hän löi tuolla satumaisen kallisarvoisella pikarilla päähänsä, niin että kristalli meni sirpaleiksi, jotka kilisten putoilivat lattialle, ja marsalkan kasvoista alkoi vuotaa verta.

Kaikki hämmästyivät, ja kuningas sanoi:

— Herra marsalkka, meidän ei ole sääli pikaria, vaan päätänne! Se on meille hyvin tarpeen!

— Mitä minä aarteista ja kalleuksista, — huudahti marsalkka, — kun minulla on kunnia vastaanottaa talossani teidän majesteettinne! Vivat Joannes Casimirus Rex!

Tarjoilija antoi hänelle toisen pikarin.

— Vivat! Vivat! Vivat! — kaikui yhtämittaa kaikkialla.

Särjettyjen lasien kilinä sekaantui huutoihin. Vain piispat eivät seuranneet marsalkan esimerkkiä.

Paavin lähettiläs, jolle koko tuo tapa särkeä lasi päätänsä vastaan oli tuntematon, kumartui vieressään istuvan Posenin piispan puoleen ja sanoi:

— Herra Jumala, minä hämmästyn... Rahastonne ovat tyhjät, ja tuon yhden ainoan pikarin hinnalla olisi voinut muodostaa kaksi kelpo rykmenttiä sotaväkeä!

— Niin on meillä aina! — vastasi päätään nyökyttäen piispa. — Kun innostutaan, niin ei ole määrää missään.

Mutta innostus yhä nousi. Aterian lopussa valaisi kirkas loimo linnan ikkunoita.

— Mitä tämä on? — kysyi kuningas.

— Teidän majesteettinne, pyydän katsomaan näytelmää! — sanoi marsalkka.

Ja hiukan horjahdellen hän vei kuninkaan ikkunan luo. Piha oli valoisa kuin päivällä. Kymmenet palavat tervatynnyrit heittivät kellertävää valoa pihan kivitykselle, josta lumi oli puhdistettu pois ja joka oli peitetty havuneulasilla. Siellä täällä paloi astioissa väkiviinaa, josta nousi sinisiä liekkejä.

Näytelmä alkoi. Ensin ritarit hakkasivat turkkilaisilta päitä, sitten ajettiin koirien kanssa karhua, sitten jättiläiskokoinen vuoristolainen heitteli ilmaan myllynkiveä ja otti sen taas ilmasta kiinni. Vasta keskiyön aikaan nämä huvit loppuivat.

Näin juhli herra kruununmarsalkka, vaikka ruotsalaiset vielä olivat maassa.

SEITSEMÄS LUKU.

Keskellä pitoja ja yhä uusien arvohenkilöitten, aatelisten ja ritarien saapumista hyvä kuningas ei kuitenkaan unhottanut uskollista palvelijaansa, joka vuorensolassa niin miehuullisesti oli asettanut rintansa alttiiksi ruotsalaisten miekoille. Lubomliin tulonsa jälkeisenä päivänä kuningas kävi katsomassa haavoittunutta Andrzejta ja tapasi hänet tajussaan ja iloisena, vaikka kalmankalpeana. Onnellinen sattuma oli tehnyt, että nuori mies ei ollut saanut mitään vaarallisia haavoja, vain verta oli hän menettänyt paljon.

Nähdessään kuninkaan Kmicic nousi vuoteessaan istumaan eikä kuninkaan kehoituksista huolimatta tahtonut käydä pitkälleen.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Parin päivän kuluttua jo nousen hevosen selkään ja lähden teidän majesteettinne luvalla mukaanne, koska itse tunnen, että tämä ei ole mitään.

— Kyllä teidän kuitenkin on täytynyt saada aikamoisia naarmuja! — sanoi kuningas. — Onhan tuo ennenkuulumatonta, että hyökkää yksin niin monia vastaan.

— Semmoista on minulle sattunut ennenkin, ja mielipiteeni on, että pahimmissa tapauksissa on sapelissa ja omassa päättäväisyydessä paras turva... Oh, teidän majesteettinne, minun nahassani on niin paljon haavoja, että ne eivät mahtuisi härän vuotaan. Semmoinen on minun kohtaloni!

— Älkää syyttäkö kohtaloa, sillä nähtävästi on tapanne syöksyä aina suin päin sinne, missä voi saada haavoja ja menettää henkensä. Joko te kauankin olette noudattanut tuommoista tapaa? Missä olette ennen toiminut?

Kevyt puna nousi Kmicicin poskille.

— Teidän majesteettinne! Ahdistelin Chowańskia silloin, kun kaikki istuivat ristissä käsin. Minun päästäni määrättiin palkintokin.

— Kuulkaahan! — sanoi kuningas äkkiä. — Te sanoitte minulle kummallisen asian tuolla vuorensolassa, mutta luulin teidän hourailevan. Nyt sanotte taas ahdistelleenne Chowańskia. Kuka te olette? Ettekö todellakaan ole Babinicz? Tiedämme kyllä, kuka ahdisti Chowańskia.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten nuori ritari kohotti nääntyneet kasvonsa ja sanoi:

— Niin on, teidän majesteettinne! En houraillut, vaan puhuin totta... Minä olen Andrzej Kmicic.

Hän sulki silmänsä ja tuli vielä kalpeammaksi, mutta kun kuningas oli vaiti, jatkoi hän:

— Minä olen tuo konna, jonka sekä Jumala että ihmiset ovat tuominneet murhista ja omavaltaisuudesta, minä palvelin Radziwillia ja yhdessä hänen kanssaan petin teidät, majesteetti, ja isänmaan, mutta nyt, kun miekkojen puhkomana ja hevosten tallomana en voi nousta vuoteesta, lyön rintaani ja sanon; »Mea culpa! Mea culpa!» ja turvaudun teidän isälliseen lempeyteenne. Antakaa minulle anteeksi, teidän majesteettinne, sillä itse olen jo kauan sitten kironnut tekoni ja palannut tuolta rikolliselta tieltäni!

Kyynelet alkoivat vuotaa nuoren soturin, silmistä, ja vapisevin käsinhän alkoi tavoitella kuninkaan kättä.

Jan Kasimir ei vetänyt kättään pois, mutta tuli synkän näköiseksi ja sanoi:

— Ken tässä maassa on hallitsijana, sen täytyy olla valmis loppumattomasti antamaan anteeksi, ja senvuoksi olemme valmiit unohtamaan teidänkin rikoksenne, etenkin kun olette uskollisesti palvellut meitä Jasna Górassa ja matkalla ja pannut henkenne alttiiksi.

— Siis antakaa anteeksi, teidän majesteettinne!.. Lopettakaa kärsimykseni!

— Yhtä vain emme voi unhottaa, nimittäin että olette tahrannut tämän kansan kunniaa nostamalla kätenne siihen saakka loukkaamattomana pidettyä majesteetin persoonaa vastaan, kun tarjouduitte ruhtinas Boguslawille ottamaan kiinni meidät ja elävänä tahi kuolleena antamaan ruotsalaisten käsiin!

Kmicic, vaikka hetkinen sitten oli itse sanonut, että ei voi nousta vuoteestaan, hyppäsi ylös, tempasi seinältä ristiinnaulitun kuvan ja posket hehkuvina sekä silmät säihkyvinä puhui kiivaasti hengittäen:

— Isäni ja äitini sielun autuuden kautta ja Kristuksen haavojen nimessä vannon, että se ei ole totta! Rangaiskoon Jumala minua kuolemalla ja ikuisella tulella, jos tuollaista syntiä koskaan olen ajatellut!... Teidän majesteettinne! Jos ette usko minua, niin repäisen auki nämä siteet ja annan vuotaa sen veren, minkä ruotsalaiset vielä ovat minuun jättäneet. En koskaan ole luvannut tehdä semmoista tekoa enkä mistään maailman aarteista olisi semmoiseen suostunut... Amen! Tämän ristin kautta amen, amen!

Hänen koko ruumiinsa värisi kiihtymyksestä ja kuumeesta

— Valehteliko siis ruhtinas? — kysyi kuningas hämmästyen. — Minkätähden? Mitä varten?

— Niin, teidän majesteettinne, hän valehteli! Se oli hänen pirullinen kostonsa minulle siitä, mitä hänelle tein.

— Mitä te sitten; hänelle teitte?

— Sieppasin hänet keskeltä hänen hoviaan, keskeltä koko hänen sotajoukkoaan ja tahdoin hänet sidottuna paiskata teidän majesteettinne jalkoihin.

Kuningas pani kätensä otsalleen.

— Ihmeellistä! — sanoi hän. — Uskon teitä, mutta en ymmärrä. Kuinka? Palvelitte Januszta ja otitte kiinni Boguslawin, joka oli vähemmän syyllinen, ja tahdoitte tuoda hänet sidottuna luoksemme?

Kmicic aikoi vastata, mutta kuningas näki hänen kalpeutensa ja väsymyksensä ja sanoi:

— Levätkää ja kertokaa sitten myöhemmin kaikki alusta alkaen. Uskomme teitä. Tässä on kätemme!

Kmicic painoi kuninkaan käden huulilleen ja oli jonkin aikaa ääneti, sillä hän oli aivan voimaton, ja katsoi vain kuninkaan lempeihin kasvoihin. Viimein hän kokosi voimansa ja alkoi puhua: