Part 16
— Aivan oikein! — vastasi Lugowski. — Laupias Jumala!...Tulitte kuin taivaasta!... Odottakaahan! Asettukaa viereeni kirkon ovelle, niin esittelen siinä teidät kuninkaalle!
Näin sanottuaan hän lähti menemään, ja Kmicic seurasi häntä. Tuskin he olivat asettuneet ovelle, kun saapui kaksi paashia ja heidän jäljessään hitaasti astuen Jan Kasimir.
— Teidän majesteettinne! — huudahti Lugowski. — Tietoja on tullut Częstochowosta!
Jan Kasimirin vahakasvot vilkastuivat heti:
— Mitä? Kuka on tuonut? — kysyi hän.
— Tämä aatelismies! Sanoo tulevansa itse luostarista.
— Onko siis luostari valloitettu? — huudahti kuningas.
Andrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi nostaa häntä käsivarsista.
— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran tähden, nouskaa! Sanokaa pian... Onko luostari valloitettu?
Kmicic nousi kyynelet silmissä ja huudahti kiihkeästi:
— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta! Ruotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki! Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He miettivät jo peräytymistä!
— Ylistys olkoon sinulle, taivaan kuningatar! — sanoi kuningas.
Hän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä peremmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan.
Rukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän kysyi Kmicicin nimeä ja sanoi:
— Saattakoon herra Lugowski heti herra Babiniczin asuntoomme.
Neljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa ylhäisen seuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta käydäkseen aikaiselle aamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken kuluttua saapui, huudahti Jan Kasimir heti hänet nähtyään:
— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on herra Babinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.
Kuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen kasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä ilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti, niinkuin totuus voi katsoa.
— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar, — ja suokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua. Tuletteko suoraan Częstochowon edustalta?
— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse luostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis vieras!... Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle puheenvuoro... Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja kuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!
Kmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle uusia arvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas Leszczynski, kuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan kansleri Koryciński ynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet kuningasta onnettomuudessa ja tahtoivat mieluummin syödä hänen kanssaan maanpakolaisen karvasta leipää kuin olla uskottomia.
Kuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt aamiaisestaan, vaan lausui:
— Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta hyviä uutisia... Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat uteliaina Kmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä, mutta ei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua paikoilleen kertomuksensa.
Oli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi ja ytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut. Hän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin asti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista eikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen Pyhän Neitsyen ansioksi.
Kuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa kohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi kertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista pitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.
Kun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten Müller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen kolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan minkä muurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien katseet olivat kiintyneet hänen huuliinsa.
Mutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen hengityksensä muuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen, hän rypisti kulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin puhumatta... Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua kerskailulta, niin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon toivossa, sillä semmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on saada vuodattaa vertani kuninkaan puolesta...
— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis tuo kolubriini?...
— Tuo kolubriini... minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen ruudilla rikki!
— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän huudahduksen jälkeen vallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt yleinen hämmästys. Kaikki katselivat nuorta miestä, joka seisoi silmät säkenöiden, puna poskilla ja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin paljon oli hänen olemuksessaan tällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa uljuutta, että jokainen uskoi hänen todella kykenevän semmoiseen tekoon.
— Kuinka te sen teitte? — kysyi kuningas. Kmicic kertoi tapahtuman kulun.
— En usko korviani! — sanoi kansleri Koryciński.
— Hyvät herrat! — sanoi kuningas arvokkaasti.
— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa valtakunta niin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja kansalaisia.
— Tämä mies voi sanoa itsestään: »_Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae_!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään siteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.
— Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. — Kertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan ruotsalaisten joukkojen läpi!
— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja aamulla ruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi tilassa tutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.
— Pääsitte siis pakenemaan?
— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen minua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan...
— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi eräs herroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa Częstochowon edustalla... Se pitää paikkansa.
— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja koettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen... Silloin minä iskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän vihasi minua.
— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti kuningas ilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia puhumaan... Müller siis antoi teidät Kuklinowskille?
— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani tyhjään riiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä orteen, ja hän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.
— Hyvä Jumala!
— Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme aatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat aikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja päästivät minut pinteestä.
— Ja te pakenitte. Nyt ymmärrän! — sanoi kuningas.
— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski palasi. Sitten minä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin vuorostani häntä.
Tapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kuin suden silmät.
Mutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi, arvokkuus leikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi nauraen:
— Se oli oikein hänelle! Petturi ei ansainnut parempaa kohtelua!
— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun mennessä hän lienee paleltunut kuoliaaksi.
— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi kuningas, joka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten tulitte noitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden nimet?
— Kiemlicz, isä ja kaksi poikaa.
— _Mater mea de domo Kiemlicz est_, — sanoi arvokkaasti Wydzga.
— Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! — sanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia, vaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle uskollisia.
Tällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin arkkipiispan korvaan ja lausui sitten:
— Paljon tulee tänne sellaisia, jotka oman kunniansa kohottamiseksi tahi palkinnon takia puhelevat minkä mitäkin. Tämmöiset tuovat vääriä tietoja, ovatpa usein vihollisen palkkaamiakin.
Kmicic sävähti punaiseksi.
— En tunne teidän arvoanne, — sanoi hän, — mutta otaksun teidän olevan korkeassa asemassa... Ei ole kuitenkaan olemassa niin ylhäistä arvoa, joka oikeuttaisi ilman todisteita syyttämään aatelismiestä valheesta.
— Mies, te puhutte suurelle valtakunnan kanslerille! — sanoi Lugowski.
Kmicic vihastui.
— Sille, joka syyttää minua valheesta, olipa hän vaikka kansleri, minä sanon: helpompi on syyttää valheesta kuin panna alttiiksi henkensä, helpompi antaa musteen vuotaa kuin veren!
Koryciński ei ollenkaan loukkaantunut, sanoi vain:
— Minä en syytä teitä valheesta, herra ritari, mutta jos on totta, mitä puhuitte, niin teillä täytyy olla kylki poltettu.
— Tulkaa toiseen huoneeseen, niin minä sen teille näytän! — sanoi Kmicic tiukasti.
— Ei tarvitse! — sanoi kuningas. — Uskomme teitä muutenkin!
— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. — Minä itse haluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei kukaan, olipa miten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on palkinto kaikista kärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta tahdon, että minua uskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas kätensä haavoilleni!
— Minä en ole epäuskoinen! — sanoi kuningas.
— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. — Minä en erehdy ihmisistä.
Mutta Kmicic pani kätensä ristiin.
— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä sietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.
— Minä tulen! — sanoi nuori hoviherra Tiesenhausen.
Hän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän mennessään:
— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin puhua kanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme. Nimeänne en voi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt teidät kasvavana ja ollut itsekin silloin poikaiässä.
Kmicic katsoi poispäin peittääkseen hämminkinsä.
— Kenties joillakin herrainpäivillä. Isävainaja otti usein minut mukaansa, jotta näkisin julkista elämää.
— Mahdollista... Kasvonne ovat varmasti tutut minulle, vaikka piirteet ovat muuttuneet. Mutta vaikka _memoria fragil is est_, niin minusta vain tuntuu, että teillä silloin oli toinen nimi.
— Ah, te varmaan sekoitatte minua johonkin toiseen, — vastasi Andrzej.
He olivat tällä välin saapuneet toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua Tiesenhausen palasi kuninkaan luo.
— Kärvennetty, teidän majesteettinne, kuin vartaassa! — sanoi hän. — Koko kylki on poltettu!
Kun samassa Kmicic astui huoneeseen, nousi kuningas seisomaan, syleili häntä ja sanoi:
— Emme hetkeäkään uskoneet muuta, kuin että puhuitte totta, emmekä jätä kärsimystä palkitsematta.
Kuningatar ojensi hänelle kätensä. Andrzej notkisti toisen polvensa ja suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä, joka vielä silitti äidillisesti hänen päätään.
— Älkää olko vihainen herra kanslerille! — sanoi kuningas. — Totta on, että tänne on saapunut paljon pettureita tahi semmoisia, jotka ovat puhelleet hölynpölyä, ja kanslerin tehtäviin kuuluu ottaa selville totuus _de publicis_.
— Mitäpä minun vähäpätöisen viha merkitsisi niin ylhäiselle henkilölle! — vastasi Andrzej. — Enkä uskaltaisikaan sanoa mitään kunnioitetusta senaattorista, joka on kaikille esimerkkinä uskollisuudessa ja isänmaanrakkaudessa.
Kansleri hymähti hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä:
— No niin, sovitaan pois! Puhuitte hieman kärkevästi musteesta, mutta tietäkää, että Korycińskit ovat usein vuodattaneet vertansakin eikä vain mustetta.
Kuningas oli hyvin iloinen.
— Meitä miellyttää tämä Babinicz! — sanoi hän senaattoreille. — Niin hän on meille mieleen kuin aniharvat... Emme päästä häntä enää luotamme ja toivomme Jumalan avulla pian pääsevämme yhdessä palaamaan rakkaaseen isänmaahan.
— Oi, armollisin kuningas! — huudahti Kmicic innostuneena. — Vaikka olen ollut suljettuna linnoitukseen, tiedän kuitenkin, että aateli, sotajoukko, vieläpä nekin, jotka palvelevat Zbrozekin ja Kalińskin johdossa piirittäen Częstochowoa, odottavat teidän paluutanne. Näyttäytykää vain, teidän majesteettinne, niin samana päivänä koko valtakunta asettuu yhtenä miehenä puolellenne Nousee aateli ja nousevat talonpojat. Hetmanien joukot ovat äärimmäisiin asti kyllästyneet ruotsalaisiin... Tiedän senkin, että Częstochowon edustalle saapui lähetystöjä hetmanien sotajoukoista kiihoittamaan Zbrozekia, Kalińskia ja Kuklinowskia ruotsalaisia vastaan. Astukaa, teidän majesteettinne, tänään rajan yli, niin kuukauden kuluttua ei koko Puolassa ole yhtään ruotsalaista!
Kmicicin silmät säkenöivät hänen puhuessaan, ja hän oli niin innoissaan, että polvistui keskelle salia. Hänen innostuksensa tarttui kuningattareenkin, joka oli rohkea ja oli jo kauan kehoittanut kuningasta palaamaan.
Kääntyen Jan Kasimirin puoleen kuningatar sanoi tarmokkaasti:
— Koko kansan ääni puhuu tämän aatelismiehen suun kautta!
— Aina, — sanoi kuningas, — olemme olleet valmis uhraamaan henkemme ja elämämme emmekä tähän saakka ole odottaneet muuta kuin alamaistemme parantumista.
— Se parantuminen on jo tapahtunut, — sanoi Maria Ludwika.
— _Majestas infracta malis!_ — sanoi pappi Wydzga katsoen ihailevasti kuningattareen.
— Nämä ovat tärkeitä asioita! — sanoi arkkipiispa Leszczynski. — Onko todellakin lähetystöjä hetmanien sotajoukoista käynyt Częstochowon luona?
— Sen olen kuullut omilta miehiltäni, noilta Kiemliczeiltä, — vastasi Andrzej. — Zbrozekin ja Kalińskin joukoissa puhuivat kaikki siitä ääneen välittämättä Mülleristä ja ruotsalaisista. Nuo Kiemliczit eivät olleet muuriensa sisäpuolelle suljettuina, vaan tekemisissä maailman kanssa, keskusteluissa aatelin ja sotamiesten kera... Voin heidät toimittaa teidän eteenne, niin he saavat itse kertoa, kuinka koko maa kuohuu. Hetmanit yhtyivät pakosta ruotsalaisiin, sillä paha henki oli riivannut sotajoukon, mutta nyt tuo sama sotajoukko päinvastoin tahtoo palata kuuliaisuuteen.
— Meidän tietomme käyvät yhteen sen kanssa, mitä tämä ritari kertoo, — sanoi kansleri. — Ja jos lähetystöjä jo liikkuu rykmenttien keskuudessa, niin se on huomattava seikka, sillä se osoittaa, että hedelmä jo on kypsä ja aika tullut...
— Entä Koniecpolski? — sanoi kuningas. —
Ja monet muut, jotka vielä ovat vihollisen puolella, katsovat hänen silmiinsä ja vakuuttavat hänelle uskollisuuttaan?
Ei kukaan vastannut tähän mitään. Kuningas tuli alakuloiseksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
Vähän ajaa kuluttua hän puhui:
— Jumala näkee sydämeemme ja tietää, että olemme valmis lähtemään liikkeelle vaikka tänä päivänä, eikä meitä pidätä ruotsalaisten mahti, vaan kansamme onneton häilyväisyys, kun se aivan kuin Proteus alati muuttaa muotoaan. Voimmeko luottaa siihen, että tuo mielenmuutos on vilpitön ja pysyväinen? Voimmeko uskoa tätä kansaa, joka niin äskettäin meidät hylkäsi ja niin kevyin mielin liittyi vihamieheen omaa kuningastaan, omaa isänmaataan ja omaa vapauttaan vastaan? Suru ja häpeä ahdistavat sydäntämme alamaistemme tähden. Onko historiassa missään esimerkkejä tämmöisestä? Mikä kuningas on nähnyt niin paljon petturuutta, kenet on sillä tavoin hylätty? Muistakaa, hyvät herrat, vain sitä, että me sotajoukkomme keskuudessa, niiden keskuudessa, joiden velvollisuus oli puolustaa meitä, emme voineet olla turvassa, vieläpä — se on katkeraa sanoa! — suorastaan henkemme oli vaarassa. Jos meidän piti jättää isänmaamme ja etsiä täältä turvaa, niin ei se tapahtunut sen vuoksi, että pelkäsimme vihollistamme ruotsalaista, vaan koska tahdoimme säästää omia alamaisiamme, omia lapsiamme, kuninkaanmurhasta ja isänmurhasta.
— Armollinen kuningas! — huudahti Kmicic. — Raskaasti on kansamme rikkonut, ja syystä sitä lyö Jumalan käsi, mutta — kautta Kristuksen! — tämän kansan keskuudesta ei olisi löytynyt semmoista, joka olisi nostanut kätensä Herran voidellun pyhää persoonaa vastaan!
— Te ette semmoista usko, koska olette kunnon mies, — vastasi kuningas, — mutta meillä on kirjeitä ja todistuksia. Katkerasti maksoivat meille Radziwillit ne hyvät työt, joita heille teimme, mutta sittenkin Boguslawissa, vaikka hän on petturi, heräsi omatunto, eikä hän tahtonut olla vehkeilemässä henkeämme vastaan, vaan ensimmäisenä meille siitä ilmoitti.
— Mistä vehkeilystä? — kysyi Kmicic hämmästyen.
— Hän ilmoitti meille, — sanoi kuningas, — että eräs mies oli tarjoutunut hänelle sadasta tshervonetsista toimittamaan meidät elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.
Väristys kulki läpi koko kuninkaan seurueen, ja Kmicic sai vaivoin änkyttäneeksi kysymyksen:
— Kuka oli semmoinen mies?... Kuka?...
— Joku Kmicic — vastasi kuningas.
Veri syöksähti Andrzejn päähän, maailma musteni hänen silmissään, ja hän huusi peloittavalla, mielettömällä äänellä:
— Se on valhe! Ruhtinas Boguslaw valehtelee kuin koira! Armollinen kuningas, teidän majesteettinne, älkää uskoko tuota petturia! Hän on sen tehnyt tahallaan häväistäkseen vihamiestään ja peloittaakseen teitä, kuninkaani ja herrani!... Tuo petturi!... Kmicic ei olisi uskaltanut sitä!...
Andrzej alkoi äkkiä huojua. Hänen voimansa, joita piiritys, retki ruotsalaisten leiriin ja Kuklinowskin kidutuskeinot olivat vähentäneet, pettivät nyt kokonaan, ja hän kaatui tiedottomana kuninkaan jalkoihin.
Hänet nostettiin maasta ja vietiin toiseen huoneeseen, jossa kuninkaan lääkäri ryhtyi häntä tutkimaan. Ylhäiset herrat eivät voineet käsittää, miksi kuninkaan sanat niin suuresti olivat järkyttäneet tuota aatelismiestä.
— Joko hän on niin uskollinen, että pelkkä tuollaisen rikoksen mainitseminen sai hänet pyörtymään, tahi hän on tuon Kmicicin sukulainen, — sanoi Krakovan kastellaani.
— Täytyy häntä kuulustella, — sanoi kansleri Koryciński. — Ne siellä Liettuassa ovat kaikki sukua toisilleen, niinkuin muuten on asian laita meilläkin.
Tiesenhausen sanoi:
— Teidän majesteettinne! Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa tuosta aatelismiehestä... mutta ei pidä vielä liiaksi luottaa häneen... Varmaa on, että hän on palvellut Częstochowossa. Hänen kylkensä on poltettu, eivätkä munkit ole sitä missään tapauksessa tehneet, sillä Jumalan palvelijoina he eivät saa pettureitakaan eikä vakoojia niin kohdella. Mutta jotakin pyörii päässäni, mikä vie minulta luottamuksen häneen... Katsokaahan, olen tavannut hänet Liettuassa jossakin... kasvavana poikana vielä, kenties joillakin herrainpäivillä tahi jossakin juhlassa, en voi muistaa missä...
— No, ja mitä siitä sitten? — kysyi kuningas.
— Hän... minusta tuntuu siltä... hänen nimensä ei ollut Babinicz.
— Olkaa varovainen! — sanoi kuningas. — Olette nuori ja epätarkka havainnoissanne ja olette helposti voinut sekoittaa asioita. Olipa hän Babinicz tahi ei, niin miksi emme luottaisi häneen? Vilpittömyys ja totuus näkyvät hänen muodostaan ja sydän on ilmeisesti kultainen. Emme voisi luottaa itseemmekään, jos emme luottaisi sotilaaseen, joka on vuodattanut verta meidän ja isänmaan puolesta.
— Enemmän hän ansaitsee luottamusta kuin ruhtinas Boguslawin kirje, — sanoi äkkiä kuningatar. — Kiinnitän teidän majesteettinne huomiota siihen, että tuossa kirjeessä ei voi olla sanaakaan totta. Radziwilleille oli tärkeätä, että menettäisimme rohkeutemme, ja saattaa helposti ajatella, että ruhtinas Boguslaw samalla tahtoi tuhota jonkun vihollisensa ja jättää itselleen jonkin peräytymistien sen varalta, että onni kääntyisi.
— Jos en olisi tottunut siihen, — sanoi arkkipiispa, — että hänen majesteettinsa kuningattaren suusta puhuu itse viisaus, niin hämmästyisin noitten sanojen sattuvaisuutta, jotka ovat syvälle näkevän valtiomiehen arvoiset.
— »... _curasque gerens, animosque viriles_», — sanoi pappi Wydzga.
Innostuneena nousi kuningatar seisomaan ja puhui:
— En puhu Radziwilleista enkä ruhtinas Boguslawin kirjeestä, joka kenties ajaa yksityisiä pyyteitään. Enemmän minuun koskevat ne toivottomat sanat, jotka kuningas, minun mieheni ja valtakunnan hallitsija, lausui kansastaan. Kuka sitä säälisi, jos siitä luopuu sen oma kuningas? On totta, että tämä kansa on suuresti syyllinen, kevytmielisyydessään ja omavaltaisuudessaan se on raskaasti rikkonut. Mutta mistä löytyy kansa, joka ei koskaan olisi hairahtunut, ja mistä löytyy sellainen, joka niin pian olisi ymmärtänyt syyllisyytensä, katunut ja tehnyt parannuksen? He tulevat jo rintaansa lyöden hallitsijansa luo. He ovat jo valmiit vuodattamaan vertaan, uhraamaan henkensä ja omaisuutensa kuninkaansa takia... Sysäättekö te heidät luotanne? Ettekö anna katuville anteeksi, parannuksen tehneille luottamustanne? Ettekö tahdo taas olla rakastava isä erehtyneille lapsille? Luottakaa heihin, teidän majesteettinne, sillä he ikävöivät hallitsijaansa, Jagiellon jälkeläistä, ja teidän isällistä hallitustanne!... Menkää heidän pariinsa!... Minä, vaikka olen nainen, en pelkää petosta, sillä näen rakkautta, näen katumusta, näen uudistuvan sen kuningasvallan, johon teidät on kutsuttu isänne ja veljenne jälkeen. Ja mahdottomalta minusta tuntuu, että Jumala tahtoisi tuhota niin mainehikkaan valtion, jossa loistaa oikean uskon valo. Lyhyen ajan vain kohtasi Jumalan oikeamielinen rangaistus hänen lapsiaan, ei tuhotakseen heitä, vaan parantaakseen, ja kohta taas taivaallinen isä suo heille rakkautensa. Älkää tekään, teidän majesteettinne, heitä hylätkö, vaan luottakaa heidän lapselliseen alttiuteensa, sillä vain siten muuttuu paha hyväksi, kärsimykset iloksi, tappiot voitoksi!
Kuningatar istuutui, hänen silmänsä paloivat ja rinta kohoili. Kaikki katselivat häntä ihaillen, ja pappi Wydzga lausui:
— Nulla sors longa est, dolor et voluptas Invicem cedunt. Ima permutat brevis hora summis.
Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, sillä sankarillisen kuningattaren innostus siirtyi kaikkien sydämiin. Itse kuningas nousi paikaltaan ja huudahti puna poskillaan:
— En ole menettänyt vielä valtakuntaa, kun minulla on tämmöinen kuningatar. Tapahtukoon hänen tahtonsa, sillä hän on puhunut profeetallisen innoituksen vallassa. Niin pian kuin suinkin lähden ja asetun _inter regna_. Se on parasta!
— Minä en tahdo sanoa mitään teidän majesteettienne tahtoa vastaan, — sanoi arvokkaasti primas, — enkä neuvoa luopumaan yrityksestä, joka saattaa olla uskallettu, mutta saattaa tuottaa pelastuksenkin. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että vielä kerran kokoontuisimme Opoliin, jossa suurin osa senaattoreja on, ja kuulisimme kokoontuneitten mielipiteitä. He voivat vielä paremmin asiaan syventyä ja antaa hyvän neuvon.
— Opoliin siis! — huudahti kuningas. — Mutta sitten matkaan, ja tulkoon mitä Jumala suo.
— Jumala suo onnellisen paluun ja voiton! — sanoi kuningatar.
— Amen! — lausui primas.
KOLMAS LUKU.
Andrzej käveli huoneessaan kuin haavoitettu ilves. Boguslaw Radziwillin pirullinen kosto oli vähältä viedä hänen järkensä. Ei siinä kyllin, että tuo ruhtinas oli päässyt hänen käsistään, voittanut hänen miehensä ja ollut vähältä viedä häneltä hengen, vaan sen lisäksi hän oli peittänyt hänet sellaisella häpeällä, jommoisen alaisena ei yksikään puolalainen koskaan ollut huokaillut.
Oli hetkiä, jolloin Kmicic tahtoi jättää kaikki — kunnian, joka oli hänen saavutettavissaan, ja kuninkaan palveluksen — ja rientää kostamaan tuolle ylimykselle. Mutta toiselta puolen hän, niin raivostunut kuin olikin, ajatteli, että kostoon on tilaisuutta niin kauan kuin ruhtinas on elossa, mutta paras keino ja ainoa tapa osoittaa hänen katalasti valehdelleen oli palvella uskollisesti kuningasta.
Kuitenkin hän kiristeli hampaitaan, oli kuohuissaan eikä pitkään aikaan rauhoittunut. Hän nautti ajatellessaan kostoa. Hän näki, että ruhtinas taas oli hänen käsissään, vannoi isänsä muiston kautta, että hänen oli saatava ruhtinas valtaansa miten suurin ponnistuksin ja kärsimyksin tahansa. Ja vaikka ruhtinas Boguslaw olikin mahtava herra, jota ei edes kuninkaankaan saati sitten tavallisen aatelismiehen kosto voinut helposti kohdata, niin hän ei olisi nukkunut rauhallisesti, jos olisi paremmin tuntenut vihamiehen lannistumattoman tarmon.
Ei tietänyt vielä Andrzej, että ruhtinas oli tehnyt hänelle muutakin kuin vienyt kunnian.
Kuningas palasi Opolista Glogowaan iloisena ja tyytyväisenä. Hän kutsui huoneeseensa muutamia luotettavia upseereita, niitten joukossa Kmicicin, ja sanoi heille:
— Olemme jo kyllästyneet oloon tässä maassa ja olisimme valmiit vaikka jo huomenna lähtemään. Senvuoksi olemme kutsunut teidät, että te sota-asioita ymmärtävinä ja kokeneina miehinä keksisitte nopeimman menettelytavan. Vahinko on tuhlata aikaa, kun meidän läsnäolomme voi huomattavasti jouduttaa sodan syttymistä.
— Aivan niin! On toimittava nopeasti, ennenkuin vihollinen saa tiedon asiasta ja tulee kahta vertaa valppaammaksi! — sanoi eversti Wolf.
— Vihollinen on jo varuillaan ja on parhaansa mukaan varustautunut! — sanoi Kmicic.
— Kuinka niin? — kysyi kuningas.
— Teidän majesteettinne aikomus palata maahan ei ole mikään uutinen ruotsalaisille! Melkein joka päivä kulkee huhuja koko valtakunnassa, että teidän majesteettinne on jo tulossa tahi jo on _inter regna_. On senvuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja hiivittävä vuorensolien kautta, sillä tiet ovat Douglasin vartiojoukkojen vallassa.
— Paras varokeino, — sanoi Tiesenhausen katsoen Kmiciciin, — on kolmesataa luotettavaa sapelia, ja jos teidän majesteettinne uskoo minulle niiden päällikkyyden, niin vien teidän majesteettinne onnellisesti perille vaikka Douglasin vartiojoukkojen ruumiiden yli. —
— Viette kyllä, jos kohtaatte kolmesataa vihollista, tahi vaikkapa tuhatkin, mutta entä jos väijyksissä ja vastassa on suurempi voima?
— Sanoin kolmesataa, — vastasi Tiesenhausen, — koska se ensin tuli mieleeni. Mutta jos se ei riitä, niin voi ottaa viisisataa ja enemmänkin.
— Hyväinen aika! Mitä suurempi joukko, sitä helpommin siitä leviää tieto! — sanoi Kmicic.
— Luulen, että kruunun marsalkka ennättää joukkoineen meitä vastaanottamaan! — sanoi kuningas.
— Hän ei ennätä! — sanoi Kmicic. — Hän ei tiedä päivää eikä hetkeä, ja vaikka tietäisikin, voi häntä matkalla jokin pidättää, jokin yllätys kohdata, ei voi koskaan varmasti tietää...
— Noin puhuu oikea sotilas! — sanoi kuningas. — Huomaa, että olette ollut sodassa.
Kmicic naurahti, sillä hän muisti retkensä Chowańskia vastaan. Kukapa olisi paremmin kuin hän perehtynyt sellaisiin hommiin! Kenelle olisi sen paremmin voinut uskoa kuninkaan saattamisen?
Mutta Tiesenhausen oli ilmeisesti toista mieltä kuin kuningas, sillä hän rypisti kulmiaan ja sanoi ivallisesti Kmicicille:
— Odotamme teidän kokenutta neuvoanne! Kmicic tunsi kysymyksessä piilevän epäsuopeuden, katsoi Tiesenhauseniin ja sanoi:
— Mielipiteeni on, että kuta pienempi on kuningasta saattava joukko, sitä helpommin se pääsee perille.
— Selittäkää tarkemmin!
— Teidän majesteettinne! Menköön herra Tiesenhausen edellä rakuunain kanssa antaen tahallaan levitä tiedon, että saattaa kuningasta, ja kiinnittäen sillä tavoin vihollisten huomion itseensä. Me taasen, pieni joukko teidän majesteettinne saattajina, lähdemme päivää tahi paria myöhemmin ja tulemme vaikeuksitta perille, kun vihollisen valppaus suuntautuu toisaalle.
Kuningas taputti ihastuneena käsiään.
— Jumala on meille lähettänyt tämän soturin! — huudahti hän. — Ei Salomo olisi puhunut viisaammin! Olemme täydelleen samaa mieltä, ja niin tehdään! He etsivät kuningasta rakuunain joukosta, mutta kuningas ajaa heidän nenänsä ohi! Totisesti, ei voi tehdä paremmin!
— Teidän majesteettinne! Tuommoinenhan on ilveilyä! — huudahti Tiesenhausen.
— Sotilaallista ilveilyä! — vastasi kuningas. — Kävi miten kävi, mutta tästä tuumasta emme luovu!
Kmicicin silmät säteilivät ilosta, kun hänen mielipiteensä voitti, mutta Tiesenhausen hypähti pystyyn.
— Teidän majesteettinne! -. sanoi hän.
Kieltäydyn rakuunain päällikkyydestä. Johtakoon heitä joku muu!
— Miksi? — kysyi kuningas.
— Jos teidän majesteettinne lähtee ilman turvaa, alttiina kaikille sattumille ja vaaroille, jotka voivat kohdata, niin minä tahdon olla mukana, puolustaa hallitsijaani omalla ruumiillani ja tarvittaessa kaatua.
— Kiitos vilpittömästä alttiudesta! — huudahti Jan Kasimir. — Mutta rauhoittukaa, juuri herra Babiniczin neuvoa noudattaen vältämme vaarat.
— Ottakoon herra... Babinicz, tai mikä hänen nimensä lienee, neuvonsa omalle vastuulleen! Kenties hänen tarkoituksensa on, että teidän majesteettinne ilman turvajoukkoa eksyy vuoristoon... Minä otan Jumalan ja läsnä olevat toverit todistajiksi, että olen varoittanut tästä!
Kmicic nousi paikaltaan ja asettuen Tiesenhausenin eteen kysyi:
— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla?
Mutta Tiesenhausen katseli häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän.
— Älkää tuppautuko liian lähelle, hyvä herra, sillä voi käydä huonosti! — sanoi hän.
— Olkaa vaiti! — sanoi äkkiä kuningas rypistäen kulmiaan. — Älkää ruvetko tässä riitelemään!
Kuningas teki niin arvokkaan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, että molemmat nuoret miehet joutuivat hämilleen ja vaikenivat ymmärtäen käyttäytyneensä sopimattomasti kuninkaan saapuvilla ollessa.
Jan Kasimir taas sanoi:
— Tälle ritarille, joka on räjähdyttänyt kolubriinin ja selviytynyt ruotsalaisten käsistä, ei kukaan ole oikeutettu suurentelemaan, vaikkapa hänen isänsä olisi ollut syrjäkylän asukas, mikä ilmeisesti ei ole asian laita, sillä niinkuin lintu tunnetaan helposti höyhenistään, niin veri ilmaisee itsensä teoilla.
Te, Tiesenhausen, haluatte olla meidän läheisyydessämme matkalla. Sitä meidän ei sovi teiltä kieltää. Johtakoon rakuunoita Wolf tahi Denhoff. Mutta myös Babinicz jää läheisyyteemme, ja hänen neuvonsa mukaisesti lähdemme, sillä se on meille hyvin mieleen.
— Minä pesen käteni! — sanoi Tiesenhausen.