Part 23

— Alkakaa mennä! — sanoi upseeri uhkaavalla äänellä.

Samassa ratsumiehet käskemättä vetivät sapelinsa tupesta.

— Vai semmoisia poikia! — huudahti Kmicic. — Ette te veisi tyttöä Zamośćieen, vaan sijoittaisitte jonnekin syrjemmälle, jotta linnanpäällikkö voisi vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta olettepa tavanneet viisaampanne!

Sen sanottuaan hän laukaisi pistolinsa ilmaan. Heti alkoi metsästä kuulua kaameata ääntä aivan kuin laukaus olisi herättänyt susilauman, joka nukkui läheisyydessä. Ulvontaa kuului edestä, takaa ja sivuilta ja samalla kertaa tömisivät hevosten kaviot, oksat katkeilivat rytisten hevosten niitä polkiessa ja tie täyttyi ratsastajista, jotka lähestyivät hirveästi mölisten ja vinkuen.

Tataarilaiset olivat lähestyneet kuin myrskypilvi, mutta Kmicic sai heidät pysähtymään huudahtamalla kolme kertaa. Sitten hän sanoi perin pelästyneelle upseerille:

— Ymmärtäkää jo, kenen kanssa olette tekemisissä! Herra linnanpäällikkö aikoi pitää minua narrinaan ja sokeana välikappaleenaan. Teille, herra upseeri, hän on antanut parittajan tehtävän, jonka olette ottanut vastaan saavuttaaksenne hänen suosionsa. Sanokaa hänelle terveisiä herra Babiniczilta ja ilmoittakaa, että neiti viedään turvassa herra Sapiehan luo.

Upseeri katseli pelästynein silmin ympärilleen ja näki villit kasvot, jotka himokkaasti katselivat ratsumiehiä. Näkyi, että ne odottivat vain viittausta syöksyäkseen heidän kimppuunsa ja hakatakseen heidät kappaleiksi.

— Te voitte tehdä mitä tahdotte, sillä emme mahda mitään ylivoimalle, — sanoi hän vapisevalla äänellä, — mutta herra linnanpäällikkö kostaa meille.

Kmicic purskahti nauramaan.

— Kostakoon hän vain teille, sillä jos ette olisi puhunut itseänne pussiin ja osoittanut ennakolta tietävänne, mitä määräys sisälsi, ettekä olisi ruvennut vastustamaan matkan jatkamista, niin ei minulla olisi ollut varmuutta petoksen olemassaolosta, vaan olisin heti Krasny Stawissa luovuttanut tytön. Sanokaa siis herra linnanpäällikölle, että hän valitsisi parittajan toimiin viisaampia kuin te!

Kmicicin rauhallinen ääni teki upseerin hieman rohkeammaksi ja hän sanoi:

— Saamme siis ilman muuta palata Zamośćieen?

— Ette palaa ilman muuta, — sanoi Kmicic, — vaan viette mukananne kirjeen, jonka annan kirjoittaa teidän jokaisen nahkaan.

— Herra Babinicz...

— Käykää kiinni! — huudahti Kmicic ja tarttui itse upseerin kurkkuun.

Alkoi mellakka vaunujen ympärillä, Tataarilaisten mölinä tukahdutti avun ja kauhun huudot, joita naiset päästelivät.

Vähän ajan kuluttua makasivat kaikki ratsumiehet sidottuina tiellä vieretysten. Kmicic käski piestä heitä nahkahihnoilla, mutta maltillisesti, jotta jaksaisivat palata jalkaisin Zamośćieen. Sotamiehet saivat sata ja upseeri sataviisikymmentä iskua. Anusia, joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, luuli joutuneensa kauhean miehen käsiin ja rukoili kyynelet silmissä sekä käsiään väännellen:

— Armahtakaa, ritari!... Mitä minä olen rikkonut?... Armahtakaa! Säästäkää!

— Olkaa hiljaa, neiti! — karjaisi Kmicic.

— Miten minä olen rikkonut?

— Kenties olette itsekin liitossa?

— Missä liitossa? Jumala, armahda minua syntistä!

— Ettekö tiedä, että herra Zamoyski on vain ollut lähettävinään teidät matkaan saadakseen teidät pois ruhtinattaren silmälläpidon alta ja ryöstääkseen teidät matkalla? Hän sijoittaisi teidät johonkin tyhjään linnaan, jossa voisi asettaa siveytenne koetukselle.

— Jeesus Natsarealainen! — huudahti Anusia. Niin vilpitön ja vakuuttava oli tuo huudahdus, että Kmicic lausui lempeämmin:

— Kuinka? Ettekö siis olekaan liitossa?

Anusia peitti kasvonsa käsiinsä, mutta ei voinut mitään puhua, vaan toisteli vain:

— Jeesus, Maria! Jeesus, Maria!

— Rauhoittukaa, neiti! — sanoi Kmicic vielä lempeämmin. — Vien teidät hyvässä turvassa herra Sapiehan luo, sillä herra Zamoyski teki väärät laskelmat, kun ei ymmärtänyt, kenen kanssa on joutanut tekemisiin... Kas, nuo miehet, joita piestään, olivat saaneet tehtäväkseen ryöstää teidät... Lahjoitan heille heidän henkensä, jotta voisivat kertoa herra linnanpäällikölle, miten hyvin heille kävi.

— Te siis olette varjellut minut häpeään joutumasta?

— Niin, vaikka en tietänyt, onko se teille mieleen.

Anusia tarttui äkkiä Andrzejn käteen ja painoi sen kalpeille huulilleen.

— Rauhoittukaa, Herran tähden! Mitä tuo taas on? — huudahti Kmicic. — Istukaa vaunuissa, muuten jalkanne kastuvat. Älkää peljätkö, olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin omassa kodissanne!

Tataarilaiset olivat tällä välin lopettaneet pieksämisen. Andrzej käski heitä ajamaan ratsumiehet Zamośćieen päin alastomina ja verisinä. Hevoset, aseet ja ratsumiesten vaatteet hän lahjoitti tataarilaisille. Sitten lähdettiin kiireesti jatkamaan matkaa.

Matkalla ei nuori ritari malttanut olla tavan takaa kurkistamatta vaunuihin tahi oikeammin tytön vilkkaisiin silmiin ja ihaniin kasvoihin. Hän tiedusteli, oliko vaunuissa tarpeeksi mukavaa, rasittiko nopea kulku liiaksi ja tarvitsiko neiti jotakin.

— Ei hän olekaan niin moukkamainen ja juro, kuin alussa luulin! — ajatteli tyttö.

— Ah, Oleńka, mitä kärsinkään tähtesi! — ajatteli Kmicic itsekseen. — Saankohan sinulta kiittämättömyyttä palkakseni?

Krasny Stawissa Kmicic päätteli, että ei ollut syytä jäädä odottamaan tietoja Zamośćiesta, ja kiiruhti taas matkaan. Kuitenkin hän ennen lähtöään kirjoitti ja lähetti Zamoyskille seuraavan kirjeen:

»Korkeasti jalosukuinen herra staarosta ja rakas suosijani ja hyväntekijäni! Suurille miehille on Jumala antanut tavallista suuremman älynkin. Ymmärsin kohta, että te tahdoitte vain panna minut koetukselle, kun lähetitte käskyn, että luovuttaisin, neiti Borzobohatan, mikä kävi minulle sitäkin selvemmäksi, kun ratsumiehet ilmaisivat tietävänsä tuon määräyksen sisällyksen, vaikka te kirjoitatte ajatuksen syntyneen vasta minun lähdettyäni. Ihmettelen toiselta puolen teidän terävänäköisyyttänne ja lupaan toiselta puolen uudelleen, rauhoittaakseni täydellisesti huolehtivan holhoojan, että ei mikään voi estää minua täyttämästä minulle uskottua tehtävää. Mutta koska sotamiehenne, ilmeisesti käsittäen väärin tarkoituksenne, käyttäytyivät sopimattomasti ja uhkasivat henkeänikin, niin olen vakuutettu, että olisin tehnyt teille mieliksi, jos olisin hirtättänyt heidät jokaisen. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että en ole tätä tehnyt. Kuitenkin pieksätin heitä, mutta jos tämä rangaistus teistä tuntuu liian lievältä, niin on teidän vallassanne sitä koventaa. Toivoen menetelleeni täydelliseksi tyytyväisyydeksenne olen edelleen teidän uskollinen ja harras palvelijanne. — _Babinicz_.»

Ratsumiehet saapuivat myöhään yöllä Zamośćieen eivätkä uskaltaneet ollenkaan näyttäytyä Zamoyskille. Tämä sai tietää koko asian vasta kirjeestä, joka hänelle tuotiin seuraavana päivänä.

Kirjeen luettuaan Zamoyski sulkeutui kolmeksi päiväksi huoneeseensa eikä päästänyt ketään puheilleen. Kuultiin hänen sadattelevan ranskaksi, mitä hän teki vain ollessaan suunniltaan kiukusta.

Vähitellen tuo myrsky kuitenkin tyyntyi. Neljäntenä ja viidentenä päivänä herra linnanpäällikkö vielä oli hyvin vaitelias, hautoi jotakin mielessään ja nyki viiksiään. Mutta viikon kuluttua, kun hän jo oli entisellään ja ryyppäsi vähän runsaammin ruokapöydässä, hän alkoi äkkiä kierrellä viiksiään ja sanoi sisarelleen:

— Sisareni, tiedä, että minä olen tarkkanäköinen... Panin joku päivä sitten tahallani koetukselle tuon aatelismiehen, joka otti Anusian mukaansa, ja voin nyt varmasti vakuuttaa, että hän vie tytön turvassa perille.

Jo kuukautta myöhemmin oli herra linnanpäällikön sydän kiintynyt muualle, ja hän oli täysin vakuutettu, että kaikki, mikä oli tapahtunut, oli tehty hänen tahdostaan ja toimestaan.

KUUDESTOISTA LUKU.

Lubelin vojevodakunta suureksi osaksi ja Podlasien vojevodakunta melkein kokonaan olivat puolalaisten, s.o. liittoutuneitten ja Sapiehan joukkojen käsissä. Maa, jonka heikkoutta äsken koko Eurooppa oli ihmetellyt, osoitti nyt voimaa, jommoista eivät viholliset eikä edes sen oma kuningas ollut aavistanut siinä olevan.

Kmicic kulki eteenpäin kohtaamatta mitään esteitä. Matkan varrella hänen joukkoonsa yhtyi levottomia sieluja, jotka luulivat liittymällä tataarilaisiin parhaiten pääsevänsä osallisiksi veritöihin ja saaliin jakoon. Näistä hän pian teki kunnollisia sotamiehiä, sillä hänellä oli kyky herättää alaisissaan pelkoa ja kuuliaisuutta. Tämän joukon näkeminen sai ihmiset vakuutetuiksi, että kaani todella auttoi puolalaisia. Levisi huhuja Sapiehan avuksi saapuvasta suuresta sotajoukosta tataarilaisten esimerkiksi kelpaavasta kurista ja siivoudesta.

Herra Sapieha oli väliaikaisesti Bialassa. Hänellä oli kymmenkunta tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä. Ne olivat liettualaisten joukkojen jäännöksiä, joita oli vahvistettu uusilla miehillä.

Bialaa kohti kulkiessaan Kmicic ajatteli vain sitä, että Sapiehan joukoissa palveli paljon liettualaista aatelia ja useita Radziwillin upseereita, jotka olivat vanhoja tuttuja. Hän pelkäsi, että ne tuntevat hänet ja hakkaavat sapeleillaan kuoliaaksi. Se häntä kuitenkin rohkaisi, että hän tiesi suuresti muuttuneensa ulkonäöltä. Hän oli laihtunut, kasvoissa oli Boguslawin aikaansaama arpi, ja viikset hän oli kammannut pystyyn, niin että hän oli kuin jokin Erikson eikä puolalaisen näköinen.

Vojevoda otti hänet ystävällisesti vastaan, mikä johtui kuninkaan kirjeistä.

»Lähetämme teille», - kirjoitti kuningas, — »uskollisimman palvelijamme, jota nimitetään Częstochowon Hektoriksi tuon kuuluisan paikan piirityksestä saakka ja joka on pelastanut oman henkensä uhalla meidät kuolemasta ja vankeudesta. Ottakaa hänet erikoiseen suojelukseenne, että hän ei joutuisi kärsimään mitään vääryyttä sotilaittenne puolelta. Tunnemme hänen oikean nimensä ja syyt, miksi hän käyttää valenimeä.»

— Saanko tietää, miksi käytätte valenimeä? — kysyi vojevoda.

— Koska olen pakolainen enkä voi palvella omaa nimeäni käyttäen!... Sille, jonka käskyn alaiseksi joudun ja jolta suojelusta pyydän, olen velvollinen ilmoittamaan kaikki niinkuin isälle. Minun, oikea nimeni on Kmicic!

Vojevoda peräytyi pari askelta.

— Sekö, joka lupasi toimittaa kuninkaamme elävänä tahi kuolleena Boguslawille?

Kmicic kertoi hänelle ominaisella tarmolla miten asia oli.

Vojevoda ei voinut olla uskomatta, etenkin kun kuninkaan kirjekin todisti asian puolesta. Sitäpaitsi vojevoda nyt oli niin iloinen, että hän olisi ollut valmis syleilemään pahinta vihamiestäänkin, antamaan anteeksi suurimmankin rikoksen. Tämä ilo johtui seuraavasta kuninkaan kirjeen kohdasta:

»Vaikka Vilnon vojevodan kuoleman jälkeen vapaaksi jäänyt Liettuan suurhetmanin sauva vakiintuneitten oikeusmuotojen mukaan voidaan vain valtiopäivillä antaa seuraajalle, niin nykyisissä poikkeuksellisissa oloissa annamme valtakunnan edun tähden ja suurten ansioittenne vuoksi mainitun sauvan teille vakuutettuna siitä, että kun Jumala suo rauhan palata, tulevilla valtiopäivillä ei yksikään ääni kohoa tätä ratkaisuamme vastaan, ja tekomme saa yleisen hyväksymisen.»

Sapieha, josta tähän aikaan sanottiin, että hän »panttasi takkinsa ja möi viimeisen hopealusikkansa», ei kylläkään palvellut isänmaata oman etunsa tahi kunniansa vuoksi. Mutta vaatimattominkin ihminen iloitsee nähdessään ansioitaan pidettävän arvossa ja niitä palkittavan kiitollisuudella. Siksi hänen vakavat kasvonsa säteilivät. Nyt hän oli valmis tekemään kuninkaan tähden mitä tahansa.

— Koska olen hetmani, — sanoi hän Kmicicille, — niin olette minun valtani ja suojelukseni alainen. Täällä on kaikenlaista liikettä käymässä, ja senvuoksi älkää liiaksi tuppautuko esille, ennenkuin olen varoittanut sotilaita ja poistanut päältänne sen loukkauksen, jonka alaiseksi Boguslaw teidät saattoi.

Pian levisi leirissä tieto, että kuningas oli antanut rakastetulle ylipäällikölle suurhetmanin arvon. Riemu remahti tuhansien miesten keskuudessa kuuluville.

Päälliköt ja joukot erilaisine lippuineen alkoivat saapua hetmanin asunnolle. Nukkuva kaupunki heräsi unestaan. Tulet leimusivat, torvet soivat, rummut pärisivät, tykit ja musketit paukkuivat. Sapieha pani toimeen komeat kemut, joissa hurrattiin koko yö, juotiin maljoja kuninkaalle ja hetmannille ja sille kostolle, joka pian oli kohtaava Boguslawin.

Andrzej ei ollut läsnä juhlassa.

Sen sijaan hetmani alkoi pöydässä puhua Boguslawista. Sanomatta kuka oli se upseeri, joka oli tullut tataarilaisten kanssa ja tuonut nimityksen, hän puhui yleensä ruhtinaan kavaluudesta.

— Molemmat Radziwillit, — sanoi hän, — ovat aina olleet vehkeilijöitä, mutta ruhtinas Boguslaw on vielä etevämpi kuin hänen serkkuvainajansa. Muistatte ehkä Kmicicin tahi ainakin olette hänestä kuulleet. Ajatelkaahan, se juttu, jonka ruhtinas Boguslaw laski liikkeelle, nimittäin että Kmicic muka oli tarjoutunut nostamaan kätensä kuningastamme vastaan, on valetta!

— Mutta Kmicic auttoi kuitenkin Janusz-ruhtinasta hänen huonoissa puuhissaan.

— Niin, hän auttoi kyllä ruhtinasta, mutta viimein hänkin näki asiat oikeassa valossa ja silloin hän luopui palveluksesta, vieläpä hän, tuittupäinen mies kun oli, kävi Boguslawin kimppuun. Nuori ruhtinas oli jo sangen pahassa pinteessä ja pelasti töin tuskin henkensä Kmicicin käsistä.

— Kmicic oli suuri soturi! — sanoivat useat äänet.

— Ruhtinas kostonhimossaan keksi hänestä niin loukkaavan valheen, että pintaa karmii.

— Ei paholainenkaan olisi keksinyt paremmin.

— Olen saanut tietää, — jatkoi hetmani, — että kun Kmicic huomasi, ettei hänellä täällä enää ollut mitään tehtävää, niin hän meni Częstochowoon ja teki siellä suuria palveluksia, ja myöhemmin hän suojeli kuningastamme omalla ruumiillaan.

Tämän kuultuaan samat sotilaat, jotka vähän aikaisemmin olisivat olleet valmiit iskemään Kmiciciä sapelilla, alkoivat yhä enemmän häntä kehuskella.

— Ei Kmicic jätä sitä kostamatta, ei hän ole niitä miehiä! Hän käy kyllä Radziwillinkin kimppuun!

— Ruhtinas on häpäissyt kaikkia sotilaita, kun hän on yhdestä levittänyt tuollaisen valheen!

— Kmicic oli hurjapäinen ja omavaltainen, mutta ei kavaltaja!

— Hän kostaa aivan varmasti!

— Me kostamme sitä ennen!

— Kun kerran hetmani takaa hänen puolestaan, niin asia on sillä tavalla!

— Niin se oli! — sanoi hetmani.

Eipä paljon puuttunut, ettei juotu Kmicicin maljaa. Mutta kuului varsin kiihkeitä ääniä toiseenkin suuntaan, varsinkin entisten Radziwillin upseerien joukosta. Sen kuultuaan hetmani sanoi:

— Tiedättekö, miksi tuo Kmicic johtui mieleeni? Kuninkaan lähettämä sanantuoja Babinicz on hyvin paljon hänen näköisensä. Itsekin ensi hetkessä erehdyin.

Tässä Sapieha otti ankaramman muodon ja alkoi puhua painokkaammin:

— Vaikkapa tänne olisi tullut itse Kmicic, niin koska hän on kääntynyt ja harvinaisella urheudella puolustanut pyhää paikkaa, minä suojelisin häntä hetmaninvallallani. Huomautan siis teille, hyvät herrat, että tuon lähettilään saapuminen ei saa aiheuttaa minkäänlaista epäjärjestystä. Pyydän muistamaan, että hän täällä edustaa kuningasta ja kaania. Erityisesti huomautan tästä nostoväen herroja ratsumestareita, sillä siellä on kuri höllin!

Kun Sapieha puhui tässä äänilajissa, ei tavallisesti kukaan muu kuin Zagloba uskaltanut mitään mukista. Niinpä istuivat nytkin kaikki aivan hiljaa. Mutta kun hetmanin kasvot kirkastuivat, niin muutkin taas ilostuivat. Pikarit kiersivät ahkeraan, ilo nousi ylimmilleen ja koko kaupunki kajahteli riemuhuudoista aamuun asti.

Seuraavana aamuna Sapieha lähetti Anusian Grodnoon, josta Chowańskin joukko oli vetäytynyt jo kauan sitten pois ja jossa nyt isännöivät oman maan miehet.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Anusian lähdettyä viipyi Sapiehan armeija vielä viikon Bialassa. Kmicic tataarilaisineen lepäsi lähellä olevassa Rokitnon kylässä. Bialaan saapui myös sen isäntä, ruhtinas Michal Radziwill. Tämä mahtava mies ei missään suhteessa ollut birzeläisten sukulaistensa kaltainen. Kenties hän oli yhtä kunnianhimoinen, mutta eri uskoa, innokas isänmaanystävä ja laillisen kuninkaan puoluelainen sekä koko sydämestään Tyszowiecin konfederatsionin puolella. Hänen suuri rikkautensa oli tosin vähentynyt tuntuvasti viime sodassa, mutta oli vieläkin melkoinen, ja hetmanille hän toi tuntuvan avun.

Mutta ei vain hänen sotamiestensä lukumäärä ollut merkitsevä tekijä sodassa, vaan myöskin se seikka, että Radziwill oli noussut Radziwillia vastaan. Näin menettivät Boguslawin toimenpiteet viimeisenkin oikeellisuuden varjon ja esiintyivät selvänä petoksena.

Senvuoksi Sapieha otti ilomielin ruhtinaan vastaan leiriinsä. Nyt hän oli jo aivan varma siitä, että voittaa Boguslawin, sillä hänen sotavoimansakin — olivat suuremmat. Mutta tapansa mukaan hän teki suunnitelmiaan hätäilemättä ja kutsui tuon tuostakin upseerinsa neuvotteluun.

Näissä neuvotteluissa oli läsnä myös Kmicic. Siinä määrin hän vihasi Radziwillin nimeäkin, että nähdessään ensikerran ruhtinas Michalin vapisi vihastuksesta. Mutta ruhtinas Michal osasi voittaa ihmisiä puolelleen, ja kun hän sitäpaitsi äsken juuri oli kokenut kovia päiviä puolustaessaan valtakuntaa, mieltyi Andrzej häneen pian.

Mutta lopullisesti ruhtinas voitti Andrzejn sydämen neuvoillaan. Hän nimittäin neuvoi viivyttelemättä hyökkäämään Boguslawia vastaan, olemaan antautumatta mihinkään neuvotteluihin ja ahdistamaan häntä yhtä mittaa antamatta hänelle hetkeksikään hengähtämisen aikaa. Siten menetellen saataisiin voitto pian ja varmasti.

Samaa mieltä oli Kmicic, joka jo kolmatta päivää taisteli omavaltaista luonnettaan vastaan, ettei lähtisi käskyä odottamatta eteenpäin.

Mutta Sapieha päätti odottaa varmempia tietoja, ja hänellä oli siihen syynsä. Boguslawin retki Podlasieen saattoi olla vain sotajuoni, jonka tarkoituksena oli estää Sapiehaa yhtymästä kuninkaan joukkoihin. Siinä tapauksessa Boguslaw vetäytyy poispäin Sapiehan tieltä eikä antaudu taisteluun, mutta Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas hyökkäävät samaan aikaan Czarnieckin kimppuun, lyövät hänet ylivoimallansa ja menevät itse kuningasta vastaan sekä tukahduttavat sen vapausliikkeen, jonka Częstochowon loistava esimerkki sai alkamaan. Sapieha ei ollut vain sotapäällikkö, vaan myös valtiomies. Hän esitti mielipiteensä niin vakuuttavasti, että Kmicickin sydämessään myönsi ne oikeiksi. Lähinnä oli tiedettävä, mihin oli ryhdyttävä. Jos Boguslawin retki osoittautuisi vain valehyökkäykseksi, niin riitti häntä vastaan muutama rykmentti, ja oli mentävä pikimmiten Czarnieckin avuksi vihollisen pääjoukkoa vastaan. Muutamia rykmenttejä saattoi hetmani huoletta luovuttaa, sillä kaikki hänen joukkonsa eivät olleetkaan Bialassa. Niinpä nuori herra Krzysztof Sapieha majaili kahden kevyen ratsuväkirykmentin ja yhden jalkaväkirykmentin kanssa Jaworowossa, Horotkiewicz kierteli Tykocinin läheisyydessä mukanaan rakuunoita ja vapaaehtoisia, jotapaitsi Bialystokissa oli kenttäjoukkoja.

Nämä joukot riittivät pidättämään Boguslawia etenemästä. Hetmani lähetti sanansaattajia joka suunnalle ja odotti tietoja. Sanomia tulikin, mutta ne hämmästyttivät kuin ukkosen isku, varsinkin kun omituinen sattuma teki, että ne tulivat kaikki samana iltana.

Bialan linnassa oli parhaillaan sotaneuvottelu, kun sisään astui päivystävä upseeri ja antoi hetmanille kirjeen.

Vojevoda vilkaisi siihen, ja hänen muotonsa muuttui. Hän sanoi läsnäoleville:

— Boguslaw on perin pohjin voittanut sukulaiseni Jaworowossa. Vähältä oli tämä itse menettää henkensä.

Syntyi äänettömyys, jonka viimein katkaisi itse hetmani.

— Kirje on kirjoitettu Brariskissa epätoivon ja häpeän painaessa mieltä! — sanoi hän. — Senvuoksi tässä ei ole sanaakaan Boguslawin joukon lukumäärästä. Hänellä lienee vahva joukko, koska hän on voinut tuottaa meikäläisille tappion. On kuitenkin mahdollista, että ruhtinas Boguslaw on heidät yllättänyt. Varmaa tietoa tästä kirjeestä ei saa.

Hetken kuluttua saapui päivystävä upseeri uudelleen huoneeseen.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Kaksi sotilasta Horotkiewiczin joukosta pyytää päästä puheillenne.

Luvan saatuaan astui sisälle kaksi sotamiestä, joilla oli lian tahrimat ja repeytyneet vaatteet.

— Oletteko Horotkiewiczin rykmentistä? — kysyi Sapieha.

— Olemme.

— Missä hän on nyt?

— Surmattu, tahi jos on elossa, niin emme tiedä missä.

Vojevoda nousi seisomaan, mutta istahti kohta ja jatkoi rauhallisesti kyselyään.

— Missä on rykmentti?

— Ruhtinas Boguslaw löi sen hajalle.

— Kaatuiko paljon?

— Melkein kaikki. Joitakuita lienee otettu vangeiksi, kuten meidätkin. Jotkut sanovat everstinkin pelastuneen. Mutta näimme itse, että hän haavoittui. Me pakenimme vankeudesta.

— Missä hyökättiin kimppuunne?

— Tykocinin luona.

— Miksi ette vetäytyneet linnoituksen suojaan?

— Tykocin on valloitettu.

Hetmani pani käden silmien eteen ja alkoi sitten sillä sivellä otsaansa.

— Onko Boguslawilla paljon miehiä?

— Ratsuväkeä on noin neljätuhatta ja sen lisäksi jalkaväkeä ja tykkejä. Ratsuväki riensi edellä kuljettaen meitä mukanaan, mutta meidän onnistui karata.

— Mistä pakenitte?

— Drohiczynista.

Sapieha avasi silmänsä selälleen.

— Toveri, sinä olet juovuksissa! Kuinka Boguslaw voisi olla jo Drohiczynissa asti? Milloin hän hyökkäsi kimppuunne?

— Kaksi viikkoa sitten.

— Onko hän siis nyt Drohiczynissa?

— Etujoukot ovat. Hän itse jäi takajoukkoon, sillä siellä on lyöty jokin saattojoukko, jonka johtajana oli Kotczyc.

— Neiti Borzobohatan saattojoukko! — huudahti Kmicic.

Syntyi äänettömyys, joka kesti melkoisen kauan. Boguslawin äkillinen menestys pani upseerit aivan ymmälle. Kaikki ajattelivat mielessään, että syypää tähän on hetmani hidastelullaan, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Sapieha puolestaan tunsi tehneensä mitä pitikin ja menetelleensä järkevästi. Hän ensimmäisenä tointui hämmästyksestä ja sanoi:

— Kaikki nuo ovat sattumia, jommoiset sodassa ovat varsin tavallisia, eikä kenenkään tarvitse niistä joutua ymmälle. Älkää luulko, hyvät herrat, että olemme kärsineet tappion. Sääli on tietysti noita rykmenttejä. Mutta sata kertaa suurempi vahinko olisi voinut syntyä isänmaalle, jos Boguslaw olisi houkutellut meidät johonkin kaukaiseen seutuun. Hän on tulossa luoksemme... Menkäämme kohteliaina isäntinä vierasta vastaan.

Hän kääntyi päällikköjen puoleen:

— Kaikkien on oltava valmiit lähtemään saatuaan minulta käskyn. Jo tänään on pantava kaikki liikekannalle. Huomisaamuna päivän koittaessa lähdemme... Herra Babinicz menee edeltä tataarilaisineen ja pyydystää meille ensitilassa kielen.

Tuskin oli Kmicic kuullut tämän, kun hän jo oli ulkona ovesta, ja tuntia myöhemmin hän nelisti Rokitnoa kohti minkä hevosen kavioista vain lähti.

Sapiehakaan ei vitkastellut. Oli vielä yö, kun torvet kutsuivat joukot jalkeille. Päivän ensimmäiset säteet heijastuivat jo kulkevan sotajoukon musketeista. Mielet olivat täynnä innostusta, sillä tiedettiin vanhastaan, että Sapieha ei jätä mitään kohtaa harkitsematta, ja kun hän kerran lähtee liikkeelle, niin hän ei sitä tee turhan vuoksi.

Rokitnossa oli tataarilaisten leiripaikka jo kylmänä. He olivat lähteneet sieltä jo edellisenä iltana ja olivat varmasti jo kaukana. Sapiehaa ihmetytti, että matkan varrella ei heistä saatu mitään tietää! vaikka joukko, jossa vapaaehtoisten kanssa oli monta sataa henkeä, ei ollut voinut kulkea ihmisten huomaamatta.

Kokeneemmat upseerit olivat kovin kummissaan tästä ja ihmettelivät Babiniezia, joka osasi sillä tavalla johtaa joukkoa.

— Hän hiipii kuin susi läpi viidakoiden ja puraisee myös kuin susi, — sanoivat he.

Oskierka, joka tiesi, kuka Babinicz oli, sanoi Sapiehalle:

— Ei Chowański suotta määrännyt palkintoa hänen päästään. Jumala antaa voiton kenelle tahtoo, mutta se on varmaa, että Boguslawille sota meitä vastaan pian käy varsin ikäväksi.

— Vahinko vain, että Babinicz on hävinnyt aivan kuin olisi veteen hukkunut, — vastasi hetmani.

Tosiaankin meni kolme päivää ilman että saatiin mitään tietoja. Sapiehan pääjoukko saapui Drohiczyniin, meni Bugin yli eikä nähnyt missään vihollista. Hetmani alkoi olla levoton. Ilmeistä oli, että Boguslaw oli päättänyt vetäytyä takaisin. Mutta mitä se merkitsi? Oliko hän saanut tietää, että Sapiehalla oli suuremmat sotavoimat, joitten kanssa hän ei uskaltanut ryhtyä taisteluun, vai tahtoiko hän houkutella hetmanin kauas pohjoiseen helpottaakseen Ruotsin kuninkaan hyökkäystä Czarnieckia vastaan? Babiniczin oli hankittava hetmanille tietoja, sillä karanneitten sotamiesten ilmoitukset Boguslawin joukkojen miesluvusta saattoivat olla virheelliset.

Mutta kului vielä viisi päivää eikä Babiniczista kuulunut mitään. Kevät oli tulossa. Päivät lämpenivät yhä ja lumi suli. Seutu peittyi veteen, jonka alla hyllyivät kulkua suuresti vaikeuttavat suot. Suuren osan tykkejään oli hetmani jo saanut jättää Drohiczyniin. Branskissa olivat tiet niin vetiset, että jalkaväkikään ei voinut jatkaa matkaa. Hetmani keräsi matkan varrella hevosia ja pani muskettisoturit ratsastamaan niillä.

Boguslaw peräytyi yhä. Hänen jälkiään nähtiin pitkin matkaa: poltettuja kyliä ja puissa riippuvia ruumiita. Joka hetki saapui paikallisia asujaimia Sapiehan leiriin tuomaan tietoja, mutta kertomukset olivat, kuten aina, niin ristiriitaiset, että niistä ei saanut selvää.

Siellä täällä oli nähty tataarilaisiakin, mutta tiedot heistä olivat perin vähän uskottavia. Sapieha alkoi tulla yhä kärsimättömämmäksi ja vihastui, kun joku hänen kuultensa mainitsi Babiniczia.

Pari tuntia sen jälkeen kuin sotajoukko oli pysähtynyt Bialystokiin, ilmoittivat etumaiset vartijat, että jokin joukko-osasto lähestyy.

— Kenties se on Babinicz! — huudahti hetmani. — Kyllä minä hänet nyt ripitän!

Mutta se ei ollut itse Babinicz. Kun tämä matkue saapui leiriin, syntyi semmoinen kuhina, että Sapieha meni katsomaan, mitä oli tekeillä. Kuului huutoja:

— Babiniczilta! Vankeja! Koko joukko!... Paljon kahmaisi!

Hetmani näki muutamia kymmeniä ratsumiehiä, jotka ajoivat edellään noin kolmeasataa miestä. Näiden kädet oli sidottu selän taakse, ja he olivat enemmän varjojen kuin ihmisten näköisiä. Repaleisina, puoleksi alastomina, melkein luurangoiksi laihtuneina he kulkivat eteenpäin tylsästi tuijottaen ja välittämättä edes heitä ajavien tataarilaisten huudoista tahi piiskain iskuista.

— Mitä miehiä nämä ovat? — kysyi hetmani.

— Boguslawin sotajoukkoa! — vastasi yksi Kmicicin vapaaehtoisista, joka oli tataarilaisten mukana tuomassa vankeja.

— Mistä te niitä niin paljon keräsitte?

— Lähes puolet ovat matkan varrella väsymyksestä kepertyneet.

Samassa lähestyi vanhin tataarilainen, jonkinmoinen joukon vääpeli, ja antoi kumartaen Sapiehalle kirjeen Kmiciciltä.

Hetmani avasi heti kirjeen ja alkoi lukea ääneen:

»Jalosukuinen herra hetmani! En ole tähän saakka lähettänyt tietoja enkä vankeja, koska en ole kulkenut Boguslawin sotajoukon jäljessä, vaan sen edellä, ja tahdoin samalla ottaa kiinni suuremman määrän.»

Hetmani keskeytti lukemisen sanoen:

— Sehän on itse piru! Sitten hän luki eteenpäin:

»Sillä vaikka se ei suinkaan ollut vaaratonta peliä, koska etujoukko kulki laajalle alalle levittäytyneenä, niin onnistui minun kuitenkin päästä edelle, ja tämä saattoi ruhtinaan hämmennykseen, koska hän luuli tulleensa eri puolilta saarretuksi...»

— Siitä siis johtuu tuo käsittämätön peräytyminen! — huudahti hetmani. — Piru se mies on, ei siitä pääse mihinkään!

Mutta hän sai lukea vielä mielenkiintoisempaa:

»Ruhtinas ei käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja lähetti joukon toisensa jälkeen, eikä niistä yksikään palannut täysilukuisena takaisin. Edellä kulkien sieppasin muonakuormastot ja särin sillat ja padot, niin että hänen etenemisensä kävi hyvin vaivalloiseksi ruoatta ja juomatta ja alituisen pelon alaisena, leiristään he eivät voineet poistua, sillä tataarilaiset kaappasivat jokaisen varomattoman, ja yöllä he ulvoivat leirin luona niin, että siellä suuren sotajoukon hyökkäystä peläten oltiin aseissa läpi yön. Näin on ruhtinas saatettu aivan epätoivoon, eikä hän tiedä, mitä tekisi ja mihinpäin menisi, ja senvuoksi olisi nyt nopeasti hyökättävä hänen kimppuunsa, kun pelko on pahimmillaan. Hänellä on kuusituhatta miestä, joista hän kuitenkin jo on menettänyt lähes tuhat. Ruhtinaan vaunut, joissa oli erinäisiä tavaroita, kaappasin Bialystokissa ja samoin kaksi tykkiä, mutta kaikki raskaampi tavara minun täytyi upottaa. Ruhtinas petturi on ainaisesta kiukusta ja huolesta tullut niin sairaaksi, että tuskin voi istua ratsun selässä, kuume ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Neiti Borzobohatalla, jonka hän ryösti, ei tämän vuoksi ole hänen puoleltaan mitään pelättävää. Nämä tiedot ja tunnustuksen, että asema on epätoivoinen, olen saanut vangeilta, joita tataarilaiset vähän kärventelivät ja jotka kyllä toistavat kertomuksensa, jos heitä uudelleen kärvennetään. Pyydän anteeksi, jos jossakin suhteessa olen väärin menetellyt. Tataarilaiset ovat hyviä poikia ja nähdessään paljon saalista suorittavat tehtävänsä erinomaisesti.»

— Nämä ovat hämmästyttäviä asioita! — sanoi Sapieha tarttuen päähänsä. — Kunhan hän vain ei valehtelisi?

— Ei, siinä suhteessa hän on arka kunniasta! — sanoi Oskierka.-Hän sanoi Vilnon vojevodallekin aina totuuden päin silmiä välittämättä siitä, miellyttikö se ruhtinasta vai ei. Oh, tuommoisia kepposiahan hän teki Chowańskillekin, vaikka tällä oli viisitoista kertaa näin suuri sotajoukko.

— Jos tämä on totta, niin täytyy hyökätä mahdollisimman pian — sanoi Sapieha.

— Niin, ennenkuin ruhtinas pääsee tasapainoon.

— Kiiruhdamme siis Jumalan nimessä!

Sillä välin vangit, joita tataarilaiset pitivät koossa hetmanin edessä, alkoivat itkeä, valitella kurjuuttaan ja eri kielillä pyytää armoa. Joukossa oli ruotsalaisia, saksalaisia ja Boguslawin henkivartiostoon kuuluvia skotlantilaisia. Sapieha otti heidät tataarilaisilta, käski antamaan heille ruokaa ja kuulustelemaan ilman »kärventämistä».

Vankien tunnustukset osoittivat Kmicicin sanat tosiksi. Koko Sapiehan joukko lähti kiireesti eteenpäin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kmicicin seuraava tiedonanto tuli Sokolkista ja oli aivan lyhyt:

»Viedäkseen harhaan meidän sotajoukkomme ruhtinas on menevinään Szczuczyniin, jonne on lähettänyt etujoukon. Itse hän on pääjoukon kanssa lähtenyt Janowoon ja saanut siellä lisää jalkaväkeä kahdeksansataa hyvää miestä, joiden johtajana on kapteeni Kyritz. Meille näkyvät ruhtinaan leirin tulet. Janowossa hän aikoo olla viikon. Vangit sanovat, että hän on valmis ryhtymään taisteluun. Kuume vaivaa häntä yhä.»

Saatuaan tämän tiedonannon Sapieha jätti viimeisetkin tykkinsä ja riensi kevyitten joukkojen kanssa Sokolkiin, joten vihdoin kaksi sotajoukkoa seisoi vastakkain. Taistelu ei ollut vältettävissä, sillä toiset eivät voineet enää peräytyä eivätkä toiset yhä ajaa takaa.

Nähtyään Kmicicin hetmani syleili häntä ja sanoi:

— Olin jo vihainen teille, kun ette niin pitkään aikaan antanut tietoja itsestänne, mutta nyt näen teidän toimittaneen enemmän kuin saatoin odottaakaan, ja jos Jumala antaa voiton, niin se on teidän ansionne eikä minun. Kuljitte kuin suojelusenkeli Boguslawin jäljessä!

Kmicicin silmät välähtivät pahaa ennustavasti.

— Jos olen hänen suojelusenkelinsä, niin minun on oltava läsnä myös hänen kuolinhetkellään.