Part 21

— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoi Wolodyjowski.

KAHDESTOISTA LUKU.

Tultuaan ulos kuninkaan luota molemmat ritarit astelivat äänettöminä. Wolodyjowski ei tahtonut puhella ja Kmicic ei voinut, sillä tuska ja raivo täyttivät hänen mielensä. He tunkeutuivat väkijoukkojen läpi, jotka olivat vielä tavallistakin suuremmat, koska oli levinnyt tieto, että ensimmäinen niistä tataarilaisjoukoista, jotka kaani oli luvannut lähettää kuriinkaan avuksi, oli tulossa kaupunkiin. Pieni ritari kulki edellä, ja Kmicic seurasi häntä huojuen ja kalpeana lakki silmillä.

Vasta kun he olivat päässeet pahimmista tungospaikoista, otti Michal Kmiciciä käsivarresta ja sanoi:

— Rauhoittukaa!... Ei epätoivo teitä auta!

— Minä en ole epätoivoissani, — vastasi Kmicic, — mutta minä tahdon hänen verensä!

— Voitte olla varma siitä, että löydätte hänet isänmaan vihollisten joukosta!

— Sitä parempi! — sanoi Andrzej kiihkeästi. — Vaikka tapaisin hänet kirkossa...

— Älkää Jumalan tähden sadatelko! — keskeytti pikku eversti.

— Tuo petturi johdattaa minut syntiin!

He kulkivat vähän aikaa ääneti. Sitten kysyi Kmicic:

— Missä hän nyt on?

— Kenties Taurogissa, mahdollisesti myös muualla. Charlamp sen tietää parhaiten.

Kmicic alkoi hengittää niin raskaasti kuin ihminen, joka kiipeää ylös jyrkkää vuorenrinnettä.

— Olen vielä perin heikko! — sanoi hän.

— Kertokaa minulle, mistä se johtuu, sillä kuningas vain viittasi siihen kahakkaan!

Kmicic alkoi kertoa, ja vaikka hän samalla kiristeli hampaitaan, niin hänen ajatuksensa kuitenkin irtautuivat onnettomuudesta ja hän rauhoittui jonkin verran.

— Tiesin, että olette rohkea mies, — sanoi Wolodyjowski, — mutta Radziwillin kaappaaminen hänen sotajoukkonsa nenän edestä on teko, johon en osannut ajatella edes teidän ryhtyvän.

Tällä välin he olivat saapuneet asunnolle. Molemmat Skrzetuskit, Zagloba ja Charlamp olivat syventyneet tarkastelemaan krimiläisiä lammasnahkaturkkeja, joita eräs tataarilainen heille kaupitteli. Charlamp, joka heistä oli Kmicicin paras tuttu, tunsi tämän heti ja päästäen turkin käsistään huudahti:

— Jeesus! Maria!

Ennenkuin kukaan ennätti tointua hämmästyksestään, sanoi Wolodyjowski:

— Saan esittää teille Częstochowon Hektorin ja kuninkaan uskollisen palvelijan, joka on vuodattanut vertaan uskon, isänmaan ja kuninkaan puolesta!

Ja kun ihmettely yhä kasvoi, alkoi kelpo Michal innostuneesti kertoa, mitä hän oli kuullut kuninkaalta Kmicicin ansioista ja Andrzejlta itseltään ruhtinas Boguslawin kiinniottamisesta, ja lopetti sanoen:

— Siis ei vain ole valetta, mitä ruhtinas Boguslaw on tästä ritarista kertonut, vaan päinvastoin herra Kmicic on hänen pahin vihamiehensä, ja jollakin tavoin kostaakseen on ruhtinas vienyt neiti Billewiczin Taurogiin.

— Ja meidät tämä ritari on pelastanut varmasta kuolemasta, ja liittoutuneitten sotajoukkoja hän on varoittanut! — huudahti Zagloba. — Tämmöisten ansioitten rinnalla eivät vanhat synnit merkitse mitään. Onni oli kuitenkin, että tulitte tänne herra Michalin seurassa ettekä yksin, ja onni on myös, että rykmenttimme majailee kaupungin ulkopuolella, sillä ylen vihaisia ovat laudalaiset hänelle, ja ennenkuin hän olisi ennättänyt hengähtääkään, olisi hänet hakattu maahan.

— Tervehdimme teitä sydämestämme veljenä ja tulevana sotatoverina! — sanoi Jan Skrzetuski.

Charlamp tarttui molemmin käsin päähänsä.

— Tuommoiset eivät koskaan joudu hukkaan! — sanoi hän. — Ne selviävät mistä sekamelskasta tahansa, vieläpä niittävät kunniaa samalla.

— Enkö sitä teille sanonut? — huudahti Zagloba. — Heti kun näin hänet Kiejdanyssa, ajattelin itsekseni: siinä on sotilas oikeata maata! Ja muistatteko, että kohta lankesimme toistemme kaulaan! Tosin on minun ansioni, että Radziwill kukistui, mutta on siinä osaa hänelläkin. Jumala minut johti Billewiczessä estämään ampumasta hänet... Hyvät herrat, ei sovi ottaa tämmöistä ritaria vastaan kuivin suin, sillä hän voisi luulla, että emme tarkoita mitä puhumme!

Tämän kuultuaan Rzedzian heti lähetti pois tataarilaisen turkkeineen ja alkoi hommata juotavaa.

Mutta Kmicicin ainoana pyrkimyksenä oli mahdollisimman pian saada Charlampilta tietoja Oleńkan kohtalosta.

— Olitteko mukana Kiejdanyssa? — kysyi hän.

— Kyllä, koko ajan! — vastasi pitkänenäinen. — Ruhtinas Boguslaw saapui meidän ruhtinaamme luo. Illallisille hän laittautui niin koreaksi, että silmiä häikäisi, ja neiti Billewicz ilmeisesti miellytti häntä kovin, sillä hän kehräsi tyytyväisenä kuin kissa, kun sen selkää silitetään.

— Lakkaa! — sanoi Wolodyjowski. — Sinun puheesi tuottaa ritarille liian suurta tuskaa.

— Päinvastoin! Jatkakaa! — huudahti Kmicic.

— Hän puhui silloin pöydässä, — sanoi Charlamp, että Radziwill kyllä voi mennä naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa ja että hän itse mieluummin nai semmoisen kuin jonkun niistä prinsessoista, joita Ranskan kuningas hänelle tahtoi naittaa. Niitten nimiä en muista, kun ne olivat kovin konstikkaita.

— Eivät ne kuulukaan asiaan! — sanoi Zagloba.

— Ilmeisesti hän puheli näin saadakseen neidon pauloihinsa. Me ymmärsimme sen kohta ja aloimme iskeä silmää toisillemme ajatellen aivan oikein, että kysymyksessä oli viattoman vietteleminen.

— Entä hän? Entä hän? — kysyi Kmicic kiihkeästi.

— Hän, kuten jalosyntyinen neito ainakin, ei antanut noitten puheitten vaikuttaa itseensä eikä välittänyt juuri katsoakaan ruhtinaaseen. Vasta kun tämä ryhtyi puhumaan teistä, kiintyi neidin katse häneen. Kauhea oli seuraus, kun ruhtinas kertoi teidän tarjoutuneen niin ja niin monesta dukaatista ottamaan kiinni kuninkaan ja toimittamaan hänet elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille. Luulimme neidin menehtyvän, mutta hänen vihastuksensa teihin oli niin suuri, että se voitti naisellisen heikkouden. Kun ruhtinas sitten alkoi kertoa, miten hän oli inhoten hylännyt tarjouksenne, niin neiti alkoi luoda häneen ihailevia ja kiitollisia katseita ja salli hänen tarjota käsivartensa pöydästä noustaessa.

Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä. — Kuolema; hänelle, niin totta kuin Jumala auttaa! — hoki hän.

Äkkiä hän hyppäsi paikaltaan.

— Hyvästi, hyvät herrat!

— Kuinka? Mihin nyt? — kysyi Zagloba sulkien häneltä tien.

— Kuningas antaa minulle lomaa, jaa minä menen etsimään konnan käsiini! — sanoi Kmicic.

— Herra Jumala, odottakaa! Ette vielä ole kuullut kaikkea ja ennätätte kyllä vielä etsiä hänet. Ja kenen kanssa lähdette? Mistä häntä haette?

Kmicic kenties ei olisi pysähtynyt, mutta hänen voimansa loppuivat, ja hän vaipui penkille, nojasi hartiansa seinään ja sulki silmänsä.

Zagloba ojensi hänelle pikarin viiniä. Hän tarttui siihen vapisevin käsin ja tyhjensi sen.

— Ei mitään ole menetetty, — sanoi Jan Skreztuski, — mutta on oltava hyvin varovainen, kun on tekemisissä niin kuulun herran kanssa. Äkkipikaisella teolla voitte syöstä turmioon neiti Billewiczin ja itsenne.

— Kuunnelkaa loppuun Charlampia, — sanoi Zagloba.

Kmicic puri hammasta.

— Minä kuuntelen kärsivällisesti!

— Lähtikö neito Kiejdanysta mielellään, — sanoi Charlamp, — sitä en tiedä, koska en ollut näkemässä hänen lähtöään. Mutta sen tiedän, että miekankantaja pani vastaan, ja häntä koetettiin ensin suostutella ja sitten pidettiin lukon takana ja viimein hänen annettiin mennä Billewiczeen. Selvää on, että neiti on huonoissa käsissä, sillä sen mukaan kuin kerrotaan on nuori ruhtinas niin naisiin menevä kuin pahin turkkilainen. Jos joku kassapää häntä miellyttää, niin ei hän haikaile, ja muitta mutkitta hän vie naimisissa olevankin.

— Voi minua! - sanoi Kmicic taaskin.

— Senkin roisto! — huudahti Zagloba.

— Se vain on minusta omituista, että vojevoda ilman muuta antoi neidin Boguslawille! - sanoi Skrzetuski.

— Minä en ole diplomaatti, — sanoi siihen Charlamp, — ja kerron vain mitä puhuivat upseerit ja varsinkin Ganchoff, joka tiesi kaikki ruhtinaan _arcana_. Kuulin omin korvin erään sanovan hänelle: »Ei jää Kmicicille paljon rippeitä meidän nuorelta ruhtinaaltamme!», mihin Ganchoff vastasi: »Tässä viennissä on enemmän politiikkaa kuin intohimoa. Ruhtinas Boguslaw on kyllä se, joka pitää saaliinsa, mutta jos tuo neiti asettuu vastarintaan, niin ruhtinas ei voi hänelle Taurogissa tehdä niinkuin on tehnyt toisille, sillä siitä nousisi häväistysjuttu. Siellä on vojevodan puoliso tyttärineen, ja Boguslawin on otettava tämä huomioon, koska hän tavoittelee nuoren ruhtinattaren kättä... Hänen on kyllä vaikeata näytellä siveätä, mutta Taurogissa on hänen pakko tehdä sitä.»

— Kiven täytyy pudota sydämeltänne, sillä tästähän näkyy, että tyttö ei ole vaarassa! — huudahti Zagloba.

— Miksi ruhtinas sitten vei hänet sinne! — ärjäisi Kmicic.

— Teette viisaasti kysymällä minulta, — vastasi Zagloba, — sillä minä pääsen aivan heti perille siitä, minkä selvittämiseksi joku muu turhaan vaivaa päätään. Miksikö ruhtinas vei tytön? En kiellä sitä, että tyttö saattoi häntä miellyttää, mutta hän vei tytön pitääkseen häntä jonkinmoisena vakuutena, että Billewiczit, joita on paljon ja mahtavia, eivät ryhtyisi vihamielisiin tekoihin Radziwilleja vastaan.

— Se on mahdollista! — sanoi Charlamp. — Varmaa on, että hänen täytyy Taurogissa pitää aisoissa himojaan eikä voi mennä _ad extrema_.

— Missä hän nyt on?

— Vojevoda otaksui Tykocinissa, että hän on Ruotsin kuninkaan luona Elbingissä, jonne hän aikoi mennä pyytämään apujoukkoja. Ainakaan hän ei ole Taurogissa, sillä siellä eivät lähetit ole häntä tavanneet.

Sitten Charlamp kääntyi Kmicicin puoleen:

— Jos tahdotte kuulla yksinkertaista soturia, niin sanon ajatukseni. Jos neiti Billewiczille on jotakin pahaa tapahtunut Taurogissa tahi ruhtinas on herättänyt hänessä lemmentunteen, niin ei teillä ole syytä sinne mennä. Mutta jos hän on ruhtinattaren suojassa ja lähtee hänen kanssaan Kuurinmaalle, niin hän on paremmassa turvassa kuin missään muualla, ettekä te löytäisi hänelle sopivampaa olinpaikkaa koko valtakunnasta, joka nyt on sodan jaloissa.

— Jos olette senlaatuinen mies kuin kerrotaan ja kuin itsekin luulen, — sanoi Skrzetuski, — niin ensin hankitte käsiinne Boguslawin ja sen jälkeen pääsette kaikkien toiveittenne perille.

— Missä hän on nyt? — kysyi Kmicic uudelleen Charlampilta.

— Sanoin sen jo, vaikka näytte sen unhottaneen! — vastasi Charlamp. — Otaksun, että hän on Elbingissä ja että hän Kaarle Kustaan mukana hyökkää Czarnieckia vastaan.

— Tulkaa mukanamme Czarnieckin luo, niin saatatte piankin kohdata Boguslawin! — sanoi Wolodyjowski.

— Kiitän teitä ystävällisistä neuvoista! — sanoi Kmicic.

Ja hän alkoi hyvästellä kaikkia. Toiset eivät häntä pidätelleet, koska ymmärsivät, että ihminen, jolla on suru sydämessä, ei viihdy toverien parissa eikä pikarien ääressä. Sen sijaan Wolodyjowski sanoi:

— Saatan teitä arkkipiispan palatsille, sillä olette niin suunniltanne, että voitte vaikkapa kaatua kadulle.

— Minä myös! — sanoi Jan Skrzetuski.

— Menkäämme kaikki! — lisäsi Zagloba.

He ottivat sapelin vyölleen ja viitan ylleen ja lähtivät. Tungos kaduilla oli entistä suurempi. Joka hetki tuli heitä vastaan asestettuja aatelisjoukkoja, sotamiehiä, paanien palvelijoita, armenialaisia, juutalaisia, valakialaisia ja venäläisiä talonpoikia Chmielnickin polttamista kylistä.

Kauppiaat seisoivat puotiensa edustalla, ja talojen ikkunat olivat täynnä uteliaitten päitä. Kaikki kertoilivat, että tataarilaisjoukko jo oli saapunut ja kohta kulkisi kaupungin läpi mennäkseen näyttäytymään kuninkaalle. Olikin aivan uutta saada nähdä tataarilaisten kulkevan rauhallisesti kaupungin katuja. Ennen oli Lemberg nähnyt nämä vieraat toisin, tavallisesti tiheinä joukkoina muurien ulkopuolella, palavat esikaupungit ja kylät taustanaan. Nyt he tulivat liittolaisina ruotsalaisia vastaan.

Ritarimme saivat töin tuskin raivanneeksi itselleen tien väkijoukkojen läpi. Tavan takaa kuului kaduilla huutoja: »Tulevat! Tulevat!» ja silloin ihmiset kasaantuivat yhteen niin että ei päässyt askeltakaan eteenpäin.

— Huh! — sanoi Zagloba. — Pysähtykäämme vähän. Herra Michal, tämä muistuttaa mieleen entiset ajat, jolloin emme katselleet noita tulokkaita syrjästä, vaan silmästä silmään. Ja minähän olin heidän vankinaankin. Sanotaan, että tuleva kaani on aivan minun näköiseni...

— Tulevat! Tulevat! — huudettiin taas.

— Jumala on muuttanut noiden koirien sydämet, — jatkoi Zagloba, — niin että he eivät havittele venäläisiä rajamaita, vaan sen sijaan tulevat avuksemme. Se on totinen ihme! Sanonpa teille, että jos jokaisesta pakanasta, jonka tämä vanha käsivarteni on lähettänyt helvettiin, saisin yhden synnin anteeksi, niin minä jo olisin pyhimys tahi minut olisi viety tulisissa vaunuissa elävänä taivaaseen.

Tässä hänet taas keskeytti huuto:

— Tulevat! Tulevat!

Huuto tuli aivan yleiseksi, mutta sitten se vaikeni, ja kaikki päät kääntyivät siihen suuntaan, mistä tataarilaiset olivat tulossa. Kaukaa kuului soiton räminää, väkijoukko painautui keskikadulta talojen seinustoille, ja kadun päässä näkyivät jo ensimmäiset tataarilaiset ratsumiehet.

— Katsokaa, niillä on soittokuntakin! Se ei ole tavallista tataarilaisilla.

— Tahtovat esiintyä mahdollisimman edustavasti! - sanoi Jan Skrzetuski. - Muuten muutamilla joukoilla on kyllä soittajansa, kun ne lähtevät jollekin pitemmälle retkelle. Tämä taitaa olla valiojoukkoa!

Ratsumiehet olivat nyt saapuneet heidän kohdalleen. Ensimmäisenä ratsasti kirjavalla hevosella tummaihoinen, aivan kuin savustettu tataarilainen kaksi pilliä suussaan. Pää kenossa ja silmät suljettuina hän liikutteli sormiaan noitten pillien pinnalla ja puhalteli teräviä, vinkuvia säveliä niin nopeasti, että niitä tuskin jaksoi seurata. Hänen jäljessään seurasi kaksi ratsastajaa kädessä pitkät kepit, joiden yläpäässä oli kulkusia ja joita he vimmatusti puistelivat. Jäljessä seuraavista jotkut hakkasivat vastakkain pyöreitä vaskilevyjä, löivät rumpua tahi soittivat kasakkain tapaan teorbaania. Kaikki, lukuun ottamatta pillinsoittajia, lauloivat tahi paremmin sanoen mölisivät villiä laulua. Tämän villin musiikin kaikuessa tuo neljäsataa ratsumiestä käsittävä joukko kulki nelimiehisinä riveinä Lembergin katuja.

Se oli todellakin valiojoukko, jonka kaani oli näytteeksi ja kunnianosoitukseksi lähettänyt kuninkaan käytettäväksi. Sen johtajana oli Akbah-Ulan, vanha ja kokenut soturi, jota tataarilaiset suuresti kunnioittivat hänen rohkeutensa ja säälimättömyytensä takia. Hän ratsasti keskellä, soittokunnan ja muun joukon välillä, yllä punainen, varsin haalistunut samettiturkki. Hänen punakat kasvonsa olivat tuulessa käyneet sinisiksi, ja hän huojui hiukan korkeassa satulassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi sivuilleen tahi käänsi päänsä tataarilaisiinsa aivan kuin epäillen, että nämä eivät voi hillitä itseään nähdessään väkijoukon, naisia, lapsia ja avoimia puoteja, vaan hurjasti huutaen hyökkäävät niiden kimppuun. Mutta tataarilaiset ratsastivat rauhallisina, ja vain heidän synkistä tahi himokkaista katseistaan saattoi nähdä, mitä noiden barbaarien mielissä liikkui. Väkijoukko katseli heitä uteliaana, mutta epäsuopeasti, sillä vastenmielisyys näitä pakanoita kohtaan oli suuri noilla seuduilla. Oli kuitenkin niitäkin, jotka toivoivat paljon heistä.

— Ruotsalaiset pelkäävät hirveästi tataarilaisia, ja heidän sotamiehensä kertovat kaameita juttuja niistä, mikä yhä lisää pelkoa, — sanoivat he katsellessaan tataarilaisia.

— Ja syystä kyllä! — sanoivat siihen toiset. — Ei ole Kaarlen ritareista taistelijoiksi tataarilaisia vastaan, joista toisinaan meidänkään ratsumiehemme eivät saa voittoa. Ennenkuin semmoinen raskasvarustuksinen ritari ennättää käännähtää, on jo tataarilaisen paula hänen kaulassaan.

— On synti kutsua pakanoita avukseen! — sanoivat monet.

— Olipa synti tahi ei, mutta tarpeen ne ovat!

— Komea joukko! — sanoi Zagloba.

Tataarilaiset olivat todellakin siistissä asussa, valkeat tahi mustat lammasnahkaturkit yllä, villat ulospäin käännettyinä. Mustat jouset ja nuolilla täytetyt viinet heiluivat selässä, ja jokaisella oli sapeli, mikä ei aina kuulunut suurten joukkojen varustuksiin, sillä köyhemmät käyttivät niiden asemesta sauvoihin sidottuja hevosen leukaluita. Mutta nämä olivat, kuten sanottu, valiojoukkoa, ja joilla kuilla oli ampuma-aseitakin. Kaikilla oli hyvät hevoset, pienet ja laihat tosin, mutta erittäin nopeat juoksemaan.

Joukon keskellä kulki myös neljä kamelia. Katselijat arvelivat niiden kuljettavan lahjoja kuninkaalle kaanilta. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä kaani mieluummin otti kuin antoi lahjoja. Hän lähetti kyllä apujoukkoja, mutta ei ilmaiseksi.

Kun ratsujoukko oli mennyt ohi, sanoikin Zagloba:

— Nuo _auxilia_ tulevat meille kalliiksi! Kilvan ruotsalaisten kanssa he hävittävät maata.

— Olen kuullut, — sanoi Michal, — kuninkaamme panneen ehdoksi, että tataarilaiset jaetaan viidensadan miehen suuruisiin joukkoihin, joiden jokaisen päälliköksi tulee meikäläinen upseeri. Muutenhan nuo ystävät kyllä mullistaisivat melkeinpä taivaan ja maankin.

— Entä tämä joukko? Mitä kuningas aikoo sillä tehdä?

— Kaani on lähettänyt sen kuninkaan käytettäväksi eli siis ikäänkuin lahjaksi, ja kuningas voi tehdä sillä mitä tahtoo. Varmaankin hän lähettää sen herra Czarnieckille samalla kertaa kuin meidätkin.

— No, herra Czarniecki pitää ne kyllä kurissa!

— Niin, jos asuu heidän keskellään, muuten ne ryhtyvät heti hänen selkänsä takana ryöstämään. Ei, kyllä niille heti määrätään joku upseereistamme päälliköksi.

— Entä mitä tuo paksu aga tekee?

— Jos hänellä on älyä päässä, niin hän tekee mitä käsketään!

— Hyvästi, hyvät herrat! — huudahti äkkiä Kmicic.

— Mihin on niin kiire?

— Menen pyytämään, että kuningas antaisi tuon joukon minun komennettavakseni!

KOLMASTOISTA LUKU.

Samana päivänä Akbah-Ulan esitti alamaisen kunnioituksensa kuninkaalle ja antoi samalla kirjeen kaanilta. Kaani uudisti lupauksensa antaa satatuhatta miestä apujoukoksi ruotsalaisia vastaan, jos hänelle maksetaan neljäkymmentä tuhatta taaleria etukäteen ja sitten kun ruoho nousee maahan, sillä muuten ei sodan tyhjäksi raastamassa maassa voi noin suurta hevosmäärää elättää. Tämän nyt lähettämänsä joukon taas kaani antoi ystävyyden osoituksena »rakkaimmalle veljelleen», jotta kasakatkin, jotka yhä hautoivat mielessään kapinaa, ymmärtäisivät kaanin mahtavan vihan lankeavan koko kasakkamaailman päälle, jos näkyisi merkkiäkään kapinasta.

Kuningas otti Akbah-Ulanin ystävällisesti vastaan, lahjoitti hänelle kauniin ratsun ja ilmoitti lähettävänsä hänet heti herra Czarnieckin luo, jotta ruotsalaisetkin selvästi saisivat nähdä, miten kaani auttaa Puolaa. Tataarilaisen silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli saavansa päällikökseen Czarnieckin, sillä tämän hän tunsi aikaisemmista sodista Ukrainassa ja kunnioitti häntä suuresti.

Vähemmän häntä sen sijaan miellytti se kohta kaanin kirjeessä, jossa tämä pyysi kuningasta määräämään turkkilaisjoukon päälliköksi maata hyvin tuntevan upseerin, joka johtaisi joukkoa ja samalla estäisi Akbah-Ulanin miehiä ryöstämästä ja tekemästä väkivallantöitä. Tataarilainen päällikkö salasi harminsa, teki syvän kumarruksen ja poistui.

Tuskin olivat tataarilainen ja läsnäolleet senaattorit poistuneet, kun Kmicic, joka oli ollut audienssin aikana kuninkaan vieressä, lankesi kuninkaan jalkain juureen ja sanoi:

— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut armonosoitusta, jota pyydän, mutta se on minulle niin tärkeä, että koko elämäni riippuu siitä. Antakaa minun olla tuon tataarilaisjoukon päällikkönä ja lähteä sen kanssa heti sotaan!

— En kiellä teiltä sitä, — sanoi Jan Kasimir kummastuen, — sillä parempaa johtajaa niille en löytäisikään. Siihen tarvitaan rohkea ja päättäväinen mies, joka kykenee pitämään heidät kurissa, sillä muuten he alkavat kohta polttaa ja ryöstää... Siihen vain en voi suostua, että lähdette jo nyt, kun ruotsalaisten sapelien jäljet eivät vielä ole arpeutuneet.

— Tunnen, että heti kun tuuli sotakentältä puhaltaa vastaani, samassa voimanikin ovat entisellään. Tataarilaiset minä taas kyllä pidän kurissa ja taivutan tahtooni.

— Mutta mikä kiire tässä on? Milloin tahdotte lähteä?

— Ruotsalaisen kimppuun on kiire, teidän majesteettinne!... Eikä minulla enää ole täällä mitään tekemistä, sillä minulla on mitä tahdoin saada: teidän suosionne ja entisten syntieni anteeksianto!

— Se on kaikki oikein, mutta tavoittelette jotakin muutakin sotaretkellänne!

— Avaan sydämeni niinkuin omalle isälle. Ruhtinas Boguslaw ei ole tyytynyt vain parjaamaan minua, vaan on vienyt morsiameni Kiejdanysta ja pitää häntä vangittuna Taurogissa tahi enemmänkin: koettaa riistää häneltä hänen neitseellisen viattomuutensa. Teidän majesteettinne! Olen menettää järkeni, kun ajattelen, millaisissa käsissä tyttöparka on. Ja hän ajattelee, että minä olen tuolle suurlurjukselle, tuolle koiralle tarjoutunut nostamaan käteni teidän majesteettianne vastaan, ja pitää minua kurjana olentona! En voi vapaasti hengittää, ennenkuin olen tuon lurjuksen saanut käsiini ja vapauttanut tytön. Antakaa minulle nuo tataarilaiset, niin vannon, että en vain aja omia yksityisiä asioitani, vaan surmaan ruotsalaisia niin paljon, että niiden kalloilla voi kivetä tämän pihan!

— Rauhoittukaa! — sanoi kuningas. — Tuo Taurogi on luullakseni aivan Preussin rajalla. Ette ole ajatellut sitä, että tataarilaiset kenties eivät tahdo lähteä kanssanne niin kauas.

— No, no! Koettakootpa vain mukista! — sanoi Kmicic kiristellen hampaitaan jo ajatellessaankin semmoista. — Hirtätän heidät kaikki neljäsataa! Kyllä puita riittää! Yrittäköötpä vain kapinoida!

— Nuori mies! — sanoi kuningas nauraen. ‒ Totisesti en voi löytää parempaa paimenta noille lampaille! Ottakaa heidät ja viekää mihin ikinä haluatte! Milloin aiotte lähteä?

— Huomenna!

— Kenties Akbah-Ulan panee vastaan, koska hevoset ovat väsyneet.

— Silloin sidotan hänet nuoraan, jonka kiinnitän satulaani. Kulkekoon jalan, jos säälii hevosia.

— Huomaan, että selviydytte heidän kanssaan. Käyttäkää kuitenkin ensin lievempiä keinoja, mikäli mahdollista. Vaan nyt... nyt on jo myöhä. Mutta huomenna tahdon teitä vielä tavata. Ottakaa tämä sormus ja sanokaa sille kuningasmieliselle tytölle, että olette saanut sen kuninkaalta ja että kuningas käskee häntä aina rakastamaan teitä, uskollista palvelijaansa ja suojelijaansa!

Kuningas poistui, ja Kmicic lähti asuntoonsa varustautumaan matkalle ja miettimään matkasuunnitelmaa.

Hän asteli huoneessaan miettien tätä tuntikausia eikä ajatellutkaan lepoa, niin häntä oli virkistänyt ja vahvistanut uuden tehtävänsä ajatteleminen.

Palveluspojat lopettelivat jo matkavarustusten laittelua ja aikoivat käydä makaamaan, kun joku kolkutti huoneen oveen. Otettuaan selvää pyrkijästä nuorukainen ilmoitti Kmicicille:

— Joku sotamies tahtoo ehdottomasti tavata teidän armoanne. Sanoo olevansa nimeltä Soroka.

— Päästäkää hänet heti sisälle! — huudahti Kmicic.

Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hän riensi ovelle...

Soroka astui sisälle ja aikoi heittäytyä Kmicicin jalkain juureen, mutta muistaen sotilaskurin hän ojentautui suoraksi ja sanoi:

— Mitä käskette, herra eversti!

— Terve tuloa, rakas toveri! — sanoi Kmicic. — Luulin, että sinut oli surmattu Częstochowossa.

Hän syleili ja pudisteli Sorokaa. Vanha vääpeli alkoi syleillä herransa polvia.

— Mistä tulet? — kysyi Kmicic.

— Częstochowosta, teidän armonne!

— Oletko etsinyt minua?

— Olen kyllä.

— Keneltä sait tietää, että olen elossa?

— Kuklinowskin miehiltä. Priori Kordecki piti ilosta juhlajumalanpalveluksen ja kiitti Jumalaa. Sitten levisi huhu, että herra Babinicz oli tuonut kuninkaan vuoriston kautta. Arvasin heti, että se ei ollut kukaan muu kuin teidän armonne.

— Onko isä Kordecki terve?

— Terve on, mutta kuka tietää, vaikkapa enkelit jonakin päivänä veisivät hänet elävänä taivaaseen, sillä hän on pyhä mies.

— Niin on. Mistä sitten tiesit minun olevan Lembergissä?

— Ajattelin, että teidän armonne on tietysti kuninkaan luona, koska saattoi häntä. Pelkäsin kuitenkin, että teidän armonne jo on lähtenyt sotaan ja että olen myöhästynyt.

— Huomenna lähden tataarilaisten kanssa!

— Sitten kävikin hyvin, sillä minä tuon teidän ylhäisyydellenne kaksi täyttä kukkaroa: sen, joka oli minun hoidossani ja sen lisäksi ne säkenöivät kivet, jotka otimme pajareilta, ynnä ne, jotka teidän armonne otti Chowańskin kätköistä.

— Ne olivat hauskoja aikoja, kun me otimme nuo kivet, mutta niitä ei mahda olla enää paljonkaan, sillä jätin niitä kourallisen isä Kordeckille.

Soroka tuli pöydän luo ja alkoi päästellä vöitä ympäriltään.

— Kivet ovat tässä! — sanoi hän asettaen pöydälle matkapullon kukkaroitten viereen.

Kmicic otti sanaakaan sanomatta kouraansa kultarahoja katsomatta minkä verran niitä oli ja sanoi vääpelille:

— Tästä saat!

— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! Ah, jospa minulla olisi ollut matkalla vaikkapa vain yksikin tuollainen dukaatti!

— Kuinka niin?

— Kun olin kuolla nälkään. Harvassa paikassa nykyjään ihmiselle annetaan leipäpalanen. Lopulta ihan vedin jalkoja perässäni.

— Hyväinen aika! Olihan sinulla kaikki tämä mukanasi!

— En uskaltanut ilman lupaa käyttää, — vastasi vääpeli.

— Ota! — sanoi Kmicic ojentaen toisen kourallisen rahoja.

Sitten hän huusi palvelijoilleen:

— Hoi! Tuokaa syötävää, pian, muuten saatte kalloonne!

Nuorukaiset alkoivat kilvan hääräillä, ja kohta oli Sorokan edessä iso astia täynnä savustettua makkaraa ja viinapullo.

Sotamies katsoi halukkaasti ruokaa, ja hänen huulensa ja viiksensä liikkuivat, mutta hän ei uskaltanut istuutua everstin läsnäollessa.

— Istu ja syö! — komensi Kmicic.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun jo kuiva makkara alkoi narista Sorokan vahvojen leukaluiden välissä. Kmicic käveli huoneessa edestakaisin ja oli vaiti, sillä hän ei tahtonut häiritä uskollista palvelijaansa. Tämä taas vilkaisi joka kerta, kun kaasi itselleen viinaa, everstiinsä peläten näkevänsä tämän rypistävän kulmakarvojaan ja kulahdutti sitten juoman kurkkuunsa seinään päin kääntyen.

Kmicic käveli kävelemistään ja alkoi viimein puhella itsekseen.

— Ei voi muuten... Täytyy lähettää tämä sinne... Käsken sanomaan hänelle... Ei, hän ei usko!... Kirjettä hän ei rupea lukemaan, koska pitää minua petturina ja hulttiona... Älköön tuppautuko hänen näkyviinsä, katselkoon vain ja sanokoon minulle, millaista siellä on.

Sitten hän äkkiä huusi:

— Soroka!

Sotamies hypähti pystyyn niin nopeasti, että oli kaataa pöydän, ja jäi seisomaan suorana kuin tikku.

— Kuten käskette!

— Sinä olet uskollinen mies ja tarpeen vaatiessa toimekas. Saat lähteä pitkälle matkalle, mutta et nälkäisenä.

— Kuten käskette!

— Taurogiin, Preussin rajalle. Siellä elää neiti Billewicz... ruhtinas Boguslawin luona... Otat selville, onko hän siellä... ja pidät kaikkea silmällä... Älä tuppaudu hänen läheisyyteensä, mutta jos niin sattuu, niin kerro mitä tiedät. Mutta katso eteesi ja kuuntele! Pidä muuten varasi, sillä jos ruhtinas on siellä ja tuntee sinut, niin sinulle käy hullusti.

— Kuten käskette!

— Olisin lähettänyt ukko Kiemliczin, mutta hän on jo toisessa maailmassa, kaatui vuorensolassa, ja hänen poikansa ovat typeriä. He lähtevät kanssani. Oletko ollut Taurogissa?

— En, teidän armonne!

— Menet Szczuczyniin ja sieltä pitkin Preussin rajaa. Ole Taurogissa siihen asti kunnes saat kaikesta selvän ja tule sitten takaisin. Minut löydät sieltä, missä silloin olen... Kysy tataarilaisia ja herra Babiniczia. Mutta nyt saat mennä makaamaan Kiemliczien luo... Huomenna lähdet matkaan.

Seuraavana aamuna Kmicic heräsi entistä virkeämpänä. Toimitettuaan erinäisiä asioita hän meni Lembergissä olevan kaanin lähetystön päällikön Subaghazi-beyn luo ja keskusteli hänen kanssaan kauan.

Tämän keskustelun aikana Andrzej pisti kahdesti kätensä rahapussiinsa. Mutta kun hän lähti, niin Subaghazi vaihtoi hänen kanssaan hatun, antoi hänelle viheliäisistä sulista tehdyn töyhdön ja muutamia kyynäriä sinistä silkkinuoraa.

Näin varustauduttuaan Andrzej kävi kuninkaan puheilla ja lähti sitten Kiemliczien ja paashiensa seuraamana kaupungin ulkopuolelle Akbah-Ulanin leiriin.

Vanha tataarilainen hänet nähtyään pani kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen, mutta saatuaan kuulla kuka Kmicic oli ja mitä varten tullut, hän tuli vihaisen näköiseksi, hänen muotonsa synkkeni ja käytös muuttui kopeaksi.

— Jos kuningas on lähettänyt sinut oppaaksi, — sanoi hän Kmicicille murteellisesti puhuen, — niin sinä näytät minulle tietä, vaikka kyllä tiedän itsekin tieni, kun taas sinä olet nuori ja kokematon.

— Ahaa, hän suvaitsee määrätä, mikä minä saan olla, — ajatteli Kmicic, — mutta koetan olla kohtelias niin kauan kuin se on mahdollista.

Sitten hän sanoi:

— Akbah-Ulan! Kuningas lähettää minut tänne päälliköksi eikä oppaaksi... Ja sanon senkin, että teet parhaiten, kun noudatat hänen majesteettinsa tahtoa.

— Tataarilaisten hallitsija on kaani eikä kuningas! — vastasi Akbah-Ulan.

— Akbah-Ulan! — sanoi Andrzej painokkaasti. — Kaani on lahjoittanut sinut kuninkaalle aivan niinkuin hän lahjoittaa koiran tahi haukan. Senvuoksi älä puhu epäkunnioituksella kuninkaasta, että sinua ei pantaisi nuoraan kuin koira.

— Allah! — huudahti tataarilainen hämmästyen.

‒ Kuule, älä suututa minua! — sanoi Kmicic.

Mutta Akbah-Ulanin silmät verestyivät. Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja käsi tarttui tikariin.

Mutta Andrzej, vaikka olikin päättänyt olla kohtelias, oli jo saanut kyllikseen. Hän tarttui tataarilaisen harvaan partaan, nykäisi hänen päänsä ylöspäin ja puhui hampaittensa välitse:

— Kuule, sinä elukka! Sinä tahtoisit, että sinulla ei olisi ketään päällikkönäsi, jotta saisit polttaa, ryöstää ja murhata! Tahdot minusta saada oppaan! Tuossa on sinulle opastusta! Tuosta saat opastusta!

Hän ahdisti tataarilaisen seinää vasten ja alkoi kolisuttaa hänen päätään siihen.